VI.
Noudattaakseni Horatiuksen neuvoa olen kertomuksessani käynyt jo alussa in medias res.[13] Mutta nyt kun nukkuvat kaunis Colomba ja eversti tyttärinensä, käytän tilaisuutta kuvatakseni lukijalle muutamia yksityisseikkoja, joista hän ei saa jäädä tietämättömäksi, jos hän tahtoo täydellisesti perehtyä tähän tositarinaan.
Lukijani tietää jo, että Orson isä, eversti della Rebbia oli kuollut salamurhaajan käden kautta. Mutta Korsikassa eivät murhaajat ole, kuten Ranskassa, kaleerivankilasta pakoon päässeitä roistoja, jotka eivät keksi parempaa keinoa ryövätäksensä rahanne, vaan täällä ovat ne teidän vihamiehiänne. Syytä näihin vihamielisyyksiin on usein sangen vaikea keksiä. Useat suvut vihaavat toisiansa vain vanhan tavan vuoksi eivätkä polvesta polveen kulkevat sukumuistelmatkaan enää tiedä vainon alkuperäistä syytä.
Se suku, johon eversti della Rebbia oli kuulunut, vihasi useita muita perheitä, mutta erityisesti Barricini-sukua. Eräät väittävät että joku della Rebbia oli XVI:lla vuosisadalla vietellyt erään Barricinin, jonka johdosta joku häväistyn neitosen sukulainen oli lävistänyt hänet tikarilla. Kaikissa tapauksissa oli näiden kahden suvun välillä "vainon verta", käyttääkseni erästä pyhää lausepartta. Vastoin yleistä tapaa ei tämä murha kuitenkaan ollut aiheuttanut muita murhia. Genovalainen hallitus oli nim. vainonnut yhtä ankarasti sekä della Rebbioita että Barricineja, jonka vuoksi näihin kuuluvat nuoret miehet olivat paenneet maasta niin tarkkaan, ett'ei kummallakaan useiden miespolvien aikana ollut ainoatakaan voimakasta edustajaa.
Viime vuosisadan lopulla oli eräs Napolin armeijassa upseerina palveleva della Rebbia kapakassa joutunut riitoihin sotilaiden kanssa, jotka muiden loukkausten ohessa olivat nimittäneet häntä korsikalaiseksi vuohipaimeneksi. Silloin oli hän paljastanut miekkansa, mutta ollen yksin kolmea vastaan, olisi hänen käynyt huonosti, ell'ei eräs vieras, joka löi korttia samassa paikassa, olisi tullut hänelle avuksi huudahtaen: "korsikalainen minäkin olen".
Vieras osoittausi olevansa eräs Barricini, joka muuten ei tuntenut maamiestänsä. Kun riita oli asianomaisten kesken selvitetty, lausuttiin molemmin puolin suuria kohteliaisuuksia ja vakuutettiin toisillensa ikuista ystävyyttä. Mantereella tulevat korsikalaiset nim. helposti ystäviksi; toisin on laita kotisaarella, sen todistaa meille seuraava käänne.
Italiassa ollessansa pysyivät della Rebbia ja Barricini hyvinä ystävyksinä. Mutta Korsikaan palattuansa tapasivat he toisensa sangen harvoin, vaikka asuivatkin samassa kylässä ja heidän kuoltuaan kerrottiin, ett'eivät he viiteen kuuteen vuoteen olleet vaihtaneet sanaakaan keskenänsä. Heidän poikansa ylläpitivät niinikään ainoastaan sovinnaista tuttavuutta eläen en étiquette, kuten saarella on tapana sanoa. Toinen heistä, Ghilfuccio, Orson isä, oli sotilas: Giudice Barricini taas asianajaja. Perheensä päämiehiksi jouduttuaan ja toimien eri virka-aloilla, ei heillä ollut juuri mitään tilaisuutta tavata toisiansa tahi edes kuulla puhuttavan toisistansa.
