IV.
Espanjassa löytyy vielä nykyään sangen paljo tätä yli Europan levinnyttä kulkurikansaa, joka käy nimillä boheemit, gitanos, gypsies, mustalaiset j.n.e. Useimmat heistä asuvat tahi oikeammin vaeltavat eteläisissä ja läntisissä maakunnissa, Andalusiassa ja Estremadurassa eli entisessä Murcian kuningaskunnassa; myöskin Kataloniassa löytyy heitä kosolta.
Viime mainitut kuljeskelevat usein Ranskaan. Heitä tapaa kaikilla markkinoilla Etelä-Ranskassa. Tavallisesti toimivat miehet joko hevoskauppiaina ja eläinpuoskareina tai muulinleikkaajina. Sen lisäksi harjoittavat he jotakin käsityöläisen ammattia korjaten pannuja, tinaten vaskikattiloita j.n.e. Salakuljetusta ja muita luvattomia elinkeinoja he niinikään vielä harjoittavat. Naiset taas esiytyvät ennustajina, kerjäilevät ja myyvät kaikellaisia enemmän tai vähemmän viattomia rohdoksia.
Mustalaisten ulkonaiset tunnusmerkit ovat helpommat huomata kuin selittää ja jos kerran olette nähneet ainoankaan tähän rotuun kuuluvan henkilön, niin tunnette muutkin vaikka tuhanten joukosta. Ulkonäkö ja ilme juuri erottavat heidät muista samassa valtakunnassa asuvista kansallisuuksista. Mustalaisten ihoväri on tummanruskea ja aina tummempi kuin toisten ympärillä elävien kansojen. Siitä nimi calé (mustat) jota nimeä he usein käyttävät itsestänsä.[16] Heidän silmänsä näyttävät hieman vinoilta, sangen teräviltä ja mustilta; silmäripset taas ovat pitkät ja paksut. Katsetta voi tuskin verrata muuhun kuin kauriiden katseeseen. Rohkeus ja arkuus loistaa siitä yht'aikaa: siinä suhteessa ilmaisevat heidän silmänsä viekasta ja rohkeaa rotua, joka kuitenkin Panurgon lailla tietysti pelkää selkäsaunaa. Suurin osa mustalaisista on soreavartaloista, hoikkaa ja vilkasta väkeä; ainakaan en muista nähneeni ainoatakaan lihavaa. Saksalaiset mustalaiset ovat usein varsin kauniita, mutta Espanjassa vaeltavien gitanasheimojen keskuudessa ovat kaunottaret kovin harvinaisia. Aivan nuorina ollessansa näyttävät nämä rumatkin vielä verrattain miellyttäviltä; mutta äideiksi tultuansa muuttuu heidän hahmonsa melkein vastenmieliseksi.
Molempain sukupuolten likaisuus on arvaamaton. Ken ei ole nähnyt vanhemman mustalaisnaisen tukkaa, voi sitä vaivoin kuvitella, vaikka ajattelisikin karkeimpia, rasvaisimpia ja tomuisimpia hiuksia. Eräissä Andalusian suuremmissa kaupungeissa huomaa sentään nuoria tyttöjä, jotka meitä hieman miellyttävät jo senkin vuoksi, että he pitävät itsensä siistimpinä. Nämät esiytyvät myöskin tanssijattarina ja muistuttavat heidän karkelonsa melkoisesti niitä, joita ei sallita julkisissa laskiaishuveissamme esittää.
