XVIII.
Pian sen jälkeen, kun Orso oli lähtenyt matkalle, sai Colomba vakoilijainsa kautta tietää, että nuoret Barricinit olivat asettuneet väijyksiin; siitä hetkestä alkaen ei hän voinut levottomuuttansa karkoittaa. Hän juoksenteli ympäri taloa rientäen keittiöstä saapuville vieraille varattuihin huoneisiin, oli alinomaa puuhassa eikä kuitenkaan tehnyt mitään ja pysähtyi alinomaa akkunaan nähdäkseen oliko kylässä mitään meteliä tekeillä.
Noin klo 11:n tienoissa saapuivat Pietraneraan ratsain eversti Nevil, hänen tyttärensä, näiden palvelijat ja oppaat. Mennessänsä heitä vastaan kysyi Colomba ensi sanoiksensa:
— Oletteko ehkä nähneet veljeäni?
Sitten tiedusteli hän oppaalta, mitä tietä he olivat tulleet ja milloin lähteneet matkalle. Vastaukset kuultuansa oli hänen mahdotonta ymmärtää, ett'eivät he olleet kohdanneet Orsoa.
— Ehkä on veljenne matkustanut ylätietä? sanoi opas; me taas tulimme alatietä.
Mutta Colomba pudisti päätänsä tehden uusia kysymyksiä. Huolimatta luonteensa lujuudesta, jota lisäsi halu peittää vierailta kaikki heikkouden tunteet, oli hänen mahdotonta salata näiltä levottomuuttansa, joka myöskin valtasi everstin ja neiti Lyydian, niin pian kuin nämä olivat Colombalta kuulleet sovintoyrityksen onnettomasta lopusta.
Miss Nevil tunsi itsensä aivan hermostuneeksi ja tahtoi, että tiedustelijoita lähetettäisiin joka taholle; eversti taas tarjousi heti paikalla nousemaan satulaan lähteäksensä oppaan seurassa Orsoa etsimään. Vieraiden pelko muistutti Colombaa emännän velvollisuuksista. Koettaen hymyillä pakotti hän everstin istumaan aamiaispöytään ja keksi kymmeniä mahdollisia syitä veljensä viipymiselle, jotka kaikki hän kuitenkin samassa aina kumosi. Luullen velvollisuutensa miehenä olevan rauhoittaa naisia, esitti everstikin oman selvityksensä.
— Lyönpä vetoa, sanoi hän, että hra della Rebbia on tavannut metsän otuksia eikä jaksanut vastustaa houkutusta, vaan palaa kotiin jahtilaukku pullollansa. Saakeli, sanoi hän, kuulimmehan matkalla neljä selvää pyssynlaukausta. Pari näistä kuului tavallista kovemmin ja silloin sanoin minä tyttärelleni: lyönpä vetoa, että hra della Rebbia on metsästämässä … sillä niin kovaääninen voi olla ainoastaan minun entinen Manton-kiväärini.
Colomba kalpeni ja Lyydia, joka tarkasti häntä huomaavaisesti, aavisti helposti, mitä epäilyksiä hänessä everstin arvailu herätti. Hetken vaitiolon jälkeen kysäsi Colomba vilkkaasti ammuttiinko nuo kaksi kovempaa laukausta ensin vaiko vasta heikompain jälkeen. Mutta tätä tärkeintä seikkaa eivät eversti ja hänen tyttärensä eivätkä heidän oppaansakaan olleet tulleet tarkanneeksi.
Vaikka yksikään Colomban lähettämistä tiedustelijoista ei vielä klo 1:n tienoissa ollut palannut takaisin, kokosi Colomba kaikki voimansa ja pyysi vieraitansa käymään aamiaiselle. Mutta ruoka ei maistanut muille kuin everstille. Jos torilta kuului hiukankaan ääntä, juoksi Colomba akkunaan ja palasi sitten surullisena istumaan koettaen vieläkin murheellisemman näköisenä ylläpitää ystäviensä kanssa vähäpätöistä keskustelua, jota kukaan ei kuitenkaan seurannut ja jota pitkät vaitiolot yhtämittaa keskeyttivät.
Äkkiä kuului joku tulevan täyttä laukkaa ratsastaen.
