XI.
Orso ei saanut pitkään aikaan unta ja heräsi sen vuoksi seuraavana aamuna myöhään, olletikin Korsikan tapoihin nähden. Tuskin oli hän noussut ylös, niin sattuivat hänen silmänsä vihollistensa taloon, joka nyt oli varustettu n.k. archereilla. Hän laskeusi alas ja kysyi sisartansa.
— Neiti Colomba on kyökissä valamassa kuulia, vastasi palvelustyttö
Saveria.
Hän ei siis voinut astua täällä askeltakaan saamatta aina muistutusta sodasta.
Colomban tapasi hän istumasta rahilla juuri valettujen kuulain keskellä; hän leikkeli lyijypalasia.
— Mitä hittoa sinä täällä teet? kysyi Orso.
— Teillä ei ollut kuulia everstin pyssyä varten, vastasi hän vienolla äänellänsä; sattumalta löysin minä sopivan kuulavormun ja vielä tänään on teillä 24 lyijykuulaa, veljeni.
— Niitä en, jumalan kiitos, tarvitse.
— Tässä maassa ei mies saa jäädä aseettomaksi, Ors' Anton'. Te olette unhottanut, millaiset ihmiset teitä täällä ympäröivät.
— Jos minä olenkin sen unhottanut, niin pianpa sinä siitä muistutat. Mutta sanopas, tuotiinko tänne eräs suuri matkakirstu … muutamia päiviä sitten?
— Tuotiin kyllä, veljeni. Tahdotteko, että kannan sen kamariinne?
— Sinäkö muka kantaisit sen! Ethän sinä jaksaisi sitä nostaakaan…
Eikö täällä ole miestä sitä kantamaan?
— En minä ole niin heikko kuin luulette, sanoi Colomba käärien ylös hihansa ja paljastaen valkoisen, pyöreän ja muodoltansa täydellisen käsivarren, joka ilmaisi tavattomampaa voimaa. Saveria, tulkaa auttamaan minua, sanoi hän palvelustytölle.
Yksin nosti hän jo ylös tuon raskaan kirstun, mutta silloin riensi
Orso auttamaan häntä.
— Tässä kirstussa on sinulle jotakin, rakas siskoseni, sanoi hän. Antanethan anteeksi, että lahjani ovat niin vähäpätöisiä, mutta puolelle palkalle asetetun luutnantin kukkaro ei ole juuri lihava.
Puhuessansa oli hän avannut kirstun ja veti sieltä esille muutamia hameita, shaalin ja muita nuorelle neitoselle sopivia käyttöesineitä.
— Oi, kuinka kauniita tuomisia! huudahti Colomba, Minäpä vien ne heti lukon taa, ett'eivät ne pilaannu. Voinhan säilyttää ne häitäni varten, lisäsi hän surullisesti hymyillen, sillä nyt kannan minä vielä surupukua.
Ja sitten suuteli hän veljensä kättä.
— Mitä joutavaa lapsen rakkautta? Käydä surupuvussa näin kauvan!
— Minä olen sen vannonut, sanoi Colomba varmalla äänellä, enkä riisu surupukuani, ennenkuin…
Samalla katsahti hän ikkunasta Barricinien taloon päin.
— Ja milloin aiot sinä mennä naimisiin? kysyi Orso estäen häntä lausettansa lopettamasta.
— Minä en suostu muihin miehiin kuin sellaiseen, joka suorittaa kolme urotyötä…
Ja sitten katsoi hän taas surullisena vihamiehen asuntoa kohti.
— Minua kummastuttaa, Colomba, ett'ei noin kaunis tyttö jo ole naimisissa. Kas niin, sanopas minulle, kuka sinua täällä kosiskelee. Kai saanen kohta kuulla serenaadeja … ja niiden täytyykin olla kauniita miellyttääkseen niin suurta runoilijatarta kuin sinä olet.
— Kukapa huolisi köyhästä orpotytöstä?… Ja sitä paitse pitää sen miehen, joka saa minut luopumaan surupuvustani, antaa surupuvun aihe naisille tuolla vastapäätä.
— Tuo alkaa jo olla hulluutta, ajatteli Orso itseksensä.
