XIX.
Lääkäri myöhästyi hiukan. Matkalla oli hänelle sattunut eräs seikkailu. Giocanto Castriconi oli tavannut hänet tiellä ja pyytänyt häntä kohteliaimmin antamaan hoitoa eräälle haavoittuneelle. Niin vietiin hänet Orson luo, jonka haavan hän sitoi. Ryöväri oli sitten saattanut lääkäriä pitkän matkaa ja huvittanut häntä juttelemalla Pisan kuuluisimmista professoreista, jotka olivat hänen hyviä ystäviänsä, kuten hän vakuutti.
— Hra tohtori, oli teoloogi erotessa sanonut, minä olen saanut teitä kohtaan niin suuren kunnioituksen, että luulen täytyväni huomauttaa teille eräästä seikasta: lääkärin tulee olla yhtä hienotunteisen kuin ripittäjän. Sitten ampui hän pari kertaa pyssyllänsä lisäten: Paikan, missä meillä oli kunnia tavata toisemme, olette te unhottanut, eikö totta?… Jääkää hyvästi … sangen hauskaa oli tutustua teihin, hra tohtori!
Colomba pyysi eversti Nevileä olemaan läsnä ruumiintarkastuksessa.
— Te tunnette veljeni pyssyn paremmin kuin kukaan muu, sanoi hän; sen vuoksi olisi teidän läsnäolonne suureksi hyödyksi. Sitä paitse löytyy täällä niin paljo pahoja ihmisiä, että voisimme menettää paljo, ell'ei meillä olisi ketään puolustamassa etujamme.
Jäätyänsä yksin miss Lyydian kanssa valitti Colomba päänkivistystä ehdottaen, että he tekisivät pienen kävelyn kylän laiteille.
— Vapaa ilma tekisi minulle hyvää, sanoi hän, kun en ole sitä pitkään aikaan saanut hengittää.
Matkalla puhui hän miss Lyydialle veljestänsä; aine huvitti tätä niin suuresti, ett'ei hän huomannutkaan, ennenkuin oltiin pitkän matkan päässä Pietranerasta. Aurinko meni jo mailleen, kun hän huomautti Colomballe, että nyt olisi aika jo palata takaisin. Tämä sanoi tietävänsä erään oikotien, joka melkoisesti lyhentäisi palausmatkaa. Niin jättivät he sen tien, jota olivat tulleet, ja poikkesivat toiselle nähtävästi sangen vähän käytetylle polulle.
Pian sen jälkeen alkoi hän kavuta ylös niin jyrkkää vuoren rinnettä myöten, että hänen alinomaa täytyi — eteenpäin päästäkseen — tarttua toisella kädellänsä kiinni puiden oksiin; toisella veti hän taas miss Lyydiaa jäljessänsä… Runsaan neljännestunnin kavuttuansa saapuivat he myrttejä ja arbuusipuita kasvavalle, pienelle tasangolle, joka sijaitsi suurten graniittikallioiden keskellä. Miss Lyydia tunsi itsensä sangen väsyneeksi, kylää ei näkynyt ja vähitellen alkoi yö jo olla käsissä.
— Tiedättekös, rakas Colomba, minä pelkään meidän eksyneen tieltä, sanoi hän.
— Elkää peljätkö, vastasi Colomba. Käykäämme vain eteenpäin…
Seuratkaa minua.
— Mutta minä vakuutan teille, että erehdytte suunnasta; kylä ei voi olla siellä päin. Lyönpä vetoa, että me nyt menemme päinvastaiseen suuntaan. Katsokaas, nuo valot tuolla kaukana tuikkavat ihan varmaan Pietranerasta.
— Rakkahin ystävätär, sanoi Colomba levottoman näköisenä, te olette oikeassa; mutta parin sadan askeleen päässä täältä … tuossa maquis-metsässä on…
— On?
— Veljeni Orso. Minä saisin siis nähdä hänet ja syleillä häntä, jos te tekisitte seuraa hänen luoksensa.
Miss Nevil hämmästyi.