— Ah, nyt se on veljeni, huudahti Colomba hypähtäen ylös.
Mutta tulija olikin Chilina, joka kahareisin ratsasti Orson hevosella.
— Veljeni on siis kuollut! huusi hän sydäntä vihlovalla äänellä.
Everstiltä putosi lasi kädestä, miss Lyydia kirkasi hänkin ja kaikki kiiruhtivat he talon ovelle.
Ennenkuin Chilina ehti alas satulasta, nosti Colomba hänet ilmaan kuin höyhenen ja ravisti häntä niin rajusti, että pikku poloinen oli tukehtua. Lapsi ymmärsi hänen hirmuisen katseensa ja hänen ensimäiset sanansa olivat: Hän elää!
Colomba päästi hänet irti kovasta syleilystänsä ja Chilina viskausi maahan notkeana kuin kissan poikanen.
— Entäs toiset? kysyi Colomba painuneella äänellä.
Chilinä teki ristinmerkin peukalolla ja pitkällä sormellansa. Samassa saivat Colomban kuolonkalpeat kasvot elävän ruusun värinsä takaisin. Heittäen säihkyvän katseen Barricinien taloa kohti sanoi hän vieraillensa hymyillen:
— Menkäämme sisään juomaan kahvia!
Ryövärein suojatilla oli paljo kertomista.
Hänen kansanmurteella annetun kuvauksensa käänsi Colomba semmoisenaan italiaksi, josta miss Nevil sen taas käänsi englannin kielelle; eversti kirosi tuon tuostakin sitä kuullessaan, miss Lyydia taas säesti sitä huokauksilla. Colomba kuunteli tarinaa järkähtämättömän kylmäverisesti … mutta punoi damastiruokaliinaansa niin armottomasti, että se näytti repeävän.
Viisi kuusi kertaa keskeytti hän tyttösen vaatien tämän aina uudelleen kertomaan, ett'ei haava Brandolaccion mielestä ollut vaarallinen ja että tämä oli sanonut nähneensä paljo pahempiakin. Lopuksi kertoi Chilina Orson pyytäneen saada heti paikalla kirjoituspaperia ja jättäneen sisarensa tehtäväksi rukoilla, ett'ei eräs nainen, joka ehkä jo oli saapunut taloon, matkustaisi pois paikkakunnalta ennen kuin oli saanut kirjeen häneltä.
— Se Orso herraa enin huoletti, lisäsi tyttönen; minä olin jo pitkän matkan päässä, kun hän taas kutsui minut takaisin, teroittaakseen mieleeni tämän asian, josta hän jo kaksi kertaa sitä ennen oli puhunut.
Veljensä menettelyn kuultuaan hymyili Colomba hiukan ja puristi lujasti englantilaisen neitosen kättä, joka vuodatti runsaita kyyneliä voimatta keksiä sopivaa tapaa kääntää isällensä tätä erityiskohtaa tytön kertomuksessa.
— Niin, jäättehän te minun luokseni, rakas ystävättäreni! huudahti
Colomba syleillen miss Lyydiaa. Ja sitten autatte te meitä.
Ottaen sitten eräästä kaapista esille joukon vanhoja liinavaatteita alkoi hän repiä niitä siteiksi ja hasuiksi. Ken näki hänen säihkyvät silmänsä, vilkkaan värinsä, syvämielisyytensä ja kylmäverisyytensä, sen olisi käynyt vaikeaksi sanoa, oliko hän enemmän liikutettu veljensä haavasta kuin hän iloitsi vihamiehensä kuolemasta.
