XIII.
Selkenee — pehmenee.
Nöyränä ja katuvaisena teki Jaakko taas työtä kotiin päästyään. Alituisesti muistaen omaa heikkouttaan ja horjuvaisuuttaan, rupesi hän aina enemmän ja enemmän näkemään, mikä kallis ja verratoin aarre hänellä vaimossaan on. Hän tunsi, että hän olisi tuhat kertaa sortunut elämän taisteloissa, jos ei hänen vaimonsa olisi alttiiksi-antavaisella uhrauksellaan häntä alati tukenut, lohduttanut ja pystyssä pitänyt. Suurella sydämen kivulla havaitsi Jaakko, kuinka kasvatuksessa juurtuneet helmasynnit ovat vaikeat vieroittaa ja kuinka ne uusissa muodoissa, uusilla keinoilla ja uusilla voimilla ryntäävät esille ja uusilla pauloilla kietovat lankeemukseen. Vaikk'ei Jaakko ollut koskaan ollut paha Marille, kaukana siitä, sillä hän oli häntä kunnioittanut kaikella kunnioituksella ja rakastanut kaikella aviollisella rakkaudella, kaksinkertaisella kunnioituksella kunnioitti ja rakasti hän nyt jaloa vaimoaan; ja eipä Marilla ollut yhtään syytä halveksua tuolla kaupunki-matkalla saatuja — morsiuslahjojaan. Vaikk'ei se ollut sen parempi lahja, kuin lankeemus alinomaisessa elämän taistelussa, oli se kuitenkin kantanut kauniita hedelmiä: Jaakko ei ollut langennut vajotakseen, vaan — noustakseen. Hän oli tullut tuntemaan vihollisen voiman ja kavaluuden, ja hän rupesi vaarilla pitämään sekä vihollistansa että omaa itseään; ja nöyrä, katuvainen valvominen oli sen hedelmänä; siis se lankeemus oli opiksi eikä paatumiseksi, palaamiseksi eikä eksymiseksi. — Jospa kaikki lankeamiset vaikuttaisivat samoin! Niin, niin — jospa.
Kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla ja kaksinkertaisilla toimilla teki ja teetti Jaakko nyt työtä. Ja huomasivatpa he, kuinka viisaasti Jumala teki, kun sanoi ihmiselle syntiin lankeemisen jälkeen: "otsas hiessä pitää sinun leipää syömän", sillä juuri tuo työ voipi paljon ihmisen intohimoja ja syntiin lankeemisessa tulleita paheita hillitä ja kuolettaa.
Niin kului taas joku vuosi. Toisenlaiset olivat nyt Vuorentaustan tienoot, kuin silloin, kun Jaakko tuli sinne taloa tekemään. Avaroita viljavainioita oli ylt'ympäri kartanon, jotka lainehtivat rehottavassa laihossa. Toisenlainen oli nyt metsälammen rämekin, sillä se paistoi saven sekoituksen vuoksi valkealta kuin harmahtava hattu ja rehoittava nurmitähkiö ja hiirenhäntä-heinät uhkeina huojuivat sinne tänne, hiljaisen tuulen käydessä, ja toinen osa oli lainehtivassa laihossa. Rakennuksen takana oli vähäinen kasvitarha, puistoineen ja Metsälammelle menevän tien kahta puolta oli puu-istutuksia. Tuo ennen niin hetteinen ja ruma Metsälampi, ruman ja vetelän suon keskessä, oli muuttunut ihanaksi peilikirkkaaksi silmäksi hymyävän ja rehoittavan viljavainion keskellä, ja ylpeät kasvit kuvastelivat ympäri rantoja sen tyynessä pinnassa. Aitassa ja salvoissa oli viljaa vankasti ja mylvivä, lihava karja oli melkoisesti yhä lisääntynyt. Vankka oli jo Tinttalan uudistalo, ja tuon vankkuuden perustuksena oli asukasten oikeaan paikkaan tehty, ahkera työ ja tuo savipohjainen Metsälammen räme. Jaakko oli oikein arvannut.
