XII.
Kasvatuksen arpia — syvä lankeemus.
Edelleen teki Jaakko työtä uudessa talossaan, ja työ vaikutti terveellisesti hänen ulkonaiseen ja sisälliseen elämäänsä. Hän tuli työnsä kautta ja voimasta hyödylliseksi jäseneksi perheelleen ja siinä samassa yhteiskunnalle. Heidän aineelliset varansa olivat työn ja toimen kautta karttuneet siihen määrään, että he voivat murheettomina syödä omaa leipäänsä. Monta intohimoa, monta kasvatukselta perittyä helmasyntiä tuli tuon työn kautta kuoletetuksi, ja yhä enemmän sielu puhdistui ja varttui varsinaiselle elämälle, täyttämään niitä pyhiä velvollisuuksia, joita perhe-elämällinen kutsumus myötänsä tuo. He olivat taistelleet monta taistelua, taistelleet jokapäiväisen elämän toimeentulon eduksi, raakaa maata ja kovaa luontoa vastaan, mutta tuo jäykkä ja kova korpi ei antanut aihetta mihinkään katkeraan taisteloon. Sillä vaikka hän tekikin kovaa vastarintaa valloittajilleen, teki hän sen vaan ikäänkuin pilan vuoksi, ja sittenkun hän oli voitettu, hymyili hän vaan niin mieluisesti ja antautui ainaiseksi palvelijaksi valloittajalleen. Pakotusta ja hikeä tuotti tosin tuokin taistelu, mutta ei tuo pakotus ollut sydämen pakotusta, vaan se oli ruumiin väsymystä ja uupumista, jonka kova työ lahjoittaa kullenkin ahkeralle tekijällensä, ainakin kerran päivässä, mutta joka illalla työstä päästyä heitti niin mieluisan muiston ja tunnon spdämeen, että tänäkin päivänä on taasen elämän velvollisuudet täytetty.
Vettä, karpaleita puristi tuokin taistelu, mutta ne eivät olleet niitä karpaleita, joita sydämen murhe ja tuska puristaa ulos ihmisen sydämestä silmien kautta ja joita sanotaan kyyneleiksi, ei, ne olivat vaan vaivoista valuvaa hikeä, jotka jättivät sydämen rauhaan ja kuivuivat itsestänsä yön levähdyksellä, huomenna taas uudestaan vuotaaksensa.
Paljon, paljon olivat uudistalon asukkaat taistelleet toisenlaistakin taisteloa, joka ei tyytynytkään tuohon ulkonaiseen, elämän surun ahdistukseen ja ruumiin voimien uuvutukseen, vaan uuvutti ja murti sisällisiä sielun voimia. Se taistelu oli ihmisellisen kunnian, arvon ja oikeuden taitelua. He olivat joutuneet ilkeän kostonpyytäjän uhriksi, ja tuo kostonpyytäjä koetti kostonpyyntöään ajaa perille kavaluudella ja viekkaudella. Nuo hänen vehkeensä olivat siihen määrään onnistuneet, että heidän kunniansa oli vaarassa, ja se puristi monta kyyneltä heidän silmistänsä ja tuotti monta murhetta heidän sydämiinsä. Kummankin taistelun olivat he taistelleet lähes voitollisesti, vaikka kyllä usein näytti siltä, että totuus sortuisi ja vääryys ja kavaluus vaan rehoittaisi täällä maan päällä.
Noita kaikkia muistelivat he usein, varsinkin kauniina, tyyneinä ja hämärinä syysiltoina työstä päästyään, jolloin laskevan auringon säteet laativat taivaan reunat purppuran-punaisiin verhoihin, punaten yön verhoksi vetäyneen pilven härmän, ja jolloin ihmishenki niin mielellään muistelee menneitä aikoja, samassa kuin se pyrkii saamaan vastausta suurelle hengelliselle kysymykselleen — tulevaiselle elämälle.
Tuommoisia kauniita iltoja oli sekin aika, jona Jaakko näytti erinomaisemmasti ajatuksiinsa vaipuneelta; luultavasti hän ajatteli nytkin menneitä ja kenties tuleviakin aikoja. Mari oli myös siinä ja äänettöminä istuivat he kamarissaan pitkän ajan.