Englantilainen lähetyssaarnaaja hra Borrow on Pipliaseuran kustannuksella julkaissut pari erittäin hauskaa teosta Espanjan mustalaisista, joita hän oli koettanut taivuttaa kristinoppiin; näissä teoksissansa vakuuttaa hän, ettei löydy ainoatakaan esimerkkiä siitä, että joku nuori gitana-tyttö olisi rakastunut toiseen rotuun kuuluvaan mieheen. Mielestäni ylistelee hän aivan liiaksi mustalaistyttöjen siveyttä. Ensistäänkin ovat useimmat samassa asemassa kuin Ovidion ruma nainen: casta quam nemo rogavit. Mitä taas kauniimpiin tulee, ovat nämä muiden espanjattarien kaltaisia siinä, että he rakastajiensa vaalissa ovat tuiki vaativia. Näiden tulee miellyttää näitä ja olla lemmittynsä arvollisia.[17]
Naimisissa olevat mustalaisnaiset taas ovat aviomiehillensä ihan harvinaisen uskollisia. Eikä löydy sitä vaaraa tahi kurjuutta, jota he säikkyisivät, jos on kysymys heidän auttamisestansa hädässä. Mustalaiset nimittävät itseänsä myöskin nimellä romé eli puolisot, nimitys, joka mielestäni todistaa heidän kunnioitustansa avioliittoa kohtaan. Ylipäänsä voinee espanjalaisten mustalaisten päähyveinä pitää isänmaallisuutta, jos tätä nimeä voimme käyttää siitä luotettavaisuudesta, jota he osoittavat ollessansa tekemisissä samanrotuisten kanssa ja siitä auliudesta, millä he auttavat toisiansa; hälväisevissä asioissa osaavat he niinikään säilyttää salaisuuden pyhänä.
Muutamia kuukausia sitten kävin tervehtimässä Vosges'issa majailevaa mustalaisseuruetta. Erään vanhan mustalaisakan luona tapasin akan perheelle vieraan mustalaisen sairastamassa kuoleman tautia. Mies oli jättänyt sairaalan, jossa häntä tietysti hoidettiin hyvin, palataksensa oman rotunsa luo kuolemaan. Nykyisen isäntäväen luona oli hän maannut vuoteen omana jo 13 viikkoa ja häntä kohdeltiin täällä paljo paremmin kuin talossa asuvia omia lapsia ja vävypoikia. Hänellä oli hyvä oljista ja sammaleista tehty vuode valkeiden uutimien kanssa, mutta talon muu väki — yhteensä 11 henkilöä — nukkui kolmen jalan pituisilla penkeillä. Tämä olkoon todistuksena heidän vieraanvaraisuudestansa. Sama akka, joka vierasta heimolaistansa niin hyvin hoiti, sanoi minulle sairaan vuoteen ääressä: pian, aivan pian täytyy hänen kuolla! Noiden poloisten elämä on siis niin kurja, ettei kuoleman lähestyminen ole heistä ensinkään kauhistava.
Huomattava piirre mustalaisten luonteessa on heidän välinpitämättömyytensä uskonnon asioissa. Voimakkaita tai epäileviä luonteita he tosin eivät ole. Jumalankieltäjiä eivät he myöskään ole koskaan olleet. Päinvastoin omistavat he sen maan uskonnon, missä kerran asuvat. Mutta muuttaessansa toiseen maahan muuttavat he myöskin uskontonsa uuden isänmaansa mukaan. Ne taikauskot, jotka villeillä kansoilla vastaavat uskonnollisia tunteita, ovat mustalaisille niinikään vieraita. Kuitenkaan ei taikausko ole heille outo, mutta sitä käyttävät he tahtoessaan hyötyä toisten herkkäuskoisuudesta. Espanjan mustalaisissa olen sentään huomannut erityisen pelon ruumiin koskettamista kohtaan. Harvat heistä suostuisivat maksuakaan vastaan kantamaan ruumista hautaan.
Mainitsin jo, että useimmat mustalaiset harjoittavat "povausta" eli ennustusta. Tästä suoriutuvatkin he varsin hyvin. Mutta suorastaan hyvänä tulolähteenä harjoittavat he velhouksien ja lemmenjuomien myyntiä. Huikentelevain sydämiä ovat he hallitsevinansa kravun kynsillä ja rakkauden tulta ovat he kylmäkiskoisissa herättävinänsä lemmenkiven jauhoilla. Tarvittaessa tekevät he valtavia valoja velvoittaaksensa pahanhengen heitä auttamaan.
