X.

Orso, joka oli vallan nuorena eronnut isästänsä, oli tuskin ehtinyt oikein tutustuakaan häneen. Viisitoista vuotiaana oli hän nim. jättänyt Pietraneran opiskellaksensa Pisassa ja joutunut sieltä sotakouluun, jota hän kävi Ghilfuccion samotessa ympäri Europaa keisarillisten lippujen mukana.

Mantereella oli Orso nähnyt hänet pitkien loma-aikojen kuluttua, mutta 1815 palveli hän isänsä komentamassa rykmentissä. Ankarana järjestyksen miehenä kohteli eversti poikaansa aivan samalla lailla kuin muitakin nuoria luutnantteja eli toisin sanoen ankarasti.

Orson säilyttämät muistot hänestä olivat kahtalaiset. Pietraneran ajoilta muisti hän isänsä usein uskoneen hänelle miekkansa ja metsästysretkeltä palatessa pyssynsä; taikka oli hän opettanut häntä palleroisena istumaan ensi kerran päivällispöydässä. Sitten säilyi hänessä kuva isästänsä sellaisena kuin tämä esiytyi lähettäessänsä hänet jostakin ajattelemattomuudesta arestiin, jolloin hän aina kutsui poikaansa luutnantti della Rebbiaksi.

— Luutnantti della Rebbia, te ette ollut ajoissa paikoillanne … kolme päivää arestia… Komppanianne on viisi metriä liian kaukana reservistä … viisi päivää arestia. — Te esiinnytte leirilakissa klo 12 ja viisi minuuttia … siitä saatte te viikon arestia…

Yhden ainoan kerran oli hän kiittänyt häntä. Se tapahtui
Quatre-Bras'issa.

— Sangen hyvin, Orso; mutta hiukan viisaammin.

Nämä viimeiset muistot eivät muuten johtuneet hänen mieleensä Pietranerassa. Lapsuuden ajoilta tutut seudut ja huonekalut, joita oli käyttänyt hänen hellästi rakastettu äitivainajansa, herättivät hänessä satoja suloisia ja ikäviä muistoja. Häntä vartova synkkä tulevaisuus, sisaren mielialan aiheuttama epämääräinen levottomuus ja ennen kaikkea ajatus, että miss Nevil oli piakkoin saapuva hänen kotitaloonsa, joka nyt näytti hänestä niin pieneltä, köyhältä ja sopimattomalta loistoon tottuneelle maailmannaiselle, pelko halveksimisesta, jonka tämä ympäristö hänessä ehkä synnyttäisi, kaikki nämä ajatukset muodostivat hänen päässänsä sekamelskan aikaansaaden hänessä syvän masennuksen.

Illallispöytään käydessään istahti hän siihen tammesta tehtyyn, suureen ja mustaksi maalattuun nojatuoliin, jossa hänen isänsä tavallisesti istui perheen aterioidessa; hymyillä täytyi hänen Colomballe, joka vitkasteli ja empi käydäkö hänen kanssansa aterialle vai ei. Muuten oli hän sisarellensa kiitollinen siitä, että tämä pysyi äänetönnä illallisaterian ajan ja heti sen jälkeen äkkiä poistui, sillä hän tunsi itsensä liian liikutetuksi vastustaaksensa hyökkäystä, jota Colomba epäilemättä valmisteli. Mutta Colomba sääli häntä ja tahtoi suoda hänelle mietintöaikaa.

Pää käsivarassa istui hän kauvan liikkumattomana ja muisteli mitä hän parin viime viikon kuluessa oli elänyt; kauhulla huomasi hän kaikkien täällä elävän jonkunlaisessa odotustilassa hänen käytöksensä suhteen Barricineja kohtaan. Nyt oli hän jo huomannut, että yleinen mielipide Pietranerassa oli kallistunut hänen puolellensa. Mutta hänen täytyi kostaa, muuten pidettiin häntä raukkana.

Mutta kenelle oli hänen kostettava? Barricineja hän ei voinut uskoa murhaan syypäiksi. Tosin olivat he hänen perheensä vihollisia, mutta pitääksensä heitä salamurhaajina täytyi hänen jo turvautua maamiestensä sivistymättömiin ennakkoluuloihin. Joskus katsahti hän miss Nevilen antamaan taikasormukseen muistellen itsekseen sen aatetta: "Elämä on taistelua!" Mutta siitä olen minä suoriutuva voittajana, sanoi hän vihdoin päättävästi ja tämän hyvän ajatuksen lausuttuansa nousi hän ylös, otti lampun ja aikoi nousta leposuojaansa, kun hän äkkiä kuuli talon ovelle koputettavan.

