XX.
Eräänä iltapäivänä … muutamia kuukausia tuon kaksoislaukauksen jälkeen, joka saattoi koko Pietraneran seurakunnan kauhistuksen valtaan, kuten sanomalehtien on tapa sanoa, ratsasti eräs vasenta kättänsä siteessä kantava nuori mies ulos Bastian kaupungista. Hevosensa ohjasi hän lähteestänsä kuuluisaa Cardon kylää kohti, joka keväisin tarjoaa kaupungin hienomakuisille asukkaille erittäin hyvää juomavettä.
Seurassansa oli nuorella miehellä solakkavartaloinen ja huomattavan kaunis nainen, joka istui pienen, mustan ratsun seljässä; asiantuntija ihaili epäilemättä ratsun voimaa ja siroutta, mutta huomasi kai ikäväksensä samalla sen toisen korvan omituisella tavalla vioittuneeksi.
Kylään tultua hyppäsi nuori nainen keveänä maahan ja auttoi seuralaisensa alas satulasta; sitten irroitti hän satulannupista riippuvat raskaat haarapussit ja antoi ratsut erään talonpojan halttuun. Kantaen nahkaista haarapussia mezzaronsa alle piiloitettuna lähti hän sitten 2-piippuisella pyssyllä aseestetun nuoren miehen kanssa astumaan vuoristoon päin erästä sangen kapeaa polkua myöten, joka ei näyttänyt vievän millekään ihmis-asunnolle. Kun matkailijamme olivat saapuneet eräälle Quercion vuoren korkealle kukkulalle, pysähtyivät he ja istuutuivat kumpikin nurmikolle. Tässä näyttivät he vartoovan jonkun tuloa, sillä alinomaa tähystelivät he vuoristoon päin ja nuori nainen katsoi usein kaunista kultakelloansa, jonka hän nähtävästi oli äskettäin saanut ja jonka kuoressa olevaa jalokiveä hän aina muisti ihailla, kun tahtoi tietää oliko sovitun yhtymyksen hetki jo käsissä.
Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkun metsästä ensin ilmausi vuoristolaiskoira, joka nuoren naisen kutsusta heti kiiruhti heitä hyväilemään, ja kohta sen jälkeen kaksi parrakasta miestä, pyssyt olalla ja patruunalaukku sekä pistooli vyössä. Heidän repaleiset ja paikkaiset pukimensa eivät suinkaan olleet sopusoinnussa heidän erinomaisten aseittensa kanssa, jotka nähtävästi olivat jonkun tunnetun tehtaan tekoa mantereelta. Huolimatta selvästä erotuksesta heidän yhteiskunnallisessa asemassansa lähestyivät tämän kohtauksen neljä henkilöä toisiansa tuttavallisesti kuin vanhat ystävät.
— Kas, nyt on juttunne päättynyt, Ors' Anton', sanoi vanhempi ryöväreistä nuorelle miehelle. Päätös kuului: maanpako. Onnittelen. Ikävä, ett'ei kylävouti enää ole saarella, muuten näkisimme hänen raivonsa. Entäs käsivartenne?
— Parin viikon kuluttua voin jättää siteen pois, sanoi nuori mies. Niin, kunnon Brando, huomenna matkustan Italiaan. Sitä ennen halusin jättää hyvästit sinulle ja hra pastorille. Sen vuoksi pyysin saada tavata teitä täällä.
— Onpas teillä kiire, sanoi Brandolaccio; vasta eilen teidät vapautettiin ja huomenna matkustatte te jo pois.
— Asiat niin vaativat, sanoi nuori nainen iloisesti. Teille, herrat, toin minä illallista tullessani: syökää, elkääkä unhottako ystävääni Bruscoa.
— Aivan te hemmottelette koiraparan, neiti Colomba, mutta kiitollinen eläin se on. Saattepa nähdä. Kas niin, Brusco, sanoi hän asettaen kiväärinsä vaakasuoraan asentoon, hyppääpäs Barricineille.