Niin teki ja toimi Jaakko, koettaen unhottaa rikostansa, ja se unohtuikin osittain, sillä hän löysi sydämellensä levon, ja parempaa perheenisää, kuin Jaakko oli, ei olisi voinut löytää kenestäkään, ulkonaisesti hurskaastakaan miehestä. Mitä hyvää olisi siitä ollut, jos Jaakko olisi sortunut? Ja sortunut hän olisikin, jos ei hänellä olisi ollut armahtavaista sydäntä ja lempeää kättä tukenansa. — Marikin oli arvannut oikein, sanoessaan tuntevansa Jaakon paremmin kuin hän itse, ja ennustaessaan, että Jaakosta vielä nytkin mies tulee.
Unohtua alkoi kyläläisienkin mielestä tuo Jaakon viimeinen lankeemus, sillä hän oli työllä ja totuudella osoittanut, että hän voi sovittaa rikoksensa ja olla mies. Mäkelän Mauno ei vaan voinut unhottaa Jaakon viimeistä roimetta. Hänelle oli puhuttu Jaakon ja Marin keskinäisestä hyvästä sovusta ja heidän nopeasta vaurastumisestaan, aineelliselta kannalta katsoen, ja hänelle yritettiin usein puhumaan tuosta ihmeellisestä käänteestä, mutta Mauno ei kärsinyt sanaakaan siitä puhuttavan, närkästymättä ja inhoaan osoittamatta. Eikä hänen nähty koskaan enään olevan ajatuksiinsa vaipuneena, eikä sanovan: "jos, jos".
Marttalan Matti iloitsi sydämestään, kun näki että tuo Maunon ja Jaakon välillä oleva juopa oli suuressa määrässä isonnut. Hän oli isossa määrässä voittanut tarkoituksensa, kavaloilla vehkeillänsä, mutta toivottuun päämäärään eivät ne vieneet, sillä ei hän saanut Jaakkoa lankeamaan nousemattomaksi.
Tuon puoliksi onnistuneen tarkoituksensakin nojalla nosti Matti päätään korkeammalle. Hän luuli ajan itsestään pois pesneen tuon saastan, jonka rosvojuttu oli häneen iskenyt, mutta niin ei ollut. Hän teetteli ystävyyttä Mäkelän Maunon kanssa ja viimein hän rohkeni varovasti Maunolle ilmoittaa olevansa se, joka hänen rosvojen kynsistä pelasti! Silloin loppui Maunon kärsivällisyys.
"Hävytöin, huutitoin valehtelia, rosvojen pesä! Mene silmieni edestä", sanoi Mauno tuimasti, nousten samassa kiireesti ylös.
Matti ymmärsi nuo sanat ja tuon liikkeen ja hän lähti.
"Melkein hävyttömäksi ihminen saattaa tulla. Jos hän olisi pelastajani, olisi hän jo aikaa omistanut tuon aina tarjolla olevan piipun; sitä hän ei ole arvannut omistaa, sillä se ei ole hänen. Muutoin ei hän olisi kyennyt minua pelastamaan, kenties ei hän olisi sitä tahtonutkaan. Kaikissa suhteissa täytyy pelastajan olla Mattia paremman miehen", kuultiin Maunon sanovan Matin mentyä.
Jaakon ja Marin ottotyttö oli kasvanut ja kehittynyt aika-ihmiseksi. Hänen nimeään ei ole tullut koskaan mainituksi. Johanna oli hänen nimensä, ja hän rakasti Jaakkoa ja Maria, niinkuin isäänsä ja äitiänsä, ja heidän lapsiansa niinkuin omia veljiänsä ja sisariansa; Jaakko ja Mari pitivät ja kohtelivat Johannaa niinkuin omaa lastansa, ja hän rupesi saamaan yleistä kunnioitusta kauneutensa ja siveytensä vuoksi.
