Carmen: Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina

by Prosper Mérimée

III.

Olen syntynyt Elizondossa Baztanin vuorilaaksossa. Nimeni on don José Lizarrabengoa; te osaatte kyllin hyvin espanjan kieltä ymmärtääksenne jo siitä, että olen kristillistä baskilaista sukua. Jos nimeni edellä aatelismiesten lailla käytän arvonimeä don (herra), niin on minulla siihen täysi oikeus, ja jos olisimme Elizondossa, voisin näyttää teille pergamentille kirjoitetun sukuluetteloni.

Vanhempani tahtoivat minut hengelliseen säätyyn ja panivat minut oppikouluun, mutta opetusta en kauvan nauttinut. Pidin liiaksi pallopelistä ja tämä mielihalu minut onkin perikatoon vienyt. Pallosilla oltaessa unhotamme me navarralaiset kaiken muun. Kun minä kerran täydellisesti voitin erään Alavasta kotoisin olevan pojan, alkoi tämä haastaa riitaa kanssani; riidasta kehittyi sauvaottelu, josta minä niinikään suoriusin voittajana, mutta juttu päättyi niin onnettomasti, että minun täytyi paeta pois paikkakunnalta. Sattumalta tutustuin eräiden rakuunain kanssa ja rupesin sotilaaksi, Almanzan ratsuväen rykmenttiin. Me vuoristolaiset totumme ylipäänsä helposti sotilas-ammattiin. Pian ylenin korpraaliksi ja jopa oli majoitusmestarinkin paikka luvassa, kun onnettomuudeksi jouduin vartijasotilaana Sevillan tupakkatehtaalle. Jos te olette käynyt Sevillassa, huomasitte epäilemättä myöskin sen suuren rakennuksen Guadalquivirin rannalla, vallien ulkopuolella. Muistan vieläkin selvästi tuon tehtaan portin ja vahtikojun portinpielessä.

Vahdissa ollessansa lyövät espanjalaiset sotilaat korttia taikka nukkuvat; tosi-navarralaisena koetin minä aina keksiä itselleni jotakin toimitusta. Sillä kerta olin juuri tekemässä messinkilangasta rintaneulan ketjua, kun toverit äkkiä huusivat: "kello löi juuri ja nyt palaavat tytöt tehtaalle … päivällislomansa jälkeen." Mainitussa tupakkatehtaassa työskentelee näet 400-500 naista, jotka kierittelevät sikaareja tehtaan suuressa salissa. Tähän voi miesväki päästä ainoastaan n.k. neljänkolmatta luvalla, sillä helteen vuoksi työskentelevät tytöt ja olletikin nuoret aivan ohuissa puvuissa. Kun tytöt päivällisensä jälkeen palaavat työhönsä, on portilla aina suuri joukko nuoria miehiä katsomassa ja puhuttelemassa heitä. Harvat näistä neitosista kieltäytyvät vastaanottamasta esim. tarjottua silkkimantiljaa eikä tällaisten kalastusharrastajain tarvitse muuta kuin kumartua ottamaan kala ongesta.

Muiden katsellessa näitä kaunokaisia, istuin minä rauhassa vahtipenkilläni … portin pielessä. Silloin olin vielä nuori mies, mutta mietin aina kaiholla kotipuoltani, sillä muut neitoset eivät mielestäni olleet kauniita kuin ne, jotka kävivät sinisissä hameissa[6] ja joiden olkapäillä häilyi paksut palmikot. Andalusialaisia tyttöjä minä melkein pelkäsin, sillä heidän keveään käytökseensä en ollut vielä tottunut: aina vain pilkkapuhetta, eikä vakavaa sanaa koskaan. Puuhasin siis kaikessa rauhassa messinkiketjuni kimpussa, kun kuulin miesten huudahtavan: "kas, tuossa tulee se mustalaistyttö!" Uteliaana kohotin silmäni työstä ja näin hänet. Se oli perjantaipäivä enkä sitä ikinä unhota. Silloin näin ensi kerran saman Carmenin, jonka te tunnette ja jonka luona teidät muutamia kuukausia sitten tapasin.

Hänellä oli yllänsä sangen lyhyt punainen hame, jonka alta näkyi valkoiset, hajanaiset silkkisukat ja sievät sahviaanikengät, tulipunaisilla nauhoilla solmitut. Hän oli avannut mantiljansa, niin että näkyi osa hänen paljaita olkapäitänsä ja suuri, tuoksuava akaasiakimppunen paidan alta. Sitä paitse oli hänellä akaasian kukkanen huultensa välissä, kun hän lähestyi tuolta lanteitansa keikutellen kuin joku kevytkäyntinen tammavarsa Cordovan siitoslaitoksesta. Tuolla tavoin pukeutuneen naikkosen lähestyessä olisivat ihmiset kotiseudullani jo siunanneet itsensä. Sevillassa sai hän jokaiselta jonkun hilpeän kohteliaisuuden ryhdistänsä; kaikille oli hänellä heti vastaus valmiina ja kaikkialle vilkuili hän, käsi lanteilla ja julkeana katsannoltansa kuin tosi-mustalaistyttö, mikä hän myöskin oli. Alussa hän ei minua miellyttänyt ja minä ryhdyinkin heti jatkamaan työtäni. Mutta hänpä teki kuin naisten ja kissojen tapana on; nim. lähestyä kutsumatta ja olla tulematta silloin kun kutsutaan; pysähtyen eteeni sanoi hän:

"Kuules, ystäväni," sanoi hän andalusialaisten tapaan, "etkö antaisi minulle tuota ketjua kirstuni avainkimppua varten?"

"Minä tarvitsen tämän neulakoteloa varten," vastasin hänelle.

"Neulakoteloa varten!" huudahti tyttö nauraen. "Ohoh! Hra korpraali kutoo siis pitsiä, koska hän neuloja tarvitsee." Kaikki rähähtivät nauramaan ja minä tunsin punastuvani enkä voinut keksiä hänelle mitään vastausta. — "Kuules, sydänkäpyseni," jatkoi hän sitten, "kudopas minulle seitsemän kyynärää mustaa pitsiä mantiljaani varten, sinä sieluni neulaseppä!"

Näin sanoessansa hän otti akaasian kukkasen suupielestänsä ja viskasi sen peukalonsa varasta juuri silmieni väliin. Se vaikutti minuun kuin ammuttu kuula … en tiennyt mihin kätkeytyä, ja jäin sen vuoksi liikkumattomana paikoilleni kuin pölkky. Hän poistui tehtaalle ja hetken kuluttua huomasin maahan, jalkojeni väliin, pudonneen kukkasen. En tiedä, mikä höperyys minut lieneekin valloittanut, mutta maasta minä sen kumppalieni näkemättä korjasin ja kätkin huolellisesti liivini alle. Tämä oli ensimäinen tyhmyyteni!

Vielä pari kolme tuntia myöhemmin mietin samaa kohtausta, kun tehtaan ovenvartija hengästyneenä juoksi vahtikojulle kovin hämmentyneen näköisenä. Kertoen, että eräs nainen oli murhattu tehtaan suuressa salissa, vaati hän vahtiosastoa heti sinne. Majoitusmestari käski minun ottaa pari sotilasta mukaani ja rientää katsomaan. Valitsin miehet ja riensin paikalle.

Kuvitelkaahan, että minä saliin astuessani näin noin 300 tyttöä melkein paitasillansa huutaen, meluten, huitoen ja rähisten niin että tuskin olisi kuullut taivaan ukkosen jylinää. Toisessa päässä salia makasi eräs nainen verissänsä permannolla kaikki neljä raajaa ilmassa ja kasvoillansa x:n merkki, jonka hän oli saanut parista puukon vihlaisusta. Vastapäätä haavoitettua, jota parhaat joukkokunnasta par'aikaa hoitelivat, näin Carmenin seisovan viiden, kuuden kumppalin pitämänä. "Ehtoollista! ehtoollista! minä kuolen!" huusi haavoitettu vaikeroiden. Carmen seisoi äänetönnä purren hammasta ja mulkoillen silmillänsä kuin kameleontti.

"Mitä se on?" kysyin minä, ja kestipä kotvan aikaa ennenkuin pääsin selville asiasta, sillä kaikki naiset huusivat yhtäaikaa. Vihdoin selvisi juttu minulle: haavoitettu nainen oli kehunut hänellä olevan taskussansa niin paljo rahaa, että hän voi ostaa aasin Trianon markkinoilta vaikka paikalla. — "Vai niin", sanoi aina kielevä Carmen, "eikö sinulle siis luuta riitäkään?" — Tästä loukkaantuneena vastasi toinen, ett'ei hän ollut mikään luutien tuntija eikä hänellä ollut kunnia olla enemmän mustalainen kuin paholaisenkaan ristitytär, mutta neiti Carmencita saisi kohta tilaisuuden nähdä hänen aasinsa, sillä kaupungin tuomari aikoi piakkoin kävelyttää sitä katuja pitkin kahden palvelijan vartioimana, joiden tehtävänä oli karkoittaa kärpäset sen ympäriltä. — "Vai niin, mutta minäpä teen kärpästen juottopaikan poskellesi ja maalaan siihen tammipelin ruudut."[7] Samassa silmänräpäyksessä veti Carmen veitsellä, jota hän käytti sikaareja poikki leikatessansa, pyhän Antrean ristinmerkin kumppalinsa kasvoihin.

Teko oli silminnähtävä totuus, jonka vuoksi minä tartuin häntä käsivarteen ja sanoin kohteliaasti:

"Siskoni, nyt on sinun seurattava minua!"

Tyttö heitti minuun silmäyksen, josta huomasin hänen tuntevan minut, ja sanoi alistuvaisena:

"No, menkäämme! Mutta missä onkaan mantiljani?"

Sen heitti hän sitten yllensä niin, että ainoastaan toinen suurista silmistä näkyi, ja seurasi meitä lauhana kuin lammas. Päävahtiin tultua selitti majoitusmestari, että tällainen rikoksentekijä oli vietävä vankilaan. Minun tehtäväkseni jäi saattaa hänet sinne. Asetin hänet kahden rakuunan väliin ja astuin itse jäljessä niinkuin korpraalin tällaisissa tapauksissa onkin tehtävä. Läksimme siis astumaan kaupunkia kohti. Alussa kulki tyttö äänetönnä eteenpäin, mutta Käärmekadulle tultuamme, joka polveilevien mutkiensa vuoksi teidänkin mielestänne vastannee nimeänsä, antoi hän mantiljansa pudota kauneilta olkapäiltänsä näyttääkseen minulle viehättävät kasvonsa ja kääntyi minuun päin:

"Mihin te viette minut, hyvä upseeri?" kysyi hän.

"Vankilaan, poloinen lapsukaiseni!" vastasin hänelle niin lempeästi kuin voin ja niinkuin mielestäni kelpo sotilaan tuleekin puhutella vankia, olletikin naisvankia.

"Voi, voi, kuinka minun siellä käynee? Säälikää minua, hra upseeri. Te näytätte niin kovin nuorelta ja kohteliaalta!" (Hiljaa kuiskasi hän sitten:) "Antakaa minun paeta tieheni, niin lahjoitan minä teille erään taikakalun (bar lachi), jolla voitatte kaikkien naisten rakkauden."

Bar lachi on tai'ottu lemmenkivi, jolla mustalaiset väittävät voitavan tehdä paljo taikoja, jos vain osaa sitä oikein käyttää. Jos siitä vain sirusenkaan tipauttaa lasilliseen valkoista viiniä ja juottaa sen naiselle, niin ei hän voi teitä vastustaa, sanotaan. Mahdollisimman vakavana vastasin hänelle:

"Tämä ei ole sopiva hetki jaaritella joutavia; meidän on käskyn mukaan kiiruhtaminen vankilaan, siinä ei auta mikään."

