VII.
Herättikö sisaren tulo Orsossa syntymäkodin muistot elävämmiksi vai kärsikö hän hiukan sivistyneiden ystäviensä edessä Colomban puvun ja metsäläistapojen vuoksi, en tiedä sanoa. Mutta jo seuraavana päivänä ilmaisi hän aikeensa olevan jättää Ajaccio ja palata Pietraneraan. Everstiltä otti hän kuitenkin lupauksen, että tämä Bastiaan tultuansa ottaisi asuntonsa hänen matalassa majassansa luvaten taata hänelle runsaan saaliin metsäriistaa.
Päivää ennen lähtöänsä ehdotti Orso, ett'ei mentäisikään metsälle, vaan tehtäisiin kävelymatka lahdelman rannikkoa pitkin. Tarjoten käsivartensa miss Lyydialle, voi hän jutella tämän kanssa vallan vapaasti, sillä Colomba oli jäänyt kaupunkiin ostoksiansa toimittamaan ja eversti taas jätti heidät alinomaa ampuaksensa kalalokkeja ohikulkijain suureksi kummastukseksi, sillä nämä eivät voineet käsittää, että kukaan voi haaskata ruutiansa moiselle saaliille.
Nuoret seurasivat kreikkalaiseen kappeliin johtavaa tietä, jolta oli mitä kaunein näköala merenlahdelmalle. Sitä eivät he sentään huomanneetkaan.
— Miss Lyydia, sanoi Orso pitkän vaitiolon jälkeen, joka jo oli ehtinyt käydä tuskalliseksi. Sanokaapa suoraan, mitä te arvelette sisarestani?
— Hän miellyttää minua suuresti, vastasi miss Nevil lisäten hymysuin: niin, hän miellyttää minua enemmän kuin te, sillä hän on tosi-korsikalainen, mutta te taas liian sivistynyt metsäläinen.
— Liian sivistynyt! Vai niin! Vastoin tahtoani tunnen juuri villiytyväni jälleen tälle saarelle saavuttuani. Tuhannet kauheat ajatukset saattavat minut levottomaksi ja hämmennyksiin. Sen vuoksi tunsin tarpeen saada keskustella kanssanne, ennen kuin katoan kotikorpeeni.
— Rohkeutta, herra Orso, katsokaa sisartanne, kuinka tyyni hän on.
Siinä on teille seurattava esimerkki.
— Oi, nyt te petytte, miss Lyydia. Elkää uskoko hänen tyyneyteensä. Tosin ei hän vielä ole sanonut minulle sanaakaan, mutta jokaisesta katseestansa voin minä lukea, mitä hän minulta odottaa.
— Mitä hän siis teiltä odottaa?
— Ei mitään, ei … korkeintaan pitäisi minun koettaa satuttaako arvoisan isänne lahjoittama pyssy yhtä hyvin ihmisiä kuin peltopyitä metsästettäessä.
— Mikä hurja ajatus! Ja sellaisesta voitte te epäillä sisartanne, vaikka juuri vakuutatte, ett'ei hän vielä ole puhunut teille siitä mitään. Mutta sehän on kauheaa menettelyä teidän puoleltanne.
— Ell'ei hän miettisi kostoa, olisi hän heti puhunut minulle isästäni. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Silloin olisi hän myöskin nimitellyt ne henkilöt, joita hän, kuten tiedän, aiheettomasti pitää isävainajamme murhaajina. Mutta ei sanaa näistäkään! Seikka on nähkääs sellainen, että me korsikalaiset voimme olla viekastakin rotua. Sisareni tietää, ett'en minä ole kokonansa hänen vallassansa; sen vuoksi ei hän tahdo kauhistuttaa minua, sillä nyt minä vielä voin pujahtaa, pakoon. Mutta kun hän vain saa minut johdetuksi äyrään partaalle ja pannuksi pääni pyörälle, niin on hän valmis lykkäämään minut kuiluun.
Sitten kertoi Orso miss Lyydialle eräitä yksityisseikkoja isänsä kuolemasta ja mainitsi ne pääasialliset todistukset, jotka kaikki yhdessä pakottivat häntä pitämään Agostinia vainajan murhamiehenä.
— Mutta Colombaa ei mikään ole voinut saada vakuutetuksi asiasta. Sen näen minä selvästi hänen viimeisestä kirjeestänsä. Hän on nähtävästi vannonut kuolemaa Barriccineille… Ja nähkääs, miss Nevil, kuinka suuri minun luottamukseni teihin on; luultavasti ei heitä enää olisikaan tässä maailmassa, ell'ei Colomba — noudattaen ennakkoluuloa, jota ainoastaan hänen metsäläiskasvatuksensa voi puolustaa — eläisi siinä vakaumuksessa, että kosto kuuluu minulle, joka olen perheen pää ja jonka kunnia muka vaatii sitä.
— Herra della Rebbia, te suorastansa panettelette sisartanne, lausui miss Nevil.
— En suinkaan, hän on, kuten te juuri sanoitte, tosikorsikalainen… Hän ajattelee niinkuin kaikki muut kansalaisensa. Tiedättekö, mikä minut eilen teki niin surulliseksi?