Eräänä pyhä-iltana oli Johanna kylässä. Nuoret olivat kokoontuneet erääsen taloon, iltaansa viettämään kaikenlaisilla nuorten leikeillä. Johannakin oli siellä. Eräs poika rupesi panemaan piippuunsa, ja kun hän sen sai tehdyksi, istui kenossa selin polttamaan.
"Mistä sinä olet meidän isännän piipun saanut?" kysyi Johanna äkkiä itseään liki istuvalta tupakan polttajalta.
"Tiedätkö varmaan, että tämä piippu on teidän isännän?" kysyi poika hämmästyneenä.
"Aivan varmaan tuo on sama piippu, jonka meidän isäntä kadotti joitakuita vuosia takaperin, kylässä käydessään, sen tunnen aivan varmaan", sanoi Johanna.
Kukaan ei heistä tietänyt tuon piippujutun merkitystä, ei Johannakaan muuta kuin että se oli heidän isännältä moniaita vuosia sitten kadonnut piippu, sillä hän ei ollut kuullut puhuttavan kotonaan koko piipusta muuta kuin sen, että Jaakko oli puhunut eräänä kertana, että hän pudotti kylämatkalla piippunsa. Mutta tuo, joka piippua nykyään viljeli, ymmärsi tarkoin mikä merkitys tuolla piipulla oli, ja hän pisti piipun lakkariinsa ja vetäysi ulos.
Asia on itsestänsä selvä ja yksinkertainen. Kun Mauno oli monta vuotta hakenut omistajaa tuolle piipulle eikä ollut sitä löytänyt, oli hän heittänyt kaiken toivonsakin. Hän oli antanut piipun rengillensä, kun hän oli sitä pyytänyt, ja renki sitten poltteli sillä tupakkaa kylissäkin käydessään. "Mitäpä minä hänellä teen, kosk'ei sille löydy omistajaa", oli Mauno sanonut piippua antaessaan.
Siis se oli Mäkelän renki, jolla piippu nykyään oli. Heti kun hän kuuli kuka piipun omistaja oli, lähti hän kotiansa. Hän meni suorastaan Maunon kamariin. Mauno oli ajatuksiinsa vaipuneen näköinen, eikä ollut huomaavinaan renkinsä tuloa, imeskeli vaan harvakseen omaa piippuansa.
"Minäpä tiedän, isäntä, kenen tämä piippu on", sanoi renki samassa ojentaen Maunolle nähtäväksi kysymyksessä olevan piipun.
"No, annapas kuulla!" sanoi Mauno ja oikasi itsensä suoraksi.
"Tämän piipun omistaja on teidän — vävynne, Tinttalan Jaakko", sanoi renki.
"Häh — mitä? Mitä sanot — mistä olet sen tiedon saanut?" sanoi Mauno hätäisesti ja syöksähti seisoalleen.
Ei ukkoisen isku olisi paremmin vaikuttanut Maunoon, kuin tuo uutinen. Hänen suustaan putosi piippu lattialle ja tuo vahva mies, sekä luonneltaan että ruumiiltaan, vapisi yhtenä tytinänä.
"Tinttalan Johanna rupesi tätä, heti nähtyään, puhuttelemaan isäntänsä piipuksi, jonka hän kuuluu kadottaneen joitakuita vuosia takaperin", sanoi renki.
Mauno oli tuokion vaiti. Sitten kääntyi hän renkiin päin ja sanoi hänelle puoliksi tukehtuneella, värisevällä äänellä: "anna piippu tänne ja jätä minut rauhaan. Sopivassa tilaisuudessa tahdon sinulle palkita tämän tiedon". Renki lähti.