Me baskilaiset puhumme murretta, jonka jo ääntämistavasta helposti erottaa espanjankielestä; mutta eivätpä espanjalaisetkaan ikinä opi oikein ääntämään sellaisia sanoja kuin: baí, jaona! (kyllä, herra!) Tietysti kuuli siis Carmenkin heti, että olin syntyisin baskilaisista maakunnista. Mustilaiset taas, joilla ei mitään kotimaata ole, matkustelevat alinomaan ja puhuvat kaikkia kieliä, mutta enin osa näistä tuntee olevansa parhaiten kotonansa Portugalissa, Ranskassa, baskilaisissa maakunnissa, Kataloniassa y.m.; myöskin maurilaisten ja englantilaisten kanssa tulevat he hyvin toimeen. Carmen osasi jotenkin hyvin baskin kieltä.

"Laguna ene bihotsarena, sydämeni, oma ystäväiseni," sanoi hän äkkiä, "oletteko te kotoisin kotipuolestani?"

Baskien kieli on, tietäkääs herra, meistä niin kaunis kieli, että me oikein vavahdamme kuullessamme sitä muualla puhuttavan; "baskilaisen ripittäjän minä haluaisin," lisäsi don José hiljaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi hän kertomustansa Carmenista:

"Elizondosta minä olen", vastasin baskien kielellä tuntien itseni sangen liikutetuksi, kun kuulin hänen käyttävän kotipuoleni kieltä.

"Minä taas olen syntynyt Etchalarissa," selitti hän, "joka on noin neljän tunnin matkan päässä täältä. Mustalaisten mukana tulin Sevillaan. Tupakkatehtaan työhön menin ansaitakseni matkarahat Navarraan, sillä tarkoitukseni oli palata takaisin poloisen äitini luo, jolla ei ole muuta vanhuuden turvaa ja joka omistaa pienen barratcean (puutarhan), missä kasvaa parikymmentä omenapuuta. Oi, jospa olisin jo kotikylässäni, tuon valkoisen vuoren juurella! Täällä on minua alinomaan loukattu sen vuoksi, ett'en ole tämän puolen väkeä, joka on vain roistoja ja mätäappelsiinien kauppiaita. Kaikki nämä vaivaiset ovat asettuneet minua vastaan vain siksi, että joskus olen sanonut heille, etteivät kaikki Sevillan kerskaavat puukkojunkkarit peljättäisi yhtä ainoaa kotipuoleni poikaa, jolla on maquilansa ja sininen barettinsa. Toverini ja ystäväni, ettekö voi tehdä mitään kotipuolelaisenne hyväksi?"

Hän valhetteli silloin ja on aina vain valhetellut minulle. En tiedä, onko tuo tyttö koskaan totta sanaa puhunut. Mutta silloin minä häntä vielä uskoin ja juuri valheensa kautta hän minut voitti. Hän melskasi baskien kieltä ja minä tolvana uskoin hänen olevan kotoisin Navarrasta, vaikka jo hänen silmänsä, suunsa ja ihovärinsä todistivat hänet mustalaiseksi. Minä olin hullu, joka en enää välittänyt mistään. Ajattelin, että jos espanjalaiset olisivat minun kuullen puhuneet pahaa kotipuolestani, niin olisin silpaissut heille ristin kasvoihin niinkuin Carmen juuri oli eräälle toverillensa tehnyt. Sanalla sanoen, olin kuin juopunut mies ja aloin puhua typeryyksiä eikä paljoa puuttunut, ett'en jo tehnyt tuhmuuksia.

"Jos minä tyrkkäisin teitä ja te kaatuisitte maahan, ystäväni," sanoi tyttö baskien kielellä, "niin eivät nuo kaksi pahanpäiväistä kastilialaista ainakaan kykenisi estämään pakoani…"

Minä unhotin esimieheni käskyn ja kaikki, hitto vie, ja sanoin hänelle:

"No, koettakaa sitten paeta, ystävättäreni ja kotiseutulaiseni, ja auttakoon teitä Vuoriston pyhä Neitsyt yrityksessänne."

Olimme tulleet juuri erään kapean salakadun suulle, joita löytyy Sevillassa kovin monta, kuten tiedätte. Äkkiä käännähti Carmen minuun päin ja tyrkkäsi nyrkillään rintaani. Minä olin kaatuvinani seljälleni, hän hyppäsi samassa ylitseni ja alkoi juosta pakoon paljastaen pari sellaista säärtä, että…! Puhutaan usein baskilaisista sääristä, … ja näiden veroiset hänen joustavan kauniit ja nopsat säärensä hyvin kyllä olivatkin. Minä aloin heti kömpiä ylös, mutta asetin peitseni poikkipäin niin taitavasti, että ainakin aluksi estin vahtitoverini pääsemästä hänen jälkeensä. Sitten läksin itse juoksemaan hänen jälkeensä ja kumppalit perässäni. Mutta kun kannukset, miekat ja peitset estivät juoksuamme, oli meidän mahdoton saavuttaa pakolaista. Muutamassa minuutissa oli hän hävinnyt näkyvistämme. Sitä paitse pitivät kaikki korttelin ämmät pakolaisen puolta ivaten intoamme ja neuvoen meitä vallan väärille teille. Kotvan aikaa edes takaisin juostuamme olimme pakotetut palaamaan päävahtiin ilman vankilanjohtajan vastaanottolippua.

Päästäksensä rangaistuksesta kertoivat mukanani olleet vahtisotilaat esimiehelleni, että Carmen ja minä olimme keskustelleet hiljaa baskien kielellä eikä se, totta puhuen, näyttänytkään erittäin uskottavalta, että tuollainen tyttönen olisi noin vain voinut tyrkätä maahan minunlaiseni miehen. Koko tapahtuma näytti siis kovin arveluttavalta tahi oikeammin näkyi tahallisuus jotenkin selvään. Vahdista päästyäni alennettiin minut tavalliseksi sotilaaksi ja sitä paitse sain kuukauden vankeutta. Tämä oli ensimäinen rangaistukseni sen jälkeen kuin olin astunut sotapalvelukseen. Hyvästi siis majoitusmestarin olkanauhat, jotka jo luulin saavani!

Ensimäiset päiväni vankeudessa olivat kovin surulliset. Sotapalvelukseen mennessäni olin otaksunut voivani yletä ainakin luutnantiksi. Olivathan maamieheni Longa ja Mina kohonneet kapteeneiksi ja Chapalangorra, joka on mustaihoisia hänkin ja myöhemmin pakeni Ranskaan samoin kuin minäkin, yleni everstiksi; Chapalangorran veljen kanssa, joka on köyhä poloinen niinkuin minäkin, olin kymmeniä kertoja ollut pallosilla. Ajattelin itsekseni, että nyt on mennyt hukkaan koko nuhteeton palvelukseni. Olen joutunut huonoihin kirjoihin ja esimiesteni luottamuksen voittaminen vaatii nyt kymmenen vertaa suurempia ponnistuksia kuin sotamieheksi ruvetessani. Ja minkä vuoksi olinkaan rangaistu? Joutavan mustalaisheitaleen vuoksi, joka piti minua pilkkanansa ja joka tällä hetkelläkin varastelee jossakin kolkassa kaupunkia. Kuitenkaan en voinut olla häntä ajattelematta. Ja uskotteko kummaa, että nuo samat reikäiset silkkisukat, jotka hän näytti pakoon juostessansa, näin alituisesti edessäni. Usein katselin raudoitetun ikkunan läpi ulos kadulle eikä ainoakaan ohikulkevista naisista näyttänyt tuon tyttöheitaleen veroiselta. Ja sitä paitse tunsin usein vastoin tahtoanikin sen akaasian kukkasen tuoksun poveltani, jonka hän oli viskannut minulle ja joka säilytti hyvän lemunsa vielä kuivanakin… Jos taikureja ollenkaan on olemassa, niin oli tuo tyttönen yksi niitä!

Eräänä päivänä astui vanginvartija luokseni ja antoi minulle
Alcala-leivän sanoen:

"Kas tässä leipä, jonka serkkunne lähettää teille."

Kummastuneena otin lahjan vastaan, sillä orpanoita ei minulla tietääkseni ollut Sevillassa. Se mahtaa olla joku erehdys, arvelin lahjaleipää katsellen; mutta kun se oli niin maukkaan näköinen ja tuli niin hyvälle, niin päätin syödä sen suuhuni välittämättä siitä, kuka sen oli lähettänyt ja kenelle se oli osoitettu. Ai'oin leikata siitä palasen, mutta puukkoni sattui jotakin kovaa esinettä vastaan. Katselin tarkemmin ja huomasin, että leipään oli jo leivottaessa pistetty pieni englantilainen viila. Sitä paitse löysin leivän sisästä kahden piasterin kultarahan.

Lahjan lähettäjä oli siis epäilemättä Carmen.

Mustalaisille on vapaus kaikki ja he olisivat valmiita sytyttämään tuleen kokonaisen kaupungin päästäksensä vankilasta päivää ennen määräaikaa. Keksintö oli kaikissa tapauksissa hyvä ja tuon leivän avulla voi vanginvartijaa vetää nenästä. Tunnissa olisin tuolla pienellä viilalla sahannut paksuimmankin akkunaraudan poikki ja kahden piasterin kultarahalla olisin lähimmän vaatekauppiaan luona voinut vaihtaa univormuni tavalliseen porvaripukuun. Myöskin voitte arvata, ett'ei miehen, joka monet kerrat oli kiipeillyt puhdistamaan vuoristomme jyrkänteillä olevia kotkanpesiä, olisi ollut vaikea laskeutua kadulle kolmenkymmenen jalan korkeudessa olevasta vankilan akkunasta. Mutta minä en tahtonut paeta. Siitä pidätti minua vielä sotilaskunniani, jonka mukaan pako olisi ollut suuri rikos. Mutta tämä huomaavaisuus Carmenin puolelta liikutti minua. Vankilassa ollessa on kovin mieluista ajatella, että joku ystävä vankilan ulkopuolella ottaa osaa kohtaloonne. Kultarahan lähetys minua ensin hieman harmitti ja sen olisin heti paikalla tahtonut toimittaa takaisin. Mutta mistä oli lähettäjä löydettävissä? Sitä ei siis ollut niinkään helppo tehdä.

Sen jälkeen kuin kerran olin alennettu virka-arvossani, ei minulla mielestäni voinut olla mitään pahempia kärsimyksiä. Mutta eräs nöyryytys oli minun sittenkin vielä kestettävä. Vankilasta päästyäni komennettiin minut jälleen palvelukseen ja määrättiin vahdinpitoon tavallisena sotilaana. Ette voi aavistaa, mitä mies voi joutua kärsimään tuollaisessa tilaisuudessa. Olisinpa mieluummin melkein toivonut tulevani ammutuksi, sillä silloin saa ainakin marssia yksin plutoonansa etunenässä ja tuntee olevansa jotakin, kun koko maailma teitä tarkastelee.

Minut komennettiin vahdinpitoon everstin portille. Tämä oli nuori, rikas ja hyvänluontoinen mies, joka mielellänsä huvittelihe. Kaikki nuoret upseerit, joukko porvaristoa, myöskin naisia, ja useita näyttelijättäriä oli kerrankin hänen luonansa vieraisilla, kuten kerrottiin. Minun mielestäni oli koko kaupunki keräytynyt hänen luoksensa katsomaan minua. Kas, nyt saapuivat everstin vaunut, joiden ajolaudalla istui hänen kamaripalvelijansa. Ja arvatkaas, kenen minä näin astuvan alas vaunuista? Carmencitan. Tällä kertaa oli hän pukeutunut komeaan ja siroon metsästyspukuun, joka kiilteli kultaa ja koreita nauhoja. Yllänsä oli hänellä paljeteilla koristettu hame, jaloissa siniset paljetteja välkkyvät sukat ja ylt'yleensä oli hän kukkasilla ynnä kultanauhoilla koristeltu. Kädessä oli hänellä pieni baskilainen rumpu. Mukanansa oli hänellä pari muuta mustalaisnaista, nimittäin nuori tyttö ja vanha akka. Mustalaisseuruetta johtamassa on muuten aina, kuten tiedätte, joku vanha eukko ja häntä paitse vanha mies kitaran kanssa, joka soittaa ja pitää huolta tanssimusiikista. Hienompaa maailmaa usein huvittaa kutsua tällaisia pieniä mustalaisseurueita luoksensa tanssimaan joko romalista, joka on heidän varsinainen tanssinsa, tahi jotakin muuta.