Mutta muuten ei hän vastannut mitään päästäkseen tästä keskusteluaineesta.
— Orso, sanoi Colomba hyväilevästi, minullakin on teille jotakin lahjoitettavaa. Tuo puku, joka teillä on yllänne, on liian hyvä käyttää täällä maalla. Kaunis pitkätakkinne olisi repaleina parissa päivässä, jos käytätte sitä maquis-pensastossa. Sen voitte te pukea yllenne, kun miss Nevil saapuu tänne.
Avaten erään kaapin otti hän sieltä täydellisen metsästyspuvun.
— Minä olen ommellut teille samettitakin … ja tälläisen päähineen, jota meikäläiset hienot herrat käyttävät. Sen olen valmistanut teille jo aikoja sitten. Tahdotteko koettaa näitä?
Ja Colomba auttoi veljensä ylle vihreästä sametista tehdyn väljän takin, jonka selkäpuolessa oli summattoman suuri tasku.
Sitten asetti hän Orson päähän mustasta sametista ommellun suipon lakin, joka oli koristettu mustilla helmillä ja tummalla silkillä ja päättyi jonkunlaiseen tupsuun.
— Kas tässä isän patruunavyö, sanoi hän, ja takkinne taskussa on teillä hänen tikarinsa. Lisäksi noudan minä teille pistoolin.
— Olenpa minä kuin mikäkin ryöväri Ambigue-teaatterissa, sanoi Orso katsahtaen Saverian ojentamaan pikku peiliin.
— Noin olette te erittäin hyvin puettu, Ors' Anton', arveli vanha palvelijatar, parempaa tupsulakkia ei löydy Bocognanossa eikä Bastelicassakaan.
Orso söi aamiaista tässä uudessa puvussansa ja mainitsi aterioidessa, että hänen kirstussansa löytyi joukko kirjoja; sitä paitse oli hänen tarkoituksensa tilata lisää Ranskasta ja Italiasta ja luettaa sisarellensa paljo kirjallisuutta.
— Se on näet häpeä, ett'ei sinun ikäisesi tyttö tunne asioita, jotka mantereella ovat tuttuja kapalolapsillekin.
— Siinä olette oikeassa, veljeni, sanoi Colomba; puutteeni tunnen varsin hyvin enkä pyydä parempaa kuin saada oppia, olletikin jos te suostutte olemaan opettajani.
Kului sitten muutamia päiviä niin, ettei Colomba maininnutkaan Barricinien nimeä. Hänellä oli yhäti pikku huolia veljensä tähden, jolle hän sen sijaan usein jutteli miss Nevilestä. Orso luetti hänellä ranskan- ja italiankielisiä teoksia kummeksien milloin sisarensa älykästä käsitystä ja tervejärkisiä havaintoja, milloin hänen täydellistä tietämättömyyttänsä tavallisimmistakin asioista.
Eräänä aamuna poistui Colomba hetkeksi aamiaisen jälkeen, mutta ei palannutkaan enää kirjoinensa, vaan korsikalainen mezzaro yllänsä. Muuten oli hän tavallista paljo vakavamman näköinen.
— Tulkaa kanssani, Orso, minä pyydän, sanoi hän.
— Ja minne pitäisi minun saattaa sinua, kysyi tämä tarjoten hänelle käsivartensa.
— Käsivarttanne minä en kaipaa, mutta ottakaa pyssy ja ampumavarat mukaanne; miehellä pitää aina olla aseensa mukana.
— Olkoon menneeksi! Täytyneehän mukautua maan tapoihin. Ja minne nyt?
Mitään vastaamatta kääri Colomba mezzaron päänsä ympäri, kutsui vahtikoiran ja lähti kävelemään veljensä seurassa. Nopein askelin poistuttiin kylästä, jonka jälkeen hän poikkesi villiä viinimaata myöten mutkittelevalle, autiolle tielle houkuttaen koiran juoksemaan heidän edellänsä. Merkin saatuansa, johon se näytti kovin tottuneen, lähti se heti vyyhteämään kahden puolen tietä kasvavaa viinipensastoa pysyen sentään aina noin viidenkymmenen askeleen päässä tulijoista; silloin tällöin seisahtui se keskelle tietä ja katsoi taaksensa heiluttaen häntäänsä. Vakoilijan tehtävän näytti se osaavan täyttää kaikin puolin tyydyttävästi.
