XII.
Orso tapasi Colomban hieman levottomana hänen pitkällisen poissaolonsa vuoksi. Mutta nähtyään jälleen veljensä sai hän takaisin tavallisen surullisen kirkkaan katsantonsa. Illallista syödessä puhelivat he ensin vähäpätöisistä asioista, kunnes Orso, sisarensa tyyneestä ilmeestä rohkaistuneena, kertoi tälle kohtauksensa ryövärein kanssa. Laskipa hän vielä leikkiäkin siitä siveellisestä ja uskonnollisesta kasvatuksesta, jonka pikku Chilina saa enoltansa ja hänen kunnialliselta toveriltansa, hra Castriconilta.
— Brandolaccio on kunnian mies, sanoi Colomba, mutta Castriconi on mies ilman periaatteita, on minulle kerrottu.
— Minä puolestani luulen heidät vallan toistensa arvoisiksi, arveli
Orso. Molemmat ovat avonaisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan.
Ensimäinen rikos raastaa heidät alituisesti uusiin rikoksiin.
Eivätkä he ehkä kuitenkaan ole niin syyllisiä kuin monet muut
maquis-pensastossa piileksijät.
Ilon välähdys näkyi Colomban otsalla.
— Niin, jatkoi Orso, noiden onnettomain käytöstavassa on jotakin kunniakasta. Nykyiseen elämäänsä ovat ne joutuneet julman ennakkoluulon eivätkä suinkaan alhaisen voitonpyynnin takia.
Seurasi lyhyt äänettömyys.
— Veljeni, sanoi Colomba kaataen hänelle kahvia, olette ehkä jo kuullut, että Charles Baptiste Pietri on viime yönä kuollut? Niin, hän kuoli vilutautiin.
— Mikä Pietri se oli?
— Tämän kylän väkeä hän oli ja sen Madeleinen aviomies, jolle isämme kuollessansa jätti lompakkonsa. Leski kävi täällä pyytämässä minua peijaisiin ja laulamaan valituksen vainajan muistoksi. Teidän sopisi tulla mukaan. He ovat naapureitamme ja se olisi pieni kohteliaisuus, jota ei pitäisi laiminlyödä näin pienellä paikkakunnalla kuin meidän on.
— Mene hiiteen peijainesi, Colomba! Minä en pidä siitä, että sisareni asettuu julkisen näytännön päähenkilöksi.
— Orso, vastasi Colomba, kukin kunnioittaa vainajaa omalla tavallaan. Tapa laulaa ballata kuolleen muistoksi on esi-isiltä peritty ja sen vuoksi on meidän pidettävä sitä kunniassa ikivanhana perintönä. Madeleinella ei ole runolahjaa ja vanha Fiordispina, koko saaren paras ballatalaulaja, on kipeä. Jonkun muun täytyy siis laulaa tässä tilaisuudessa.
— Etkö sinä luule Charles Baptisten löytävän oikeaa tietä toiseen maailmaan, jos nuo värssypahaiset jäisivätkin kuikuttamatta hänen olut-tuoppinsa muistoksi? Vaikka mene vain peijaisiin, kun sinua haluttanee, Colomba, ja voinhan tulla mukaankin, jos luulet kohteliaisuuden sitä vaativan. Mutta elä laula mitään, minä pyydän … se ei sovellu sinun ikäisellesi, siskoni.
— Minä olen luvannut sen tehdä. Se on maan tapa täällä eikä koko paikkakunnalla löydy muita, kuten jo sanoin.
— Tuhma tapa!
— Ballatan laulaminen ei ole hauskaa minullekaan. Se muistuttaa vain minua meitä itseämme kohdanneista onnettomuuksista. Huomenna olen minä sairas tuon toimituksen jälkeen. Minä tiedän sen, mutta minun täytyy se tehdä. Sallikaa minun laulaa, veljeni… Pyysittehän Ajacciossa, muistatteko, että runoilisin jotakin huvittaakseni tuota englantilaista neitosta, joka ehkä nauraa meidän vanhoille tavoillemme. Enkö minä sitten saisi runoilla tänään noille poloisille, jotka ovat siitä kiitollisia, sillä se lohduttaa heitä surussansa?
— No, tee sitten, kuten tahdot. Lyönpä vetoa, että sinä olet jo miettinyt valmiiksi ballatasi etkä tahdo jättää sitä esittämättä.
— En, enkä minä voisikaan valmistaa sitä ennakolta. Vasta sitten, kun asetun vainajan eteen ja ajattelen jäljelle jääneitä, selviää se minulle. Kyyneleet herahtavat silmiini ja silloin laulan minä, mitä mieleni käskee.
Kaiken tämän lausui hän niin yksinkertaisesti, ett'ei kukaan voinut huomata mitään runoilijattaren itserakkautta signora Colombassa. Orso myöntyi ja seurasi sisartansa Pietrin taloon.