Carmen tunsi minut ja ohimennen vaihdoimme silmäyksiä. Sillä hetkellä olisin tahtonut olla sata jalkaa syvällä maassa.

"Agur, laguna!" (hyvää iltaa, toveri!), sanoi hän. "Sinähän seisot vahdissa kuin mikäkin rekryytti, arvoisa upseeri!"

Ennen kuin keksin mitään vastausta oli hän kadonnut sisään.

Koko iltaseura oli kokoontunut sisäpihaan[9] ja väkijoukosta huolimatta näin rautaportin läpi melkein kaikki, mitä siellä tapahtui. Kuulin kastanjetit, tamburinin, vieraiden naurut ja hyvähuudot; joskus näin vilahdukselta myöskin hänen päänsä, kun hän keveänä tanssi tamburininsa säestyksellä. Kuulin myöskin kuinka nuoret upseerit sanoivat hänelle kohteliaisuuksia, jotka saivat poskeni punastumaan. Hänen vastauksiansa en kuullut. Sinä iltana minä häneen oikein rakastuin ja vilahtipa jo pari kolme kertaa päässäni ajatus astua sisäpihaan ja antaa miekanpistot vatsaan kaikille noille tolvanoille, jotka siellä hänelle lavertelivat korupuheitansa. Tätä kidutustilaa kesti runsaan tunnin. Sitten tulivat mustalaiset ulos ja ajoivat everstin vaunuissa pois. Ohimennessänsä loi Carmen minuun nuo silmänsä, jotka tekin tunnette, ja sanoi minulle aivan hiljaa:

"Ihmiset, jotka tahtovat syödä hyvin paistettua pannukalaa, menevät
Lillas Pastian luo Trianaan, ettäs tiedät, kumppani…"

Keveänä kuin vuohenkaritsainen juoksi hän vaunuihin, ajuri löi ruoskalla hevoisparia ja pian oli iloinen mustalaisjoukko hävinnyt, minne sitten lieneekin saatettu.

Voitte arvata, että vahtivuorolta päästyäni kiiruhdin Trianaan; mutta sitä ennen ajatin partani ja harjasin itseni ja vaatteeni kuin paraatia varten. Lillas Pastia oli vanha kalakauppias, rodultansa mustalainen ja ihoväriltänsä musta kuin maurilainen, jonka luona kävi paljo porvaristoa syömässä paistettua kalaa; olletikin luulen heidän alkaneen käydä Pastian luona sitten, kun Carmen oli ruvennut esiintymään siellä. Minun tullessani istui tämä jo siellä.

"Lillas", sanoi hän ravintoloitsijalle, "tänään en viitsi enää esiintyä. Onhan huomennakin päivä![8] Kas niin, kumppani, menkäämme kävelemään."

Hän heitti mantiljan yllensä ja niin olimme ulkona kadulla tietämättä minne mennä.

"Luullakseni on minun kiittäminen teitä eräästä lahjasta, jonka sain vankilassa ollessani", sanoin hänelle. "Leivän minä söin, viilan tarvitsen peistäni teroittaessani ja säilytän sen muutenkin muistona teistä. Mutta leipään kätketyn kultarahan annan takaisin, kas tässä!"

"Todellakin! Hän on säästänyt rahat", huudahti Carmen nauraen. "Sitä parempi, sillä tällä kertaa olenkin aivan ilman. Mutta vähät siitä: aina liikkuva koira luun löytää. Syökäämme ja menettäkäämme kaikki yhdessä. Sinä saat kestitä minua."

Olimme tulleet Sevillan viertotietä ja saavuimme juuri Käärmekadulle. Siinä osti hän tusinan appelsiineja, jotka minun täytyi sitoa nenäliinastani tehtyyn nyyttiin. Hiukan edempänä hän osti leipää, makkaraa ja pullon manzanilla-viiniä. Vihdoin hän poikkesi sokerileipomoon. Sisään tultuamme hän heitti tiskille kultarahan, jonka olin antanut takaisin, ja sitten kaikki mitä hänellä taskussansa sattui olemaan pientä hopearahaa. Lopuksi pyysi hän tietää, oliko minulla itselläni ollenkaan rahaa. Annoin piasterin ja muutamia vaskilantteja häveten kovin, ett'ei minulla enempää ollut. Näytti siltä kuin olisi hän aikonut tyhjentää koko myymälän. Mutta ainoastaan parhaat ja kalleimmat leivokset kelpasivat, kuten sokeroidut munakeltuaiset (yemas), maukkaimmat mantelikakut (turon), sokeroidut hedelmät j.n.e. mikäli vain rahat riittivät. Kaikki nämä ostokset pantiin paperipusseihin, jotka hän jätti minun kannettavakseni. Tunnette kai Candilejo (Lamppu-) kadun, jolle on pystytetty se don Pedro Oikeamielisen rintakuva.[10] Erään Candilejokadun varrella olevan vanhan talon portin edustalle hän pysähtyi, astui puistokäytävän poikki ja koputti alakerran ovelle. Vanha mustalaisakka, oikea pahanhengen orjatar, tuli avaamaan meille. Carmen sanoi hänelle muutamia sanoja romani-kielellä. Alussa hangoitteli vanhus vastaan. Mutta kun Carmen antoi hänelle pari appelsiinia, kourallisen konvehtia ja kulauksen viiniä, niin heltyi hän. Carmen heitti mantiljansa hänen yllensä, ämmä saattoi meidät erään huoneen ovelle, joka sitten suljettiin puutelkimellä. Yksin jäätyämme alkoi hän tanssia ja nauraa kuin hullu laulaen: sa olet puolisoin, ma vaimosi![11]

Minä seisoin keskellä lattiaa kaikkien ostosten kanssa tietämättä, minne ne laskisin. Hän heitti ne äkkiä ympäri permantoa, hyppäsi kaulaani ja huudahti: "minä maksan velkojani, minä maksan velkojani! Sellainen on calli-laki! (mustalaisten laki!)[12] Oi, toverini, toverini, tuota päivää, tuota onnetonta päivää muistellessani unhotan minä huomisen päivän."

Ryöväri vaikeni hetkeksi, sytytti sikaarinsa ja jatkoi kertomustansa:

Koko päivän vietimme sitten yhdessä syöden, juoden j.n.e. Syötyänsä konvehtia kuin 10-vuotias lapsi, mätti hän niitä kourallisittain ämmän vesiruukkuun. — "Siitä saa hän sorbettia," nauroi hän. Sokeroituja munia särki hän heittämällä seinää vasten ja sanoi, että nyt antavat kärpäset meille paremman rauhan. Eikä ollut sitä tuhmuutta, mikä olisi jäänyt häneltä tekemättä. Tulin maininneeksi, että halusin nähdä hänen tanssivan. Mutta kuinka voisi hän tanssia ilman kastanjetteja?

Äkkiä keksi hän ämmän ainoan pienen lautasen, löi sen palasiksi ja alkoi romalistanssinsa kalistellen porsliinipalasia vallan yhtä hyvin kuin olisi hänellä ollut ebenholtsista tai norsunluusta tehdyt kastanjetit käsissä. Sen tytön kanssa ei tosiaankaan ollut ikävä, sen voin teille vakuuttaa!

Niin tuli ilta ja pian kuulin rummutuksen, joka oli kokoontumismerkki kaupungilla oleville sotilaille.

"Nyt täytyy minun rientää kasarmille iltahuutoon," sanoin minä.

"Kasarmille? Oletkos sinä mikään neekeri-orja, jonka on toteltava rumpukapuloita? Sinä olet tosiaankin oikea kanarialintu sekä luonteeltasi että keltaiseen pukuusi nähden.[13] Mene sitten, senkin jänissielu!"

Minä jäin ja päätin jo ennakolta alistua arestirangaistukseen.

Mutta seuraavana aamuna alkoi hän ensimäisenä puhua erosta.

"Kuules, Joseito," sanoi hän, "olenhan maksanut sinulle velkani? Meidän mustalaisten lain mukaan ei minun olisi tarvinnut maksaa sinulle mitään, koska sinä olet payllo (toista rotua); mutta sinä olet kaunis poika ja miellytit minua. Sen vuoksi … vaan nyt olemme me kuitit. Hyvästi siis!"

Kysyin häneltä, milloin taas tapaisimme toisemme.

"Sitten kun sinä olet vähemmän tuhma," vastasi hän nauraen, mutta lisäsi vakavammin: "Mutta tiedätkös, José, että minä luulen rakastavani sinua … hiukan verran. Mutta se ei voi olla pysyvämpää tunnetta. Villakoira ja susi eivät sovellu yhteen. Ehkä voisin tulla vaimoksesi jos alistuisit Egyptin lain alaiseksi. Mutta nyt lörpöttelen minä jo tuhmuuksia: ei se käy laatuun. Usko minua, poikaseni, että toistaiseksi olet päässyt helpolla. Tapasit paholaisen, niin, juuri paholaisen, jonka ei tarvitse aina olla mustan … niskojasi ei piru katkaise. Tosin käyn minä villaisissa, mutta lammas minä en ole. Vie kynttilä majarillesi (pyhälle Neitsyellesi); sen on hän hyvin ansainnut. Kas niin, hyvästi siis vielä kerran! Eläkä mieti sen koommin Carmencitaa, muuten naittaa hän sinulle puujaloilla käyvän lesken."

Näin puhuessansa nosti hän telkimen pois ovelta ja niin poistuimme talosta. Kadulle tultuamme kietoi hän itsensä mantiljaansa ja hävisi tiehensä.

Tällä kertaa puhui hän totta. Viisaasti olisin tehnyt, jos en olisi häntä sen koommin ajatellut. Mutta tuon hauskan päivän jälkeen Candilejokadun varrella en voinut enää muuta ajatella. Kuljeskelin päiväkaudet ympäri kaupunkia toivoen, että tapaisin hänet. Kyselin häntä tuolta vanhalta ämmältä ja kalakauppias Pastialta. Kumpikin kertoivat hänen matkustaneen Laloroon (punaiseen maahan), millä nimellä mustalaiset tarkoittavat Portugalia. Arvatenkin oli Carmen pyytänyt heitä antamaan minulle tämän vastauksen, mutta ymmärsin kohta, että he valhettelivat.

Muutamia viikkoja myöhemmin olin vahdinpidossa kaupungin tulliportilla. Vähän matkan päässä portilta oli kehysmuuriin tullut aukko eli repeämä, jota juuri korjattiin, yöksi määrättiin vahti estämään mahdollisia salakuljettajia. Päivän aikana näin Lillas Pastian kävelevän pari kertaa päävahdin ohitse ja juttelevan eräiden toverieni kanssa, jotka kaikki tunsivat hänen kalansa ja vielä paremmin hänen omenakakkunsa. Sitten lähestyi hän minua ja kysyi, olinko kuullut uutisia Carmenista.

"En ole," vastasin.

"No, pian saatte kuulla hänestä."

Hän olikin oikeassa. Minut määrättiin yöksi vartioimaan mainittua kaupungin muurin aukkoa. Niin pian kuin korpraali oli poistunut, näin erään naisen tulevan vastaani. Sydämeni sanoi heti, että se oli hän, Carmen. Kuitenkin huusin hänelle vastaan:

"Pois! Tästä ei pääse kukaan!"

"Elkäähän tekeytykö häijyksi," sanoi hän nostaen huntuansa.

"Mitä? Sinäkö Carmen?"

"Minä, ystäväni. Mutta lyhyet puheet ovat parhaat: tahdotko ansaita douron (kolikon)? Tiedän väkeä olevan tulossa tänne salatavarain kanssa; anna heidän pujahtaa tästä kaupunkiin."