— Jos musketti alkaa paukkua, Colomba sanoi, viritä aseesi ja seiso paikallasi.
Noin kolmen kilometrin päässä kylästä pysähtyi Colomba äkkiä eräässä tien mutkassa, jossa seisoi kolmen jalan korkuinen, tuoreista ja kuivista oksista tehty pyramiidi; risupyramiidin huippuun oli pystytetty mustaksi maalattu puuristi. Useissa Korsikan kantoneissa ja olletikin vuoristossa elää vieläkin ikivanha tapa, joka johtunee pakanuuden aikuisesta taikauskosta saakka, ja velvoittaa kaikkia ohikulkijoita heittämään kiven tahi oksan sille paikalle, missä joku on väkivallalla murhattu.
Useiden vuosien kuluessa eli toisin sanoen
niin kauvan kuin murhatun surullinen muisto säilyy ihmisissä, jatkuu tätä omituista uhrausta, jonka kautta paikalle keräytynyt risukasa päivä päivältä kasvaa. Korsikan kielellä kutsutaan tätä tapaa nimellä amas tahi sanotaan sitä sen tai sen muchioksi.
Colomba pysähtyi tämän pienen risukasan eteen ja taittoi arbuusipuun oksan, jonka heitti risukasaan.
— Tässä on se paikka, Orso, jossa isä murhattiin. Rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta, veljeni!
Hän polvistui. Samoin teki myöskin Orso. Samassa alkoi kyläkirkon kello soida verkalleen, sillä viime yönä oli eräs mies kuollut. Orso tunsi kyynelten virtaavan poskillensa.
Muutamien minuuttien kuluttua nousi Colomba ylös silmät kuivina, mutta kasvoilla liikutuksen ilme. Peukalollansa tekaisi hän sitten korsikalaisten tavalla ristinmerkin, jolla he tavallisesti säestävät juhlalliset lupauksensa.
Tämän jälkeen palasivat he jälleen kylätielle ja saapuivat kotiinsa kaikessa hiljaisuudessa. Orso hävisi kamariinsa. Hetken perästä tuli Colomba sinne pienen lippaan kanssa, jonka hän laski pöydälle. Avattuansa sen nosti hän siitä suurilla veritäplillä liatun paidan.
— Orso, tämä on isävainajanne paita.
Hän laski sen syliinsä.
— Ja tässä lyijy, joka hänet lopetti.
Samassa laski hän paidalle kaksi ruostunutta kuulaa.
— Orso, rakas veljeni! huusi hän juosten veljensä luo ja likisti häntä voimakkaasti, Orso! kostatko sinä hänen kuolemansa?
Hän syleili Orsoa kuin hurja, suuteli kuulia ja paitaa ja poistui kamarista jättäen veljensä melkein kivettyneenä tuolillensa.
Orso istui jonkun aikaa vallan hievahtamatta eikä uskaltanut siirtää luotansa noita kauheita muistoesineitä. Ponnistaen voimansa sai hän ne vihdoin takaisin lippaaseen ja riensi heittäytymään huoneen toisessa päässä olevaan vuoteeseen kääntäen päänsä seinään päin ja painautuen päänalukseensa ikäänkuin olisi hän tahtonut kätkeytyä jonkun kummituksen ilmestyessä.
Colomban viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa ja sisässänsä oli hänellä mielestänsä katala oraakeli, jota hän ei voinut paeta ja joka vaati häntä vuodattamaan verta, syytöntä verta.
En yritäkään kuvaamaan onnettoman nuoren miehen tuskia, jotka risteilivät hänen päässänsä kuin hullun hämmentyneissä aivoissa. Kotvan aikaa lepäsi hän samassa asennossa uskaltamatta kääntää päätänsä. Vihdoinkin nousi hän ylös, sulki lippaan ja poistui nopeasti kotoansa kiiruhtaen ulos salolle ja kulkien eteenpäin tietämättä minne mennä.