"Minä olen tässä miettinyt jotain", sanoi Jaakko vihdoin, katkasten siten äänettömyyden.
"No mitä vainen?" kysyi Mari.
"Että lähdemme kaupunkiin".
"Yhdessäkö?"
"Niin".
"Ja mitä varten?"
"Minulla ei ollut sinulle antaa minkäänlaisia morsiuslahjoja, naimisemme aikana, ei muuta kuin turmeltunut oma itseni. Me olemme paljon tehneet työtä, paljon nähneet vaivaa ja Jumala on työmme palkinnut. Nyt lähdemme yhdessä kaupunkiin, 'morsian-markkinoille'. Myöhäistä on se tosin, mutta parempi myöhäänkin kuin ei koskaan", esitteli Jaakko.
"Sinulta en odottanutkaan mitään maallisia rikkauksia, tiesinhän sen, ett'ei niitä sinulla ole. En sinulta vaatinutkaan muuta kuin oman itsesi, ja siinä oli minulle kylläksi. Minä näin sinun läpitsesi, näin sinussa piilevän miehen, toivoin sinusta tulevan miehen ja sentähden uskalsin minä yhdistää kohtaloni sinun kohtaloosi. Sinusta on tullut mies, kuten ennustin, ja työllä ja totuudella olet sinä sen toteen näyttänyt koko maailmalle. Se on tosi, että kävisin mielelläni kaupungissa, jossa olen käynyt kerran vaan ennen. Tosin ei minun mieleni tee mitään kalliita morsiuslahjoja, mutta olisihan yhtä ja toista, joka olisi paremmin tarpeen. Sentähden suostun ilolla esitykseesi ja lähden kanssasi kaupunkiin, semminkin kun lapsiltakin on hyvä pääsy. — Sinä olet hyvä ja oivallinen aviokumppani", sanoi Mari ja syleili innokkaasti miestään.
Eihän muuta. Huomenna ruvettiin puuhaamaan kaupunkikuormaa ja Jaakko vei reellä kaksi kuormaa maatavaroita kylään, jotka kylässä sitten sälytettiin kärryille, vietäväksi kaupunkiin, joilla myötyinä saataisiin rahoja tarpeellisiin ostoksiin.
Kun kuorma oli saatu noin valmiiksi, lähtivät Jaakko ja Mari matkalle. Ilma oli kaunis, ja ilman mitään erinomaisitta tapauksitta pääsivät he kaupunkiin. Siellä ottivat he majapaikan laitakaupungissa olevassa pikku talossa.
Yksissä neuvoin möivät he tuomansa tavarat hyviin hintoihin ja saivat niillä kauniit rahat ja Mari joutui niiden vartijaksi. Tavarain myönnissä oli tullut ilta ja huomenna aiottiin ruveta ostoksia ostamaan ja sitten pois.
Oli jo vähän iltahämärä, kun Jaakko lähti majatalosta vielä kaupungille, jotain asiaa ajamaan. Erään kadun kulmassa oli seisomassa kaksi miestä, joiden sivutse Jaakon piti mennä.
"Mitä minä näen? Tinttalan Jaakko!" kuuli Jaakko toisen heistä sanovan.
Jaakko katsahti heihin ja havaitsi heti, että siinä seisoi Marttalan
Matti, erään hänen parhaan ystävänsä kanssa.
"Niin on", sanoi Jaakko ja käveli eteenpäin.
"Elä mene, Jaakko, minulla olisi sinulle vähän asiaa!" sanoi Matti.
Jaakko seisahtui ja molemmat miehet kävelivät hänen tykönsä.
"Minä olen aikaa ajatellut sinun kanssasi käydä tosi sovintoon, vaan siitä ei ole tullut koskaan valmista. Nyt on hyvä tilaisuus siihen. Emmekö lähde kapakkaan, että saisimme sovinnon päälle siellä jotain suuhumme!" esitteli Matti.