Vainaja lepäsi kasvot paljastettuina, eräällä pöydällä, talon suurimmassa asuintuvassa. Ovet ja akkunat olivat avoinna ja useita kynttilöitä paloi ruumispöydän ympärillä. Pään puolessa seisoi leskivaimoja hänen ympärillänsä suuri joukko naisia, jotka kaikki pysyivät samalla puolen huonetta; toisella puolen seisoivat miehet, avopäin ja katse vainajaan luotuna, yleisen hiljaisuuden vallitessa. Jokainen uusi tulokas lähestyi pöytää, suuteli tai syleili vainajaa, nyökäytti päätänsä tervehdykseksi leskelle ja pojalle ja vetäytyi sitten paikoillensa sanaakaan virkkamatta.
Silloin tällöin katkaisi joku sentään juhlallisen hiljaisuuden tehden vainajalle tämäntapaisia kysymyksiä:
"Miksi jätit sinä hyvän vaimosi?" kysyi esim. eräs kummisetä. "Eikös hän pitänyt hyvää huolta sinusta? Mitä puuttui sinulta täällä? Miksi et voinut odottaa vielä muutaman kuukauden, että miniäsi olisi ehtinyt synnyttää pojan?"
Pietrin poika, pitkäkasvuinen nuori mies, huudahti isävainajan kättä puristaen:
"Voi, miksi ei sallittu sinun kuolla väkivaltaisesti![23] Poikasi olisi kostanut ilkityön!"
Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka Orso kuuli astuessaan surutupaan. Hänet huomatessansa vetäysivät ihmiset sivulle antaen tietä ja heikko uteliaisuuden solina ilmoitti, että liikutettu väkijoukko oli jännityksellä odottanut valituslaulun runoojatarta.
Colomba syleili leskeä, tarttui häntä kädestä ja seisoi jonkun aikaa miettien ja silmät maahan luotuina. Sitten heitti hän mezzaronsa taaksepäin, katsoa tuijotti vainajaan, kumartui hänen ylitsensä ja alkoi laulunsa, melkein yhtä kalpeana kuin edessä oleva ruumis:
"Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Elämä on kärsimystä. Nyt muutat sinä sinne, missä ei ole auringon hellettä eikä kylmän uhoa. — Et tarvitse sinä enää sirppiäsi etkä rakasta lapiotasi… Ei tarvitse sinun enää työssä hikoilla… Sunnuntaipäiviä ovat täst'edes päiväsi, Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Poikasi hallitsee nyt huonettasi… Olen nähnyt rautatammenkin kaatuvan, kun Libeccio sen kuivattaa. Ijäksi luulin minä sen kuoleutuneen… Mutta sitten kuljin minä siitä ohitse … ja katso, juuresta versoi nuori vesa… Vesa varttui tammeksi sekin … varttui ja siimestä runsaasti soi… Levähdä, Maddale, suojassa nuoren tammen … ja muistele vanhaa, joka nyt kaatunut on."
Tässä alkoi Mataleena itkeä nyyhkyttää ääneen ja pari kolme miestä, jotka tarpeen vaatiessa olisivat ampuneet kristittyjä ihmisiä yhtä kylmäverisesti kuin peltopyitä, kuivailivat niinikään suuria kyynelpisaroita ahavoituneilta kasvoiltansa.
Colomba jatkoi vielä jonkun aikaa tähän tapaan kääntyen milloin vainajaan, milloin tämän perheen puoleen ja antaen ballatassa usein tavattavan kaunopuheisen käänteen avulla vainajan itsensä lohduttaa ystäviänsä ja ja'ella heille hyviä neuvoja. Sikäli kun hän äkkirunossansa edistyi, kirkastui hänen katsantonsa ja hänen poskipäillensä ilmestyi kuultava ruusun väri, jonka rinnalla hänen valkeat hampaansa sitä kauniimpana hohtivat ja hänen laajenneiden silmäteriensä tuli sitä virkeämpänä leimusi.
Hän seisoi siinä kuin Pythia kolmijalkansa päällä. Lukuunottamatta joitakuita huokauksia ja pidätettyjä nyyhkytyksiä ei kuulunut pienintäkään ääntä koko joukosta, joka hänet ympäröi. Vaikka Orso ei ollutkaan erittäin altis tällaiselle villille luonnonrunoudelle, tunsi hän kuitenkin joutuvansa vähitellen yleisen liikutuksen valtaan. Vetäytyen tuvan hämärään nurkkaan itki hän itseksensä niinkuin Pietrin poikakin.
Äkkiä syntyi tuvassa hiljaista liikettä, ihmiskehä avausi ja useita outoja miehiä astui sisään. Päättäen kunnioituksesta, jota heille osoitettiin, ja siitä nopeudesta, millä ihmiset riensivät tekemään heille tilaa, olivat tulijat nähtävästi arvokasta väkeä, joiden käynti oli talolle erityiseksi kunniaksi. Ballatan vuoksi ei kukaan sentään puhutellut heitä.
