XIV.
Lopputili.
Kovin ällistyivät Mäkelän palkolliset, kun Jaakko seuraavana aamuna ilmestyi Mäkelässä isäntänä ja käskijänä. Sitä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun Jaakko ilmotti, ett'eivät isäntä ja emäntä tule enään koskaan Mäkelään asumaan.
Jaakko järjesteli nyt väli-aikaisen asumuksen Mäkelässä; tuolle rehelliselle ja uskotulle renki Kallelle, joka tuon kummallisen piipun omistajan oli ilmi saanut, antoi Jaakko täydellisen isäntävallan, siksi kuin toisin määrätään. Kotia lähtiessään vei Jaakko kirjoittajan muassaan, joka sitten Tinttalassa teki kirjallisen liiton Maunon ja Jaakon välillä.
Seuraavana pyhänä kuulutettiin Mäkelän maa ja osa irtainta huutokaupalla myötäväksi.
Kyläläiset ällistyivät kaikesta, mitä he nyt olivat nähneet ja kuulleet, niin että eivät olleet omia silmiään ja korviaan uskoa; olipa kun aurinko olisi muuttanut kulkunsa, maa ratansa ja virrat juoksunsa päinvastaisiin suuntiin, kun Mäkelän Mauno oli sanansa peruuttanut. Mutta kun Korpelan isäntä oli tuon mielenmuutoksen kuullut, oli hän sanonut: "Mäkelän Maunollakin on sydän, joka voipi muuttaa päätöksensä, kunhan vaan hän tulee tunnossaan vakuutetuksi olevansa väärässä. Kenties on tuo vakuutus ensimäinen hänen eläessään. Hän on suora, rehellinen mies ja on harvoin väärässä, mutta kenties olisi noita vakuutuksia saanut olla joku lisää ja aikasemmin, mutta parempi myöhäänkin, kuin ei koskaan".
Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli Mäkelään. Jaakko eroitti Mäkelän tiluksista avullisen torpan maan erilleen, viideksikymmeneksi vuodeksi. Siihen tuli hyvästi peltoa, niittyä, metsää ja tekomaata ja kantataloon ei tarvinnut torpan mainitun ajan kuluessa maksaa veroa eikä tehdä päivätöitä. Maa ja liika irtain myötiin ja tuotti semmoisinaankin kymmeniä tuhansia markkoja; eläimet, heinät, viljaa ja tarpeellisimmat työkalut jätti Jaakko myömättä ja vei ne Tinttalaan.
Huutokaupan päätyttyä kutsui Jaakko renki Kallen tykönsä.
"Sinua varten eroitin minä torpan. Sinä saat sen tästä päivästä pitäen haltuusi, niillä ehdoilla, joilla se päätilasta eroitettiin, eikä sinun tarvitse meillekään siitä mitään maksaa", sanoi Jaakko.
Renki Kalle tuli niinkuin puusta pudonneeksi, eikä hänellä tahtonut olla mitä sanoa.
"No, mutta Herran tähden! Mistä tämä tulee?" voi hän viimein änkyttää.
"Se on appivaarini tahto. Eikö hän ole jolloinkin aikonut sinulle jotain palkita?" sanoi Jaakko.
"Niin, tuo piippujuttu, se ei olisi ollut palkinnon arvoinen", sanoi
Kalle.
"Niin, mutta sen on tehnyt ja päättänyt se mies, joka harvoin purkaa päätöksiään", sanoi Jaakko, ja kaikki purskahtivat nauramaan, sillä Jaakon sanoille ruvettiin antamaan arvoa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että hän oli nyt — rikas!
"No, mutta teidän Johannahan oikeammin oli se, joka piipun omistajan ilmoitti", intteli Kalle.
"Jos sinua paremmin se miellyttää, niin nauttikaa Johannan kanssa palkintonne yhdessä; ilman sitä olen minä aikonut Johannalle erittäin palkita", sanoi Jaakko.
Kalle punastui punaiseksi kuin leppäkerttu, sillä jokainen tiesi, ett'eivät Kallen ja Johannan silmäilemiset olleet heille vastenmieliset.
Sivumennen mainittakoon, ett'ei kauvan viipynytkään, ennenkuin Kalle kihlasi Johannan. Jaakko lahjoitti Johannalle elukoita, viljaa ja työkaluja runsaalla kädellä. Kalle ja Johanna perustivat elämänsä noilla palkinnoilla ja elivät hyvissä varoissa onnellisina, ja olivat kiitolliset hyväntekijöillensä.