"Minulla ei ole mukanani rahaa yhtään penniä", sanoi Jaakko.
"En minä sinulta mitään vaadikaan, minä maksan kaikki kulutukset; olisinpa kehno mies, kun kutsuisin toisen kapakkaan ja vaatisin hänen maksamaan", puheli Matti.
Jaakko ei vastannut mitään, hän mietti. Sovinto verivihollisen kanssa tuntui hänestä niin miellyttävältä, mutta onko tuo sovinnon tarjous vilpitöin ja rehellinen? se oli kysymys, joka pani Jaakon siksi ajattelemaan, ett'ei hänellä ollut suoranaista vastausta antaa.
"Tule pois, Jaakko! Minä tiedän rauhaisan paikan, jossa saamme vapaasti haastella", kehoitti Matti ja lähti kumppaninsa kanssa kävelemään.
Jaakko lähti hitaasti ja verkalleen heitä seuraamaan; tuntuipa siltä kuin hänen olisi tarvinnut useampi askel ottaa taa- kuin eteenpäin. Olipa niinkuin olisi ollut liian vähän aikaa Jaakolla, tehdäksensä oikein lujaa päätöstä, mitä olisi tuon asian kanssa oikeastaan tekemistä, ja kesken tuntui tuo päätös olevan vieläkin, mutta hän seurasi kuitenkin Mattia.
Niin tavoin tulivat he erääsen kapakkaan. Eipä tuo Matin kehuttu paikka näyttänyt kovin rauhaiselta. Rumanaamaisia miehiä istui parvittain pöytien ympärillä, kilistellen lasejaan ja polttaen tupakkaa. Toinen laji noita kapakkanaamoja oli tuhkaharmaita ja heidän silmiensä ympärillä oli mustan tumma, kuolleen veren näköinen juormu, joka piiritti koko silmän ja oli ikäänkuin pilvenä tuon Luojan luoman ja ennen niin kirkkaan tähtösen ympärillä, niinkuin vankkana ja ainaisena todistajana, että tuo Luojan lahjoittama valon lähde ei ollut enään alkuperäisessä kirkkaudessaan ja puhtaudessaan, vaan että se oli nykyään verestyneen, himmentyneen ja pullistuneen näköinen, jolta näytti jo tahto ja voima peräti puuttuvan. Yksi osa noista kapakka-asujista löivät kortteja parvittain ja yksi osa kävellä huojui ja toikkeroitsi sinne tänne. Vaikka olivatkin noin erinkaltaisissa toimissa, oli heille kaikille kuitenkin yhteistä kiroilemiset ja jumalattomat ja rivot puheet. Tupakan savua oli huone täynnä ja lattialla oli paksusti piipun poroa ja muuta likaa, joka siihen juopuneilta läikkyvän märkyyden kanssa oli sekaantunut yhdeksi tahraksi.
Ei näyttänyt seura eikä huone hauskalta, ja tuo kaikki muistutti
Jaakolle niin elävästi lapsuuden kotia, vanhaa Tinttalaa.
Matti näytti olevan hyvä tuttu sekä talon väelle että vieraille. Häntä kehoitettiin istumaan ja tulemaan joukkoon; kyseltiin tarkoin hänen kumppaniaan, ja Matti selitti Jaakon olevan hänen tuttujaan kotikylästä. Tuostakos tuli Jaakolle ystäviä: kättä puristettiin, onnea toivotettiin ja ryyppyjä tarjottiin.
Eri pöydän ääreen tahtoi Matti juomisia ja sen ääreen istuivat nuo sovinnon tekiät. Jaakko ei tiennyt nytkään, miten hänen kanssaan oikeastaan oli, mutta hän istui vaan kun käskettiin. Sitten rupesi Matti ryyppyjä tarjoilemaan.
"Minä en juo itseäni juovuksiin", sanoi Jaakko.
"Mitä joutavia! Kuka tuon vertaisesta juovuksiin tulee? Otetaan vaan sen verran, että tullaan puheen lystiin! Ota vaan ryyppysi pohjaan!" esitteli Matti.