Hetki oli liian myöhäinen vieraskäyntiä varten. Samassa ilmestyivät
Colomba ja palvelustyttö ovelle.

— Ei mitään hätää, sanoi hän juosten avaamaan.

— Kuka siellä? kysyi hän kuitenkin, ennen kuin oven avasi.

— Minä vain, kuului vieno ääni ulkoa vastaavan.

Heti nostettiin teljin syrjään ja pian sen jälkeen ilmestyi Colomba ruokasaliin mukanansa noin 10-vuotias, avojalkainen, ryysyinen pieni tyttönen, päähineenä huono huivi, jonka alta valahti esille pitkiä hiussuortuvia, väriltänsä mustia kuin korpin siivet. Muuten oli lapsukainen laiha, kalpea ja ahavoittunut iholtansa; mutta silmistä loisti älyn tuli. Huomatessansa Orson pysähtyi hän pelokkaana ja niiasi hänelle talonpoikaisten naisten tapaan; sitten sanoi hän Colomballe jotakin aivan hiljaa ja antoi hänelle käteen vasta ammutun fasaanin.

— Kiitos, pikku Chili, sanoi Colomba. Kiitä enoasi meidän puolestamme. Kuinka hän voi?

— Palvelukseksenne, neiti, varsin hyvin. Minä en voinut tulla varemmin, kun hän myöhästyi. Minä sain odottaa häntä kolme tuntia pensaston laidassa.

— Oletkos sinä syönyt illallistakaan?

— En, neiti, enkä minä olisi ehtinytkään.

— No, sinä saat kohta käydä illalliselle. Vieläkö enollasi on leipää?

— Vielä vähän, mutta ruuti alkaa häneltä olla jo aivan lopussa.
Vesilintujakin olisi jo … mutta kun ei ole ruutia.

— Minä annan sinulle kohta leipää ja ruutia. Sano, että enosi pitää sitä säästäen, sillä ruuti on kallista.

— Colomba, sanoi Orso ranskaksi, ketä kohtaan sinä näin harjoitat hyväntekeväisyyttä?

— Erästä tämän kylän ryöväriraukkaa kohtaan, vastasi Colomba samalla kielellä. Tämä pikku tyttönen on hänen sisarensa lapsi.

— Mielestäni voisit paremmin sijoittaa lahjasi. Kuinka sinä voit lähettää ruutia roistolle, joka voi käyttää sitä rikosten tekoon? Ell'eivät kaikki täällä olisi niin surkuteltavan heikkoja ryöväreitä kohtaan, olisivat ne jo aikoja sitten hävinneet Korsikasta.

— Pahimmat Korsikan asukkaista eivät ole ne, jotka saloilla asuvat.[19]

— Anna heille vain leipää, jos haluat … sitä ei voi kieltää keneltäkään, mutta minä en salli, että sinä varustat heitä ampumavaroilla.

— Rakas veljeni, sanoi Colomba vakavasti, te olette talon isäntä ja kaikki täällä on teidän, mutta sen sanon minä teille jo ennakolta, että ennen annan minä tälle tyttöselle mezzaroni myytäväksi, kuin kiellän ruudin ryöväriltä. Jos häneltä kiellätte ruudin, voitte samalla jättää hänet santarmien käsiin. Miten voisi hän muuten puolustautua näitä vastaan kuin kartessilaukauksilla?

Tyttönen söi ahnaasti saamansa leipäpalan ja katseli tarkkaavasti vuoroin Colombaan vuoroin hänen veljeensä koettaen lukea heidän silmistänsä, mitä he keskenänsä ranskaksi puhuivat.

— Ja mitä hän siis on tehnyt, tuo sinun suosikkisi? Minkä rikoksen johdosta pakeni hän pensahiston peittoon?

— Brandolaccio ei ole tehnyt mitään rikosta, huudahti Colomba. Hän tappoi Giovan' Opizzon, joka oli murhannut hänen isänsä sillä aikaa, kun hän palveli armeijassa.

Orso kääntyi poispäin, otti lampun ja nousi mitään vastaamatta kamariinsa. Senjälkeen antoi Colomba lapselle ruutia ja evästä, saattoi hänet ovelle ja varoitti erotessa:

— Muista sanoa, että enosi valvoo hyvin Orson henkeä!