Viime vuonna kertoi eräs espanjatar minulle seuraavan tarinan:
Hän käveli eräänä päivänä Alcalan kadulla kovin suruisena ja huolissansa, kun muudan katukäytävälle lyykistynyt mustalaisnainen huusi äkkiä hänelle:
"Kaunis rouva, rakastajanne on varmaankin jättänyt teidät."
"Aivan oikein."
"Tahdotteko, että toimitan hänet takaisin?" kysyi hän.
Tiedättehän, kuinka iloisena murheellinen nainen hyväksyi hänen ehdotuksensa, joka herätti hänessä sitä suurempaa luottamusta, kun mustalais-akka ensi silmäyksellä oli voinut arvata hänen sydämensä salaisuuden. Mutta kun taikoihin turvautuminen olisi käynyt vaikeaksi Madridin vilkkaimmalla kadulla, sovittiin missä seuraavana päivänä yhtyisivät.
"Ei mikään ole helpompaa kuin saattaa tuo uskoton jälleen jalkojenne juureen," sanoi akka. "Sattuuko teillä olemaan hänen lahjoittamaansa nenäliinaa, vyötä taikka mantiljaa?"
Hän sai silkkisen hunnun.
"Ommelkaa nyt punaisella silkillä piasteri yhteen hunnun nurkkaan; toiseen ompelette puolen piasteria; tähän 1/4 piasteria ja tuohon 2 realea. Lopuksi on teidän ommeltava keskeen pieni kultaraha. Suurempi kultaraha olisi vieläkin tehoisampi. Niin, teidän on ommeltava tuo kultaraha ja kaikki. Kas niin," sano hän kun olin täyttänyt hänen pyyntönsä, "antakaa se nyt tänne, niin vien minä sen hautausmaalle täsmälleen kello 12 yöllä. Voitte tulla kanssani, jos tahdotte nähdä lemmon kauniin leikin. Minä lupaan teille, että te jo huomenna saatte tavata rakastajanne."
Mustalaisakka meni yksin hautausmaalle, sillä toista pelotti kovin kaikki pahat elkeet. Voitte miettiä itse saiko hyljätty poloinen koskaan nähdä nenäliinaansa ja uskotonta rakastajaansa.
Huolimatta köyhyydestänsä ja siitä vastenmielisestä vaikutuksesta, jonka he useissa herättävät, on mustalaisilla ollut jonkunlainen menestys vähemmän valistuneen kansanluokan keskuudessa. Ja tästä ovatkin he sangen turhamaisia. Älyn puolesta tuntevat he olevansa ylempää rotua ja halveksivat sydämestänsä kansakuntaa, joka heille suo vieraanvaraisuutta.
"Jalot ovat täällä niin tuhmia," sanoi minulle eräs mustalaisnainen Vosges'ista, "ett'ei heidän pelaamisensa ole mistään arvosta. Tuonottain kutsui taas eräs talonpoikaisvaimo minut kadulta luoksensa. Hänen uuninsa savusi ja minun olisi pitänyt keksiä taika sitä vastaan. Käskin hänen ensiksi tuoda palasen sianlihaa. Sitten mutisin muutamia sanoja romaninkielellä: sinä olet tuhma, olet syntynyt tuhmaksi ja kuoletkin tuhmana… Ovelle päästyäni sanoin selvällä saksankielellä: varmin keino uunisi savuamista vastaan, on se, ett'et tee siihen ensinkään tulta. Sanoin ja livahdin tieheni."
Mustalaisten historia on vieläkin arvoitus. Kuten tiedämme ilmestyivät ensimäiset mustalaisjoukkueet verrattain vähälukuisina Länsi-Eurooppaan 1500-luvun alulla. Mutta mistä nämä tulivat ja miksi he tänne tulivat ei ole voitu saada selville. Ihmeteltävintä on, kuinka nämä ovat vähässä ajassa voineet lisääntyä niin huomattavassa määrässä ja niin monissa toisistansa kaukana olevissa valtakunnissa. Mustalaiset itse eivät ole säilyttäneet ainoatakaan tarinaa alkuperästänsä; kun useimmat heistä puhuvat Egyptistä alkuperäisenä kotimaanansa, niin ovat he tässä suhteessa oikeastaan vain omistaneet jo sangen varhain heistä levitetyn huhun.