Niin istuttiin, haasteltiin ja väliin maisteltiin, mutta sovinnon tekemisestä ei puhuttu mitään.
Jaakko ei ollut kylläksi tarkka valvomaan kiusauksen hetkellä omaa sydäntänsä. Hän oli lujasti päättänyt, kauvan päättänyt, ettei hän enään koskaan joisi itseänsä juovuksiin; oman rakkaan vaimonsa tähden oli hän tuon päätöksensä tehnyt, ja hän oli kauvan päätöksensä pitänyt, mutta hän ei ollut joutunut koskaan lupauksensa jälkeen oikein tosi kiusaukseen; nyt oli hänellä kiusaus käsissä ja hän ei voinut sitä kestää, vaikka luuli selviävänsä, sillä hän tuli sitä enemmän juovuksiin, jota enemmän hän tenäsi, ett'ei hän juo päihinsä asti, sillä hän maisteli kumminkin ehtimiseen ja oli silloin jo juovuksissa, kun hän luuli olevansa tuossa luvallisessa puheen lystissä. — Helmasynti oli virvonnut, oli voittanut.
Voittanut oli Mattikin tarkoituksensa. Vaikka hän olikin niin nöyrtynyt tuona rosvojen kiinnipano-hetkenä kotonaan, oli hänen kostonpyyntönsä elpynyt jälleen täyteen voimaan, nähdessään, ett'ei laki voinut häntä tuomita niin raskaaseen rangaistukseen kuin hän pelkäsi. Entinen nöyryys oli muuttunut entiseksi vihaksi ja vainoksi, ja hän etsi vaan tilaisuutta, saadakseen langettaa Jaakon. Nyt luuli hän tilaisuuden tulleen ja hän oli asian harkinnut niin, että hän viettelee Jaakon ensin juomaan itsensä juovuksiin ja sitten härsyttää hän hänen vihaan ja niin tekemään lopen jonkun hirveän rikoksen. Onnistuiko hän siinä täydelleen? Senpähän saamme nähdä.
Jaakko rupesi jo puhelemaan isolla äänellä, niinkuin hänen tapansa oli viina päässä tehdä, mutta Matin silmät loistivat pirullisesti.
"Sano, sano Tintta-karhuksi!" kuultiin Matin kuiskivan kumppanilleen!
"No milloin siitä sovinnosta puhutaan?" sanoi Jaakko suurella äänen painolla.
"Kuka tuommoisen Tintta-karhun kanssa sopii?" sanoi Matin kumppani.
Jaakko kavahti tuolilta ylös.
"Tintta-karhu! Tuoko se nyt on se mainio Tintta-karhu?" sanoi eräs juomajoukosta.
"Hän on se, katsokaa nyt karhua oikein karvan juureen asti", sanoi Matin kumppani. Se oli hänen viimeinen lauseensa, sillä Jaakon nyrkki putosi samassa hänen kasvoillensa ja hengettömänä kaatui solvaisija lattialle.
"Murha, murha!" rupesivat kaikki yhteen ääneen huutamaan. He rupesivat tapailemaan Jaakkoa kiinni, mutta hän löi ja hutki ympärilleen kuin riivattu, ja vetääntyi samassa ovea kohden. Ei heissä ollut joukollakaan sitä miehuutta, että olisivat ottaneet Jaakon kiinni, sillä kenenkään kynnet eivät pysyneet hänessä, vaan ne sinkosivat kynsien omistajan kanssa joka yrityksessä tuotakin tuokemmaksi.
Sillä tavalla taistellen pääsi Jaakko kartanolle ja niin kadulle. Tuota puolihämäräistä katua juosta roikasi hän niin paljon kuin eteensä pääsi, ja tuo hurja joukko jäljessä, huutaen: "Murha, murha! Ottakaa kiinni". Tuohon takaa-ajajajoukkoon yhdistyi muitakin kadulla olijoita ja kulkijoita, ja viimein tuli heitä mahdotoin parttio. Tuolla tavalla mennä rajusivat he Jaakon ja Marin majatalon ohitse, Jaakko, paljon edellä tuota meluavaa ja kirkuvaa joukkoa, juosta sukien avopäin, sillä hänen lakkinsa oli jäänyt kapakkaan, ja joukko jälessä huutaen, hoilaten. Jaakko juoksi ulos kaupungista ja poikkesi lähimpään viidakkoon; mahdotoin oli heidän häntä sieltä löytää.