Milloin kaatoi hän everstille kahvia ja kehui tälle taitoansa kahvinkeittäjänä, milloin jakoi hän työtä neiti Nevilelle ja Chilinalle kehoittaen näitä ompelemaan siteitä yhteen ja käärimään ne kerälle. Kahdennenkymmenennen kerran kysyi hän Chilinalta näyttikö Orso kovin kärsivän haavastansa. Alinomaa keskeytti hän työnsä puhutellakseen everstiä tähän tapaan:
— Kaksi niin viekasta ja pelottavaa miestä! Orso yksin … haavoitettuna … ja ainoastaan yhdellä kädellä … teki kuitenkin lopun molemmista. Mikä uljuus, hra eversti!… Eikö se ole sankarillista? Voi, hyvä neiti Nevil, kyllä te olette onnellisia eläessänne niin rauhallisessa maassa kuin teidän on!… Olen varma, ett'ette te vielä tuntenut veljeäni!… Ennustinhan minä jo, että kerran on haukka siipensä levittävä!… Te olette erehtynyt hänen vienosta katsannostansa … mutta siihen vaikutti teidän läheisyytenne, neiti Nevil… Oi, jospa hän näkisi teidän työskentelevän tällä tavoin!… Orso parka!
Miss Lyydia voi tuskin ottaa osaa työhön eikä löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Eversti kysyi, miksi ei jo kiirehditty tekemään valitusta viranomaisille. Hän puhui kruununmiehen toimitettavasta, laillisesta tutkistelusta[30] ja muista korsikalaisille yhtä oudoista asioista. Lopuksi tahtoi hän tietää, oliko tuon kunnon Brandolaccion maalaistalo kaukanakin Pietranerasta, ja kysyi eikö hän voisi matkustaa itse sinne tapaamaan haavoittunutta ystäväänsä.
Tähän vastasi Colomba tavallisella kylmäverisyydellänsä, että Orso oli nyt maquis-metsässä, missä mainittu ryöväri häntä hoiti, ja että hänen oli vaarallista näyttäytyä, ennenkuin oltiin selvillä prefektin ja tuomarein mielipiteistä; Colomba vakuutti pitävänsä huolen siitä, että taitava haavuri pujahtaisi jalkaisin hänen luoksensa.
— Ennen kaikkea, hra eversti, on teidän muistettava, että kuulitte nuo neljä laukausta ja että sanoitte minulle Orson ampuneen vasta kahden ensimäisen jäljestä.
Eversti ei ymmärtänyt mitään koko jutusta. Miss Lyydia taas huokaili pyyhkien kyyneliä silmistänsä.
Päivä oli jo kulunut sangen myöhään, kun eräs surullinen saattue saapui kylään. Vanhalle Barricinille ilmoitettiin hänen molempien lastensa kuolema; … kumpikin lepäsi poikkipäin muulin seljässä, jota eräs talonpoika talutti. Joukko talon alustalaisia, suojatteja ja muita joutilaita seurasi surusaattoa. Viimeisinä tulivat santarmit, jotka aina saapuvat liian myöhään, ja kylänvoudin apulainen, joka vähän väliä kohotti kätensä taivasta kohti ja alinomaa toisteli: "mitähän hra prefekti tästä sanonee?" Eräät naiset, joiden joukossa Orlanduccion vanha imettäjä, repivät hiuksiansa ja parkuivat kuin hurjat.
Mutta heidän meluava murheensa ei tehnyt samaa vaikutusta kuin erään henkilön sanaton epätoivo, johon kaikkien katseet kiintyivät. Tarkoitan onnetonta isää, joka toisen ruumiilta toisen luo vaappuen nosti ylös heidän mullalla tahratut päänsä, suuteli heidän sinertäviä huuliansa ja kannatti vainajien jo jäykistyneitä jäseniä ikäänkuin olisi hän tahtonut vielä suojata heitä kuljetuksen kolahduksilta. Joskus näytti hän avaavan suunsa sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustansa ainoatakaan sanaa eikä huudahdusta. Silmät yhäti vainajiin luotuina hoipertui hän kiviä, puita ja kaikkia esteitä vastaan, jotka sattuivat hänen tiellensä.
Naisten vaikerrukset ja miesten sadattelut vain kasvoivat kahdenkertaisiksi Orson taloa sivuutettaessa. Kun muutamat rebbialaiset paimenet uskalsivat puhjeta riemunhuutoihin, eivät heidän vastustajansa voineet enää hillitä itseänsä.
— Kostoa, kostoa! huusivat muutamat ja samassa heitettiin taloa kohti kiviä ja ammuttiin pari pyssyn laukausta sen salin akkunoita kohti, missä Colomba vierainensa istui; kuulat lävistivät akkunapielet ja viskasivat puun pirstoja aina sille pöydälle saakka, jonka ääressä molemmat neitoset istuivat.