"En," vastasin minä. "Käskyn mukaan on minun juuri se estettävä."

"Käsky! Käsky! Etpäs sinä käskyistä välittänyt Candilejokadulla."

"Ah!" huudahdin vallan hämmästyneenä tuota muistellessani, "se päivä kannattikin unhottaa kaikki käskyt! Mutta salakuljettajain syntirahoista minä en huoli."

"No, jos et välitä rahasta, niin voimmehan syödä päivällistä vanhan
Dorotean luona eikö totta?"

"Ei," sanoin minä, vaikka olin vähällä kuristua tästä ponnistuksesta.
"Minä en voi."

"Vai niin. Mutta jos sinä olet mahdoton, niin voinhan minä kääntyä muidenkin puoleen. Ehdotan luutnantillesi, että hän tulisi kanssani Dorotean luo. Hän näyttää hauskalta mieheltä ja hän voi määrätä tähän toisen vartijan, joka ei huomaa sitä, mitä hänen ei tarvitse huomata. Hyvästi siis, kanarialintu! Nauranpa sangen makeasti, jos joskus saan kuulla käskyn olleen viedä sinut hirteen."

Olin kyllin heikko kutsuakseni hänet takaisin. Lupasin tarvittaessa laskea mustalaiset tästä kaupunkiin, jos hän puolestansa lupaisi palkita minut niinkuin viimeksi. Heti vannoi hän täyttävänsä lupauksensa jo seuraavana päivänä ja riensi sitten ilmoittamaan asiasta vähän matkan päässä oleville tovereillensa. Näitä oli viisi ja näiden joukossa myöskin Pastia; kaikilla oli heillä kantamuksensa englantilaista kauppatavaraa. Carmen astui edellä jonkunlaisena etuvartijana. Kastanjeteilla oli hänen määrä ilmoittaa, jos patrulli sattui lähelle. Mutta tätä merkkiä ei hänen lainkaan tarvinnut antaa. Salakuljettajat olivat hetken kuluessa päässeet vaaratta ohitse.

Seuraavana päivänä menin Candilejon kadulle. Sain odottaa kotvan, ennenkuin Carmen saapui. Hän oli jotenkin huonolla tuulella.

"En pidä ihmisistä, joita täytyy rukoilla", sanoi hän. "Edellisellä kerralla teit sinä minulle paljo suuremman palveluksen tietämättä, hyötyisitkö siitä ensinkään. Eilen tingit kanssani kauppiaan lailla. En tiedä, miksi ollenkaan tulin tänne, sillä sinua en enää rakasta. Kas tuossa, ota douro vaivoistasi!"

Ei paljo puuttunut, ett'en viskannut tarjottua rahaa hänelle vasten kasvoja ja oikein olin pakotettu ponnistamaan kaikki voimani, ett'en löisi häntä. Tunnin aikaa riideltyämme, poistuin talosta vimmoissani. Harhailin jonkun aikaa kaupungilla kuljeskellen sinne tänne kuin höperö. Vihdoin menin sisälle erääseen kirkkoon, etsin pimeimmän kolkan ja itkin kuumia kyyneliä.

Äkkiä kuulin jonkun lausuvan:

"Rakuunan kyyneliä! Niistä tahdon minä valmistaa lemmenjuoman!"

Nostin silmäni ylös ja näin Carmenin edessäni.

"Kuules, kotipuolen mies, vieläkö sinä minusta välität?" kysyi hän. "Minun täytyy kuitenkin rakastaa sinua yhä … vastoin tahtoani, sillä kun sinä olit poistunut, en tiennyt, mikä minua vaivasi. Kas niin, nyt rukoilen minä sinua lähtemään kanssani Candilejokadulle."

Pian teimme taas sovinnon, mutta oikukas hän oli kuin ovat säät vuoristossa. Päivän kauneimmin paistaessa on myrsky lähellä vuoristossamme. Hän lupasi tulla toisenkin kerran kanssani Dorotean luo, vaan ei tullutkaan. Vanha Dorotea kertoi minulle kohteliaimmalla tavalla että hän oli matkustanut Laloroon — Egyptin asioissa.

Tietäen tällaiset puheet jo ennakolta valheiksi, etsin minä häntä kaikkialta, missä hän mahdollisesti voi olla, ja kävelin parikymmentä kertaa päivässä pitkin Candilejokatua. Istuin eräänä iltana Dorotean luona, jonka olin melkein kesyttänyt maksamalla silloin tällöin hänen puolestansa lasin anisettia, kun Carmen äkkiä astui sisään, mukanansa eräs nuori luutnantti meidän rykmentistämme.

"Mene pian tiehesi," sanoi hän minulle baskin kielellä.

Tunsin sydämeni vihasta kouristuvan enkä liikahtanut mihinkään.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi luutnantti. "Joudu ulos täältä!"

En voinut hievahtaakaan paikaltani. Olin aivan kuin tuoliini naulittu.

Huomattuansa, ett'en aikonut poistua enkä edes ottanut päästäni leirilakkiani, tarttui upseeri vihastuneena kurkkuuni ja ravisti minua rajusti. En muista, mitä lienen sanonut hänelle. Mutta luutnantti paljasti miekkansa ja minäkin vedin aseeni huotrasta. Ämmä tarttui käsivarteeni ja samassa sain upseeriltani tämän merkin otsaani, jota yhäti kannan. Peräysin askeleen ja tyrkkäsin ämmän kumoon; ja kun luutnantti taas aikoi ahdistaa minua, pistin miekkani tutkaimen hänen eteensä sillä seurauksella, että hän lävisti itsensä siihen.

Samassa sammutti Carmen lampun ja kehoitti ämmää pakenemaan tiehensä. Minäkin livahdin ulos kadulle ja aloin juosta minkä jaksoin. Koko ajan tuntui minusta kuin olisi joku seurannut minua. Tultuani taas tajuuni, huomasin, ett'ei Carmen ollut minua hyljännyt.

"Sinä suuri, tuhma kanarialintu!" sanoi hän. "Ethän sinä voi tehdä muuta kuin tuhmuuksia. Ja sanoinhan sinulle, että minä tuotan sinulle vain onnettomuutta. Mutta hyvä mustalaisystävä voi keksiä keinon kaikkeen. Sido ensiksikin tämän nenäliina otsahaavallesi ja viskaa minulle miekkavyösi. Varro minua sitten tässä puistokäytävässä. Palaan parin minuutin kuluttua takaisin."

Hän hävisi ja toi minulle kohta sen jälkeen juovikkaan, hihattoman kauhtanan, mistä lieneekin sen noutanut. Sitten sai hän minut riisumaan univormun ja pukemaan kauhtanan ylleni. Tällaisessa puvussa, nenäliina sidottuna otsahaavani ylitse, muistutin suuresti valencialaisia talonpoikia, jotka saapuvat Sevillaan myymään chufas-juomaa eli mantelimaitoa.

Sitten vei hän minut erääseen pieneen taloon, joka oli melkein samanlainen kuin vanhan Darotean asunto ja sijaitsi pienen solakadun päässä. Saatuansa erään mustalais-akan avuksensa pesi hän minut, sitoi haavani paremmin kuin mikään sotilaslääkäri olisi voinut sen tehdä ja juotti minulle jotakin outoa juomaa. Vihdoin saattoi hän minut vuoteelle … ja siinä pian nukahdin.

Luultavasti olivat nuo naiset sekottaneet juomaan joitakin nukuttavia rohdoksia, joiden valmistaminen on heidän salaisuuksiansa, sillä minä heräsin seuraavana aamuna vasta sangen myöhään. Tarvitsin kotvan aikaa, ennenkuin muistin edellisen illan kauhean kohtauksen. Carmen ja hänen ystävättärensä, jotka molemmat istuivat kyykyllänsä vuoteeni ylitse kumartuvina, sitoivat haavani uudelleen ja vaihtoivat muutamia sanoja omalla calli-kielellänsä, jonka selitin jonkunlaiseksi lääketieteelliseksi neuvotteluksi. Sitten vakuuttivat minulle kumpikin, että kyllä pian paranisin, mutta Sevillasta oli minun jouduttava pois niin pian kuin mahdollista; sillä jos minut tavattaisiin siellä, ammuttaisiin minut armotta.

"Ystävä," sanoi Carmen, "sinun täytyy keksiä itsellesi jotakin tehtävää. Nyt kun kuningas ei enää syötä sinua riisillä ja kasarmin vellillä, täytyy sinun elättää itsesi jollakin tavoin. Viisaasti varastamaan olet sinä liian tuhma. Mutta sinä olet norja ja voimakas mies. Jos sinulla on rohkeutta, niin matkusta rannikolle ja rupea salakuljettajaksi. Olenhan luvannut saattaa sinut hirteen. Se on parempi kuin tulla ammutuksi, ja jos vain muuten osaat menetellä älykkäästi, elät sinä kuin ruhtinas yhtä kauvan kunhan huovit tai rannikkovartijat vain eivät saa sinua kuristaaksensa."

Tällä houkuttelevalla tavalla kuvasi tämä paholaistyttö minulle sen uuden elämänurani, jonka hän oli minulle miettinyt; ja totta puhuen näyttikin tämä olevan ainoa mahdollinen sitten, kun näin olin tehnyt itseni syypääksi kuoleman rangaistukseen. Ja tunnustaisinko suoraan teille, arvoisa herra, että hän sai minut tästä vakuutetuksi verrattain helposti. Minusta näytti kuin tulisin häntä niin paljo lähemmäksi antautuessani tähän uppiniskaisten vaaranalaiseen seikkailija-elämään. Näin luulin vastaisuudessa voivani olla vakuutettu hänen rakkaudestansa.

Olin usein kuullut puhuttavan salakuljettajista, jotka kuljeskelivat Andalusiassa ratsastaen hyvien hevosten seljässä, pyssy kädessä ja rakastajatar tarakassa takana. Hengessä ratsastin jo vuorten ja laaksojen halki pitäen kaunista mustalaistyttöä takanani. Mutta kun rohkenin puhua hänelle tästä, nauroi hän kylkiänsä pidellen ja vakuutti minulle, ettei mikään ollut ihanampaa kuin öitsiminen metsänuotiolla, olletikin sitten, kun kukin aviomies vetäytyy vaimonsa kanssa kolmesta tynnyrivanteesta ja kankaasta tehtyyn pieneen telttaansa.

"Jos minä saan sinut vuoristoon," sanoin hänelle, "niin olenkin varma sinusta! Sillä siellä eivät luutnantit ole jakamassa kanssani."

"Ah! sinä olet mustasukkainen," vastasi hän. "Sitä pahempi sinulle. Kuinka voit sinä olla niin tuhma? Vai etkö näe jo siitä, että rakastan sinua, kun en ole koskaan pyytänyt sinulta rahaa?"

Hänen näin puhuessansa syntyi minussa erityinen halu kuristaa hänet kuoliaaksi.

Mutta lyhyesti sanoen hankki Carmen minulle sivilipuvun, jossa pääsin pujahtamaan Sevillasta aivan tuntemattomana. Vaelsin Jereziin ja vein Pastialta saamani suosituskirjeen eräälle sikäläiselle anisettikauppiaalle, jonka luona salakuljettajat tavallisesti kokoontuivat. Siellä esitettiin minut näille ja Dancaire-niminen salakuljettajain päämies otti minut joukkoonsa. Jerezistä matkasimme Gauciniin, missä tapasin Carmenin, joka siis piti lupauksensa. Retkillä oltaessa oli hän meidän vakoilijamme eikä parempaa voinutkaan löytyä.

Tällä kertaa saapui hän Gibraltarista, missä oli sopinut erään laivurin kanssa niiden englantilaisten kauppatavarain lähettämisestä, jotka meidän oli vastaanotettava Espanjan rannikolla. Siirryimme Esteponaan odottamaan niitä ja piilotimme sitten osan niistä vuoristoon; lopun kanssa läksimme kulkemaan Rondaan. Sielläkin oli Carmen valmistanut tulomme. Hän se näet ilmoitti meille, milloin oli otollinen päästä kaupunkiin kenenkään huomaamatta.