Vähitellen tunsi hän raittiin tuulen tuovan hänelle helpoitusta. Hän tyyntyi ja ryhtyi kylmäverisesti tutkistelemaan nykyistä asemaansa ja keinoja siitä päästäksensä. Barricineja hän ei epäillyt murhasta, sen me jo tiedämme; mutta hän syytti heitä Agostinin kirjeen väärentämisestä, joka taas hänen mielestänsä oli syynä hänen isänsä kuolemaan. Mutta ahdistaa heitä tästä väärennyksestä oli mahdotonta. Kun korsikalaiset ennakkoluulot ja vaistot joskus valtasivat hänet ja näyttivät hänelle helpon tien kostoon jossakin metsäpolun mutkassa, karkoitti hän nämä ajatukset luotansa muistaen rykmenttitovereitansa, Pariisin salonkeja ja olletikin miss Nevileä. Sitten mietti hän sisarensa moitteita ja se jäännös korsikalaista, mikä hänessä vielä oli jäljellä, myönsi nämä moitteet oikeutetuiksi ja teki ne vain sitä kipeämmiksi.
Yksi ainoa toivo säilyi hänessä tässä omantunnon ja ennakkoluulojen taistelussa, nimittäin alkaa jollakin tekosyyllä riita Barricinin jommankumman pojan kanssa ja saada se ratkaistavaksi kaksintaistelulla. Sen myönsivät näet hänen korsikalaiset ja pariisilaiset näkökantansa, että kaksintaistelussa joko pistooleilla tahi miekoilla tehty murha ei ollut epäkunniallista.
Tämän keinon hyväksyttyänsä mietti hän tapaa toteuttaa se ja tunsi vapautuvansa raskaasta taakasta, kun muut hellemmät tunteet vihdoinkin heräsivät tyynnyttämään hänen kuumeista liikutustansa. Tyttärensä Tullian kuolemasta epätoivoon joutunut Cicero unhotti surunsa miettiessänsä, kuinka kauniissa puheessa hän voisi kuvata tämän tapauksen. Samalla tapaa lohdutti hra Sandy itseänsä poikansa kuoltua. Orso taas tyynnytti kuumaa vertansa miettiessään, että hän voi antaa miss Nevilelle kuvauksen sieluntilastansa ja saada siitä sellaisen, ett'ei se voinut olla voimakkaasti liikuttamatta tuota ihanaa impeä.
Näin lähestyi hän jälleen kylää, josta hän huomaamattansa oli loitonnut sangen kauvas, kun hänen korviinsa äkkiä sattui pikku tyttösen ääni. Luullen epäilemättä olevansa vallan yksin oli tämä istahtanut maquis-pensaston laitaa kulkevan tien viereen ja alkanut laulaa aikansa kuluksi. Verkkaisesta, yksitoikkoisesta nuotista tunsi sen heti suruvalitukseksi eli ballataksi. Lapsi lauloi: "Mun pojalleni mailla kaukaisilla… Verinen paitani ja risti antakaa…"
— Mitä sinä siinä vaikeroit? sanoi Orso astuen vihastuneena esille.
— Tekö, Ors' Anton'? huudahti lapsi hieman säpsähtäen. — Se on vain eräs neiti Colomban tekemä laulu.
— Minä kiellän sinua laulamasta sitä, ärjäsi Orso pelottavalla äänellä.
Käännellen päätänsä oikealle ja vasemmalle näytti lapsi katselevan, minnepäin hän tästä pelastuisi ja olisikin epäilemättä paennut, ell'ei hänen tehtävänänsä olisi ollut vartioida nurmikolla, hänen jalkojensa juuressa, olevaa suurehkoa nyyttiä.
Orso häpesi kiivastumistansa.
— Mitä sinulla tuossa on, lapseni? kysyi hän niin hellästi kuin voi.
Kun Chilina viivytteli vastausta, nosti hän nyyttyä ja huomasi sen sisältävän leivän ja muita ruokavaroja.
— Kenelle viet sinä nämä eväät, rakas lapseni? kysyi hän.
— Tiedättehän, herra, että enolleni…
— Eikös enosi ole ryöväri?
— Palvelukseksenne, herra Ors' Anton'.
— Mutta jos santarmit tapaavat sinut, kysyvät he minne sinä menet…
— Santarmeille sanoisin minä, vastasi lapsi nokkelasti, että vien eväitä lucqueläisille, jotka ovat maquis-pensastoa karsimassa.