Jaakosta tuli nyt paikkakunnan rikkain mies, mutta hän ei käyttänyt rikkauttaan köyhäin sorroksi, vaan auttamiseksi.
Ensi vuotena kohosi Tinttalan kartanoon, Metsälammen puolelle, uhkea rakennus, joka järkiään laitettiin asuttaville.
Tuo entinen pikku tupa muutettiin Metsälammen rannalle ja laitettiin samaan asuun, suojaksi raju-ilman aikoina, kun kalassa oltiin, sekä uintimatkoilla sattuvien sadekuuroin suojaksi. Metsälammen räme, se nyt vasta pöläkkään tuli. Siellä kuokittiin, kaivettiin, muokattiin ja väännettiin. Siellä poltettiin, kynnettiin, kylvettiin, niitettiin ja leikattiin; siellä oli miestä kuin mätästä, kullakin erilaiset työ-aseet käsissä. Osa Metsälammen rämeestä oli muuttunut jo vakinaiseksi maapelloksi ja muuta tehtyä lihavaa viljamaata oli tuossa muinen niin rumassa Metsälammen rämeessä niin kauvaksi kohta kuin silmä kantoi.
Eipä Jaakon appivaari ollutkaan ollenkaan tyytymätöin uuteen taloonsa, kun hän kesän tultua näki oikein Tinttalan tilukset, eikä hän ihmettelemästä laannut, kuinka paljon siinä oli tehty ja toimitettu. Kesäisinä aikoina hän usein ongiskeli vaimonsa kanssa Metsälammesta, ja suuri oli heidän ilonsa, kun joku kyrmyniska ahven tai hopeakirkas särki vonni heidän onkeensa, sillä Jaakko oli joku vuosi takaperin istuttanut lampeen särkiäkin.
Kaiken haaran kautta alkoi Maunolle uusi aika, uusi elämä, uudet käsitteet. Hän tuli joka puolelta näkemään vilkkaampaa elämää ja toimintaa, kuin ennen Mäkelässä. Hän tuli käsittämään ja huomaamaan, että halvinkin ihminen saattaa olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle, kun hän on vaan rehellinen, vaikk'ei hän ole rikaskaan, jolle hän ennen niin suuren arvon pani. Hän huomasi, että varoja ja rikkauksia saattaa käyttää paljon hyödyllisemmälläkin tavalla, kuin rahojen kokoamisella, vieläpä niinkin, että siitä on hyötyä sekä itselle että muille. Tuon ajatustavan perusteella ja käsitteellä olivat hänestä Saara muori, Jaakon vanhemmat, Kalle ja Johanna parhaita ihmisiä maan päällä, vaikk'ei hän heistä ennen juuri suurta lukua pitänyt.
Yhä enemmän oppi hän vaimoansa rakastamaan ja huomaamaan, mitä hänen vaimonsa oli saanut hänen jäykkyytensä vuoksi kärsiä. Hän näki jokapäiväisenä esimerkkinä edessänsä, Jaakosta ja Marista, mitä tosi rakkaus ja avosydämisyys parikunnan välillä vaikuttaa, ja tunnollisella sydämellä koki hän korvata vaimollensa entistä tylyyttänsä ja kylmyyttänsä. Vaimonsa käsitti hyvin tuon elämän muutoksen ja kyynel silmissä tunnusti hän nykyisen elämänsä taivaaksi maan päällä.
Jaakon ja Marin lapsissa sai Mauno uutta elämän ainetta. Kun hän ei vaan ollut jossain työssä tai toimessa, leikki hän lasten kanssa yhdellä tai toisella tavalla. Väliin oli hän lasten kanssa sokkosillakin, ja kävipä joskus niinkin, että ukko kaatui nurin niskoin, lasten hätyytellessä; semmoiset tepposet huvittivat ukkoa suuresti, jos muitakin.