Tämä ja muutamat seuraavat matkat onnistuivatkin hyvin. Salakuljettajain elämä miellytti minua jo enemmän kuin sotilaan. Minä voin jo antaa lahjojakin Carmenille. Nyt oli minulla rahaa ja rakastajatar. Eikä minua omatuntokaan vaivannut: hyvä syhy ei tunnu kutkulta, sanovat mustalaiset. Kaikkialla otettiin meidät hyvin vastaan. Kumppalini kohtelivat minua niinikään hyvin, osoittivatpa vielä erityistä hienotunteisuuttakin minua kohtaan. Syynä tähän oli tekemäni murha, sillä heidän joukossansa ei ollut ketään, joka olisi suorittanut sellaisen sankarityön.

Mutta enin miellytti minua tässä uudessa elämässäni se, että usein sain tilaisuuden tavata Carmenin. Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin koskaan ennen. Mutta toverieni läsnäollessa ei hän myöntänyt olevansa rakastajattareni. Vieläpä pakotti hän minun lupaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ett'en suinkaan kertoisi heille mitään suhteestamme. Ja minä olin niin heikko tämän nartun edessä, että taivuin kaikkiin hänen oikkuihinsa. Muuten oli tämä ensi kerta, kun hän esiytyi minua kohtaan kunniallisen naisen säädyllisellä, kainoudella. Minä taas olin kyllin typerä ja uskoin, että hän todella oli korjautunut entisistä käytöstavoistansa.

Meidän joukkomme, johon kuului 8-10 miestä, yhtyi ainoastaan tärkeimpinä hetkinä; tavallisesti liikuimme kaupungeissa ja kylissä kaksi ja kolme miestä yhdessä. Jokaisella meistä oli olevinaan ammattinsa: kuka oli vaskiseppä, kuka hevoiskauppias j.n.e. Minä olin rihkamakauppias, mutta en tuon Sevillassa tekemäni kamalan teon jälkeen uskaltanut esiytyä suuremmissa kaupungeissa. Eräänä päivänä tai oikeammin yönä olimme sopineet yhtyä Végerin juurella. Dancaire ja minä saavuimme sinne ennen muita. Dancaire oli erittäin iloisella tuulella.

"Pian saamme uuden toverin," sanoi hän. "Carmen on taas tehnyt oikean mestarikaappauksen. Hän on saanut puolisonsa (= rom'insa), joka oli päämiehenä Tarifassa, pakenemaan meidän turviimme."

Minä aloin jo ymmärtää mustalaisten kieltä, jota melkein kaikki kumppalini puhuivat, ja sana "puoliso" sai minut säpsähtämään.

"Kuinka? Puolisonsako? Onko hän siis naimisissa?" kysyin iloiselta päämieheltä.

"On," vastasi hän, "mustalaisessa Garcia Borgnessa (= Silmäpuoli) löysi hän yhtä oikullisen aviomiehen kuin hän itsekin on. Viimeksi oli hän tuomittu kaleeriorjuuteen. Mutta Carmen peijasi erään sotalääkärin ja sai hänen antamallansa todistuksella miehensä vapaaksi…Ah, se tyttö vastaa painonsa kultaa! Pari vuotta on hän jo työskennellyt saadaksensa miehensä vapauteen. Mutta ei vain onnistunut, ennenkuin paikkakunnalla tapahtui lääkärin vaihdos. Uuden lääkärin hän näkyy saaneen pian taipumaan tahtoonsa."

Voitte arvata, minkä nautinnon tämä uutinen minulle tuotti! Pian sain nähdä Garcian. Hän oli inhottavin hirviö, minkä mustalaisakka koskaan on imettänyt: musta iholtansa ja vielä mustempi sielultansa ja sitä paitse julkein rikoksentekijä, mitä elämässäni olen tavannut.

Carmen saapui hänen kanssansa. Kannatti nähdä, millä katseilla hän säesti puheensa, kun hän minun läsnäollessani kutsui häntä puolisoksensa, taikka hänen virnistelynsä niin pian kuin mies kääntyi pois päin. Minua tuollainen käytös kovin inhoitti. Koko yökautena en puhunut hänelle sanaakaan. Seuraavana aamuna sidoimme kukin tavarapakkamme ja lähdimme taivaltamaan, kun äkkiä huomasimme tusinan ratsumiehiä kintereillämme. Andalusialaiset kerskurit, jotka alinomaa lörpöttelivät joukkotapoista, kävivät kohta surkeiksi hahmoltansa. Pelastautukoon, ken voi, huusivat he. Mutta Dancaire, Garcia, eräs pulska poika Eoijasta nimeltä Remendado ja Carmen eivät menettäneet malttiansa.

Muut olivat jo jättäneet muulinsa ja hypänneet viereiseen rotkoon, minne ratsumiehet eivät voineet seurata heitä. Elukoita emme mekään katsoneet voivamme pelastaa, joten irroitimme kalliimmat tavarat muulien seljästä, sälytimme ne selkäämme ja koetimme pelastua syöksymällä jyrkimpiä vierteitä alas laaksolouhikkoa kohti. Vierteissä heitimme tavarasäkit vierimään edellämme ja livuimme alas kuin olisimme mäkeä laskeneet.

Sillä välin ampuivat ratsumiehet peräämme alinomaa. Ensi kerran kuulin silloin luotien vinkuvan korvissani. Mutta en minä siitä paljoakaan peljästynyt. Ja kun naisia vielä on mukana, niin ei pelkoansa toki viitsisi näyttääkään. Me pääsimmekin pakoon kaikki muut, paitse poloinen Remendado, joka sai luodin munuaisiinsa. Nähdessäni hänen kaatuvan, viskasin myttyni pois ja yritin ottamaan hänet mukaani.

"Tuhannen pöllö!" huusi Garcia minulle, "mitä me tuolla raadolla teemme? Lopeta hänet eläkä hukkaa tavaroitasi."

"Heitä alas hänet!" huusi myöskin Carmen.

Väsymys pakottikin minut laskemaan hänet hetkeksi erään kallion juurelle. Samassa lähestyi Garcia haavoitettua ja laukaisi hänelle luodin päähän.

"Pitää sen olla jo aika mestarin, joka nyt tuntee hänet," sanoi hän, "sillä 12 haulia on hänen säpäleisissä kasvoissansa!"

"Sellaista kaunista elämää minä olen saanut elää," sanoi don José huo'ahtaen ja jatkoi taas:

Illaksi pääsimme erään hallikauppiaan luo aivan väsyneinä ja nälkäisinä.

Mutta muulimme menetimme ikipäiviksi. Pirullinen Garcia ei ollut millänsäkään, veti kortit taskustansa ja aloitti pelin Dancairen kanssa pahanpäiväisen kynttilän valossa. Sillä välin laskeusin minä lepäämään taivas-alle, katselin tähtösiä ja muistelin Remendadoa: mietin että olisipa tainnut olla parasta kuolla hänen sijastansa.

Carmen oli kyykähtänyt minun läheisyyteeni, päräytteli silloin tällöin kastanjettejansa ja hyräili jotakin. Sitten lähestyi hän minua ikäänkuin olisi tahtonut kuiskata jotakin korvaani ja suuteli minua pari, kolme kertaa melkein vastoin tahtoani.

"Sinä olet pahahenki," sanoin hänelle.

"Niin olenkin," myönsi hän.

Muutamia tunteja levättyänsä riensi hän Gauciniin ja seuraavan päivän aamulla toi eräs nuori vuohipaimen meille leipää. Päivän vietimme vielä entisillä sijoillamme, mutta yön aikana läksimme liikkeelle Gaucinia kohti. Vartosimme tietoja Carmenista. Mutta turhaan. Päivän sarastaessa näimme erään muuliajurin tulevan vastaamme hyvin puetun ja päivänvarjostimella varustetun naisen kanssa; mukanansa oli tällä pieni tyttönen, joka näytti olevan naisen palvelustyttö.

"Kas, tuossa lähettää pyhä Nikolaus meille kaksi muulia ja pari naista," sanoi Garcia; "oikeastaan olisimme tarvinneet neljä, mutta sama se, nuo minä kaappaan."

Hän otti pyssynsä ja lähti astumaan metsäpolkua myöten piileksien pensastossa, ett'eivät tulijat vain häntä huomaisi. Dancairen kanssa seurasimme me häntä vähän matkan päässä. Tultuamme pyssynkantaman päähän, astuimme esille ja huusimme muulimiehelle: seis! Meidät huomatessansa ei nainen suinkaan kauhistunut, vaikka jo pukumme olisi pitänyt riittää peljättämään häntä, vaan purskahti äänekkääseen nauruun.

"Voi teitä pöllöjä, jotka pidätte minua säätyläisnaisena!" huusi hän.

Se oli Carmen.

Mutta hän oli osannut pukeutua niin säädyllisesti, että jos hän olisi vastannut toisella tapaa, en ikinä olisi häntä tuntenut. Hän hyppäsi alas muulin seljästä, puheli hetkisen hiljaa Dancairen ja Garcian kanssa ja kääntyi sitten minuun.

"Kanarialintuseni, kaiketipa me vielä tapaamme toisemme ennen kuin sinä hirteen joudut. Nyt matkustan minä Gibraltariin Egyptin asioissa. Pian saatte kuulla minusta!"

Sitten erosi hän meistä mainittuansa erään tyyssijan, missä voimme piileksiä muutamia päiviä. Carmen oli meidän kaitselmuksemme. Ennen pitkää lähetti hän meille hiukan rahaa ja tiedon, joka oli rahaakin parempi: sinä ja sinä päivänä piti kahden englantilaisen lordin tuleman Gibraltarista Granadaan vievää tietä myöden. Johon koskee, se älähtäköön. Lordeilla oli tietysti kaunis summa matkarahoina.

Garcia tahtoi, että murhaisimme molemmat, mutta Dancaire ja minä panimme vastaan. Muuta emme heiltä riistäisi kuin rahat, kellot ja paidat, joita kipeästi kaipasimme.

Niin, arvoisa herra, voi miehestä tulla roisto melkeinpä huomaamatta! Kaunis tyttö saa päänne pyörälle, te joudutte tappeluun hänen vuoksensa, onneton teko on tehty, pako vuoristoon välttämätön, teistä tulee salakuljettaja ja salakuljettajasta huomaamattansa — rosvo!

Tämän lordiryöstön jälkeen pidimme viisaimpana hävitä pois
Gibraltarin seutuvilta ja pakenimme Rondan vuoristoon.

Muistan teidän kerran maininneen José-Marian nimen. Juuri siellä minä häneen tutustuin. Hänellä oli rakastajattarensa aina mukana ryöstöretkillä. Tämä oli viisas, vaatimaton, käytökseltänsä säädyllinen ja kaunis tyttö: ei koskaan yhtään sopimatonta sanaa ja aina uskollinen kuin kulta! Mutta José-Maria teki hänet kovin onnettomaksi. Hän juoksi alinomaa tyttöjen perässä, kohteli häntä usein pahoin ja tekeysi joskus mustasukkaiseksi. Kerran vihlasi hän tyttöparkaa puukollansakin. Mutta siitä huolimatta rakasti tämä miestä entistä enemmän.

Sellaisia ne naiset ovat, olletikin täällä Andalusiassa! Tyttö oli päinvastoin ylpeä tuosta haavasta käsivarressansa ja näytteli sitä meille kuin rakkainta muistoa. Muuten oli José-Maria huono toveri. Kun hän erään kerran oli mukanamme järjesti hän asiat niin, että sai itse kaiken hyödyn ja me vain iskut ja ikävyydet.

Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Carmenista emme sen koommin olleet kuulleet mitään.