— Niin, sanoi Colomba, minä pääsin poistumaan Pietranerasta kenenkään huomaamatta sen vuoksi, että te olitte mukana … muuten olisi minua vakoiltu… Olla näin lähellä häntä eikä saada nähdä häntä olisi… Mutta miksi ette tekin voisi tulla katsomaan poloista veljeäni? Se ilahduttaisi häntä niin kovasti!
— Mutta, Colomba, se ei ole soveliasta nuorelle tytölle.
— Minä ymmärrän. Te kaupunkilaiset olette aina levottomia siitä, mikä soveltuu, mikä ei; me maalaisnaiset emme ajattele muuta kuin että se on hyvää.
— Mutta nyt on jo myöhäistä… Ja mitä ajattelisikaan veljenne minusta?
— Hän ajattelisi, että ystävät eivät toki ole häntä aivan unhottaneet … ja se tieto rohkaisisi häntä kärsimyksissä.
— Mutta isäni kävisi levottomaksi…
— Eversti tietää teidän olevan minun seurassani… Kas niin, päättäkää! Te tarkastitte hänen kuvaansa tänä aamuna, lisäsi hän hymyillen ilveilevästi.
— Ei … Colomba, minä en todellakaan uskalla… Sitä paitse on siellä ryöväreitä…
— Entä sitten? Nuo ryövärithän eivät tunne teitä? Eikö teidän tee mielenne nähdä ryöväreitä?…
— Jumala paratkoon!
— Kas niin, neiti Lyydia, tehkää nyt ratkaiseva päätös. Yksin minä en voi teitä tänne jättää, sillä mahdotonta on tietää, mitä täällä voisi tapahtua. Meidän on joko mentävä Orsoa katsomaan taikka palattava yhdessä kylään takaisin… Jumala tietää, milloin saan nähdä veljeni… Ehkä en näe häntä koskaan…
— Mitä sanotte, Colomba? No, menkäämme sitten! Mutta ainoastaan muutamaksi minuutiksi … ja sitten palaamme heti takaisin.
Colomba puristi hänen kättänsä ja lähti mitään vastaamatta astumaan niin nopeasti, että miss Lyydian oli vaikea häntä seurata.
Onneksi pysähtyi Colomba äkkiä sanoen seuralaisellensa:
— Elkäämme menkö edemmäs, ennen kuin annamme heille merkin. Muuten voisi käydä, että meidät vastaanotetaan pyssynlaukauksilla.
Sitten vihelsi hän sormiensa avulla. Pian sen jälkeen kuultiin koiran haukahtavan eikä viipynyt kauvan ennenkuin tämä ryövärein etuvartija näyttäysi tulijoille. Se oli vanha tuttavamme Brusco-koira, joka heti tunsi Colomban ja suostui oppaaksi. Kun oli jonkun aikaa seurattu moninaisissa mutkissa kierteleviä metsäpolkuja, ilmestyi äkkiä pari hampaihin asti aseestettua miestä heidän eteensä.
— Tekö se olette, Brandolaccio? kysyi Colomba. Missä on veljeni?
— Tuolla noin! vastasi ryöväri. Mutta menkää hiljaa; hän nukkuu … ensi kerran tuon tapahtuman jälkeen. Hyvä Jumala, mistä piru kerran pujotteleikse, siitä pääsevät aina naisetkin, sanotaan. Ja niin se näkyy olevan.
Naiset lähestyivät varovasti heille osoitettua paikkaa ja näkivät nuotiolla, jonka liekki oli viisaasti piiloitettu ympäri rakennetulla kiviaidalla, Orson lepäävän sanajalkapensaista tehdyllä vuoteella, levätti peittonansa. Miesparka oli kovin kalpea … ja hänen hengityksensä kuulusti raskaalta. Colomba istahti hänen viereensä ja katseli häntä äänetönnä ja kädet ristissä ikäänkuin olisi itseksensä rukoillut. Peittäen kasvonsa nenäliinallansa likistyi miss Lyydia häntä vastaan, nostaen silloin tällöin päänsä katsellaksensa haavoitettua Colomban olkapään yli. Neljännestuntiin ei kukaan puhunut mitään. Teoloogin antaman merkin johdosta oli Brandolaccio hävinnyt metsään edellisen kanssa suureksi iloksi miss Lyydialle, jonka mielestä ryövärein suuret parrat ja asepuvut ensi kerran tuntuivat liiaksi "paikallisvärisiltä".