Eräänä päivänä v. 1809 oli Giudice Bastiassa lukenut sanomalehdestä, että kapteeni Ghilfuccio oli saanut kunniamerkin ja vieraiden miesten kuullen lausunut, ett'ei tämä häntä hämmästyttänyt, koskapa kenraali N. tiettävästi suosi hänen sukuansa. Guidice Barricinin sanat kerrottiin Ghilfuccio della Rebbialle Wienissä; sen johdosta taas sanoi tämä eräälle maamiehellensä, että epäilemättä saa hän Korsikaan palattuansa nähdä Giudicen rikkaana miehenä, koskapa tämä kuului ansaitsevan enemmän menetetyillä kuin voitetuilla jutuillansa.
Koskaan ei ole saatu tietää, tarkoittiko Ghilfuccio tällä viittauksella, että asianajaja petti suojattinsa vai levittikö hän tätä typerää sukkeluuttansa tarkoittaen, että väärä juttu hyödytti enemmän lakimiestä kuin oikea asia. Kuinka lieneekin, asianajaja Barricini sai tiedon pisteliäästä sukkeluudesta eikä sitä unhottanut.
Kun hän v. 1812 anoi nimitystä syntymäseutunsa kylävoudiksi ja näyttikin täydellä syyllä pääsevän virkaan, kirjoitti kenraali N. prefektille (kuvernöörille) suosittaen toimeen erästä Ghilfuccion vaimon sukulaista. Prefekti kiiruhti noudattamaan kenraalin toivomusta ja Barricini oli varma siitä, että Ghilfuccion juonet olivat syynä hänen syrjäytykseensä. Kun keisari Napoleon sitten kukistui v. 1814, karkoitettiin kenraalin suosikki bonapartelaisena virastansa ja hänen sijallensa nimitettiin Barricini. N.k. "sadan päivän" aikana karkoitettiin uudestaan Barricini, mutta tämän myrskyn jälkeen vastaanotti hän taas suurilla juhlallisuuksilla kylävoudin virkasinetin ja -rahaston.
Sen jälkeen loisti hänen tähtensä kirkkaampana kuin koskaan. Eversti della Rebbia sai puolelle palkalle jouduttuansa ja Pietraneraan vetäydyttyänsä käydä alinomaista salasotaa yhäti uudistuvien syytösten johdosta. Milloin vaadittiin häntä korvaamaan vahingot, jotka hänen hevosensa olivat aikaansaaneet kylävoudin aituuksissa, milloin oli tämä kirkon lattiaa korjauttaessaan käyttänyt erään haljenneen ja della Rebbian vaakunalla varustetun laattakiven, joka peitti tälle perheelle kuuluvan sukuhaudan. Jos vuohet söivät everstin nuoret istukaskaalit löysivät näiden elukkain omistajat kylävoudissa puolustajansa; kauppias, joka hoiti postikonttoria Pietranerassa, ja kyläpoliisi, eräs vanha, rampa sotilas [molemmat della Rebbian suojatteja] menettivät peräkkäin virkansa, joihin nimitettiin Barricinien kätyrejä.
Everstin vaimo oli kuollessansa lausunut toivomuksensa olevan, että hän saisi leposijansa eräässä pienessä puistossa, jossa hän rakasti kävellä. Mutta kylävouti selitti, että vainaja oli haudattava yleiseen kirkkomaahan, koska hän ei ollut saanut mitään virallista määräystä, joka olisi oikeuttanut hänet sallimaan erillään olevaa hautasijaa. Vimmastuneena selitti eversti, että tuota määräystä odottaessa oli hänen vaimonsa haudattava siihen paikkaan, minkä tämä oli itsellensä valinnut — ja kaivatti siihen haudan. Kylävouti puolestansa taas luotti hänelle haudan kirkkomaalla ja turvautui santarmeihin, "että voima puolustaisi lakia", kuten hän sanoi.