Vuosi, pari oli kulunut. Saara muori ja Jaakon äiti olivat jättäneet tämän maailman ja he olivat saatetut tuonne viimeiseen lepoon, joka niin tasan kaikki arvaa. Hyvin vanha ja keltaisen-ryppyinen oli Jaakon äiti jo ennen kuolemaansa. Hän oli viimeiseltä tuntikausia katsonut hyvin hartaasti Jaakkoa, ja väliin oli hän lausunut: "no ei olisi uskonut tuosta pojasta tuommoista miestä tulevan". Kenties hän huomasi, että Jaakko oli etevämpi kasvatustaan ja ett'ei tuo hänen etevyytensä suinkaan ollut hänen ansionsa. Kenties oli hänkin viimeisellä elämänsä ajalla oppinut tuntemaan jotain jalompaa ja korkeampaa, kuin salakapakoitsemisen, ja sitäpä juuri osoittaa joskus häneltä kuultu lause: "ei ole viinan myönti siunaukseksi"; harvoin kuultiin tuo lause puhkeavan eukon rinnasta, mutta se kuultiin aina tapahtuvan pitkän vaiti-olemisen ja miettimisen perästä.
Jättänyt oli Marttalan Erkkikin jo tämän elämän. Hän oli suurella surulla ja mielipahalla havainnut, että hänen oikein ja väärin koottujen rahojensa päällekirjoitukseksi oli tullut: "menkäät kaikkeen maailmaan". Hän kuoli hyvin mielellään, sillä hän tahtoi päästä enempää näkemästä. Poikansa, Matti, oli tuon oudon kirjoituksen kirjoittanut hänen rahoihinsa, ja sen kirjoituksen mukaan alkoivatkin rahat huilata kaikkeen maailmaan. Sentähden oli Erkki usein lausunut viimeiseltä: "eipä minun pojastani miestä tullutkaan".
Jaakko oli nyt kerrassaan voittanut kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Montakin syytä oli siihen. Hän oli täydellisesti puhdistanut itsensä niistä rumista, rikoksellisista syytöksistä ja epäluuloista, joihin hän oli kavalasti kiedottu, ja ihmiset oikein kauhistuivat käsittäessään, mitä Jaakko oli saanut aivan viattomasti kärsiä. Olipa Jaakko omalla työllään ja nerollaan ponnistellut itselleen kieltämättömän yhteiskunnallisen aseman ja riittävän perheellisen toimeentulon, ja tuon oli hän saanut aikaan kaikkien vaivojen, vastuksien ja sortamisien vallitessa; eihän semmoinen mies saattanut olla kehno ja mitätön. Päälliseksi oli hän haltuunsa saanut suuren, ulkoa päin tulevan rikkauden, jota hän kunnollisesti hoiti, hyödyksi itselleen ja muille, ja tuo viimeinen seikka peitti ihmisien silmissä kaikki Jaakon entiset lankeamiset ja hairahdukset aivan kuulumattomiin, semminkin kun hän parannetulla elämällänsä osoitti voivansa noustakin, ei vaan langeta. Jaakko tuli nyt kylässä kaikille kaikiksi. Kuntakokouksissakaan ei nyt enään naurettu hänen neuvoillensa ja puheillensa, vaan ne otettiin aina valaisevina neuvoina vastaan, ja enimmiten päättyi asiat niinkuin hän esitteli.
Samassa määrässä kuin Jaakon arvo yleni, aleni se Marttalan Matilta. Yht'äkkiä paljastuivat kaikki hänen salakavalat juonensa, joilla hän oli koettanut sortaa ja langettaa Jaakkoa, ja kahta raskaammasti lankesi yleisön tuomio Matin päälle. Päälliseksi oli hänen suuret rikkautensa olleet ja menneet, jonkatähden nekään eivät olleet peittämässä enään hänen rikoksellista elämäänsä, ja niin ei hän saanut enään kunniaa mammonan orjiltakaan. Kavaluutta, petosta, epärehellisyyttä, ilkeyttä, kostonpyyntöä, panettelua, solvausta ja — köyhyyttä oli nyt vaan yleisön silmissä Matin kunnia-luettelossa.
Eipä kauvan viipynytkään ennenkun Marttalaankin kuulutettiin huutokauppa. Merkillistä on, kun noihin kylän vankimpiin taloihin, Mäkelään ja Marttalaan, tuli huuto-kauppa! Erilaisella pohjalla seisoi kummassakin talossa nuo "vasaramarkkinat", sillä edellinen pidettiin vapaehtoisesti, jälkimäinen pakosta. Viime aikoina oli Matti osoittanut jonkinlaista parannettua elämää, mutta hänen entinen juoppoutensa ja tuhlari-elämänsä oli saanut jo asiat niin pahalle kannalle, ett'ei se ollut enään autettavissa. Hän oli viimein nainut erään köyhän, mutta sievän piika-tytön, ja tuon vaimonsa alinomaisesta vaikutuksesta oli Matti vihdoin ruvennut näyttämään elämän parannuksen merkkiä.