Miss Lyydia kirkasi kauhistuen, eversti tempasi pyssynsä ja Colomba hyökkäsi, ennen kuin kukaan ehti häntä pidättää, talon ovelle, jonka hän rajusti avasi. Seisten siinä korkealla kynnyksellä kohotti hän molemmat kätensä vihamiestensä kiroukseksi:
— Te konnat! huusi hän, kuinka voitte te ampua naisia … ja muukalaisia! Oletteko te muka korsikalaisia? … muka miehiä?… Tuollaiset raukat, jotka murhaavat takaapäin… Tulkaa esiin … minä manaan teidät astumaan esiin!… Vaikka olenkin yksin kotona … veljeni on kaukana täältä … niin tappakaa vain minut ja muukalaiset vieraani … se olisi teidän tapaistanne. Mutta sitä ette te uskalla, pelkurit raukat! Ja tiedättehän, että me kostamme ilkityön … kas niin, ruikuttakaa nyt kuin naiset ja kiittäkää meitä, ett'emme enempää verta vaadi!
Colomban äänessä ja asennossa oli jotakin pelottavaa ja mahtavasti vaikuttavaa: nähdessänsä hänet peräytyi kansajoukko peljästyneenä ikäänkuin pahansuovan syöjättären tieltä, jollaisista Korsikassa kerrotaan paljo kamalia juttuja talvisina iltapuhteina. Kylävoudin apulainen, santarmit ja joukko naisia käyttivät tätä vaikutusta hyväksensä astuaksensa rauhoittamaan riitapuolia, sillä rebbialaiset paimenet olivat jo tarttuneet aseihinsa ja tuokiossa voi torilla alkaa yleinen ottelu.
Mutta molemmilta puolueilta puuttui johtajia ja korsikalaiset, jotka hurjuuksissaankin noudattavat jonkunlaista järjestystä, käyvät harvoin käsikahakkaan, ell'eivät sisällisten sotien päämiehet ole läsnä. Menestyksestänsä viisastuneena pidätti Colomba pientä puolustusjoukkoansa:
— Antakaa noiden ihmisparkojen itkeä, puhui hän paimenille … ja sallikaa tuon vanhuksen viedä rauhassa ruumiit kotiinsa. Miksi tappaisitte tuon vanhan ketun, jolla ei enää ole hampaita purrakseen?… Giudice Barricini!… Muista elokuun 2:sta päivää! Muista sitä veristä lompakkoa, johon sinä väärentäjän kädellä olit kirjoittanut!… Isä vainajani kirjoitti siihen velkasi; nyt ovat poikasi sen maksaneet. Sukumme puolesta minä sen kuittaan, vanha Barricini!
Kädet rinnallensa ristien ja ylenkatseelleen hymy huulillansa katseli
Colomba, kun vainajien ruumiit kannettiin hänen vihamiestensä taloon
ja odotti siinä siksi, että väkijoukko oli vähitellen hälvennyt.
Sitten sulki hän oven ja palasi takaisin saliin.
— Pyydän teiltä maamiesteni puolesta anteeksi, hra eversti. En ikinä olisi uskonut, että korsikalaiset ampuisivat taloa, jossa tietävät löytyvän muukalaisia. Syntymämaani puolesta hävettää minua tuollainen menettely.
Kun miss Lyydia illalla vetäytyi leposuojaansa, seurasi eversti hänen mukanansa ja kysyi eikö heidän olisi viisainta lähteä jo huomenna tiehensä tällaisesta kylästä, missä joka hetki täytyy peljätä saavansa luodin otsaansa, ja jättää mitä pikimmin mokoma maa, joka vilisee murhamiehiä ja pettureja.
Miss Nevil ei kotvaan vastannut mitään. Nähtävästi saattoi isän ehdotus hänet melkoiseen pulaan.
— Kuinka voisimme me jättää tuon onnettoman tytön juuri nyt, kun hän tarvitsee lohdutusta? sai hän vihdoin sanotuksi. Eikö se teidänkin mielestänne, isä, olisi sydämetön teko?