— En, mutta jonkun aikaa olette te jo ollut mielestäni tuollaisten huonojen tuulten vallassa… Tuttavuutemme ensimäisinä päivinä olitte te paljo rakastettavampi.
— Päinvastoin olin minä eilen oikeastaan tavallista iloisempi ja onnellisempi. Näinhän teidän kohtelevan sisartani niin hellästi ja anteeksi antavaisesti!… Palasimme juuri venheelle, eversti ja minä, kun eräs soutajista sanoo kirotulla murteellansa: "Paljo riistaa olette te kaatanut, Ors' Anton, mutta Orlanduccio Barricini on sentään parempi metsämies kuin te."
— No, mutta mitä kauheaa noissa sanoissa olisi? Vai onko teistä niin välttämätöntä olla etevä metsästäjä?
— Mutta ettekö te ymmärrä, että tuo hirtehinen piti minua liian pelkurina murhaamaan Orlanduccion?
— Tiedättekös, nyt te minua peljästytätte, herra della Rebbia. Korsikan ilmanala näyttää voivan tehdä ihmiset sekä kuumetautisiksi että vallan hulluiksi. Onneksi pääsemme me täältä pian pois.
— Ette, ennenkuin olette käyneet Pietranerassa. Sen olette te nim. luvanneet sisarelleni.
— Luultavasti odottaisi meitä joku kosto, ell'emme lupaustamme pitäisi.
— Muistatteko, mitä arvoisa isänne tuonoin kertoi meille intialaisista, jotka uhkasivat kuolla nälkään, ell'eivät kauppayhtiön johtajat tunnusta heidän vaatimuksiansa oikeutetuiksi?
— Tekö aikoisitte siis kuolla nälkään? Sitä en usko. Muutaman päivän syömättä oltuanne toisi neiti Colomba teille niin maukkaan bruccion,[14] että pian luopuisitte aikeestanne.
— Te laskette julmaa leikkiä, miss Nevil, vaikka teidän pitäisi hillitä minua. Minä olen näet täällä vallan yksin. Ainoastaan te olette estänyt minut tulemasta hulluksi, kuten sanoitte. Te olette ollut minun suojelusenkelini, mutta nyt…
— Nyt, sanoi miss Lyydia vakavasti, on teidän ylläpidettävä kunnianne miehenä ja sotilaana, mutta sitäpaitse muistonne suojelusenkelistänne, jos hän teille mitään merkitsee, lisäsi hän käännähtäen poispäin taittaakseen erään kukkasen.
— Oi, neiti Nevil, jospa minä saisinkin uskoa, että teillä todella on hiukan osanottoa minua kohtaan…
— Kuulkaas, herra della Rebbia, sanoi miss Nevil vähän liikutettuna, koska te puhutte lapsen lailla, niin kohtelen minä teitä kuin lasta. Pikku tyttönä ollessani antoi äiti minulle kauniin kaulakoristeen, jota tulisesti olin halunnut; mutta samalla sanoi hän minulle: "Joka kerran kun käytät tätä koristusta, on sinun muistettava, ett'et osaa vielä ranskan kieltä." Tämän kautta menetti koko koriste hiukan arvostansa minun silmissäni. Se vaikutti minuun kuin jonkunlainen omantunnon tuska, mutta sittenkin kannoin minä sitä ja — opin ranskankielen. Katsokaas tätä sormusta!… Se on egyptiläinen koppakuoriainen, joka on löydetty erään pyramiidin sisästä. Tuo omituinen kuvio, joka teistä ehkä on pullonnäköinen, on vertauskuva ihmiselämästä. Kotimaassani löytyy henkilöitä, joiden mielestä tämä merkkikirjake on sangen hyvin keksitty. Tämä seuraava merkki taas on kilpi, jossa näette keihästä pitävän käden; se merkitsee ottelua eli taistelua. Molemmat kuvat yhteensä muodostavat siis lauseen, joka mielestäni on kaunis tunnus: Elämä on taistelua. Elkää uskoko, että minä itse noin vain osaan selittää merkkikirjakkeita; nämä kuvat on minulle selittänyt eräs oppinut mies, jonka nimi päättyi — us-päätteellä. Kas niin, minä lahjoitan teille tämän koppakuoriaisen. Joka kerran kun joku paha korsikalainen ajatus valtaa teidät, on teidän katseltava tätä taikakalua ja ajateltava, että teidän on voitettava taistelu pahojen intohimojenne kanssa. Eikö totta, minä en ole mikään huono saarnaaja?
— Minä muistelen teitä, neiti Nevil, ja ajattelen aina, että…
— Niin, ajatelkaa aina, että teillä on ystävätär, jota olisi vaikea lohduttaa, jos hän kuulisi teidän joutuneen perikatoon. Sitä paitse surettaisi se suuresti esi-isiänne, herroja korpraaleja.
Näin sanoen jätti hän nauraen Orson käsivarren ja juoksi isäänsä vastaan:
— Isä, huusi hän, jättäkää jo rauhaan nuo poloiset linnut ja tulkaa kanssamme runoilemaan Napoleonin luolaan.