Vihdoin Orso liikahti. Colomba kumartui heti hänen ylitsensä ja syleili häntä useampia kertoja tehden lukemattomia kysymyksiä hänen haavastansa, kärsimyksistänsä ja puutteistansa. Orso vastasi, ett'ei hänellä täällä ollut mitään suurempaa hätää; sitten tiedusteli hän, oliko miss Nevil vielä Pietranerassa ja oliko hän lähettänyt mitään kirjettä hänelle. Kumartumalla veljensä ylitse esti Colomba ruumiillansa tätä näkemästä hänen seuralaistansa, jota haavoitettu muutenkaan tuskin olisi voinut tuntea pimeän vuoksi. Pitäen toisella kädellänsä miss Nevileä kädestä kohotti hän keveästi toisella veljensä päätä.
— Ei hän teille mitään kirjettä lähettänyt… Mutta ajatteletteko aina vain neiti Nevileä?… Te rakastatte siis häntä?
— Josko minä häntä rakastan, Colomba!… Mutta hän … hän ehkä halveksii nyt minua?
Samassa koetti miss Nevil vetää pois kätensä, mutta se ei ollut niinkään helposti tehty, sillä vaikka Colomban kätönen olikin pieni ja sievä, niin oli se sangen voimakas, kuten muutamista todisteista jo olemme huomanneet.
— Hänkö halveksisi teitä sen jälkeen, mitä on tapahtunut!… Päinvastoin puhuu hän teistä hyvää… Ah, Orso, minulla olisi teille paljo kerrottavaa hänestä.
Miss Nevil ponnisteli yhä saadakseen kätensä irti, mutta Colomba veti häntä yhä lähemmäs Orsoa.
— Mutta miksi hän ei vastannut minulle, sanoi haavoitettu. Vain yksi ainoa rivi häneltä olisi riittänyt tyydyttämään minua.
Vetäen miss Nevilen kättä yhä lähemmäs onnistui Colomban vihdoin laskea se veljensä käteen. Sitten ratkesi hän äkkiä nauramaan huudahtaen:
— Orso, kavahtakaa puhumasta pahaa neiti Lyydiasta, sillä hän ymmärtää sangen hyvin korsikan kieltä.
Miss Lyydia vetäisi äkkiä kätensä pois ja sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja. Orso luuli uneksivansa.
— Te täällä, neiti Nevil! Hyvä Jumala! Kuinka olette te uskaltanut tänne… Ah, kuinka onnelliseksi te teitte minut!
Vaivoin istualle noustuansa koetti Orso siirtyä häntä lähemmäksi.
— Minä saatoin sisartanne, selitti miss Lyydia, ett'ei kukaan voisi arvata, minne hän menee … niin, ja sitäpaitse halusin saada varmuuden tilastanne… Voi, kuinka paha teidän on olla täällä!
Colomba oli istahtanut Orson taakse ja nosti tätä varovasti sen verran, että sai veljensä pään polvillensa. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja viittasi miss Lyydiaa lähemmäs.
— Lähemmäs, lähemmäs! pyysi hän, sillä sairaan ei pidä liiaksi vaivata ääntänsä. Ja kun miss Lyydia empi, otti hän tätä kädestä ja pakotti tämän istumaan niin lähelle, että hänen pukunsa kosketti Orsoa ja että hänen kätensä, jonka Colomba jälleen oli vallannut, lepäsi haavoitetun olkapäällä.
— Näin ei se hullummalta näytä, sanoi Colomba iloisena. Orso, eihän ole niinkään ikävä olla maquis-metsässä ja öitsiä nuotiolla tällaisena ihanana yönä?
— Oi, niin, todellakin ihana on tämä yö! sanoi Orso. Tätä minä en ikinä unhota!