"Jonkun meistä täytyy matkustaa Gibraltariin," sanoi Dancaire, "tiedustelemaan häntä. Kaiketipa hän on valmistellut siellä jonkun kaappauksen. Minä lähtisin kyllä sinne itse, mutta Gibraltarissa tuntevat ihmiset minut aivan liian hyvin."

"Samoin tuntevat he minutkin," arveli Garcia, "ja olenhan tehnytkin siellä englantilaisille monet kepposet. Sitä paitse on minun vaikea peittäytyä valhepukuun, ykssilmäinen kun olen."

"Minunko sinne siis on lähdettävä?" kysyin vuorostani iloiten jo pelkästä ajatuksesta saada tavata siellä Carmenia; "mutta mitä siellä on tehtävä?"

"Toimi niin, että pääset laivaan S:t Rocissa, ja kun olet purjehtinut meritse Gibraltariin, niin kysy satamassa, missä eräs Rollona niminen suklaatikauppias asuu; jos löydät hänet, saat häneltä tietää, kuinka Carmenin laita on."

Sovittiin, että matkaisimme kaikki kolme Sierra Gauciniin, jonne kumppalini aikoivat jäädä. Minun sitä vastoin oli sieltä pyrittävä Gibraltariin muka hedelmäkauppiaana. Rondassa oli eräs meille suosiollinen henkilö hankkinut minulle passin. Gaucinista sain aasin, jonka kuormaksi lastasin appelsiineja ja melooneja. Sitten läksin matkalle. Gibraltariin tultuani huomasin ihmisten hyvin tunteneen RoIIonan nimen, mutta hän oli jo joko kuollut taikka joutunut toisiin maan-ääriin. Tässä oli mielestäni selitys siihen, ett'emme olleet saaneet mitään tietoja Carmenista.

Vein aasin erääseen talliin ja läksin kaupungille hedelmäkorieni kanssa ikäänkuin olisin tullut niitä kaupustelemaan, vaikka itse teossa katsastelin eikö näkyisi ainoatakaan tuttua ihmistä. Gibraltarissa tapaatte paljo lurjuksia kaikista maailman valtakunnista, sillä se on oikea Baabelin torni koko linnoitus: kymmenellä askeleella saatte jo kuulla puhuttavan kymmentä eri kieltä. Useita egyptiläisiäkin näin, mutta en uskaltanut luottaa kehenkään: lähestymiseni jäi molemminpuoliseksi tunnusteluksi. Molemmat huomasimme kyllä olevamme aika veijareja; mutta olimmeko samaa joukkuetta, siitä emme päässeet selville.

Pari päivää harhailin kaupungissa vallan turhaan. Rollonasta ja Carmenista en ollut saanut mitään tietoja. Arvelin jo palata takaisin toverieni luo, tehtyäni ensin muutamia ostoksia; kuljeskelin sentään vielä illalla, päivän laskun aikana, katuja pitkin, kun äkkiä kuulin naisen äänen huutavan ylläni:

"Halloo, hedelmäkauppias!"

Nostin silmäni ja näin parvekkeella Carmenin ja hänen vieressänsä ylhäisen upseerin, tukka hienosti käherrettynä ja kultaiset olkalaput punaisessa univormutakissansa. Carmen itse oli erinomaisen hyvin puettu: silkkinen puku, hartioilla kaunis shaali ja päässä kullalta välkkyvä kampa. Ja tuo aina yhtä iloinen veitikka nauroi minulle sivujansa pidellen.

Melskaten espanjan kieltä huusi englantilainen upseeri minulle:

"Tule ylös! Rouva tahtoisi ostaa appelsiineja!"

"Niin, tule vain, mutta elä kummeksu mitään," lisäsi Carmen baskin kielellä.

Hänen suhteensa en enään kummeksinutkaan ollenkaan mitään. En tiedä tuottiko hänen tapaamisensa minulle enemmän iloa vai surua. Portille ilmestyi samassa pitkä englantilainen palvelija, joka saattoi minut ylös sangen komeaan saliin.

Carmen tuli vastaani sanoen baskin kielellä:

"Muista, ett'et sinä tunne minua etkä ymmärrä espanjaa…" Sitten kääntyi hän englantilaiseen upseeriin sanoen:

"Sanoinhan teille, että tunsin hänet kohta baskilaiseksi. Saattepas kuulla, kuinka hullunkuriselta baskin kieli kuuluu. Ja kuinka tuhman näköistä kansaa eikö totta? Mieshän näyttää kissalta, joka on päässyt pujahtamaan ruokasaliin … vai mitä?"

"Entäs sinä sitten," sanoin omaa kieltäni käyttäen, "olethan sinä hävyttömimmän nartun näköinen, jolta tekisi mieleni merkitä naama… juuri tässä rakastajasi läsnäollessa."

"Rakastajani! Sen olet sinä yksin keksinyt. Ja keksihän vielä tulla mustasukkaiseksi tuon tuhman tolvanan tähden. Sinä olet siis vielä yhtä tuhma kuin kohtaustemme aikana Candilejokadulla Sevillassa. Etkö sinä höperö huomaa, että minä juuri tällä hetkellä olen saanut egyptiläiset asiamme mitä loistavimmin järjestetyiksi. Tämä talo kuuluu minulle ja tuon englantilaisen kravun rahat ovat minulla pian myöskin. Nenästä minä vedän heidät kaikki ja saatan miehen sellaiseen mutkaan, mistä ei enään palata."

"Mutta jos sinä tällä tavoin ajat egyptiläisiä asioitamme, niin pidän minä huolen siitä, ett'et sinä sitä toista kertaa tee. Muista se!"

"Mitä? Oletko sinä muka puolisoni, koska rupeat minua käskemään? Garcian mielestä käy tämä tapa laatuun eikä sinulla ole siihen mitään sanottavaa. Päinvastoin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että olet minun ainoa minchorroni (= rakastajani eli sanan mukaan: oikkuni)."

"Mitä hän sanoo?" kysyi englantilainen.

"Hän valittaa, että hänen on jano … ja pyytäisi hieman juotavaa," vastasi Carmen ja heittäysi sohvalle nauraen makeasti tälle käännöksellensä.

Ja tiedättekös, että kun hän oikein ratkesi nauramaan, niin oli muiden mahdoton pysyä vakavina. Kaikki läsnäolijat sai hän nauramaan mukana. Pitkä englantilainen tolvana yhtyi hänen nauruunsa ja käski palvelijan tuoda minulle juotavaa.

"Näetkös tuon sormuksen, joka hänellä on sormessansa?" kysyi Carmen minun maistaessani palvelijan tuomaa juomaa. "Jos haluat, niin annan sen sinulle?"

"Minäpä antaisin peukaloni jos tuo lordisi olisi vuoristossa … ja me seisoisimme maquila kädessä vastakkain," tiuskaisin hänelle.

"Maquila, maquila, mitä se merkitsee?" kysyi englantilainen.

"Maquila," selitti Carmen nauraen, "merkitsee appelsiinia. Eikö olekin omituinen nimitys appelsiinille? Mies sanoo, että hän mielellänsä syöttäisi teillekin maquilan."

"Vai niin?" sanoi englantilainen, "no, tuopas meille vielä huomennakin appelsiineja."

Näin puhuessamme astui palvelija sisään ja ilmoitti että pöytä oli katettu herrasväelle. Englantilainen nousi ylös, antoi minulle piasterin ja tarjosi käsivartensa Carmenille, ikäänkuin tuo letukka ei olisi voinut yksin kävellä. Nauraen sanoi Carmen minulle:

"Ystäväni, ruokapöytään en voi sinua kutsua. Mutta niin pian kuin huomenna kuulet rummutettavan paraatiin, tule tänne uudelleen appelsiinien kanssa. Täällä saat nähdä hieman paremmin kalustetun makuukamarin kuin Candilejokadulla… Sitten voit sanoa, olenko vielä sama Carmencita kuin silloin olin. Ja lopuksi voimme puhella egyptiläisistä asioistamme."

Minä en vastannut mitään … ja olin jo kadulla, kun englantilainen huusi jälkeeni:

"Muista tuoda maquilaa huomenna!"

Samalla kuulin Carmenin äänekästä naurua.

Minä menin tieheni aivan hämmennyksissäni enkä saanut unta juuri ensinkään. Seuraavana aamuna olin niin harmissani tuolle kavaltaja-letukalle, että päätin jo jättää koko Gibraltarin tapaamatta häntä toistamiseen. Mutta kun paraatirumpu alkoi käydä, olivat hyvät aikeeni kuin poispyyhityt. Otin appelsiinikorini ja riensin Carmenin luo. Varjostimet hänen kamarinsa akkunassa olivat puoliavoinna ja niiden ra'osta näin hänen suuren tumman silmänsä väijyvän kadulle. Puuteroitu palvelija vei minut heti sisään. Carmen lähetti hänet asialle ja niin pian kuin olimme jääneet kahden kesken ratkesi hän krokotiilinauruun, heittäytyen kaulaani.

Niin kauniina kuin nyt en ollut häntä ikinä nähnyt. Suortuvansa oli hän kammannut madonnan tapaan … ja tuoksusi hyvältä … ympärilläni silkillä päällystetyt huonekalut … läpiommellut uutimet ja… Ja minä keskellä tätä komeutta ja viehkeyttä kuin mikäkin varas!

"Minchorroni!" huudahti Carmen, "mieleni tekisi rikkoa täällä kaikki, polttaa koko talo ja paeta kanssasi vuoristoon."

Ja voi niitä helliä hyväilyjä!… Voi sitä iloista naurua! Ja sitten hän tanssi, repi hamereunuksensa j.n.e. Apina ei ikinä ole tehnyt parempia ilveilyhyppyjä, virnistelyjä ja koiruuksia. Käytyänsä jälleen vakavammaksi sanoi hän:

"Kuules, kysymys on siis Egyptistä. Minä tahdon että hän vie minut Rondaan, missä tunnen erään uskovaisen sisaren…" (Tässä hän taas ratkesi nauramaan)… "Sinne mennessä matkustamme erään paikkakunnan halki, josta annan sinulle vasta tarkemmat tiedot. Te hyökkäätte kimppuumme ja ryöstätte hänet puhtaaksi. Oikeastaan haluaisin, että te hänet nitistäisitte, mutta…" (ja tässä hymyili hän tuota hornamaista hymyänsä, joka toisinaan näkyi hänen huulillansa ja jota ei kukaan olisi tahtonut eikä voinut jäljitellä) … "mutta tiedätkös, miten teidän olisi meneteltävä? Kaikissa tapauksissa tulkoon Garcia ensimäisenä. Pysykää te toiset hiukan ta'ampana. Tuo vanha krapu on rohkea ja käsittelee taitavasti hyviä pistoolejansa… Ymmärrätkö?…"

Ja sitten hän keskeytti puheensa ratketen jälleen nauramaan.

"En ymmärrä," sanoin minä, "tosin vihaan minä Garciaa, mutta hän on toverini. Ehkäpä minä vielä kerran vapautan sinut hänestä, mutta välimme selvitämme me oman maamme tapaan. Egyptiläinen olen minä ainoastaan sattumalta. Ja eräissä asioissa pysyn minä aina suoranaisena navarralaisena, kuten sananparsikin sanoo: navarro fino."

"Sinä olet siis tuhma tolvana ja oikea payllo, sinä. Aivan kuin kääpiö, joka luulee itseänsä jättiläiseksi, jos vain voi sylkeä kauvas. Mene siis tiehesi, sinä et minua rakasta."

Mutta aina kun hän käski minun mennä tieheni, oli minun mahdoton vapautua hänestä. Pian lupasin minä lähteä paluumatkalle toverieni luo ja vartoa englantilaista määräpaikassa. Hän puolestansa lupasi sairastella, kunnes he voivat jättää Gibraltarin ja lähteä Rondaan. Gibraltarissa viivyin vielä pari päivää. Valhepukuun puettuna uskalsi hän tulla tapaamaan minua majapaikkaanikin.