— Entäpä jos joku nälkäinen metsämies tahtoisi aterioida sinun kustannuksellasi ja söisi evääsi?
— Sitä ei hän uskaltaisi tehdä. Hänelle sanoisin minä, että eväät ovat enolleni.
— Todellakin, enosi ei ole niitä miehiä, joilta noin vain syödään eväät… Enosi pitää sinusta paljo vai mitä?
— Kyllä, Ors' Anton'. Isäni kuoltua pitää hän huolta koko perheestä, nim. äidistä, minusta ja pikku sisarestani. Kun äiti vielä oli terve, suositteli eno häntä rikkaille, jotka antoivat työtä hänelle. Kylävouti antaa minulle puvun joka vuosi ja pastori opettaa minua lukemaan ja kuulustelee katkismusta… Sen tekevät he enoni pyynnöstä. Mutta anteliain meitä kohtaan on sisarenne, neiti Colomba.
Samassa ilmestyi eräs koira metsäpolulle. Pistäen kaksi sormea suuhunsa vihelsi tyttönen kimakan merkin, jolloin koira heti juoksi hänen luoksensa ja hyväili häntä, mutta katosi sitten äkkiä pensastoon. Pian sen jälkeen ilmestyi pari huonosti puettua, vaan hyvin aseestettua miestä erään pensaston sisästä, muutamien askelten päässä Orsosta. Näytti siltä kuin olisivat he tulleet siihen käärmeiden lailla kontaten läpi systi- ja myrttipensaston, joka täytti koko seudun.
— Kas, Ors' Anton'! Tervetuloa kotikylään, sanoi vanhempi miehistä.
Vai ettekö tunne minua?
— En, sanoi Orso katsellen häntä tarkasti.
— Kummapa, että parta ja suippolakki voivat niin muuttaa miehen! Katsokaa minua tarkempaan, hra luutnantti. Vai oletteko unhottanut vanhat sotilaanne Waterloon ajoilta? Ettekö todellakaan muista enää Brando Savellia, joka vierellänne ampui monen monta laukausta tuona onnettomana päivänä?
— Mitä? Sinäkö se olet? sanoi Orso. Mutta sinähän karkasit v. 1816?
— Niinkuin sanotte, hra luutnantti. Palvelus kävi ikäväksi, hiisi vie, ja sitä paitse oli minulla eräs väli selvitettävänä tällä samaisella saarella. Hahahaa! Chili, sinä kelpo tyttö, liikupas nopeasti, sillä meidän on nälkä. Ette voi aavistaa, hra luutnantti, millaisen ruokahalun voi saada tuolla maquis-pensastossa liikkuessaan. Kukas meille nämä eväät lähetti, kylävouti vaiko neiti Colomba?
— Ei kumpikaan, eno, vaan mylläri nämä antoi ja sitä paitse lahjoitti hän peitteen äidille.
— Mitä hän siis meistä tahtoo?
— Hän sanoi, että lucqueläiset, jotka hän on ottanut uutismaata raivaamaan, vaativat häneltä nyt 35 sou'ta ja kastanjat, koska Pietraneran laaksossa muka raivoo kuumetauti.
— Ne laiskurit!… No, saadaan nähdä. — Kursastelematta, hra luutnantti, ettekö tahdo tehdä meille seuraa? Olemmehan syöneet yhdessä monta kertaa huonomminkin onnettoman maamiehemme aikoina, joka nyttemmin on virkaheittona.
— Paljo kiitoksia. Virkaheitto minäkin olen.
— Niin olen kuullut kerrottavan. Mutta lyönpä vetoa, ett'ette ole siitä pahoillanne. Onhan teilläkin täällä eräs lasku suoritettava, tiedän mä. Kas niin, pastori, sanoi ryöväri toverillensa, käy ruo'alle. Herra Orso, saanko esittää teille tässä hra pastorin … toisin sanoen, en ole oikein varma siitä, onko hän pastori, mutta sellaisen tiedot hänellä on.
— Köyhä jumaluus-opin ylioppilas vain, arvoisa herra, sanoi toinen ryöväreistä, köyhä opistolainen, jonka ei sallittu noudattaa kutsumustansa. Kukapa tietää, vaikka olisin kohonnut kerran paaviksi, Brandolaccio.