— Kai te kärsitte nytkin? sai miss Nevil sanotuksi.
— En enää … oi, jospa saisin kuolla täällä … nyt!
Ja hänen oikea kätensä lähestyi miss Lyydiaa, jota Colomba yhä piti vankinansa.
— Teidän pitää välttämättä päästä pois täältä jonnekin, missä teitä voidaan hoitaa, hra della Rebbia, sanoi miss Nevil. Minä en saisi enää unta nähtyäni teidän makaavan täällä näin huonolla vuoteella … paljaan taivaan alla…
— Ell'en olisi peljännyt tapaavani teitä, miss Nevil, olisin koettanut palata Pietraneraan ja ilmoittanut itseni vankeuteen.
— Ja miksi pelkäsitte te tavata neiti Lyydiaa, Orso? kysyi Colomba.
— Minä en ollut totellut teitä, miss Nevil … enkä sentähden uskaltanut tulla näkyvillenne tuon tapahtuman jälkeen.
— Tiedättekö, neiti, että te voitte saada veljeni tekemään, mitä vain tahdotte? nauroi Colomba. Mutta minäpä estän teitä tapaamasta häntä.
— Toivottavasti selviää tämä onneton juttu niin, ettei teidän enää tarvitse peljätä mitään… Minä olisin sangen tyytyväinen, jos lähtiessämme täältä voisin viedä varmuuden siitä, että te saatte oikeutta ja että tuomioistuinkin tunnustaa teidän laillisuutenne ja urhoollisuutenne.
— Aiotteko te siis matkustaa pois, miss Nevil!… Elkää toki vielä noin sanoko!
— Mutta isäni ei voi aina metsästääkään… Hän tahtoo jo pois täältä.
Orso antoi vaipua kätensä, joka samalla kosketti miss Lyydian kättä.
Vasta jonkun vaitiolon jälkeen sanoi Colomba:
— Mitä vielä! Mepä emme laske teitä niin pian matkalle. Meillä on Pietranerassa teille vielä paljo näytettävää… Sitä paitse olette te luvannut maalata muotokuvani ettekä ole vielä aloittanutkaan sitä… Ja minä taas olen luvannut kirjoittaa teille serenatan, joka käsittäisi 75 värssyä!… Ja sitten… Mutta Brusco, mitä sinä siellä muriset?… Kas, Brandolaccio juoksee jo Bruscon jälkeen!… Minäpä riennän katsomaan mitä siellä tapahtuu…
Siirtäen kursailematta Orson pään miss Nevilen syliin hyppäsi hän ylös ja juoksi ryövärein luo.
Hämmästyneenä huomasi miss Nevil pitävänsä nuorta, kaunista miestä sylissänsä … keskellä metsää … vallan kahden kesken … ja tietämättä mitä tehdä, sillä jos hän nyt äkkiä vetäytyi pois, pelkäsi hän tuottavansa häiriötä haavoitetulle. Mutta Orso siirtyi itse pois tämän pehmoisen tukijan huomasta, jonka sisar oli hänelle toimittanut, ja nousi oikean kätensä nojaan.
— Te matkustatte siis pian pois, miss Lyydia? Enkä minä ikinä olekaan toivonut, että te tässä onnettomassa maassa enemmän aikaa viihtyisitte… Ja kuitenkin … siitä asti kun te tulitte tänne … kärsin minä sata kertaa enemmän ajatellessani eroa teistä… Olenhan minä vain köyhä luutnantti … ilman tulevaisuutta … ja nyttemmin koditon poloinen… Mikä hetki onkaan tämä sanoakseni teille, että rakastan teitä, miss Lyydia! Mutta tämä on epäilemättä ainoa kerta, jolloin minä voin sen teille tunnustaa… Ja nyt … nyt tunnen minä itseni onnellisemmaksi, kun olen saanut keventää sydämeni.
Miss Lyydia käänsi poispäin päänsä ikäänkuin yön hämärä ei olisi riittänyt peittämään hänen punastumistansa.