Suurin osa itämaalaisten kielten tutkijoita, jotka ovat tutkineet myöskin mustalaisten kieltä, luulevat heidän olevan kotoisin Intiasta. Itse teossa näyttääkin useilla romaninkielessä tavattavilla juurisanoilla ja kieliopillisilla muodoilla olevan vastaavaisuutensa sanskritista johdettavista kielistä. Pitkällisten vaellustensa aikana ovat mustalaiset luultavasti omistaneet paljo lainasanoja. Kaikissa romanikielen murteissa tavataan paljo kreikkalaisia sanoja.
Nykyään löytyy mustalaismurteita melkein yhtä monta kuin toisistansa erillänsä eläviä mustalaisjoukkoja. Kaikkialla puhuvat he sitä paitse varsin hyvin sen maan kieltä, missä asuvat, eivätkä usein käytäkään omaansa muulloin kuin tahtoessansa vieraiden edessä puhua kaikessa vapaudessa. Jos vertaa Saksan mustalaisten kieltä espanjan romani-murteisiin, niin huomaa, että nämä vuosisatoja vallan erillään käytetyt kielet sisältävät sangen paljo yhtäläisiä sanoja. Mutta alkuperäinen romanikieli on niiden sivistyneempien kielten vaikutuksesta, joita näiden kulkuriheimojen on täytynyt käyttää, kaikkialla huomattavasti muuttunut, vaikka eri maissa eri määrässä.
Toisaalta on saksan-, toisaalta espanjan-kieli muodostellut romani-kielen niin, ett'ei Schwartzwaldin mustalainen voisi tulla toimeen andalusialaisen rotukumppaninsa kanssa, vaikkakin jo muutamista lauseista huomaa heidän puhuvan samasta alkukielestä johtuvia murteita. Eräät paljon käytetyt sanat ovat luullakseni yhteisiä kaikille mustalaismurteille, kuten esim. pani = vesi, mamo = leipä, mäs = liha, lon = suola j.n.e.
Samoin ovat lukusanat kaikkialla jokseenkin samat.[18]
Tämä riittänee antamaan Carmenin lukijoille edullisen ajatuksen mustalaistutkimuksistani. Päätän teokseni eräällä sananlaskulla, joka sattumalta johtuu mieleeni: en retudi panda nasti abela macha, s.o. suljettuun suuhun ei kärpänen lennä.
Viiteselitykset:
[1] Andalusialaisten s on vieno, c:n ja z:n välillä, jonka viime mainitun espanjalaiset ääntävät samoin kuin englantilaiset th:n. Senjor-sanan ääntämistavasta erottaa heti andalusialaisen.
[2] Nämä etuoikeutetut "maakunnat", joilla oli omat lakinsa, (?) fueros, käsittivät Alavan, Biskaijan Guipuzcoan ja osan Navarraa, joissa kaikissa väestö puhuu baskin kieltä.
[3] Neveria on kahvila eli etupäässä espanjalainen jäätelöravintola; tällaisia neverioita löytyy melkein jokaisessa espanjalaisessa kylässä.
[4] Kaikki muukalaiset, jotka vain eivät matkusta silkki- ja karttuuni-näytteiden kanssa, käyvät Espanjassa englantilaisista, inglesitos. Sama on laita myöskin itämailla, esim. Kolkiissa y.m.
[5] V. 1830 oli aatelistolla vielä tämä etuoikeutena. Mutta perustuslaillisen hallituksen aikana saavutti myöskin porvaristo ja alhaiso oikeuden tähän ylimykselliseen rangaistustapaan.
[6] Sininen hamonen kuuluu Navarrassa ja baskilaisissa maakunnissa talonpoikaisnaisten kansallispukuun.
[7] Pintar on javeque = maalata espanjalainen purjealus joiden kyljet enimmäkseen ovat punaisilla ja valkoisilla rannuilla maalatut.
[8] "Manjana serà otro dia" on espanjalainen sananlasku.