Mitä lieneekään Mauno ajatellut yksin kamariinsa jäätyänsä? Sitä ei tietty. Mutta luultavasti riehuivat monenlaiset tunteet nyt tuossa jäykässä rinnassa. Kenties oli tuo vahva luonto ensikerran horjumaisillansa, jota se ei ollut vielä koskaan ennen tehnyt; senpä saamme nähdä.
Tovin aikaa kuului kamarista kiireitä askeleita; arvattavasti asteli siellä Mauno edestakaisin ja mietti. Talvi oli. Ei kuitenkaan kauvan viipynyt, ennenkuin emäntä sai käskyn tulla Maunon kammariin. Emäntä, aina tottunut miestään tottelemaan kaikissa, tuli. Hän säikähti kovin, nähdessänsä Maunon niin oudon näköisenä ja kalpeana.
"Pane vaatetta päällesi!" sanoi Mauno niin hiljaisella ja siveällä äänellä, että emäntää oikein kummastutti.
"Mitä sinä nyt mietit, Mauno?" kysyi emäntä ja katsoi häntä niin lempeästi silmiin.
"Käymme yhdessä vähän kylässä", sanoi Mauno umpinaisesti.
"Missä?"
"Senpähän saat sitte nähdä."
Samassa sai renki Maunolta käskyn panna hevonen aisoihin, ajore'en eteen. Isäntä puki kiireesti vaatetta ylleen ja pian olivat he matkalla. Olipa emäntä oikein hyvillä mielin, vaikka matkansa määrä oli tietämättömissä, sillä eipä ollut monasti sitä tapahtunut, että Mauno olisi tahtonut häntä kanssaan kylään.
"Mihin me menemme?" kysyi emäntä, Kun he olivat tovin ajaneet metsätietä.
"Johan sen olen sanonut, kylään", sanoi Mauno.
Siihen selitykseen täytyi emännän tyytyä ja niin ajettiin edelleen.
Vihdoin ajoi Mauno erään talon kartanolle. Emäntä ei tuntenut taloa, eikä hän tuntenut kaikkia muitakaan taloja kylässään, sillä hän oli opetettu kotonaan pysymään; ehkäpä ei Maunokaan tuntenut tuota taloa, ei ainakaan tarkoin, sillä hän ei ollut koskaan käynyt siinä; se oli — Tinttala.
Iltapuhteen pimeän avulla pääsivät vieraat kellottomalla hevosella kartanoon kenenkään huomaamatta; nyt astuivat he huoneesen. Kirkas valkea palaa lekotteli takassa pystyvalkeana, sillä Mari oli juuri padan kääntänyt pois tulelta ja ammentanut illalliskeiton kuppeihin. Pum, pum, pum, pani iloinen valkea, suurista kasahaloista tehdyssä torvessa, levittäen samassa valoa ja lämpöä ympärillensä. Vaikka olikin valoisa, oli ovipieli kuitenkin hämärä, johon vieraat pysähtyivät. Jaakko istui takan ääressä ja kieputti pikku Maunoa polvellansa ja kaksi nuorinta lasta kieppuivat äitinsä ympärillä.
"Oletpa sinä jo oikein raskas poika. Kohtahan sinä olet Mäkelän vaarin kokoinen", sanoi Jaakko pikku Maunolle ja kiikutti häntä kiivaasti polvillaan.
"Isä, isä! Miks'ei minua viedä koskaan katsomaan Mäkelän vaaria ja mummoa?" sanoi pikku Mauno ja katsoi kysyvästi isänsä silmiin.
"Et sinä, poika-rukka, taida koskaan nähdä Mäkelän vaaria ja mummoa", sanoi Jaakko surullisesti. Hän lakkasi poikaa kiikuttamasta ja ajatuksiinsa vaipuneena siljoitteli hän pojan kihara-tukkaa.
Tuo keskustelu isän ja pojan välillä tapahtui juuri siinä tuokiossa, jona vieraat seisahtuivat ovipieleen.