— Mikäs teidän valoisat lahjanne kirkolta riisti? kysyi Orso.
— Eräs vähäpätöinen asia tai eräs suoritettava lasku, kuten ystäväni Brandolaccio sanoo. Sisareni oli tehnyt tuhmuuksia sillä aikaa kuin minä ahmin kirjallisuutta Pisan yliopistossa. Minun täytyi palata kotimaahan naittamaan hänet. Mutta sulhanen ehti kuolla kuumetautiin kolme päivää ennen tänne tuloani. Minä käännyin silloin vainajan veljen puoleen niinkuin tekin kai olisitte minun sijassani tehnyt. Mutta hän sanoi jo olevansa naimisissa. Mitäs tehdä?
— Todellakin, hieman kiusallista. Ja mitä te sitten teitte?
— Tällaisissa tapauksissa ei auta muu kuin turvautua piikivipyssyyn.[20]
— Ja mitä te sillä tarkoitatte?
— Minä ammuin hänelle luodin otsaan, sanoi ryöväri kylmästi.
Orso säpsähti kauhistuksesta. Uteliaisuus ja ehkä myöskin halu lykätä palausmatkansa kotiin hiukan myöhemmäksi pidättivät hänet kuitenkin paikallansa. Hän päätti siis jatkaa vielä keskustelua näiden miesten kanssa, joilla kummallakin oli omallatunnollansa ainakin yksi murha.
Toverin puhellessa, laski Brandolaccio hänen eteensä leipää ja lihaa ottaen sitten itsekin eteensä; lopuksi sai osansa koirakin, jonka hän esitti Orsolle nimellä Brusco; sillä oli ihmeteltävä vaisto tuntea poliisisotilas millaisen valhepuvun sisässä tahansa. Vihdoin leikkasi hän leipäpalan ja viipaleen huonosti savustettua siankinkkua, jotka hän ojensi veljensä tyttärelle.
— Hauskaa elämää tämä ryövärin elämä! huudahti jumaluus-opin ylioppilas syötyänsä muutamia suupaloja. Ehkäpä haluatte tekin kerran kokea tätä, hra della Rebbia, ja saattepas nähdä, kuinka hauskaa on elää ilman muita määrääjiä kuin omat oikkunne.
Tähän saakka käytti ryöväri italian kieltä, mutta jatkoi nyt ranskaksi:
— Tavalliselle nuorelle miehelle ei Korsika ole juuri mikään hauska maa; mutta toisenlainen on se ryöväristä. Naiset ovat meihin hullautuneita, hra luutnantti. Tämännäköinen minä vain olen, mutta minulla on kolme rakastajatarta kolmessa eri piirikunnassa. Kaikkialla olen minä kuin kotonani. Eräs rakastajattaristani on päälle päätteeksi santarmin vaimo.
— Te osaatte useita kieliä, sanoi Orso vakavasti.
— Ranskaa puhun minä sen vuoksi, nähkääs, että maximo debetur pueris reverentia. Brandolaccio ja minä tahdomme, että tämä pikku tyttönen käyttäikse hyvin ja käy suoraan eteenpäin.
— Ja kun Chilina täyttää 15 vuotta, naitan minä hänet. Minulla on jo sulhanenkin katsottuna.
— Sinäkö se siis kosit hänelle? kysyi Orso.
— Tietysti. Uskokaa minua, että jos minä sanon jollekin saaren pohatoista näin: "minä Brando Savelli näkisin mielelläni, että teidän poikanne naisi veljeni tyttären Michelina Savellin", niin ei hän paljo vastaan hangoittele, sen saatte uskoa.
— Siihen en minä häntä kehoittaisikaan, arveli toinen ryöväreistä.
Toverillani on vähän raskaanlainen nyrkki.
— Jos minä olisin roisto, kanalja taikka nylkyri, sanoi Brandolaccio, tarvitsisi minun vain avata pussini, niin satelisi siihen viiden frangin rahoja.
— Pussissasi on siis jotakin houkuttelevaa? naurahti Orso.