— Hra della Rebbia, sanoi hän väräjävällä äänellä, kuinka minä muuten olisin tullut tänne, ell'en teitä…
Puhuessansa laski hän egyptiläisen taikasormuksen Orson käteen. Sitten koetti hän ponnistaa kaikki voimansa saadakseen takaisin tavallisen naljailevan puhetapansa ja naurahti:
— Oikeastansa teette te väärin, hra Orso, puhuessanne minulle näin… Sillä tiedättehän, ett'en minä edes uskaltaisi suuttua teihin … täällä keskellä metsää … ja ryövärijoukkoa.
Orso liikahti suudellaksensa kättä, joka antoi hänelle taikakalun takaisin; ja kun miss Lyydia vetäsi kätensä pois vähän nopeammin, menetti hän tasapainonsa ja lankesi Orson haavoitettua käsivartta vastaan. Tämä ei voinut pidättää kivun voihkausta.
— Voi, loukkasitteko te itsenne? huudahti hän nousten ylös. Antakaa anteeksi, rakas ystäväni, minun vikani se oli…
Sitten kuiskivat he vielä jonkun aikaa hiljaisella äänellä ja vallan lähellä toisiansa. Colomba, joka jonkun ajan kuluttua sitten vikkelästi juosten lähestyi heitä, tapasi nuoret aivan samassa asennossa, mihin hän oli nämä jättänytkin.
— Sotamiehet tulevat! huusi hän; Orso, koettakaa nousta ylös ja paeta! Kyllä minä autan.
— Antakaa minun olla, sanoi Orso. Sano ryöväreille, että he pelastavat itsensä… Vähät siitä, jos he minut vangitsevatkin! Mutta saata miss Lyydia täältä pois, ett'ei häntä täällä tavata, jumala paratkoon!
— Minäpä en jätä teitä, vakuutti Brandolaccio, joka oli seurannut Colombaa. Sotilasosaston kersantti on kylävoudin kummipoika. Sen sijaan että vangitsisi teidät, voi hän ottaa hengen teiltä ja sanoa kuitenkin, ett'ei hän tahallansa sitä tehnyt.
Orso koetti nousta seisoallensa ja astuikin jo muutamia askelia; mutta pian hän seisahtui sanoen:
— Minä en jaksa kävellä. Paetkaa te toiset! Jääkää hyvästi, miss
Nevil. Antakaa minun puristaa kättänne!… Kas niin, hyvästi!
— Me emme voi jättää teitä! huusivat molemmat tytöt.
— Ell'ette voi käydä, kannan minä teidät, sanoi Brandolaccio. Hiukan rohkeutta vain, hra luutnantti. Me ehdimme kyllä pakoon … tuon luolasolan kautta takananne. Hra pastori pidättää sotilaita sen aikaa.
— Ei, ei, antakaa minun jäädä tänne, sanoi Orso laskeutuen taas pitkällensä maahan. Mutta vie, Herran tähden, miss Lyydia pois, Colomba!
— Te olette vahva, neiti Colomba, sanoi Brandolaccio. Tarttukaa te hra luutnanttia olkapäistä, minä nostan jaloista. Kas noin! Eteenpäin mars!
Huolimatta hänen vastaväitteistänsä lähtivät he kantamaan Orsoa ja heitä seurasi miss Lyydia hirveästi peljästyneenä, sillä samassa kuului pyssyn paukaus, johon viisi, kuusi laukausta heti vastasi. Miss Lyydialta pääsi pelvon huudahdus ja Brandolacciolta kirous, mutta sitä nopeammin he pakenivat, Colomba pujottelihe kiiruusti maquis-pensaston läpi välittämättä vähääkään oksista, jotka löivät häntä kasvoihin ja repivät hänen pukuansa. — Kyykistykää alas, rakas neiti Lyydia, sanoi hän, muuten voi luoti helposti sattua teihin.
Noin viisisataa askelta oli menty tai oikeammin juostu tällä tapaa, kun Brandolaccio ilmoitti, ettei hän jaksa kauvemmas, ja laski taakan maahan Colomban kehoituksista ja moitteista huolimatta.