Ensi silmäyksellä tupaan tultuansa huomasi Mäkelän emäntä, missä kylässä nyt ollaan. Vaikka hän seisoi Maunon rinnalla ja oivalsi hyvin kyllä, minkälaista käytöstä hän vaatii, pääsi häneltä kuitenkin heikko tuskan huudahdus; äidin sydän kuohahti pakolla opetetun rajan ylitse.
"Keitä vieraat ovat? Mikä teitä vaivaa?" sanoi Mari ja syöksähti vierasten tykö, ensin varovasti irroittaen lapset itsestänsä.
Kun Mari oli tarkemmin silmännyt vieraita, astui hän nopein askelin takaperin ja huudahti: "Herra Jumala! — Isä ja äiti!"
Nyt astui Mauno keskelle lattiaa: "Jaakko ja Mari! tahtoisin jotain haastella teille. Viekää minut kamariinne!" sanoi hän.
Sitten lähtivät he kamariin ja Mauno viittasi vaimolleen, että hänkin tulisi, ja vaimo tuli.
Nyt oli tuskan ja odotuksen aika, sillä kukaan ei tietänyt mitä nyt tapahtuisi. Kullakin heistä oli ajatuksissa muinaiset muistot, muistot menneistä ajoista, tapahtumista ja asioista, ja nuot muistot herättivät heissä monenkaltaisia tunteita, jotka myrskyinä kiitivät itsekunkin sielun läpitse. Siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen äkkinäinen ja odottamatoin kohtaus, niin pitkän ja monta tuskallista hetkeä aikaan saaneen ajan perästä. Kaikki nuo yhteensä aikaan sai heissä kaikissa vapistuksen, vapisi itse Maunokin, vaikka hän oli jäykin heistä.
Kun he olivat kaikki sanan puhumattomina tovin aikaa istuneet, rupesi Mauno pitkäveteisesti poveaan kaivamaan; sieltä hän veti esiin niverä-piipun, lyhyellä luuvarrella.
"Tunnetko Jaakko tämän piipun?" kysyi Mauno, samassa näyttäen Jaakolle piippua.
"Se on minulle hyvinkin tuttu", sanoi Jaakko tukehtuneella äänellä.
Mauno rupesi enemmän vapisemaan; hänen hartiansa oikein jytisivät; sisällinen raivoisa tuska vaikutti sen. Kenties tuo tuska oli hänellä ensimäinen eläissään, sillä ensikerran eläissään olivat hänen perustelmansa ja päätelmänsä horjuneet ja vääriksi löytyneet. Ensikerran olivat hänen tuntonsa viisarit osoittaneet aivan toista, kuin mitä hän oli heille määritellyt ja mitä hän oli heistä luuloitellut, ja niin suuressa määrässä. Hänen tuli tuo tunnustaa, sillä hän ei tahtonut olla väärä missään suhteessa, kun hän vaan tuli vakuutetuksi tunnossaan asian oikeudesta, ja tuo kaikki vaikutti sanomattoman tuskan hänen sydämessään. — Jäykkä mies, jäykkä luonto oli murtunut — oli.
Kukaan ei puhunut mitään sillä ajalla, jolla Mauno taisteli sisällisen ihmisensä kanssa.
"Väärin olen sinua, Jaakko, tuntenut, väärin tuominnut, anna se minulle anteeksi!" sanoi Mauno vihdoin vapisevalla äänellä.
Nyt vasta huomattiin mitä Maunolla oli mielessä, ja nuo Maunon harvat sanat tekivät sanomattoman vaikutuksen toisien tuntoihin. Mari ryöpsähti heti isänsä kaulaan ja hoki itkunsa seasta: "isä, rakas isä! Te olette minulle ja Jaakolle anteeksi antanut, sen tiedän nyt, ja se tekee sydämelleni niin hyvää, voi Herra Jumala kuinka hyvää." Marin äiti ei kyennyt muuta sanomaan, kuin olemaan: "voi, voi kun sinä Mauno olet hyvä, tiedänhän minä, että sinä olet hyvä, mutta et sinä ole vielä koskaan ennen noin hyvä ollut". — "Tuhat kertaa anteeksi, rakas appeni, tuhat kertaa anteeksi", kertoi Jaakko ehtimiseen. Kaikki itkivät.