Hautajaispäivänä saapuivat molemmat puolueet kirkolle, missä hetken aikaa jo näytti syntyvän taistelu rouva della Rebbian maallisista jäännöksistä. Nelisenkymmentä hyvin aseestettua talonpoikaa vainajan omaisten johdolla pakotti pastorin, kirkosta lähdettäessä, kääntymään lehtoon päin; vouti kahden poikansa, käskyläistensä ja santarmistonsa avulla valmistausi vastarintaan. Kun hän ilmestyi ja käski ruumissaaton peräytyä, vastaanotettiin hänet vihellyksillä ja uhkauksilla. Suurin osa yleisöstä oli hänen vastustajiansa ja kaikki näyttivät he sangen päättäväisiltä. Hänen saapuessansa latasivat useat pyssynsä ja kerrotaanpa, että eräs paimen jo nosti aseen poskellensa. Mutta silloin lykkäsi eversti pyssyn sivulle sanoen: "Ilman käskyäni älköön kukaan ampuko!" "Laukauksia tietysti peljäten" kuin Panurgos luopui kylävouti vihdoin taistelusta ja vetäytyi takaisin seuralaistensa kanssa. Vasta silloin voi hautasaatto lähteä liikkeelle ja valitsi luonnollisesti pisimmän tien voidaksensa kulkea voudin asunnon sivuitse. Virkatalon ohi mentäessä huomautti eräs epatto, joka oli liittynyt saattueeseen, olemassa olostansa huutamalla: "eläköön keisari!" Pari kolme ääntä joukosta yhtyi häneen, jolloin rebbialaiset yhä kiihoittuen uhkasivat tappaa voudin härän, joka sattumalta salpasi heiltä tien. Onneksi sai eversti tämän ilkityön estetyksi.
Tietysti syntyi asiasta oikeusjuttu, sillä kylävouti lähetti prefektille mitä korkealentoisimpaan tyyliin kyhätyn ilmoituksen, jossa hän kuvasi kuinka jumalallista ja maallista lakia oli poljettu ja hänen, voudin, ynnä pastorin arvoa loukattu; eversti della Rebbia oli nim. asettumalla bonapartelaisen vehkeilyn etunenään tarkoittanut perinnöllisen valtaistuimen kukistamista ja yllyttänyt kansalaiset aseihin toisiansa vastaan, molemmat rikoksia, jotka olivat rangaistavat rikoskaaren 86:n ja 91:n luvun mukaan.
Tällainen liioittelu vahingoitti valituksen vaikutusta. Eversti kirjoitti selityksensä sekä prefektille että kuninkaalliselle viskaalille; eräs hänen vaimonsa omaisista sattui sitä paitse olemaan erään Korsikan edusmiehen ystävä ja eräs toinen taas oli kuninkaallisen oikeuspresidentin orpana. Näiden vaikutuksesta raukesi juttu siksensä ja rouva della Rebbia sai levätä lehdossansa; ainoastaan epatto tuomittiin pariksi viikoksi vankeuteen.
Asianajaja Barricini, joka mielestänsä oli saanut huonon hyvityksen tässä jutussa, käänsi patteriansa toisaalle päin. Hän väitti keksineensä vanhan asiakirjan, jonka nojalla hän otti todistaaksensa everstille omistusoikeutensa erääseen koskeen ja sen voimalla käytettyyn myllyyn. Asiasta sukeusi pitkällinen oikeusjuttu. Vuoden kuluttua piti tuomioistuimen antaa päätös asiassa, joka kaikesta päättäen näytti kallistuvan everstin eduksi.
Silloin jätti hra Barricini kuninkaalliselle viskaalille kirjeen, jonka kuuluisa ryöväripäällikkö Agostini oli allekirjoittanut uhaten polttaa kylävoudin talon ja murhata hänet itsensä, ell'ei hän luovu vaatimuksestansa. Yleisesti tunnettua on, että Korsikassa mielellänsä halutaan ryövärein puolustusta ja että he ystäviensä eduksi usein sekautuvat yksityisten riitoihin. Vouti käytti siis hyväksensä tätä kirjettä. Mutta silloin sattui uusi tapaus, joka edelleen sekoitti asiaa. Ryöväri Agostini kirjoitti vuorostansa kuninkaalliselle viskaalille valituksen väittäen, että hänen allekirjoituksensa oli väärennetty ja hänen luonteensa saatettu epäilyksen alaiseksi esittämällä hänet mieheksi, joka muka möi vaikutuksensa. "Jos vain saan varman tiedon väärentäjästä", sanoi hän kirjeensä lopussa, "rankaisen minä häntä esimerkiksi soveltuvalla tavalla."
Selvää olikin, ett'ei Agostini ollut kirjoittanut tuota voudille jätettyä uhkauskirjettä. Rebbialaiset syyttivät siitä Barricineja ja vice versa (= päinvastoin). Kumpienkin puolelta lausuttiin uhkauksia eikä oikeusistuin lopulta tiennyt, kummalta taholta syylliset olivat etsittävät.