— Ei mitään. Mutta jos minä kirjoittaisin jollekin rikkaalle niinkuin eräät ovat tehneet: "tarvitsisin 100 frangia", niin rientäisi hän lähettämään ne minulle. Mutta minä olen kunnian mies, hra luutnantti.
— Tiedättekös, hra della Rebbia, sanoi pastoriksi kutsuttu ryöväri, että tässä yksinkertaisten tapojen maassa löytyy kuitenkin eräitä raukkoja, jotka käyttävät hyväksensä sitä kunnioitusta, minkä me näillä (hän viittasi pyssyihin) passeillamme herätämme, laatiaksensa väärennettyjä kirjeitä meidän nimissämme?
— Tiedän sen, sanoi Orso äkkiä, mutta mitä kirjeitä tarkoitatte?
— Kuusi kuukautta sitten, jatkoi ryöväri, kävelin Orezzan puolella, kun eräs talonpoika lähestyi minua sanoen: Voi, herra pastori — näin nimittävät he minua kaikkialla — suokaa anteeksi ja antakaa minulle vielä aikaa, sillä minä en voinut saada kokoon kuin 55 frangia, ihan totta, enempää en ole voinut saada kokoon. — Mitä tämä merkitsee, sinä lurjus, sanoin minä vallan hämmästyen, ainoastaan 55 frangiako? — Aioin sanoa 65, oikaisi hän, mutta pyytämäänne sataa frangia on minun mahdoton antaa. — Kuinka, sinä vekkuli? olisinko minä vaatinut sinulta sata frangia? Enhän minä sinua tunnekaan. — Silloin antoi hän minulle kirjeen tahi oikeammin aivan likaisen lipun, jossa vaadittiin häntä jättämään sata frangia erääseen määrättyyn paikkaan, muuten tulisi hänen talonsa poltetuksi ja lehmänsä tapetuiksi Giocanto Castriconin kautta; tämä on näette kunniallinen nimeni. Tuo hirtehinen oli väärentänyt nimikirjoitukseni! Enin harmitti minua se, että kirje oli kirjoitettu murteella ja vilisi kirjoitusvirheitä… Minä teen muka kirjoitusvirheitä! Minä, joka yliopistossa voitin kaikki palkinnot! Alun tein minä antamalla lurjukselle sellaisen korvapuustin, että hän pyörähti pari kertaa ympäri. — Häh? pidätkö sinä minua varkaana, senkin tolvana! ärjäsin samassa potkaisten miestä erääseen tuttuun paikkaan.
Tästä hieman tyyntyneenä kysyin häneltä: Ja milloin piti sinun viemän rahat määrättyyn paikkaan? — Juuri tänään, vastasi hän. — Hyvä, vie ne sinne vaan. — Sovittu paikka oli erään männyn juurella ja muuten tarkkaan selitetty. Mies vei rahat mainittuun paikkaan, peitti ne maahan männyn juurelle ja palasi luokseni. Minä piiloittausin lähiseutuville. Kuusi kuolettavaa tuntia sain minä odottaa siinä miehen kanssa. Mutta tiedättekö, hra della Rebbia, että minä olisin varronnut siinä vaikka kolme päivää, jos tarvis olisi vaatinut. Kuuden tunnin kuluttua ilmestyi Bastaccio (= bastialainen),[21] eräs hävytön kiskuri. Hän kumartui korjatakseen rahat, mutta silloin minä laukaisin ja osasin niin hyvin, että hän kaatui täsmälleen niiden kultarahojen päälle, joita hän oli maasta kaivamassa. — Ja nyt korjaa rahasi, tolvana, sanoin talonpojalle, eläkä rohkene toiste epäillä Giocanto Castriconia mistään alhaisesta teosta. Mies poloinen kokosi vavisten 65 frangia ehtimättä edes kuivata niitä. Sitten yritti hän kiittelemään minua, mutta hyvästiksi potkasin minä häntä takapuoleen ja niin pötki hän tiehensä.
— Voi, hyvä pastori, sanoi Brandolaccio, kadehdinpa tuota hyvää pyssyäsi. Sinua kai nauratti makeasti koko juttu?
— Luoti oli sattunut Bastaccion ohimoon, jatkoi ryöväri, ja tapaus muistutti minua Virgilion säkeistä:
— — — Liquefacto tempora plumbo
diffidit, ac multâ porrectum extendit arenâ.