Koira ei liikahtanut paikaltaan, nuoli vain kuonoansa ja katsoi isäntäänsä.
— Mutta hyppää nyt della Rebbioille! Heti hyppäsi se pari jalkaa korkeammalle kuin tarpeellista oli.
— Kuulkaas, ystäväni, sanoi Orso, ammattinne on minusta huono.
Ell'ei teidän onnistu päättää uraanne tuolla alhaalla — hän viittasi
Bastian mestaus-kentälle päin — niin on parhain kohtalonne kaatua
metsässä santarmisotilaan luodista.
— Entä sitten? sanoi Castriconi, kuolema kuin kuolema; parempiko, että kuumetauti tappaa teidät sänkyynne vilpillisten tai vilpittömäin perijäinne vaikeroidessa? Kun on tottunut vapaaseen ilmaan niin kuin me, ei mikään tunnu hauskemmalta kuin saada kuolla omissa kengissänsä, kuten kyläkansan on tapa sanoa. Salolla olen minä käskijä ja rankaisen vääryydet. Se on sangen siveellistä ja miellyttävää hupia, josta ei tee mieli luopua, hra della Rebbia. Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin tällainen vaeltavan ritarin elämä, jos vain on paremmin aseestettu ja järkevämpi kuin Don Quichote? Tuonottain sain tietää, että pikku Lilla Luigin eno, se vanha saituri, ei aikonut antaa sisarensa tytölle mitään myötäjäisiä; silloin kirjoitin minä hänelle, ilman uhkauksia, kuten tapani on. Ja tiedättekös, mies tuli heti järkiinsä ja naittoi tytön, tietysti myötäjäisten kanssa. Näin tein minä kaksi nuorta ihmistä onnelliseksi. Uskokaa minua, Orso herra, mikään ei vedä vertoja ryövärin elämälle! Ja kyllä te meihin liittyisitte, ell'ei teitä houkuttaisi tuo englantilainen kaunotar, jonka näin vain vilahdukselta, mutta josta kaikki bastialaiset puhuvat ihastuksella.
— Tuleva kälyni ei tosiaankaan pidä metsäläis-elämästä, nauroi
Colomba; hän pelkää sitä kovin.
— No, sanoi Orso, te tahdotte siis jäädä tänne? Olkoon menneeksi!
Mutta sanokaa nyt, voinko minä tehdä mitään hyväksenne?
— Ette mitään muuta, sanoi Brandolaccio, kuin että joskus muistelette meitä. Olettehan te jo pannut kukkuran hyville töillenne antamalla myötäjäiset pikku Chilinalle; hänen naittamisensa vuoksi ei ystäväni pastorin tarvitse kirjoitella kirjeitä — ilman uhkauksia. Pehtorinne antaa meille kyllä, hädän tullen, sekä leipää että ruutia.
— Minä näkisin mielelläni, että te jättäisitte koko Korsikan, jatkoi Orso, ja alkaisitte muualla rauhallisen elämän. Miksi ette te voisi siirtyä esim. Sardiniaan niinkuin monet muut tovereistanne? Pääsyänne sinne voisin minä rahalla auttaa.
— Sardiniaan! huudahti Brandolaccio. Istos Sardos! Vieköön lempo heidät ja heidän sekamelskansa! Sardinialaiset ovat meille liian huonoa seuraa.
— Sardiniassa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, lisäsi teoloogi. Minä puolestani halveksin sardinialaisia. Ryövärein kanssa sotaa käydessä käyttävät he hevoisväkeä. Se on paras todistus sekä heidän ryövärilaitoksestansa että koko maasta. Lempo vieköön koko Sardinian! Mutta minua kummastuttaa, hra della Rebbia, ettette te, joka olette sekä viisas että tietorikas mies, voinut viihtyä metsissämme, vaikka jo saitte kokea tätä vapaata elämää.