— Missä neiti Nevil on? kysyi Orso.
Laukauksista säikähtyneenä ja tiheän pensaston alinomaa pidättämänä oli miss Nevil joutunut pois pakenevien jäljiltä ja jäänyt yksin metsään kovan ahdistuksen valtaan.
— Hän on jäänyt jälkeen, sanoi Brandolaccio, mutta kadota hän ei ole voinut, sillä naiset kyllä aina tien löytävät. Kuulkaas, Ors' Anton', millaista melua pastori pitää teidän pyssyllänne. Sen pahempi, ei pimeässä voi nähdä mitään eikä tuollainen umpimähkäinen ammuskeleminen vahingoita ketään.
— Hiljaa! huudahti Colomba. Minä kuulen hevosen askelia… Nyt olemme me pelastetut.
Eräs laitumelle laskettu hevonen, joka oli peljästynyt laukauksista, sattui todellakin tulemaan heitä kohti.
— Pelastetut! toisti Brandolaccio.
Juosta hevosen luo, tarttua sitä otsajouhista ja suitsia se nuorasta solmituilla suitsilla, oli ryövärille ainoastaan hetkisen työ, olletikin kun Colomba häntä auttoi.
— Antakaamme nyt merkki pastorille, sanoi hän viheltäen pari kertaa.
Tähän merkkiin vastasi etäinen vihellys, jonka jälkeen Manton-kiväärin kova-ääninen pauke lakkasi. Brandolaccio hyppäsi ratsun selkään, Colomba auttoi veljensä istumaan ryövärin eteen, joka toisella kädellänsä varasi häntä tukevasti ja toisella hallitsi suitsia.
Raskaasta taakastansa huolimatta lähti ratsu, jota Brandolaccio pari kertaa kannusti kylkeen, keveästi liikkeelle laskeutuen täyttä laukkaa alas vaaran rinnettä, missä jokainen muu hevonen, paitse korsikalainen, olisi sata kertaa menettänyt henkensä.
Colomba palasi sitten jälkiänsä myöten takaisin huutaen miss Nevileä, minkä jaksoi; mutta mitään vastausta ei kuulunut. Kuljettuansa jonkun aikaa aivan umpimähkään ja etsiessänsä sitä tietä, jota hän oli tullut, sattui hän eräällä polulla kahta sotamiestä vastaan, jotka heti huusivat hänelle: "ken siellä?"
— Herratpa pitivät aika melua, sanoi Colomba leikillisesti. Montako kaatui?
— Te kuulutte siis ryövärein seuraan, sanoi toinen sotilaista; teidät viemme me mukanamme!
— Vallan mielelläni, sanoi Colomba, mutta minulla oli täällä eräs ystävätär, joka olisi ensin löydettävä.
— Ystävättärenne on jo tallessa ja te saatte nukkua hänen kanssansa vankilassa.
— Vankilassa? Sen saanemme nähdä. Mutta saattakaahan minut kuitenkin hänen luoksensa.
Sotamiehet saattoivat sitten Colomban ryövärein äskeisille tulisijoille, minne he olivat keränneet voitonmerkit retkestänsä, nimittäin Orson levätin, vanhan pataranin ja vedellä täytetyn saviruukun. Siellä istui myöskin neiti Nevil, jonka sotilaat olivat tavanneet metsässä puolikuolleena pelvosta; kun sotilaat kyselivät häneltä ryövärein lukumäärää ja pakoretken suuntaa, vastasi hän näille aina uudistuvilla itkuntyrskeillä.
Colomba heittäysi hänen syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa, "he pelastuivat!"
Sitten kääntyi hän sotilas-osaston kersanttiin päin:
— Hra kersantti, sanoi hän, näettehän, ett'ei tämä neiti tiedä mitään siitä, mitä te häneltä olette tiedustellut. Antakaa siis meidän palata takaisin kylään, missä meitä levottomuudella odotetaan.