"Mihin olisi ainoa lapseni joutunut, jos hän olisi yhtynyt Marttalan Matin kanssa, niinkuin minä olisin sokeudessani tahtonut? Missä olisin minä, jos et sinä, Jaakko, olisi minua pelastanut murhaajain ja rosvojen käsistä? Minä olen sinua pitänyt murhaajanani, ryövääjänäni, ja sinä olet minun pelastajani; sinä olet pelastanut minut ja lapseni perikadosta. Kauhea on ajatella, millä tavalla minä olen kohdellut hyväntekijääni — sinussa on jalo henki, Jaakko", änkytti itkunsa seasta Mauno.
Kukaan toisista ei voinut puhua paljon mitään; ainoastaan Mari voi änkyttää: "isä, isä", ja Marin äiti: "sanoinhan minä sen, Mauno, sanoinhan minä sen."
Niin, tuo oli liikuttava näky ja kohtaus, oli katumuksen ja parannuksen hetki, oli avonainen ja vapaa sydänten aukaiseminen, oli tunnustuksen ja sovinnon hetki, oli kauniimpia helmiä taistelevassa ihmis-elämässä — oli todellakin.
Sitten vasta kehoittivat Jaakko ja Mari vieraitansa riisumaan päällysvaatteensa pois ja Jaakko meni hevosta päästämään ja talliin viemään.
Kun he olivat tyyntyneet tunteittensa vallasta, sai Jaakko ruveta kertomaan kuinka hän sattui tulemaan siihen, kun rosvot häntä hätyyttivät. Jaakko kertoi alusta loppuun asti kaikki pienimmätkin seikat, ja sana sanalta tunsi Mauno ne tapahtuneiksi, ja Mauno oikein kauhistui, kuullessansa noiden pahantekijäin vehkeitä.
"No miks'et sinä tullut huoneesen, kun toit minut kotiini, vaikka minä käskin?" kysyi Mauno.
"Minä pidin pelastuksenne tavallisena ihmisvelvollisuutena, enkä toivonut siitä mitään palkintoa; ilman sitä pelkäsin teidän vihaanne", sanoi Jaakko.
"Hyvä Jumala!" puhkesi Mauno sanomaan tuon kuultuansa.
Sitten oli tovi äänetöintä aikaa.
"Nyt minä täydelleen käsitän, että sinussa on miestä. Vainottuna pienestä poikasesta pitäin, hyljättynä ja sorrettuna, olet sinä läpi kaikkien vastuksien raivannut näin vankasti, talon omalla voimallasi kylmään korpeen. Minä olen kompastunut sinun harvoihin hairahduksiisi, mutta sinun hyvät avusi ja työsi ovat monin kerroin suuremmat vikojasi ja hiljan olen oppinut tuntemaan, ett'ei täällä viatointa löydykään. Kaikki, mitä meillä on, ottakaa heti huomenna haltuunne ja antakaa ainoastaan lastenne kanssa meille ruokaa ja hoitoa kuolinpäiväämme asti. Meillä ei ole kaukaan aikaan ollut yhtään lasta, sillä kovuudellani olen ainoan lapseni ajanut pois tyköäni. Monta tuskaa on se tuottanut, monta unetonta yötä antanut, vaikk'ei siitä muut tiedä, sillä minullakin on toki sydän, joka voi tuntea ja kärsiä. Antakaa te nyt meille lapsia itsessänne ja lapsissanne, korvaukseksi lapsettomuudellemme ja lohdutukseksi pimitetylle menneelle elämällemme ja nykyiselle murheellemme!" puheli Mauno ja eipä häntä koskaan oltu kuultu niin kaunopuheliaana kuin nyt.