— Tyttäreni parastahan minä ajattelen, sanoi eversti; ja jos tietäisin sinun olevan turvassa Ajaccion hotellissa, niin ole varma siitä, ett'en mielelläni jättäisi tätä kirottua saarta, ennenkuin olen saanut puristaa urhoollisen hra della Rebbian kättä.
— Vartokaamme vielä, isä, ja ottakaamme ennen lähtöämme selko siitä, voimmeko tehdä heille mitään palvelusta.
— Sinulla on hyvä sydän! sanoi eversti suudellen tytärtänsä otsalle.
Pidän siitä, että näin uhraudut muiden onnettomuuksia lieventämään.
Jääkäämme siis!… Hyvää työtä ei koskaan tarvitse katua.
Miss Lyydia heittelihe vuoteellansa saamatta unta silmiinsä. Milloin oli hän kuulevinansa epämääräistä melua torilta ja säikähti, että siellä valmisteltiin hyökkäystä taloa vastaan, milloin ajatteli hän — omasta turvallisuudestansa rauhoittuneena — tuota poloista haavoittunutta, joka tällä hetkellä ehkä lepäsi kylmällä kankaalla ilman muuta hoitoa kuin mitä ryövärin ihmisrakkaus voi hänelle toimittaa. Mielikuvituksessansa näki hän Orson verisenä taistelevan hirmuisten tuskien kanssa. Ja mikä omituista, aina kun hän oli Orson kuvan näkevinään, esiytyi tämä juuri siinä asennossa, missä hän eron hetkellä oli neitosen mieleen jäänyt: vieden huulillensa sen taikakalun, jonka hän oli urhollensa antanut. Sitten ajatteli hän Orson uljuutta miettien, että tuo hengenvaara, josta tämä oli pelastunut, oli kohdannut miespoloista hänen, Lyydian, takia, sillä siihen joutui Orso ainoastaan sentähden, että saisi pikemmin hänet tavata. Eikä paljoa puuttunut, ettei hänen onnistunut vakuuttaa itseänsä siitäkin, että Orso oli haavoittunut häntä puolustaessansa. Sankarinsa haavoittumisesta syytti hän siis itseänsä, mutta ihaili Orsoa sitä enemmän. Ja vaikka tuo mainio kaksoislaukaus ei hänen mielestänsä ollutkaan niin suuri ihmetyö kuin se Brandolaccion ja Colomban silmissä oli, niin luuli hän sentään harvan romaanisankarin tuollaisessa hengenvaarassa voivan osoittaa sellaista pelvottomuutta ja kylmäverisyyttä kuin Orso tässä oli osoittanut.
Makuuhuoneeksensa oli miss Lyydia saanut Colomban kamarin. Jonkunlaisen tammesta veistetyn rukoustuolin yläpuolella riippui seinällä, siunatun palmunlehden vieressä, Orson muotokuva pienoiskoossa ja aliluutnantin univormussa. Neiti Lyydia otti kuvan alas, katseli sitä kauvan aikaa eikä ripustanutkaan sitä enää paikoillensa, vaan laski sen vuoteensa viereen. Vasta päivän koettaessa nukahti hän eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla yli taivaan rannan. Vuoteensa vieressä huomasi hän Colomban, joka liikkumattomana odotti siinä hetkeä, jolloin nukkuja avaisi silmänsä.
— Hyvää huomenta, neiti Nevil! sanoi Colomba. Te olette tainnut viihtyä huonosti matalassa majassamme? Pelkään, ett'ette ole saanut ensinkään unta silmiinne?
— Oletteko saanut tietoja hänestä, rakas ystävättäreni? kysyi miss
Nevil istuallensa nousten.
Samassa huomasi hän Orson muotokuvan ja heitti nenäliinansa sen päälle.
— Olen kyllä, sanoi Colomba hymyillen ja otti muotokuvan käteensä; — Onko tämä teistä näköinen? Mielestäni ei tämä ole oikein onnistunut.
— Hyvä Jumala! huudahti miss Nevil vallan häpeissään… Niin, aivan ajatuksissani … otin minä kuvan … tuolta seinältä. Heikkouteni on kajota kaikkeen … eikä, panna mitään paikoillensa… Mutta kuinka on veljenne laita!