Näiden vehkeiden aikana kuoli eversti Ghilfuccio murhattuna. Kas tässä tapaus sellaisena kuin se oikeudessa esitettiin:
Elokuun 2 p. vuonna 18 … oli vaimo Madeleine Pietri jyväsäkin kanssa hämärissä ollut tulossa Pietraneran kylään, kun hän äkkiä kuuli pari vallan läheistä laukausta, jotka hänen mielestänsä ammuttiin kylään tuovalla autiolla tiellä noin 150:n askeleen päässä siitä paikasta, missä todistaja silloin oli. Melkein heti sen jälkeen näki hän miehen kumartuneena juoksevan erääseen villiin viinipensastoon ja suuntaavan kulkunsa kylää kohti. Hetken perästä seisahtui mies ja katsoi taaksensa, mutta välimatkan etäisyys esti Pietrin vaimoa erottamasta hänen kasvojensa piirteitä ja sitä paitse oli miehellä suussansa viinipuun lehti, joka melkein kokonansa peitti hänen kasvonsa. Kädellänsä antoi hän merkin jollekin kumppanille, jota todistaja ei voinut nähdä, ja hävisi sitten pensastoon.
Jättäen kantamuksensa juoksi Pietrin vaimo mainitulle autiolle tielle ja näki eversti della Rebbian makaavan verissänsä … kahden luodin lävistämänä, mutta vielä hengittäen. Hänen vieressänsä lepäsi hänen ladattu pyssynsä asennossa, joka todisti hänen juuri asettuneen vastarintaan edestäpäin ahdistavaa vihamiestä vastaan, kun toinen samalla iski häntä takaapäin. Koristen taisteli hän kuolemaa vastaan voimatta kuitenkaan saada sanaa suustansa; lääkärit selittivät myöhemmin, että tämä oli seuraus haavoista, jotka olivat lävistäneet hänen keuhkonsa. Veri, joka pulppusi hiljalleen kuin punainen puro, tukahdutti hänet. Turhaan koetti Pietrin vaimo nostaa häntä istualle ja tehdä hänelle kysymyksiä. Sen vaimo kyllä näki, että eversti tahtoi puhua, mutta tämän oli mahdoton tehdä itseänsä ymmärretyksi. Huomattuansa, että haavoitettu koetti pistää kätensä povitaskuunsa, ehätti hän vetämään sieltä esille lompakon, jonka hän avattuna ojensi haavoitetulle. Eversti otti lyijykynän lompakosta ja koetti kirjoittaa. Todistaja näkikin hänen vaivalla saavan paperille useita kirjaimia, mutta kun hän ei osannut lukea, ei hän myöskään niiden merkitystä ymmärtänyt. Tästä ponnistuksesta voipuneena laski eversti lompakon Pietrin vaimon käteen ja puristi sitä lujasti katsoen samalla häntä niin omituisella tavalla kuin olisi hän tahtonut saada sanotuksi: "tämä on tärkeä … siinä seisoo murhaajani nimi…"
Pietrin vaimo lähti juoksemaan kylään päin ja tapasi tiellä vouti Barricinin ja hänen poikansa Vincentellon. Silloin oli jo melkein yö käsissä. Vaimo kertoi heille näkemänsä. Kylävouti otti lompakon ja riensi kotiinsa sitoakseen virkavyön yllensä ja kutsuakseen avuksi sihteerin ja santarmit. Jäätyänsä kahden kesken nuoren Vincentellon kanssa ehdotti Madeleine Pietri hänelle, että hän rientäisi everstiä auttamaan siltä varalta, että tämä ehkä olisi vielä hengissä. Mutta Vincentello vastasi, että jos hän lähestyisi miestä, joka oli ollut hänen sukunsa verivihollinen, joutuisi hän epäilemättä syytöksen alaiseksi murhasta. Hiukan myöhemmin saapui kylävouti paikalle, tapasi everstin kuolleena, korjasi ruumiin ja teki laillisen ilmoituksen asiasta.