[9] Useimmissa Sevillan taloissa löytyy porttiholvien ympäröimä sisäpiha, joka on katettu kangaskatolla: päiviksi vedetään se pihan ylitse, illoiksi taas poistetaan se. Kadulle vievä portti on melkein aina avoinna ja pihojen välisen portin suulla on sangen hienotekoisella rautaportilla suljettava solakäytävä.
[10] Kuningas don Pedro, joka tavallisesti käy liikanimellä julma, vaikka kuningatar Isabella Katoolilainen aina nimitti häntä Oikeamieliseksi, käveli mielellänsä illoin Sevillan katuja etsien seikkailuja, kuten kaliffi Harun-al-Rashid aikoinansa. Eräänä iltana joutui hän autiolla kadulla riitaan serenadia laulavan nuoren miehen kanssa. Riidasta kehittyi kaksintaistelu ja kuningas surmasi tuon lemmentulta palavan aatelismiehen. Miekkain kalskeeseen herännyt ämmä pisti päänsä ulos akkunasta valaisten kohtausta pienellä lampulla eli candilejolla. Naksuvista polvista tunsi akka toisen taistelijoista kuninkaaksi, joka muuten oli voimakas ja norja mies. Seuraavana päivänä ilmoitti kaupungin yhteisneuvosto asian kuninkaalle. — "Oletteko saanut murhaajan kiinni?" kysyi kuningatar. — "Olemme, sire." — "No, miksi ei häntä ole vielä rangaistu?" — "Odotamme kuninkaan käskyä", vastattiin. — "Toimikaa lain mukaan", käski kuningas, joka juuri oli allekirjoittanut määräyksen, että jokainen ken tavataan kaksintaistelussa on mestattava ja hänen päänsä taistelupaikalle asetettava. Neuvosto keksi sellaisen keinon, että veistätti kivestä kuninkaan rintakuvan ja asetti sen murhapaikan luona olevan kivimuurin seinäkomeroon. Keksintö oli kuninkaasta ja Sevillan asukkaiden mielestä hyvä. Katu sai nimensä ämmän, ainoan todistajan lampusta, kertoo kansantarina; Zunjiga kertoo jutun hiukan eriävästi (Annales de Sevilla II p. 136). Candilejo-katu löytyy Sevillassa yhä vielä samoin kuin tuo pieni rintakuvakin, vaikka tämä kuitenkin on uusittu. Entinen oli jo 17-sataluvulla pahasti kulunut ja sen vuoksi teetti kaupungin neuvosto uuden samanlaisen.
[11] Puoliso mustalaiskielellä rom; vaimo romi.
[12] Calo, fem. calli, monikkom. cales merkitsee sanan mukaan musta ja siitä mustalainen.
[13] Espanjalaisilla rakuunoilla on nim. keltainen univormu.
[14] Nauharusetin — la divison — väri ilmaisee, miltä laitumelta härkä on tuotu. Härän nahkaan on se kiinnitetty pienellä koukulla; Espanjassa pidetään sitä suurimpana kohteliaisuutena, jos härkätaistelija (picador) irroittaa rusetin vielä elossa olevan härän niskasta ja tarjoaa sen jollekin naiselle.
[15] Maria Padillaa on syytetty kuningas don Pedron noitumisesta. Eräs kansan tarina tietää että hän on lahjoittanut kuningatar Blanca de Bourbonille kultaisen vyön, joka näytti kuninkaasta elävältä käärmeeltä. Sen vuoksi ei kuningas tätä onnetonta prinsessaa sietänyt nähdä.
[16] Saksan mustalaiset, jotka tosin tuntevat nimityksen calé, eivät kuitenkaan omista mielellänsä tätä nimeä, vaan kutsuvat itseänsä nimellä romane tchavé.
[17] Erään esimerkin, jonka tekijä lainaa Borrowin teoksesta, olen jättänyt pois. Suomentaja.
[18] Tästä on jätetty pois pari sivua pitkä kappale, joka koskettelee eräitä Saksan ja Ranskan mustalaisten kielimuotoja. Suomentaja.