Sitten lähdin matkalle, mutta omat aikeeni minullakin oli. Palasin sovittuun yhtymäpaikkaan, josta olin saanut tarkan ilmoituksen, niinikään tiesin ajan tunnillensa, milloin englantilainen Carmenin kanssa siitä oli ohi matkustava. Dancairen ja Garcian, jotka uskollisesti olivat varronneet minua, tapasin myöskin ajoissa.

Yön vietimme metsässä männynkävyistä tekemämme nuotion ääressä, joka paloikin oikein mainiosti. Ehdotin Garcialle, että löisimme korttia. Hän suostui tuumaan. Toista peliä pelatessamme haukuin häntä väärinpelaajaksi. Hän uskalsi nauraa minulle. Silloin viskasin hänelle kortit vasten kasvoja. Mies tavoitti pyssyänsä maasta, mutta minä astuin sen päälle ja sanoin:

"Olen kuullut kehuttavan sinua yhtä taitavaksi puukkotaistelijaksi kuin Malagan parhaimmat junkkarit. Tahdotkos yrittää minun kanssani?"

Dancaire koetti erottaa meitä. Mutta Garcia, jolle jo olin antanut pari kolme korvapuustia, oli jo käynyt kovin rohkeaksi ja paljasti puukkonsa. Samoin tein minä. Molemmat sanoimme Dancairelle, että hän jättäisi meidät rauhaan ja antaisi rehellisen taistelun ratkaista riitamme. Hän huomasikin, ett'ei hän voinut estää meitä ja väistyi tieltämme.

Garcia oli jo kyyristynyt kokoon kuin kissa ennen kuin se hyökkää hiiren kimppuun. Hattu vasemmassa kädessä iskun torjumiseksi, kouristi hän puukon oikeaan, eteensä koukistettuun käteen, kuten andalusialaisten hyökkäys-asento on. Minä taas asetuin hänen eteensä navarralaisten puolustusasentoon: vasen käsi kohotettuna, vasen jalka eteenpäin koukistettuna ja puukko pitkin oikeaa kylkeä. Tunsin itseni jättiläistäkin voimakkaammaksi. Hän ampasi kimppuuni kuin heittokeihäs. Mutta samassa pyörähdin minä ympäri vasemmalla kantapäälläni, ettei hän kohdannut minua, ja iskin häntä vuorostani, jotta veri käsivarren paksuisena virtana syöksähti esille.

Mies kaatui nenällensä jäykkänä kuin seiväs.

"Mitä sinä nyt teit?" huusi Dancaire.

"Me emme voineet sopia keskenämme," vastasin minä. "Minä rakastan Carmenia ja tahdon omistaa hänet yksinäni. Garcia oli konna ja muistanpa vielä, miten hän Remendado poloisen lopetti. Nyt meitä ei enää ole kuin kaksi, mutta me olemmekin kelpo poikia. Kuules, hyväksytkö sinä minut ystäväksesi elämässä ja kuolemassa?"

Dancaire, joka oli noin 50-vuotias mies, ojensi minulle kätensä huudahtaen:

"Hiiteen rakkausjutut! Jos olisit pyytänyt häneltä omistusoikeuden Carmeniin, olisi hän myynyt sen yhdestä piasterista. Niin, nyt on meitä ainoastaan kaksi. Kuinkas me huomenna tulemme toimeen?"

"Anna minun toimia yksin," vastasin hänelle. "Nyt en, hitto vie, pelkää ketään koko maailmassa".

Sitten hautasimme Garcian ja muutimme leiripaikkamme pari sataa askelta edemmäs.

Seuraavana päivänä näimme Carmenin tulevan englantilaisen upseerinsa, kahden muulinajajan ja erään palvelijan seurassa.

"Minä pidän huolen englantilaisesta," sanoin Dancairelle; "peloita sinä toiset karkuun, he ovat nimittäin aseettomia."

Englantilainen osoittausi rohkeaksi mieheksi. Ell'ei Carmen olisi tyrkännyt häntä käsivarteen, olisi hän tehnyt lopun minusta. Lyhyesti, sinä päivänä voitin minä Carmenin takaisin ja ilmoitin ensi sanakseni, että hän oli nyt leski. Kuultuansa, kuinka tämä oli tapahtunut sanoi hän:

"Sinä olet siis ijankaikkinen hölmö! Garcian olisi pitänyt murhata sinut. Sinun navarralainen taistelutapasi on tuhma… Garcia on murhannut jo monta taitavampaa puukkomiestä kuin sinä olet. Mutta hänen aikansa oli siis tullut. Samoin on sinun tuleva."

"Entäs sinä? Ehkä lyö sinunkin viime hetkesi, ell'et ymmärrä olla oikea vaimo minulle."

"Olkoon menneeksi!" sanoi hän, "vaikka olenkin monta kertaa nähnyt kahvista ennustaessani, että meidän olisi lopetettava suhteemme. Vaan sama se: tottahan tulee joku, joka istuttaa!"

Ja sitten hän taas päryytteli kastanjettejansa niinkuin hän aina teki, kun tahtoi karkoittaa ikävät ajatuksensa.

Mutta anteeksi: kaikki nämä pikkuseikat omasta elämästäni ikävystyttävät teitä tietysti. Pian olenkin kertomukseni lopussa. Yhteiselämäämme kesti melkoisen kauvan. Dancaire ja minä hankimme muutamia tovereja, jotka olivat luotettavampia kuin edelliset kumppanimme, ja harjoitimme edelleen salakuljetusta. Tosin täytyy minun myöntää, että joskus väijyimme matkustajia valtateilläkin, mutta ainoastaan suurimmassa ahdingossa. Muuten emme heitä juuri pahoin pidelleet, tyydyimme vain siihen, että kiristimme heiltä rahat pois.

Muutaman kuukauden ajan olin Carmeniin vallan tyytyväinen. Hän oli edelleen hyödyllinen meille puuhissamme ilmoittamalla meille hyviä kauppamahdollisuuksia. Milloin liikkui hän Malagassa, milloin Cordovassa, milloin Granadassa; mutta jos minä vain äännähdinkään jätti hän heti kaikki ja saapui luokseni, kutsuinpa minä hänet sitten johonkin erillään olevaan mökkiin tai yönuotiolle.

Kerran kävin sentään levottomaksi hänen vuoksensa. Hän oli silloin Malagassa. Tiesin hänen iskeneen silmänsä erääseen sangen rikkaaseen kauppiaaseen, jolle hän luultavasti oli päättänyt tehdä samat kepposet kuin englantilaiselle Gibraltarissa. Huolimatta kaikista Dancairen kielloista, päätin etsiä hänet käsiini ja saavuin Malagaan keskellä päivää. Minä löysinkin hänet ja otin hänet mukaani. Sen jälkeen seurasi välillämme vakava selvitys.

"Tiedätkös, José," sanoi hän, "etten minä, vaimoksesi tultuani, enää voi rakastaa sinua yhtä paljo kuin silloin, kun olit vain minchorroni (rakastajani)? Minä en tahdo tulla häirityksi enkä varsinkaan kärsi, että minua komennellaan. Vapaa tahdon minä olla ja noudattaa omia mielihalujani. Elä siis saata minua äärimmäisyyteen. Jos sinä syyttä ikävystytät minua, niin löydän minä kyllä jonkun, joka tekee sinulle samoin kuin sinä teit Garcialle."

Dancaire rakensi jälleen sovinnon välillämme. Mutta kaikissa tapauksissa olimme sanoneet toisillemme yhtä ja toista, joka jäi kalvamaan mieliämme, emmekä siis olleet enää aivan entisellämme.

Hiukan myöhemmin kohtasi meitä eräs onnettomuus. Santarmit pääsivät kimppuumme. Dancaire ja kaksi muuta tovereistani saivat surmansa ja pari miestä joutui vangiksi. Minäkin sain pahanlaisen haavan ja ilman oivallista ratsuani olisin epäilemättä joutunut sotilaiden käsiin. Luoti ruumiissani ja aivan väsyksissä pääsin ainoan jäljelle jääneen seuralaiseni kanssa pakoon metsän peittoon. Ratsun seljästä noustuani menin tainnoksiin ja luulin kuolevani viidakkoon kuin ammuttu jänis. Kumppanini kantoi minut erääseen tuttuun vuoriluolaan ja läksi sitten viemään viestiä Carmenille.

Hän oli tähän aikaan Granadassa ja riensi sieltä heti paikalla luokseni. Eikä hän ummistanut silmäänsäkään, vaan hoiti minua sellaisella huolella ja osanotolla, ett'ei vaimo voi rakkaintakaan miestä paremmin hoitaa. Niin pian kuin jaksoin nousta jaloilleni, vei hän minut vallan salaa Granadaan. Mustalaisilla on kaikkialla luotettavat lymypaikkansa ja niinpä vietin minäkin kuusi viikkoa eräässä talossa, joka oli melkein etsivän poliisipäällikön talon vieressä. Monta kertaa näin akuttimien ra'osta hänen menevän ohitse.

Vihdoinkin paranin. Mutta sairasvuoteella levätessäni olin ehtinyt miettiä paljo asioita ja päätin vaihtaa elintapojani. Kerroin Carmenille aikeestani jättää Espanja ja siirtyä Amerikaan aloittaakseni siellä uutta kunniallista elämää.

Hän nauroi minulle.

"Me emme ole luotuja istuttamaan kaalinpäitä, me," sanoi hän; "meidän kohtalomme on elää payllojen (muukalaisten) kustannuksella. Kuules, minä olen pannut alulle erään kauppajutun Natan ben Josefin kanssa, joka asuu Gibraltarissa. Hänellä on pumpulikankaita, jotka vartovat salakuljettajia. Sinun tietää hän olevan vielä hengissä. Sinua hän vartoo. Ja mitäs sanoisivatkaan asiamiehemme Gibraltarissa, joll'et pitäisi sanaasi?"

Hän sai minut taivutetuksi ja minä ryhdyin jälleen harjoittamaan inhottavaa kauppaani.

Piileskellessäni Granadassa toimeenpantiin siellä härkätaisteluja, joita Carmenkin meni katsomaan. Sieltä palattuansa puhui hän paljo eräästä sangen notkeasta ja taitavasta härkätaistelijasta nimeltä Lucas. Hän tiesi mikä tämän hevosen nimi oli ja paljoko hänen kirjailtu liivinsä maksoi. Tästä en vielä välittänyt mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kertoi ainoa eloon jäänyt toverini Juanito nähneensä Carmenin yhdessä tuon härkätaistelijan kanssa eräässä kahvilassa. Asia alkoi jo harmittaa minua. Kysyin Carmenilta, kuinka ja miksi hän oli tehnyt tuttavuutta tuon miehen kanssa.

"Hän on mies, jonka kanssa voi olla asioissa," sanoi hän. "Lorisevassa virrassa on aina vettä ja limsiökiviä, sanoo mustalainen sananlasku. Näissä härkätaisteluissa voitti hän 1200 realea. Kahdesta mahdollisuudesta täytyy toisen tapahtua: joko on häneltä riistettävä nuo rahat pois taikka on hän saatava seuraamme, sillä hän on hyvä ratsuri ja rohkea poika. Entisistä tovereistasi ovat useat kuolleet pois; sinä tarvitset uusia miehiä heidän sijaansa. Ota hänet mukaasi."

"Minä en välitä hänestä enkä hänen rahoistansa," vastasin hänelle, "ja minä kiellän sinua seurustelemasta hänen kanssansa."

"Ole varuillasi, José! Jos sinä epäilet minun tekevän luvatonta, niin minä sen pian teenkin!" sanoi hän uhkaillen.

Onneksi matkusti härkätaistelija Malagaan ja minä hommausin kuljettamaan juutalaisen pumpulikankaita. Tuon jutun vuoksi oli minulla paljo vaivaa ja samoin Carmenillakin. Niin unhotin koko härkätaistelijan eikä luullakseni Carmenkaan enää häntä muistellut.