— Kyllä teidät sinne saatetaan ja pikemmin kuin toivottekaan, kaunokaiseni, sanoi kersantti. Ja siellä on teidän tehtävä selkoa, mitä teillä tähän aikaan oli tekemistä … täällä metsässä … ja ryövärein kanssa, jotka pääsivät pakoon. Lempo tietköön, mitä taikakeinoja nuo veitikat käyttänevät, mutta tytöt ne vain noituvat mukaansa, sillä missä ikinä ryövärejä lienee, siellä tapaat aina myöskin kaunottaria.
— Te olette kohtelias mies, hra kersantti, sanoi Colomba, mutta tuhmasti ette tee, jos meitä uskotte. Tuo neiti on prefektin (= kuvernöörin) sukulaisia eikä hänen kanssansa pidä leikitellä, sanon minä.
— Prefektin sukulaisia! sanoi eräs sotilaista kersantille. Taitaa olla totta, sillä hän käy hattu päässä.
— Minä en välitä hänen hatustansa, sanoi kersantti. Molemmat neitoset olivat täällä pastorin kanssa, joka on maan suurin naisten viettelijä, ja minun velvollisuuteni on korjata heidät talteen. Yhtäkaikki, meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä. Jos ei kirottu Taupin, se juoppo ranskalainen korpraali, vain olisi näyttäynyt ennen kuin ehdin kiertää tämän metsikön, niin olisimme korjanneet ne kuin apajasta.
— Seitsemänkö teitä on? kysyi Colomba. Tiedättekös, että jos veljekset Gambini, Sarocchi ja Teodor Poli olisivat olleet Brandolaccion ja pastorin kanssa täällä Pyhän-Kristinan ristillä, olisivat he antaneet teille aikalailla tekemistä. Jos te tahdotte keskustella salon herran kanssa,[31] en minä haluaisi olla mukana. Luodit eivät tunne ketään yön pimeydessä.
Mahdollinen yhteentörmäys Colomban mainitsemien kuuluisain ryövärein kanssa näytti tekevän vaikutuksen sotamiehiin. Kiroillen yhäti korpraali Taupin'ia, tuota ranskalaista koiraa, antoi kersantti miehistöllensä palauskäskyn ja pieni joukkue lähti valloittamiensa tavarain, levätin ja pataranin kanssa marssimaan Pietraneraan vievää tietä myöten. Vesiruukun potkasi kersantti kengällänsä kumoon. Eräs sotilaista yritti tarttua miss Lyydiaa käsivarresta, mutta Colomba tyrkkäsi hänet pois sanoen:
— Häneen ette saa kajota! Vai luuletteko meidän haluavan pa'eta? Kas niin rakas Lyydia, nojautukaa minuun elkääkä itkekö kuin lapsi. On tämä todellakin koko seikkailu, mutta onnetonta päätöstä tämä ei saa. Puolen tunnin kuluttua syömme me illallista Pietranerassa. Minä puolestani tunnenkin hirmuista ruokahalua.
— Ja mitähän ihmiset minusta ajattelevat? sanoi miss Nevil hiljaa.
— Ei muuta kuin että olette eksynyt metsään, siinä kaikki.
— Entäs prefekti? Ja olletikin isäni?
— Prefekti? Hänelle voitte sanoa, että pitäköön hän huolta virastansa. Ja isänne?… Päättäen siitä asennosta, jossa te olitte Orson kanssa puhellessanne, luulisin teillä olevan jotakin ilmoittamista isällenne.
Miss Nevil likisti hänen käsivarttansa mitään vastaamatta.
— Veljeni Orso ansaitsee tulla rakastetuksi, eikö totta? kuiskasi
Colomba hänen korvaansa. Rakastattehan te häntä hiukan verran?
— Oi, Colomba, hymyili miss Nevil hämmennystilastansa huolimatta, te petitte minut, vaikka minä luotin teihin niin sokeasti!
Colomba otti häntä vyötäisistä ja suuteli häntä otsalle:
— Suotteko sen minulle anteeksi, pikku siskoni? kysyi hän hiljaa.
— Kai minun täytyy se tehdä, hirmuinen sisareni, vastasi Lyydia suudellen vuorostansa Colombaa.