Tuo näky ja kuulo kävi kipeästi Marin sydämelle kuin puukon pistos, mutta ei hän kuitenkaan kadottanut hetkeksikään järkeään ja neuvokkaisuuttansa. Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja lähti kuulustelemaan asian oikeaa laitaa. Melkein suorastaan älysi tuo teräväpäinen vaimo, mitenkä tuo riesa oli tullut, semminkin kun hän näki Marttalan Matin takaa-ajajien etupäässä.
Meluava ihmisjoukko kadulla ohjasi tuon huolehtivan ja lujan perheen-äidin askeleita, ja siltä ja tältä ihmiseltä kysäsi hän tuota paikkaa tarkemmin, jossa tuo harmittava turma oli tapahtunut. Ei olisi luullut heikolla vaimolla olevan sitä rohkeutta, että olisi voinut astua sisään siihen huoneesen, jossa kaikki yhdestä suusta sanoivat murhan tapahtuneen juuri nyt, ja vieläpä hänen miehensä tekemänä, mutta tuo hirveä asia oli Marin sydämen asia, ja se se teki lujaksi heikon astian, juuri siinä hetkessä, kun kaikki muut horjuivat.
Kun Mari tapasi tuon turmiota tuottavan kapakan, astui hän tykyttävin sydämin juomahuoneesen. Hän hengitti syvään ja silmäili hätäisesti ympärillensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja hän rupesi hengittämään harvemmasti, mutta hänen rintansa aaltoili myrskyn jälkeen tyyntyneen meren mainingin kaltaisesti; hän oli nähnyt jotain, jota ei hän ollut osannut aavistaakaan — tuo mies ei ollutkaan kuollut, jota Jaakko oli viinapäissään lyönyt; hän oli mennyt vaan tainnuksiin kahdesta kovasta täräyksestä, täräyksestä, jotka Jaakon nyrkki antoi, ja toisesta, jonka hän sai kovasti kaatuessaan.
Mies oli jo täydellisesti tointunut ja oli jo kävelyllä. Hän oli vielä juovuspäässä ja kiroili kauheasti Marttalan Mattia.
"Senkin hiton vietävä roisto", uhkaili hän. "Hän sai minun toisen kerran jo narratuksi härsyttämään Jaakkoa, joka on kymmenen kertaa parempi mies häntä. Entisestään olisi minun pitänyt tietää, mitä siitä seuraa, kun Jaakkoa syyttömästi solvasee, mutta se p——n Marttalan Matti saa semmoisia aikaan, vaan ei hän vasta enään minua narraa käymään syyttömien ihmisien silmille", höpisi mies, eikä huomannut Maria.
Mari astui nyt miehen tykö ja pyysi että hän sopisi tuon tapaturmaisen asian, eikä vaivaisi Jaakkoa oikeuteen; he maksaisivat hänelle kohtuullisesti.
Mies lupasi kyynel silmissä sopia asian, semminkin kun hän kuuli saavansa rahaa, sillä entiset rahansa oli hän juomisellansa lopettanut.
Samassa tuli Matti huoneesen, sillä hän palasi juuri nyt tuolta takaa-ajomatkalta.
"Kävipä karhulle kerran hullusti; nyt saan hänen ainakin pois silmistäni. Ei hän niin mene, ett'ei häntä kiinni saada, vaikka nyt pääsikin kynsistämme. Haa! murha — sepä on naula, joka vetää", puhui Matti mielihyvillään, eikä huomannut, että murhatuksi luultu mies oli pystössä ja että Marikin oli huoneessa, sillä Mattikin oli juovuksissa.
"Mitä perhanaa sinä murhasta puhut? Olenpa jo pystössä kahden töppöseni päällä, luullakseni niin lujassa kuin sinäkin, vaikka kyllä äsken sääreni virveliä huusivat, ja olenpa koko asian sopinut jo Tinttalan Marin kanssa", sanoi mies ja astui samassa Matin eteen.