Määrätty huutokauppa-päivä tuli Marttalaan. Mahdotoin väen paljous kokoontui taloon, mikä mitäkin tarvettansa varten; Jaakkokin oli muiden joukossa. Alla päin, pahoilla mielin oli nyt Mattikin, mutta sitäkin enemmän hänen vaimonsa, ja olipa syytäkin, sillä pelättävä oli, että heidän elo-elämänsä menee heiltä niin polkuhinnasta, ett'ei heille itselleen jää maahan putoavaa. Ensin myötiin halvinta irtainta ja sitten ryhdyttiin maan myöntiin. Sadan sadan päälle ja kymmenen kymmenen päälle nosti Jaakko hintaa niin kauvan, että Marttala jäi hänelle, puolesta sen oikeasta arvosta.
"Siinä oli taistelun pää, Jaakon ja Matin taistelusta, eikä ole vaikea huomata mikä Jaakolle on voiton tuottanut", sanoi Matin vaimo surullisesti, kun huomasi kenelle heidän talonsa joutui.
"Se oli oikea kosto, ja selvästi näkyy kuka voiton on pitänyt", mutisi väki puoliääneen, kun Jaakolle maa lyötiin, sillä he pitivät aivan luonnollisena ja oikeana sen, että Jaakko häätää Matin pois maaltaan.
Matti kuuli tuon väen mutinan. Entinen ilkeys ja häijyys sai hänessä taas täyden vallan. Hän loukkaantui kovin, kun Jaakko oli saanut niin loistavan voiton ja niin suuren vallan hänen ylitsensä ja hänen ilkeytensä muuttui nyt voimattomasta kostonpyynnöstä kateuden vihaksi.
"En olisi huolinut vaikka maani olisi joutunut kenelle muulle, kuin ei se vaan olisi tullut tuon — Tintta-karhun haltuun", sanoi Matti vihasta vapisevalla äänellä.
Kaikki ihmiset kauhistuivat tuon Matin puheen kuultuansa ja odottivat pelvollaan, mitä siitä seuraisi.
Nyt nähtiin kummia, semmoisia kummia, joita vähimmän oli odotettu.
Tyynenä ja nöyränä astui Jaakko Matin eteen ja sanoi:
"Nyt saat, Matti, sanoa minua vaikka Tintta-sudeksi enkä yhtään pahene siitä. Tämä on minulle ollut kova koulu, ja tuossa koulussa olen minä oppinut jotain, olen oppinut — kärsimään ja itseäni hillitsemään. Sydämestäni pyydän sinulta anteeksi, kun olen niin usein närkästynyt sinulle niin viattomasta nimittämisestä, kuin Tintta-karhu on. — En ole tullut sinun maatasi anastamaan, enkä maaltasi sinua pois häätämään, vaan auttamaan. Koska luulen, että se hinta, johon maa nousi, riittää velkojesi maksuksi, niin pyydän että huutokauppa lakkautetaan ja sinä saat maasi pitää niinkuin ennenkin; maksa minulle sen mukaan kuin voit."
"Sepä vasta oli oikea kosto, ja selvästi näkyy, kuka jalo on", kuului silloin ääni väkijoukosta, ja kun katsottiin kuka tuon äänen päästi, havaittiin sen olevan Korpelan isännän.
Kun Matti oli kuullut tuon Jaakon puheen, astui hän askeleen ja toisen takaperin ja horjui. Jaakon puhe teki häneen tehosan vaikutuksen.
"Jumalani! Tuollako tavalla te kostatte meidän hävyttömyytemme ja ilkeytemme teitä kohtaan?" sanoi Matin vaimo hämmästyneenä, omistaen miehensä häijyn kavaluuden itselleenkin, vaikk'ei hän ollut koskaan Jaakolle mitään häijyyttä tehnyt, päin vastoin oli hän usein miestään kyynel silmissä varannut siitä.
"Onko se niin, Jaakko, onko se niin? Väärin olen tehnyt sinua vastaan, julmasti väärin, ja usein on oma-tuntoni soimannut minua siitä. Minä olen julmasti sinua sortanut, julmasti soimannut ja kääntänyt omat rikokseni sinun päähäsi. Sinä olet täydellisesti itsesi puhdistanut minun pirullisista syytöksistäni ja kamalasti lasketuista pauloistani, ja minä olen itse kietoontunut ja langennut omiin pauloihini, ja voittaneena, puhdistuneena teet sinä sortajallesi, ilkeälle kostonpyytäjällesi ja verivihollisellesi tuommoisen työn! Jaakko! Se on enemmän kuin minä voin käsittää. Anna minulle, Jaakko, anteeksi, anna Jaakko minulle anteeksi! Minä rukoilen, minä pyydän sitä, minä pyydän ja rukoilen sydämen pohjasta!" puhui Matti itkusta tukahtuneella äänellä ja vesissä silmin.