Ensimäinen tulokkaista näytti olevan noin 40-vuotias mies. Mustasta puvusta, punaisesta kaulanauhasta sekä käskevästä ja itseensä luottavasta kasvojen ilmeestä voi arvata hänet prefektiksi eli kuvernööriksi. Hänen jäljessään astui sisään köyryselkäinen, ihoväriltänsä keltainen ukko, jonka arkaa ja levotonta katsetta vihreät silmälasit huonosti peittivät. Yllänsä oli vanhuksella liian väljä musta puku, joka tosin näytti uudelta, mutta nähtävästi oli teetetty jo useita vuosia sitten. Pysytellen aina prefektin rinnalla näytti hän tahtovankin piiloittautua tämän luomaan varjoon. Ukkoa seurasi pari pitkää nuorta miestä, joiden iho oli päivän helteen polttama, posket tuuhean korvusparran peitossa ja joiden korskean rohkea katsanto ilmaisi hieman tungettelevaa uteliaisuutta.
Orso oli aikojen kuluessa ehtinyt unhottaa kotikylänsä herrasväen ulkomuodot. Mutta tuo vihreiden silmälasiensa takaa vilkuva vanhus sai heti hänessä vanhat muistot hereille. Jo siitäkin, että tämä kuului prefektin seuraan, arvasi hän ukon Pietraneran voudiksi, asianajaja Barriciniksi, joka siis poikinensa oli saattanut prefektin tänne kuulemaan ballatan esitystä.
Kävisi vaikeaksi kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä Orsossa syntyivät; etupäässä herätti hänen isänsä vihamiehen läsnäolo hänessä kauhua ja nyt tunsi hän olevansa alttiimpi kuin koskaan ennen niille epäilyksille, jotka hän tähän saakka oli aiheettomina karkoittanut luotansa.
Colombaan taas vaikutti sen miehen tulo, jolle hän oli verivihan vannonut, hetipaikalla niin voimakkaasti, että hänen vilkas hahmonsa synkistyi. Sitten kävi hän vallan kalpeaksi, hänen äänensä painui ja aloitettu runosä'e kuoli hänen huulillensa. Mutta pian selvisi hän taas ja jatkoi ballataansa uudella innolla:
"Kun haukka tyhjän pesän luona vaikeroi, niin haikarat lens' ympäri ilkkuen…"
Tässä kuului pidätettyä naurua: äskentulleiden nuorten miesten mielestä oli tämä vertauskuva liian rohkea.
"Ja haukka hän valveusi taas … ja siipensä auki löi … ja huuhtoi hurmeessa terävän nokan… Ja sinä, Charles Baptiste, joka muutat nyt pois, vie viimeiset hyvästit ystävies… On kyyneleet heiltä jo ehtyneet… Ja orpo tyttönen sua ei itke… Ja miksi hän itkis?… Sa nukahdithan keskipäivällä … sun oman perhees keskellä … ja aikaa sait myös valmistautua … etehen käydä Kaikkivaltiaan.
"Mut orpo itkee isävainajaa … jonk' kurjat tappoi salamurhaajat… kavalin iskuin takaapäin he löit … ja levon löys hän vihreen nurmen alla… Mut veren vuotaneen hän säilytti … tuon viattoman jalon hurmehen … ja pirskoitti sen yli Pietraneran, jot' uhkaa se nyt kuin tappava myrkky… Ja kirottu on tämä Pietranera, kunis syyllinen hurme on huuhtonut … viattomain verten viime jäljet."
Tämän säkeen päätettyänsä vaipui Colomba tuolille, veti mezzaron kasvoillensa ja nyyhkytti vielä kotvan aikaa. Itkien kertyivät naiset hänen ympärillensä; monet miehistä heittivät jo hurjia silmäyksiä kylävoutiin ja hänen poikiinsa päin; eräät vanhukset taas murisivat sen häiriön johdosta, minkä nämä olivat läsnäolollansa aikaan saaneet. Vainajan poika tunkeusi väkijoukon läpi aikoen pyytää kylävoutia poistumaan mitä pikimmin. Mutta tämäpä ei ollut tätä pyyntöä odottanut, vaan oli jo livahtanut tiehensä; myöskin hänen molemmat poikansa olivat jo ulkona raitilla. Prefekti valitti surua nuorelle Pietrille ja seurasi kohta sen jälkeen voutilaisia.
Orso lähestyi sisartansa, tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti hänet ulos tuvasta.
— Saattakaa heidät kotiin, sanoi nuori Pietri eräille ystävillensä, ja katsokaa, ett'ei heille mitään tapahdu.
Pari kolme nuorta miestä pisti äkkiä tikarin takkinsa vasempaan hihaan ja saattoi Orson sisarinensa della Rebbian talon ovelle.