Matti tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Pitikö tuonkin onnen luiskahtaa pois hänen käsistänsä? Ei, ei, niin ei saata käydä — mutta tuossahan on elävä todistuskappale edessäni — murhaa ei ole tapahtunutkaan — Mari — sopinut! Nuot ajatukset sekoittivat niin Matin ajatukset, ett'ei hän tietänyt mitä tehdä ja sanoa. Vihdoin selkeni hän hämmästyksestään ja astui vuorostaan miehen eteen.
"Sinä et saa sopia sitä asiaa", sanoi hän kumppanillensa kiivaasti.
"Minä saan tehdä oman asiani kanssa kuinka tahdon, ja se on jo sovittu. Sinä olet väärä ja kavala mies, Matti, ja tästä eteen päin emme ole enää ystävykset", sanoi Matin kumppani lujasti.
Mari lupasi aamulla tulla miehen majapaikkaan ja maksaa hänelle sovinnoiksi mitä hän vaatisi. Matille ei hän puhunut yhtään sanaa, sillä hän inhosi häntä enemmän kuin käärmettä.
Nyt lähti Mari pois tuosta turmeluksen pesästä, ja mihinkä hän meni? Kolkkoon, mustaan, sumuiseen yöhön lähti hän nyt kulkemaan. Hänellä oli kadonnut, eksynyt ja langennut lammas, sitä hän lähti nyt etsimään. Hän tiesi missä vaarassa ja tuskassa Jaakko nyt oli, sielun ja ruumiin puolelta. Hänellä oli tuolle langenneelle lohdutuksen sana ja sen hän tahtoi saada perille, ennenkuin se tulee myöhäiseksi. Hän oli Jaakon päihtymisen määrästä arvannut, ett'ei hän jaksanut kauvas mennä siitä, kun takaa-ajajat pois palasivat. Sen vuoksi toivoi hän hänen löytävänsä. Yksinänsä ja heikkona kuin varjo hiipi hän kaupungin katuja pitkin ja katosi yön pimeään. Vaikka hän olikin yksinäinen, heikko nainen, ei hän peljännyt pahoja ihmisiä, ei metsän petoja eikä mitään, sillä hänellä oli vaan yksi ja ainoa tarkoitusperä ja päämaali, jota kohden hän pyrki, ja tuo tarkoitusperä oli langenneen miehensä etsiminen ja löytäminen! Paljon voi vaimo toivoa ja paljon rakastaa!
Kun Mari pääsi kaupungista ulos, meni hän siihen viidakkoon, johon näki Jaakon juoksevan. Sinne tultuansa kuiskaili hän hiljaa kuin yön haamu: "Jaakko, Jaakko! Missä sinä olet?" Sitten kuunteli hän niin hiljaa, ett'ei tohtinut hengittääkään. Kauvan hän kulki, kauvan hän kuiskaili, kauvan hän kuunteli, eikä mitään kuulunut. Vihdoin viimein oli hän kuulevinaan jotain heikkoa oihkaamista.
"Jaakko, Jaakko! Oletko sinä siellä? Oma Marisi hakee sinua", kuiskasi taas Mari.
"Mari, Mari! oletko sinä Mari? Jos olet, niin tule tänne!" kuului silloin käheästi kuiskiva ääni jostain pensaasta, ja Mari läheni sitä.
Mari oli oikeen arvannut. Viina ja väsymys olivat vaikuttaneet, ja Jaakko oli kaatunut erään pensaan juurelle, sillä hän ei voinut edemmäksi mennä. Surkeana sielun ja ruumiin puolesta makasi ja voihkasi hän siinä, sangen onnettomassa tilassa. Hän oli selvennyt jo osaksi viinasta ja sen jälkiseuraukset olivat nyt kaikessa kauheudessaan Jaakkorievun kintereillä. Juopuminen oli jo hirveä ja häpeällinen rikos, mutta tuo toi myötänsä toisen vielä hirveämmän rikoksen — murhan, ja se oli hänen eroittava ikuisiksi ajoiksi rakkaasta vaimostaan ja lapsistaan, ja tuo tieto ja tunto teki hänelle niin kauheat omantunnon vaivat, että hänen joka luunsolmunsa vapisivat niinkuin haavan lehti.