Huolimatta tällaisessa tilaisuudessa luonnollisesta hämmästystilastansa oli Barricini kiirehtinyt sinetöimään everstin lompakon ja toimeenpanemaan kaikki tutkistelut, mitä hän suinkin voi; mutta mitään huomattavampaa ei näiden avulla ilmi saatu. Tutkintatuomarin saavuttua avattiin lompakko ja nähtiin eräällä veren tahraamalla lehdellä muutamia tosin vapisevalla kädellä piirrettyjä, mutta sentään selvästi luettavia kirjaimia. Eversti oli kirjoittanut siihen: Agosti… Tuomarin mielestä oli selvää, että eversti oli tahtonut murhamiehenänsä ilmi antaa Agostinin. Colomba della Rebbia, jonka oikeus oli kutsunut todistajaksi, pyysi kuitenkin saada tarkemmin tutkia lompakkoa. Selailtuansa sitä kotvasen, osoitti hän kädellänsä kylävoutia huudahtaen: "tuo tuossa on isäni murhaaja!"
Sitten kertoi hän suruntilaansa nähden hämmästyttävän täsmällisesti ja selvästi, että hänen isänsä oli muutamia päiviä ennen tapausta saanut kirjeen Orsolta ja polttanut sen, mutta sitä ennen oli hän kirjoittanut lompakkoon poikansa osoitteen, tämä kun oli siirtynyt toiseen linnaväkeen. Kun tätä osoitetta ei enää löytynyt lompakosta, veti Colomba siitä sen johtopäätöksen, että vouti oli reväissyt pois muistokirjasta osoite-lehden, joka epäilemättä oli sama, mille hänen isänsä oli kirjoittanut murhamiehensä nimen. Tämän nimen sijaan oli vouti — Colomban luulon mukaan — piirtänyt Agostinin nimen. Tuomarikin huomasi nyt, että eräs lehti todellakin puuttui siitä vihkosesta, johon nimi oli kirjoitettu, mutta samalla havaitsi hän toisistakin samassa lompakossa olevista vihkosista niinikään puuttuvan lehtiä; todistajat selittivät tämän havainnon johdosta, että everstin tapana oli reväistä lehti lompakostansa aina, kun hän sytytti sikaarinsa. Mikään ei siis ollut luultavampaa kuin että hän epähuomiossa oli polttanut osoitteen, jonka hän juuri oli kopioinut. Sitä paitse näytettiin toteen, että vouti, Pietran vaimolta lompakon saatuansa, ei voinut sitä pimeän vuoksi lukea ja että hän hetkeksikään seisahtumatta oli rientänyt virastoonsa, minne santarmieversti oli seurannut häntä; perille tultua oli tämä nähnyt hänen sytyttävän lampun, pistävän lompakon kirjekuoreen ja sinetöivän sen todistajan läsnäollessa.
Kun santarmieversti oli päättänyt todistuksensa, heittäysi Colomba haltioissansa tämän jalkoihin, rukoillen tätä kaiken sen nimessä, mitä hänelle pyhää oli, vakuuttamaan hänelle, ett'ei hän ollut jättänyt voutia hetkeksikään yksin. Hiukan mietittyänsä myönsi prikaatipäällikkö, huomattavasti liikutettuna nuoren tytön mielenpurkauksesta, että hän oli poistunut noutamaan vierashuoneesta suurta paperiarkkia, mutta ei ollut poissa kokonaista minuuttiakaan; sitä paitse oli vouti koko ajan puhunut hänelle, sillä aikaa kun hän haparoi paperiarkkia eräästä laatikosta. Lopuksi todisti hän, että verinen lompakko hänen palatessansa oli samalla paikalla pöytää, mihin vouti sisään tullessansa oli sen laskenut.
Hra Barricini antoi todistuksensa mahdollisimman tyynesti. Hän antoi neiti della Rebbialle anteeksi hänen mielenpurkauksensa ja suostui kohta todistamaan syyttömyytensä. Hän vakuutti pysyneensä koko päivän kotonansa; toinen hänen pojistansa, Vincentello, oli ollut hänen kanssansa virkatalon edustalla silloin, kun rikos tapahtui; Orlanduccio taas, joka sinä päivänä sairasti kuumetautia, ei ollut liikahtanutkaan vuoteeltansa. Hän tuotti esille kaikki talossansa löytyvät pyssyt näyttäen, ettei ainoallakaan niistä oltu äskettäin ammuttu. Sitten lisäsi hän heti käsittäneensä lompakon tärkeyden, jonka vuoksi hän sen sinetöi ja uskoi sen apulaisensa käsiin aavistaen, että hän, joka ei ollut vainajan ystäviä, voitiin muuten saattaa epäilyksen alaiseksi. Vihdoin muistutti hän Agostinin uhanneen murhalla rangaista sen, joka oli kirjoittanut tuonoisen kirjeen hänen nimissänsä ja arveli, että tuo onneton oli luultavasti epäillyt siitä eversti della Rebbiaa ja pannut sen vuoksi uhkauksensa täytäntöön. Ryöväritapojen historiassa eivät tällaisesta syystä aiheutuvat kostot olleet esimerkkiä vailla.