Juuri näinä aikoina tapasin minä teidät, herra M., ensiksi lähellä Montillaa ja toisen kerran Cordovassa. Viimeistä yhtymystämme en viitsi muistella. Siitä tiedätte ehkä enemmän kuin minä. Carmen varasti teiltä kellonne. Myöskin rahanne aikoi hän viedä … ja tuon sormuksen, jonka näen sormessanne ja joka hänen mielestänsä oli erityisesti kallisarvoinen ja hänelle tärkeä taikasormus.

Tämän johdosta syntyi riita välillämme. Suuttuneena löinkin minä häntä jo kerran. Hän kalpeni ja alkoi Itkeä. Ensi kerran näin minä hänen itkevän. Se teki minuun hirmuisen vaikutuksen. Pyysin häneltä anteeksi, mutta hän oli minulle nyrpeissänsä kokonaisen päivän ja kun minä läksin Montillaan, ei hän tahtonut syleillä minua.

Minä olin jo vallan pahoillani, mutta kolme päivää myöhemmin tuli hän tapaamaan minua nauraen ja iloisena kuin peipponen. Kaikki oli unhotettu ja pari päivää olimme me rakastuneita kuin vasta naineet. Erotessa sanoi hän:

"Pian on Cordovassa eräs juhla. Minä riennän katsomaan sitä, hankin tiedot henkilöistä, jotka palaavat sieltä rahojen kanssa, ja ilmoitan siitä sinulle."

Annoin hänen mennä. Yksin jäätyäni mietin tätä juhlaa ja Carmenin vaihtelevaa luonnetta. Hän oli siis jo antanut minulle anteeksi, koska hän ensiksi tuli minua tapaamaan. Eräs talonpoika kertoi, että Cordovassa taas oli härkätaistelu. Vereni kiehahti uudelleen: tuossa paikassa läksin minä kaupunkiin ja riensin taistelukentälle. Ihmiset näyttivät minulle, kuka oli härkätaistelija Lucas; Carmen istui penkillä aitausta vastaan nojautuneena.

Minun tarvitsi tarkastaa häntä vain minuutin aikaa ollakseni varma asiasta. Niinkuin otaksuin, suoriusi Lucas ensimäisestä härästä kaikella kunnialla. Hän riisui nauharusetin härän otsalta ja antoi sen Carmenille, joka heti paikalla ripusti sen rinnallensa.[14] Seuraava härkä näytti aikovan kostaa hänelle minun puolestani. Lucas suistui hevosinensa maahan ja härkä kaatui heidän molempien päälle. Minä vilkasin Carmeniin. Hän ei ollut enää paikoillaan. Minun oli mahdoton päästä paikaltani mihinkään, vaan täytyi vartoa, kunnes härkätaistelu oli lopussa. Sitten läksin astumaan pois ja menin siihen taloon, jonka tekin tunnette, ja vartosin siellä koko illan ja osan yötäkin. Vasta noin klo 2 aamulla saapui Carmen sinne ja näytti hieman hämmästyvän nähdessään minut.

"Tule kanssani," sanoin minä.

"Voinhan tulla," vastasi hän.

Noudin hevoseni, nostin hänet taakseni ja niin ajoimme lopun yötä sanaakaan toisillemme virkkamatta. Päivän sarastaessa pysähdyimme erääseen etäiseen majataloon, pienen erakkomajan läheisyydessä. Sinne tultuamme sanoin Carmenille:

"Kuules, minä unhotan kaikki enkä moiti sinua mistään, jos … jos sinä vannot, että seuraat minua Amerikaan ja pysyt siellä rauhallisena ihmisenä."

"Sitä en tee," sanoi hän nyreänä, "sillä Amerikaan minun ei haluta lähteä. Minä viihdyn hyvin täällä."

"Senkö vuoksi, että olet täällä Lucasta lähellä? Mutta muista se, että jos hän paranee, niin ei hän vanhoista luista enää välitä. Vaan miksikä vihoittelisin hänelle? Murhaamaan kaikki rakastajasi olen minä jo kyllästynyt. Viisainta on murhata sinut."

Carmen loi minuun hurjat silmänsä ja sanoi:

"Olen aina ajatellut, että sinä kerran murhaat minut. Sillä kun sinut ensi kerran näin, tuli kotiportilla pappi vastaani. Ja etkös huomannut mitään omituista sinä yönä, jolloin läksin Cordovasta? Jänis juoksi poikki tien sinun hevosesi jalkojen välistä. Se on kirjoitettu."

"Carmencita, etkö sinä enää rakasta minua?"

Hän ei vastannut mitään. Istui jalat ristissä olkimatolla ja kuopusteli maata sormellansa.

"Carmen, vaihtakaamme elintapoja," sanoin hänelle rukoilevasti.
"Muuttakaamme asumaan jonnekin, missä mikään ei meitä erota.
Tiedäthän, että minulla on … tässä lähellä … tammen alla … 120
oncea kätkettynä. Sitä paitse on minulla saatavia juutalaisen Ben
Josefin luona."

Tähän hän vain hymyili sanoen:

"Ensin minä, sitten sinä. Tiedän varsin hyvin, että niin se käy."

"Mietihän asiaa vielä, Carmencita; minä olen jo menettänyt kärsivällisyyteni ja miehuuteni. Tee päätöksesi taikka täytyy minun toteuttaa omani."

Sen sanottuani jätin hänet ja läksin kävelemään erakon asunnolle päin. Tämä oli juuri rukoilemassa. Odotin siksi, kunnes toimitus oli ohitse. Olisin mielelläni rukoillut itsekin, vaan en voinut; kun erakko nousi ylös, astuin hänen luoksensa.

"Hurskas isä, tahdotteko rukoilla erään puolesta joka on suuren vaaran alaisena?" kysyin häneltä.

"Minä rukoilen kaikkien murheellisten puolesta."

"Voitteko lukea messun erään puolesta, joka ehkä pian astuu vanhurskaan jumalan eteen?"

"Kyllä," vastasi hän katsoen minuun tutkivasti. Ja kun olennossani ehkä oli jotakin omituista, lisäsi hän:

"Minusta näyttää kuin olisin nähnyt teidät joskus ennenkin?"

"Milloin luette te tuon messun?" kysyin laskien piasterin hänen penkillensä.

"Puolen tunnin kuluttua. Majatalon poika tulee avukseni. Sanokaa, nuori mies, onko teillä jotakin omallatunnollanne? Tahdotteko ehkä neuvoja kristityltä ihmiseltä?"

Tunsin, että olin vähällä ruveta itkemään. Lupasin palata takaisin ja menin tieheni. Heittäysin nurmikolle lepäämään, kunnes kuulin messukellon soivan. Lähestyin jälleen erakon pientä kappelia, vaan jäin seisomaan sen ulkopuolelle. Kun messu oli päättynyt, palasin majataloon takaisin.

Toivoin jo, että Carmen oli paennut tiehensä. Olisihan hän voinut ottaa hevoseni ja pelastaa itsensä… Mutta hän ei ollut hievahtanutkaan. Hän ei tahtonut, että kukaan olisi voinut sanoa hänen peljänneen minua. Poissaollessani oli hän ratkonut lyijyt pois hameensa reunapalteesta. Sisään tullessani istui hän pöydän ääressä katsellen vesiastiaan, johon hän oli heittänyt sulattamansa lyijypalaset. Ja niin huvitettu oli hän tästä taikomisestansa, ett'ei hän alussa huomannutkaan tuloani. Milloin otti hän lyijypalasen ja käänteli sitä surullisena eri tahoille, milloin hyräili hän jotakin niistä taikalauluista, jotka on kyhännyt Maria Padilla, kuningas don Pedron rakastajatar, jonka kerrotaan olleen mustalaisten "kuningattaren."[15]

"Carmen," sanoin hänelle, "tahdotko seurata minua?"

Hän nousi ylös, jätti vesiastian ja viskasi mantiljan yllensä ollen valmiina seuraamaan minua. Suitsin ratsuni, hän nousi taakseni ja sitten poistuimme majatalosta.

"Siis tahdot sinä seurata minua tien päähän saakka, Carmen?"

"Hamaan kuolemaan, mutta elää en sinun kanssasi voi."

Olimme saapuneet yksinäiselle vuorisolalle. Minä pysäytin hevoseni.

"Tässäkö siis?" kysyi hän hypäten maahan. Riisuen mantiljansa heitti hän sen jalkoihinsa ja seisoi hievahtamatta paikoillansa tuijottaen minuun, käsi lanteilla. — "Sinä aiot tappaa minut, sen minä huomaan. Se on niin kirjoitettu, … mutta antautumaan sinä et minua saa."

"Ole järkevä, Carmen, minä pyydän. Kuule, minä unhotan kaiken entisyytesi. Vaikka sinä juuri olet minut turmioon saattanut, kuten tiedät. Sinun vuoksesi on minusta tullut sekä rosvo että murhamies. Carmen, Carmen, salli minun pelastaa sinut ja samalla myöskin itseni."

"José, sinä vaadit mahdottomia. Minä en sinua enää rakasta. Sinä taas vakuutat rakastavasi vielä minua ja tahdot sen vuoksi tappaa minut. Minä voisin pettää sinut vielä kerran … ja valhetella! mutta minä en viitsi enää nähdä sitä vaivaa. Kaikki meidän välillämme on lopussa. Puolisonani on sinulla oikeus murhata minut. Mutta Carmen pysyy aina vapaana. Callina hän syntyi, callina hän kuolla voi."

"Sinä rakastat siis Lucasta?"

"Rakastin … hetken, niinkuin sinuakin … vaikka en ehkä niin paljo kuin sinua. Nyt en rakasta enää ketään … ja suorastaan vihaan itseäni, että koskaan olen sinua rakastanut."

Heittäysin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käsiinsä ja kostutin ne kyynelilläni. Muistutin hänelle kaikista niistä onnellisista hetkistä, joita olimme yhdessä viettäneet. Tarjousin jatkamaan vielä ryöväriammattiakin … ainoastaan tehdäkseni hänelle mieliksi. Kaikki, kaikki … minä tein … ja lupasin, jos hän vain tahtoisi rakastaa minua vielä.

Mutta hän vastasi välinpitämättömästi:

"Sinua rakastaa on minun jo mahdotonta. Elää kanssasi en halua."

Vimmastus valtasi minut. Paljastin puukkoni. Toivoin hänen peljästyvän ja anovan armoa, mutta tuo nainen oli itse daimooni.

"Viimeisen kerran kysyn sinulta, etkö suostu elämään kanssani?" huusin hänelle.

"En, en, en!" sanoi hän polkien jalkaansa, veti sormestansa sormuksen, jonka olin hänelle lahjoittanut, ja viskasi sen pensastoon.

Iskin häntä kaksi kertaa … Garcia Borgnen puukolla, jota käytin rikottuani oman veitseni. Toisella iskulla vaipui hän maahan ääntä päästämättä. Olen vieläkin näkevinäni hänen suuren, tumman silmänsä tuijottavan minuun. Sitten hämmentyi se ja sulkeutui.

Kokonaisen tunnin istuin kerrassaan masentuneena hänen ruumiinsa ääressä. Sitten muistin, että Carmen oli usein sanonut haluavansa tulla haudatuksi metsään. Puukollani loin hänelle haudan ja laskin hänet siihen. Kauvan sain etsiä ennen kuin löysin pensastoon viskatun sormuksen. Sen laskin hautaan hänen viereensä samoin kuin pienen ristin, jota olin kantanut.

Ehkä erehdyin siinä. Sitten hyppäsin ratsuni selkään ja ratsastin
Cordovaan ilmoittautuakseni viranomaisille. Tunnustin murhanneeni
Carmenin. Mutta hänen lepopaikkaansa en tahtonut ilmaista.

Erakko oli pyhä mies. Hän rukoili Carmenin puolesta. Myöskin messun luki hän tämän autuudeksi… Tyttö raukka! Mustalaisten kasvatus oli tehnyt hänet tällaiseksi.