"Se on jo annettu. 'Anteeksi antakaat, niin teillekin anteeksi annetaan. Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'", sanoi Jaakko ja kyyneleet valahtivat hänenkin silmistään.
Liikutettuna oli koko huutokauppa-väkikin ja he hajausivat itsekukin kotiansa.
Niin jäi Matti Marttalan isännäksi kuten ennenkin. Hän koki parantaa elämäänsä ja maksella Jaakolle vähitellen isoa velkaansa. Hän ei kumminkaan voinut enään nousta entiseen maineeseen rikkaudessaan, eikä entiseen kunniaan arvossaan, sillä liian syvälle oli turmelus iskenyt kyntensä häneen ja liian hiljan oli hän itsensä siitä irroittanut. Toki oli hänellä, vaimoineen ja lapsineen, oma talonsa, oma leipäpalaisensa ja oma asuntonsa koko elämänsä ajan, ja he kiittelivät Jaakkoa hyväntekijänänsä. Jaakosta ja Matista tuli hyvät ystävät tästä lahtien, mutta Mari ei tahtonut nähdä Mattia, vaikka hänkin antoi sydämessään hänelle anteeksi, sillä Mari ei saanut sydämessään paranemaan aivan umpeen niitä haavoja, joita Matti oli koko elämänsä ajan sinne iskenyt — Marissa juoksi isänsä, Maunon verta.
* * * * *
Eräänä talvi-iltana istui Jaakko kotonaan iloisen palvelusväkensä ja perheensä keskessä, yhtä iloisen takkavalkean loimottaessa. Lapset hyörivät ja pyörivät, iloisina hekin, vanhempiensa ja Maunon ympärillä, tehden kaikenlaisia leikkejä ja kysymyksiä. Väki nauroi ja hälisi ja itsekullakin oli jotain merkillistä sanottavaa ja toimitettavaa. Jaakko vaan oli ajatuksiinsa vaipuneena, eikä näyttänyt tulevan huomioonsa, vaikka lapset kävivät vähin häntä puskemassa että hän oikein heilahti; kaikesta näkyi, ett'ei hän tietänyt mitä ympärillä tapahtui. Tuon huomasi Mari ja hän katsoi kauvan Jaakkoa silmiin, suu vähän naurussa; Jaakko ei tuota huomannut. Viimein pyrskähti Mari nauramaan täyttä kurkkua. Jaakko havahtui.
"Jopa taas rupesit miettimään menneitä aikoja. Tiesinhän minä kun tiesinkin, että kyllä sinusta vielä mies tulee", sanoi Mari ja katsoi naurussa suin Jaakon silmiin niin lempeästi.
Jaakko kohotti itsensä suoremmaksi.
"Niin", sanoi hän. "Tuhat kertaa olisin minä sortunut elämän taisteloissa, jos sinä, rakas Mari, et olisi ollut minua tukemassa ja ylös nostamassa lankeemuksissani. Jos minä joku olen, sinun vuoksi minä se olen, sillä sinä olet täydentänyt tyhjät paikat sydämessäni. Sinua ja sinun suuria avujasi ja ansioitasi minä tässä olin juuri muistelemassa, kun minun herätit lempeällä naurullasi. Voi, voi Mari! Paljon olet sinä taistellut, paljon kärsinyt, mutta paljon — voittanutkin. Jumala olkoon kiitetty, kun Hän on vaimon niin korkeilla lahjoilla varustanut ja kun Hän on sinun minulle antanut", sanoi Jaakko, ja suuret vesikarpaleet valahtelivat hänen silmistään, mutta Mari riepsahti Jaakon tykö ja kuivasi ne pienellä, pehmeällä kätösellään.
"Niin. Korkeilla ja kestävillä lahjoilla on Luoja vaimon varustanut, sen tunnen omasta pitkästä, vaikka myöhäisestä kokemuksestani", sanoi Mauno, samassa pyyhkien pois kyyneleet oman muorinsa silmistä, sillä nekin olivat nähneet hyväksi kastua tällä hetkellä.