Prefekti ja yleinen syyttäjä asuivat Pietraneran kylävoudin apulaisen luona. Näiltä lähetti tyttärensä vuoksi levottomaksi käynyt eversti kysymään uutisia jo kahdennenkymmenennen kerran, kun eräs kersantin lähettämä kuriirisotilas vihdoinkin saattoi heille tiedon tästä hirmuisesta taistelusta ryövärein kanssa, jossa tosin ei ollut ketään kaatunut eikä haavoittunut, mutta jossa sotamiesten saaliiksi kuitenkin joutui 1 pata, 1 levätti ja 2 tyttöä, jotka nähtävästi olivat ryövärein rakastajattaria tai heidän vakoilijoitansa, kertoi viesti. Näin ilmoitettuina saapuivat molemmat naisvangit kylään sotilaallisen saattueen keskellä. Voitte arvata Colomban loistavan katsannon, miss Nevilen häpeäntunteen, prefektin ällistyksen ja everstin iloisen hämmästyksen! Yleinen syyttäjä oli kyllin ilkeä huvitteleidaksensa pitämällä jonkunlaisen kuulustelun miss Lyydian kanssa, joka päättyi vasta, kun poloinen vanki oli kaiken ryhtinsä menettänyt.
— Minun ymmärtääkseni voimme laskea heidät vapaiksi, sanoi prefekti. Nämä nuoret neitoset ovat olleet kävelemässä niinkuin ihmiset kauniilla ilmalla tavallisesti tekevät. Sattumalta ovat he tavanneet nuoren ja rakastettavan miehen haavoitettuna … no, mitäs kummaa siinä on?
Kutsuen sitten Colomban esille sanoi hän:
— Neiti della Rebbia, voitte ilmoittaa veljellenne, että hänen asiansa näyttävät saavan paremman käänteen, kuin olen uskaltanut toivoakaan.
Ruumiintarkastuksesta ja everstin todistuksesta on käynyt ilmi, että hän on ainoastaan puolustautunut, ja taistellut yksin kahta vastaan. Kaikki on siis selviävä, mutta hänen on jätettävä piileksiminen maquis-pensastossa ja antauduttava vangiksi.
Kello oli jo lähes 11, kun eversti, miss Lyydia ja Colomba kävivät jäähtyneen illallisen kimppuun. Colomba söi hyvällä ruokahalulla laskien leikkiä prefektistä, yleisestä syyttäjästä ja etsijä-sotilaista. Eversti söi sanaakaan virkkamatta ja tarkastaen tytärtänsä, joka ei kohottanut katsettansa lautasesta.
Vihdoin puhutteli eversti tytärtänsä hellällä, mutta vakavalla äänellä kysyen englannin kielellä:
— Lyydia, oletko sinä siis kihlautunut Orso della Rebbian kanssa?
— Olen, isäni, vastasi hän punastuen, mutta varmalla äänellä … tänä iltana.
Sitten loi hän katseensa isäänsä ja kun tämän kasvoilla ei näkynyt minkäänlaista paheksumisen ilmettä, nousi hän ylös ja heittäysi hänen syliinsä suudellen häntä niinkuin hyvin kasvatetut tyttäret tällaisissa tapauksissa tekevät.
— Onneksi olkoon, sanoi eversti, sillä hra della Rebbia on kunnon poika. Mutta tänne hänen kirottuun kotimaahansa me emme jää, sen vaadin; muussa tapauksessa en anna suostumustani.
— Minä en tosin ymmärrä englannin kieltä, sanoi Colomba, joka oli tarkastanut heitä tavattoman uteliaasti, mutta luulenpa arvaavani, mistä te puhuitte.
— Tässä oli kysymys siitä, vastasi eversti, että otamme teidät matkatovereiksemme Irlantiin.
— Hyvin mielelläni minä siihen suostun ja lupaan olla surella
Colomba. Onko se päätetty, hra eversti? Lyömmekö kättä siitä?
— Tällaisissa tapauksissa on tapana syleillä, sanoi eversti.