Viisi päivää eversti della Rebbian kuoleman jälkeen sai Agostini, jonka eräs poliisiosasto oli yllättänyt, kuolemansa epätoivoisen taistelun temmellyksessä. Hänen taskustansa löytyi kirje Colombalta, joka tässä rukoili ryöväriä ilmaisemaan, oliko hän syyllinen siihen murhaan, josta häntä epäiltiin, vai ei. Kun ryöväri ei mitään vastannut, päättivät useat, ett'ei hän uskaltanut myöntää nuorelle tytölle olevansa tämän isän murhaaja.
Ihmiset, jotka väittivät hyvin tuntevansa Agostinin luonteen, kuiskivat kuitenkin, että jos tämä olisi murhannut everstin, niin olisi hän sitä tekoansa vain kehunut. Eräs toinen ryöväri, nimeltä Brandolaccio, oli jättänyt Colomballe selityskirjeen, jossa hän kunniansa kautta vakuutti toverinsa syyttömyyttä; mutta ainoa todistus, minkä hän voi esittää, oli se, ett'ei Agostini koskaan ollut puhunut epäilyksistänsä everstin suhteen.
Seurauksena oli, että Barricinit jätettiin rauhaan; tutkintotuomari kiitteli voutia pilviin saakka ja tämä taas kruunasi kauniin menettelynsä sillä, että luopui kaikista vaatimuksistansa siihen koskeen, josta riita hänen ja eversti della Rebbian välillä yhäti oli ratkaisematta.
Maan tavan mukaan sepitti Colomba ballatan isävainajansa ruumisarkun luo kertyneen ihmisjoukon läsnäollessa. Siinä päästi hän ilmoille koko vihansa Barricineja kohtaan suorastaan syyttäen heitä murhasta ja uhaten kostaa heille veljensä kautta. Juuri tämän sangen yleisesti tunnetun ballatan oli laivamatruusi laulanut miss Lyydian kuullen.
Saatuansa tiedon isänsä kuolemasta oli Orso, joka silloin palveli pohjois-Ranskassa, pyytänyt lomaa, jota hänelle kuitenkaan ei myönnetty. Sisarensa kirjeen johdosta oli hän alussa luullut Barricineja syypäiksi murhaan, mutta piakkoin sai hän kopiot kaikista tutkintopöytäkirjoista ja tuomarin erityinen kirje hänelle sai hänet melkein vakuutetuksi siitä, että Agostini yksin oli syyllinen.
Joka kolmas vuosi kirjoitti Colomba hänelle, aina uusien epäilyksensä, jotka hänen mielestänsä olivat todistuksia. Vastoin tahtoansa tunsi hän korsikalaisen verensä kiehuvan ja toisinaan hän melkein jo uskoi sisarensa epäilykset tosiksi. Kuitenkin toisti hän aina, kun sisarensa kirjeisiin vastasi, ett'ei tämän epäluuloihin ollut mitään perusteellisempaa aihetta, jonka vuoksi niihin ei ollut vähääkään uskomista. Vihdoin hän suorastaan kielsi sisarensa kajoamasta sen koommin koko asiaan. Mutta turhaan. Näin kului kaksi vuotta, jonka jälkeen hänet asetettiin puolelle palkalle.
Silloin päätti hän matkustaa kotisaarellensa takaisin, mutta ei suinkaan aikeissa kostaa syyttömille ihmisille, vaan naittaaksensa pois sisarensa ja myydäksensä vähäiset tiluksensa, jos ne vain olivat sen arvoiset, että hän niistä saadulla pääomalla voi asua mantereella.