"Jaakko! Oletko sinä Jaakko?" kuiskasi Mari likelle tultuansa.
"Oi Mari, rakas Mari! Sinäkö se olet? Voi kauheata — murha — ijäksi eroitettu sinusta ja lapsistani, se on enemmän kuin ihminen voipi kestää", puhui Jaakko väännellen itseänsä kauheoissa tuskissansa.
"Sinulla on syytä rauhottua; se mies ei olekaan kuollut, jota sinä löit", sanoi Mari.
"Voi, voi Mari! Elä mielistele, elä petä minua, sillä se ei kauvaksi poista tuskaa sielustani. Minä näin hänen kaatuvan, näin hänen hengettömät, sinertävät kasvonsa, kuulin huutoja: murha, murha, tunsin kuinka minua ajettiin takaa; ainoastaan vahva voimani pelasti minua hetkeksi rikoksen kostosta — voi, mutta pian on minua kohtaava ansaittu rangaistukseni", vaikeroitsi Jaakko epätoivossaan.
"Mutta kuitenkin on se tosi, että se mies elää, jonka luulet murhanneesi", sanoi Mari.
"Mistä sen tietäisit ja mistä olet sen keinon keksinyt, jolla koet hetkeksi tuskaani lievittää?" sanoi Jaakko yhä epätoivoisena.
"Olenpa omin silmin nähnyt hänen elävän ja olen puhutellut häntä suusta suuhun; hän oli pyörtynyt vaan kovasta täräyksestä", sanoi Mari.
"Tuntuu hiukan toden mukaiselta puheesi, mutta se ei rauhoita minua vähääkään. Jospa hän olisi virvonnutkin kuolleista, niin kauhea rangaistus odottaa minua, sillä minä tein ruman rikoksen ja hukassa, hukassa on Jaakkosi, hukassa ijankaikkisesti, ja hukassa olet sinä, rakas Mari, ja hukassa koko perheemme, sillä vähät varamme menevät suurien rikosteni ja suurien sakkojen suorittamiseksi", vaikeroitsi Jaakko.
"Rauhoitu nyt ja usko minua. Lähde nyt vaan minun kanssani majapaikkaan, jossa saat nukahtaa ja lopen selvetä, ja näetpähän aamulla, että asiasi ovat paremmasti kuin luuletkaan, ja lähde nyt heti; sinä menetät terveytesi ja järkesi, jos kauemmin saat täällä olla", kiirehti Mari.
"Voi, voi, Mari! Mikä olisikaan minulle parempi kuin kuolema, sillä se pelastaisi minun kärsimästä sitä häpeää ja tuskaa, jonka olen päälleni vetänyt. Se pelastaisi minun kärsimästä sitä hirveää rangaistusta, joka minua odottaa ja joka tulee hyvin ansaittuna. Kuolema, kuolema! tule pian ja pelasta minut rikosteni häpeästä ja rangaistuksesta, joka olen viheliäisin ja huonoin ihminen mitä maan päällä löytyy. Minussa löydät mieluisen uhrisi, ja tuskinpa olet koskaan ennen tehnyt mieluisempaa ja otollisempaa työtä. Mutta voi! minua peljättää ja kauhistuttaa. Välttäisinkö sillä ijankaikkisen rangaistukseni? Ei, ei, sitä en välttäisi. Ijankaikkinen, kauhea Jumalan viha ja rangaistus odottaa minua kuolemani jälkeen. Voi minua, voi sinuakin ja lapsiani!" vaikeroitsi Jaakko yhä.
"Ei niin. Kuolemasta ei puhettakaan, sillä minä ja lapsemme tarvitsemme vielä kauvan sinua. Lähde nyt heti pois, sillä muutoin sinä vilustut täällä ja saat todellakin taudin", sanoi Mari ja painoi kapakasta hakemansa Jaakon lakin hänen päähänsä.