"Voi, voi kuin te olette hyvät, isä ja äiti. Voi kuin silloin on hyvä olla, kun te olette aina meidän ja me teidän. Me emme tarvitse teiltä saada mitään, sillä Jumala on siunannut työmme, niin että hyvin kyllä aikaan tulemme; siinä on kylläksi kun teidät saamme. Täällä meidän on sitten hyvä olla, vähän ulompana maailman hyrskyistä ja pauhuista, ja silloin koetamme kaikin unhottaa mitä kärsineet olemme", puheli Mari ja halaili kyynelsilmissä vuoroon isäänsä, vuoroon äitiänsä.
"No, mutta herran tähden! Mihin meidän omaisuutemme sitten joutuisi, jos ette te sitä vastaan ottaisi? Eihän meillä ole minkäänlaisia muita perillisiä; omaisuutemme vastaanottamista ette saa yhtään estellä, sillä te saatatte estelemisellänne tehdä nykyisen ilomme jälleen murheeksi. Mutta emmeköhän me kumminkin kaikin mene Mäkelään asumaan? Onhan se vanhempi ja kauemmin asuttu paikka, vai mitä Jaakko siihen sanoo?" puheli Mauno.
Jaakko ei vastannut toviin aikaan mitään; näyttipä siltä kuin hän olisi kadottanut puheenlahjansa. Hänen rintansa aaltoili ja hengityksensä kävi harvemmaksi; näkyi selvästi, että joku sisällinen tunne ahdisti häntä.
"Rakas, kallis on minulle tämä koti. Tässä olen minä taistellut raskaimmat ja tärkeimmät taisteloni. Tässä olemme usein murtuneet sekä sielun että ruumiin puolesta. Tässä, tässä olemme langenneet ja nousseet. Tässä olemme kärsineet suurinta tuskaa, mitä ihminen koskaan voi kärsiä, ja toisaalta nauttineet semmoista iloa ja onnea, jota ei yksikään kuolevainen liene suuremmassa määrässä nauttinut. Tässä olen koettanut unhottaa ja sovittaa rikoksiani ja tässä on kova ruumiillinen työmme kantanut jo hedelmiä, toimeen-tuloksemme asti. Voi, voi! Vaikea on minun se ilmoittaa, mutta täytyy minun kumminkin sanoa, ett'en saata erota tältä rakkaalta taistelutantereeltani. Tässä tahdon elämäni elää, tässä kuolemani kuolla, ja — ja…" puheli Jaakko, mutta nyt tukautti sortunut ääni sanat hänen kurkkuunsa.
Mauno näytti nieleskelevän jotain; kenties se oli murtuneen mielen nielemistä. "Se on päätetty. Olkoon menneeksi. Me jäämme luoksenne jo tältä matkalta; me emme palaa enään Mäkelään koskaan, tehkää te Mäkelän kanssa mitä tahdotte", sanoi Mauno ja ojensi Jaakolle ja Marille kätensä, jonka he ottivat liikutetulla mielellä vastaan.
Nyt lähtivät kaikin tupaan. Jaakko sanoi pikku Maunolle: "Nyt on Mäkelän vaarisi ja mummosi täällä; tuossa he ovat", ja vei pojan heidän luoksensa.
"Onpa minulla komea vaari ja mummo; miks'ette ennen ole tulleet meille? Nyt on minulla kaksi vaaria ja mummoa", sanoi pikku Mauno lapsen viattomuudessaan.
"Hyvä Jumala noita viattomia lapsiakin!" sanoi Mauno, ottaen pojan syliinsä, ja kyyneleet valahtivat silmistään. Sitte meni hän ja tervehti talon palkolliset, vanhan Saara muorin ja Jaakon isän ja äidin, ja sitten sanoi hän heille: "saattepa meistä kaksi asukasta lisäksenne."