— Varsin hyvin. Giocanto saapui tänne jo klo 4 aamulla … tuoden kirjeen teille, miss Lyydia. Minulle hän ei mitään kirjoittanut. Tosin on se osoitettu: Colomballe, mutta alempana on lisäys: neiti Nevileä varten. Vaan sisaret eivät saa olla mustasukkaisia. Giocanto kertoi, että hän tunsi kovia tuskia käsivarressa kirjoittaessansa tätä kirjettä. Giocanto, jonka käsiala on mainio, oli kyllä tarjoutunut kirjoittamaan, mitä Orso sanelisi. Mutta siihen ei tämä suostunut, vaan kirjoitti tämän itse lyijykynällä … seljällänsä maaten. Paperia piti hänen edessänsä Brandolaccio. Alinomaa oli veljeni yrittänyt nousta ylös, mutta hiukankaan liikahtaessaan tunsi hän ankaria kipuja käsivarressansa. Oikein se kävi sääliksi, sanoi Giocanto. Kas, tässä on kirje!
Miss Nevil luki kirjeen, joka oli kirjoitettu englanninkielellä, nähtävästi varovaisuuden vuoksi. Kirje kuului seuraavasti:
Arvoisa neiti!
Ikävä onnettomuus on minua kohdannut. Mitä vihamielieni sanonevat ja millaisia panetteluja he voinevat keksiä, en tiedä. Enkä siitä välitäkään, ell'ette vain te, arvoisa neiti, usko noita panettelijoita. Teidät nähtyäni olin tuudittanut itseni mielettömiin unelmiin. Tällainen tapaus tarvittiin näyttämään, kuinka höperö olen ollut. Mutta nyt olen minä tullut järkiini. Tiedän, mikä tulevaisuus minua vartoo enkä tahdo ponnistella kohtaloani vastaan. Sitä sormusta, jonka te minulle lahjoititte ja jonka uskoin onnea tuottavaksi taikakaluksi, en minä rohkene enää pitää. Pelkään teidän katuvan, miss Nevil, että niin arvottomalle olette lahjan uskonut; itse pelkään sen muistuttavan minulle liiaksi usein hulluuteni aikoja. Colomba on antava sen teille takaisin… Jääkää hyvästi, neitini! Luultavasti jätätte te pian Korsikan enkä minä teitä vast'edes nähne. Mutta sanokaa sisarelleni, että pidätte minua vielä jossakin arvossa; minä puolestani vakuutan teille yhäti ansaitsevani sen.
O. d. R.
Miss Lyydia oli kääntynyt poispäin lukeaksensa ylläolevan kirjeen; Colomba tarkasti häntä koko ajan tutkivasti ja ojensi sitten hänelle egyptiläisen sormuksen kysyen katseellansa, mitä se merkitsi. Mutta miss Lyydia ei uskaltanut kohottaa päätänsäkään, katseli vain surullisena sormusta, pani sen sormeensa ja kuljetti sitä siinä edes takaisin.
— Rakas neiti Nevil, ettekö voi sanoa minulle, mitä veljeni teille kirjoittaa? kysyi Colomba. Kertooko hän mitään tilastansa?
— Ei, sanoi neiti Lyydia punastuen, ei hän siitä mitään virka… Kirje on kirjoitettu englannin kielellä… Hän pyytää minun sanomaan isälleni, että … ja toivoo, että prefekti selvittää kaikki…
Hieman ilkeämielisesti hymyillen istahti Colomba sängyn laidalle, otti miss Lyydian molemmat kädet omiinsa ja katsoi häneen läpitunkevilla silmillänsä:
— Ettekö tahdo olla niin hyvä, kysyi hän, että vastaatte veljelleni?… Se ilahduttaisi häntä suuresti. Ensi hetkellä ajattelin herättää teidät heti, kun kirje saapui, mutta … en uskaltanut sitä tehdä.