— Niin kyllä, mutta ollessani teidän ateriakumppalinanne en minä ollut siinä tilassa, että olisin voinut nauttia elämänne viehättävistä puolista; kylkiäni pakottaa vieläkin muistellessani retkeä, jonka tuona kauniina yönä sain tehdä poikkipäin heitettynä ystäväni Brandolaccion ohjaaman ratsun selkään.
— Mutta ettekö te ota lukuun sitä nautintoa, joka seuraa pelastumista ahdistajain käsistä? Ja kuinka voitte te olla välinpitämätön sille viehätykselle, jonka tarjoo täydellinen vapaus sellaisessa ihanassa ilmanalassa kuin meidän on? Tällä pelvon aseella — hän näytti pyssyänsä — olen minä kaikkialla kuningas sillä alueella, jonka yli luotini kannattaa. Ei siis muuta kuin jääkää hyvästi, Ors' Anton'. Toivon pian tapaavani teidät täällä Korsikassa.
— Hädän hetkellä voivat muutamat kultarahat olla suureksi hyödyksi, sanoi Orso. Nyt kun me jo olemme vanhoja tuttavia, ette suinkaan kieltäytyne vastaanottamasta tätä pientä patruunakoteloa, jolla voitte hankkia monta muuta.
— Ei rahaa meidän kesken, hra luutnantti! sanoi Brandolaccio päättävästi.
— Rahalla saa muualla maailmassa mitä tahansa, sanoi Castriconi, mutta maquis-metsissämme ei muu ole mistään arvosta kuin uljas sydän ja pyssy, joka ei petä.
— Kuitenkaan en tahtoisi erota teistä jättämättä teille mitään muistoa itsestäni. Mietipäs, enkö minä voisi antaa mitään sinulle, Brando!
Ryöväri kynsi korvallistansa ja heitti syrjäsilmäyksen Orson kivääriin:
— No perhana, hra luutnantti, … jos minä vain uskaltaisin … mutta ei … te pidätte itse siitä niin paljo.
— Mitä sinä siis tahtoisit?
— En mitään … itse kapine ei merkitse mitään … ell'ei sitä myöskin osaa käyttää. Minä muistelen vain yhä tuota lemmon kaksoislaukausta … ja ainoastaan toisella kädellä… Sitä ei tehdä toistamiseen.
— Sen pyssynkö sinä tahtoisit? Sinä olet sen saapa; mutta käytä sitä niin vähän kuin suinkin.
— Yhtä hyvin minä en lupaa sitä käsitellä kuin te. Mutta voitte olla varma siitä, että jos se jollakin toisella tavataan, niin on Brando Savelli luopunut aseita käyttämästä.
— Mitäs antaisin minä teille, Castriconi?
— Jos te välttämättä tahdotte jättää jotakin aineellista muistoa itsestänne, niin pyytäisin teitä kursailematta lähettämään minulle kappaleen Horatiusta mahdollisimman pienessä koossa. Se huvittaisi minua ja estäisi minua unhottamasta taitoani latinan kielessä. Bastian satamassa on eräs pikku hempukka sikaarinmyyjättärenä; jättäkää se hänelle … hän kyllä toimittaa sen minulle.
— Te saatte elzevir-painoksen siitä, hra tietoniekka; sellainen löytyykin niiden teosten joukossa, jotka aioin ottaa mukaani. Mutta nyt on meidän erottava, ystäväni. Lyökäämme kättä! Ja jos joskus mietitte muuttoa Sardiniaan, niin kirjoittakaa vain minulle; asianajaja N:ltä saatte tietää, mikä on osoitteeni mantereella.
— Hra luutnantti, sanoi Brando, kun te huomenna lähdette satamasta, niin vilkaiskaa tänne vuoristoon päin. Me seisomme tällä samalla paikalla ja huiskutamme teille nenäliinoja jäähyvästiksi.
Sitten erosivat he eri tahoille; Orso lähti Cardoon päin ja ryövärit palasivat takaisin vuoristoon.