"Voi, voi, rakas Mari, voi minua onnetointa!" päivitteli Jaakko.
"Tottele nyt minua ja ole mies", sanoi Mari.
Jaakko totteli ja niin he lähtivät haapuroimaan pimeässä kaupunkia kohden. Horjuin ja päivitellen kulki Jaakko vaimonsa jäljessä pimeää ja sumuista tietä. Majataloon päästyänsä nukahti Jaakko heti vaimonsa laittamalle vuoteelle.
Aamulla kun Jaakko heräsi, oli hänen edessänsä kokonainen elämän helvetti. Hän oli nyt täydellisesti selvennyt viinapäistään ja järjellinen muisto viimeisistä tapahtumista kokosi kaikki hänen viimeisen lankeemuksensa erityis-seikat kaikessa hirmuisuudessaan hänen omalletunnollensa. Noita muistellessa ja tuntiessa tuli Jaakko semmoiseen tuskaan, että hänen henkeänsä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi hänen päältään.
"Voi, Herra Jumala, Mari! Mitä nyt on tehtävä?" huokasi Jaakko tuskissaan.
"Sovitetaan loukattu mies ja lähdetään kotiin", sanoi Mari.
"Niin, jos se on mahdollista, jos hän sopii", sanoi Jaakko ahdistuksessaan.
"Hän sopii; sen sain jo illalla tietooni", sanoi Mari.
Jaakko ei vastannut mitään. Hän tarttui vaimoonsa syliksi ja rupesi siinä itkemään, niinkuin pieni lapsi. Vaimonsa alttiiksi-antavaisuus ja itsensä uhraavaisuus, ja samassa hänen oma mitättömyytensä ja viheliäisyytensä astuivat nyt täydessä valossaan Jaakon eteen, ja tuo se murti kaikenni hänen sielunsa voimat.
"Voi rakas Mari! Mitenkä meidän ostostemme nyt käypi?" sanoi Jaakko itkunsa seasta.
"Elä niistä murehdi, heitetään ostokset ostamatta ja maksetaan mitä rikottu on. Kyllä siinä on minulle morsian-ostoksia, kun ma saan sinun taas kotia", sanoi Mari.
"Voi, voi, Mari! Kehno, huono, viheliäinen mies on sinulla", sanoi
Jaakko nyyhkien.
"Kyllä sinusta vielä mies tulee, sen sanon vielä nytkin. Sinä et langennut vapaasta tahdostasi, vaan sinä tulit vietellyksi. Kavala, vaarallinen kiusaus tuli äkkiä kuin paula tietämättä eteesi. Sinä et ensin huomannut ja sittemmin et voinut sitä vastaan seisoa, ja niin sinä lankesit. Sinä kadut sitä nyt katkerasti, ja sen vuoksi toivon sinusta vieläkin miehen tulevan. Katsos Jaakko! Minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse", sanoi Mari.
Sitten lähti Mari sovittamaan Jaakon loukkaamaa miestä. Hänkin oli jo selvennyt pöhnästä. Olipa saaliin himo hänen tehnyt jo paljon tiukemmaksi kuin illalla. Hän päivitteli kuinka hänen päänsä on kipeä ja arveli, ettei siitä koskaan enää tervettä tule, ja osasipa hän kiskoa Marilta niin paljon sovinnoita, ett'ei heille jäänyt kuin hädin tuskin sen verran, että he niukuin naukuin kotiansa pääsivät. Kun he olivat miehestä erilleen päässeet, lähtivät he ajelemaan kotiinsa.
Kun Jaakon kaupunkimatka tuli tunnetuksi kylässä, kadotti Jaakko kaiken arvonsa, jonka hän oli pitkällisen taistelun avulla viimeiseltä itsellensä voittanut. Kun Mäkelän Mauno oli saanut tuon kuulla, oli hän sanonut: "sitä se nyt vielä oli vailla".
Ihmiset ovat suuressa määrässä kummallisia, sillä useammat heistä vaativat enemmän lähimmäiseltään kuin — itseltään.