Liquefacto! Uskotteko, hra Orso, että lyijykuula häviää nopeutensa tautta … ilmassa lentäessään? Te, joka olette lukenut balistiikkaa,[22] voinette kai sanoa minulle, onko se totta vai valhetta?
Orsoa miellytti enemmän väitellä tästä fysiikan alalle kuuluvasta kysymyksestä kuin teoloogin teon siveellisestä laadusta. Brandolaccio taas, jota tämä tieteellinen väittely tuskin huvitti, keskeytti heidät huomauttamalla että auringon lasku oli jo käsissä.
— Koska teitä ei haluttanut syödä päivällistä kanssamme, Ors'Anton, sanoi hän, annan minä teille sen neuvon, ett'ette enemmällä viivykillä tee neiti Colombaa levottomaksi. Eikä ole aina hyväkään kuljeskella autioteitä enää auringonlaskun jälkeen. Kuinka olette te lähtenyt liikkeelle aseetonna? Näillä tienoin löytyy pahojakin ihmisiä, niin että olkaa varuillanne. Tänään ei teidän kuitenkaan tarvitse peljätä mitään. Barricinilaiset palaavat juuri kotiinsa, prefekti mukanansa. Tämän olivat he nim. tavanneet tiellä ja prefekti jää päiväkaudeksi Pietraneraan, ennenkuin matkustaa Corteen laskeakseen peruskiven eräälle rakennukselle, kuten minulle kerrottiin. Tuhmuutta tietysti kaikki tyyni. Tämän yön lepää hän Barricinein luona. Mutta huomenna ovat nämä taas vapaita. Vincentello on aika roisto eikä Orlanducciokaan juuri parempi ole. Koettakaa kohdata heidät erikseen, tänään toisen, huomenna toisen, mutta olkaa varuillanne heidän suhteensa, sanon minä.
— Kiitos neuvosta, sanoi Orso, mutta meillä ei ole mitään yhteistä.
Ell'eivät he etsi minua, ei minulla ole heille mitään sanottavaa.
Ryöväri vei kielen toiselle puolen suuta aikaansaaden näin omituisen mäiskähdyksen samalla kuin hänen kasvoillensa kuvausi ivallinen ilme. Mutta muuten ei hän vastannut mitään. Orso nousi lähteäkseen.
— Muistaessani pyydän kiittää teitä lähettämästänne ruudista, sanoi Brandolaccio; se tulikin hyvään tarpeeseen. Nyt ei minulta puutu mitään … toisin sanoen … kenkäni ovat tosin huononlaiset, mutta teenpähän piakkoin itselleni uudet muhvelin nahasta.
Orso pisti pari viiden frangin rahaa ryövärin käteen.
— Colomba sinulle ruudin lähetti; kas tässä, osta kengät itsellesi, mies.
— Mitä tuhmuuksia, hra luutnantti, huudahti Brandolaccio ojentaen rahat takaisin. Pidättekö te minua kerjäläisenä? Leipää ja ruutia otan minä tosin vastaan, mutta muuta en … en ollenkaan mitään muuta.
— Vanhojen sotilaskumppalien kesken luulin avuliaisuuden käyvän laatuun. Mutta niinkuin tahdot… Hyvästi!
Pistettyänsä salaa kuitenkin rahat ryövärin pussiin, poistui hän kaupunkiin päin.
— Hyvästi, Ors' Anton', sanoi teoloogi. Ehkäpä kerran tapaamme toisemme maquis-pensaston helmassa, niin voimme sitten jatkaa Virgilion tutkimista.
Neljännestunti sen jälkeen kun hän oli jättänyt nämä kunnialliset toverukset, kuuli Orso jonkun juoksevan perässänsä, minkä suinkin jaksoi. Se oli Brandolaccio.
— Tämä on jo liikaa, hra luutnantti, huudahti hän hengästyneenä, todellakin liikaa, sanon minä. Kas, tässä kymppinne! Minä en suvaitse kujeita keneltäkään, minä. Viekää paljo terveisiä minulta neiti Colomballe. Te saitte minut aivan hengästymään. Hyvää yötä!