— Siinä teitte väärin, sanoi miss Nevil, sillä jos minun sanani voisivat jotakin…
— Tällä hetkellä minä en voi toimittaa hänelle kirjettä. Prefekti on näette saapunut ja Pietranera vilisee nyt hänen väkeänsä. Saa nähdä, mitä myöhemmin voin tehdä. Oi, jos te tuntisitte veljeni, miss Nevil, niin rakastaisitte te häntä niinkuin minä teen… Hän on niin hyvä ja niin uljas. Ajatelkaahan, mitä hän teki. Yksin ja haavoitettuna kahta vastaan!…
Prefekti olikin palannut… Kuultuansa kylävoudin lähettämältä viestiltä, mitä tapahtunut oli, saapui hän santarmein, sotilasten, yleisen syyttäjän, notarion y.m. kanssa ottamaan selkoa asiasta ja siitä kamalasta tapahtumasta, joka vaikeutti taikka jos niin tahdomme, päätti sukuvihat Pietranerassa. Melkein heti tultuansa tapasi hän eversti Nevilen tyttärinensä eikä salannut heiltä pelkoansa, että juttu näytti saavan huonon käänteen.
— Tiedättehän, että ottelu tapahtui ilman todistajia, sanoi hän. Molempien onnettomain nuorten miesten kekseliäisyys ja rohkeus oli niin yleisesti tunnustettu, ett'ei kukaan ota uskoaksensa hra della Rebbian voineen yksinänsä tappaa heitä molempia ilman ryövärien apua, joiden luo hän kuuluukin paenneen.
— Mahdotonta! huudahti eversti. Luutnantti Orso della Rebbia on varma kunnian mies, minä vastaan hänestä.
— Minä uskon sen, myönsi prefekti, mutta … yleinen syyttäjä ei näytä olevan myötätuntoisella tuulella; tiedättehän, että herrat viskaalit aina epäilevät. Hänellä on käsissänsä ystävällenne varsin ikävä todistus, nim. Orson kirjoittama uhkauskirje Orlanducciolle, jota hän vaatii kaksintaisteluun… Yleisen syyttäjän mielestä näyttää tämä todistavan Orson asettuneen väijyksiin.
— Orlanduccio kieltäysi kaksintaistelusta… Aatelismies sekin! huudahti eversti.
— Kaksintaistelut eivät ole maan tavan mukaisia, hra eversti. Täällä asetutaan väijyksiin ja murhataan takaapäin … sellainen on korsikalaisten tapa. Tosin löytyy eräs todistus hänen hyväksensä. Eräs tyttönen vakuuttaa nim. kuulleensa neljä laukausta, joista kaksi viimeistä olivat edellisiä paljoa kovemmat … ja ammutut siis suurireikäisellä pyssyllä, jommoinen hra della Rebbialla juuri on. Paha vain, että tämä tyttönen on erään ryövärin veljentytär, jonka vuoksi häntä epäillään kanssarikollisuudesta s.o. puhuvan niinkuin ryövärit ovat käskeneet hänen puhua.
— Hra prefekti, keskeytti neiti Lyydia punastuen silmävalkuaisiinsa saakka, mehän olimme matkalla silloin, kun nuo laukaukset ammuttiin, ja kuulimme ne samoin kuin tuo tyttönenkin.
— Todellakin? Sepä on tärkeä todistus. Ja tietysti teitte te saman huomion, hra eversti?
— Kyllä, vastasi miss Nevil vilkkaasti isänsä puolesta; isäni, joka ymmärtää aseiden käyttöä, huomautti meitä siitä: kuulitteko, sanoi hän, siellä ampuu hra della Rebbia minun pyssylläni.
— Te huomasitte siis erityisesti molemmat jälkimäiset laukaukset?
Eversti Nevil ei ollut mikään tarkkamuistoinen mies; mutta hän kavahti väittämästä tytärtänsä vastaan.
— Tämä pitää minun heti paikalla kertoa viskaalille, hra eversti. Muuten odotamme tänne lääkäriä, jonka pitäisi saapuman vielä tänä iltana tutkimaan ruumiita ja antamaan todistuksensa siitä, ovatko vainajat todellakin ammutut puheina olevalla aseella.
— Kiväärin olen minä Orsolle lahjoittanut, sanoi eversti, mutta toivoisin sen olevan meren syvyydessä… Toisin sanoen … oikeastaan oli hauskaa, että tuolla kunnon pojalla oli sellainen ase käytettävänänsä. Sillä enpä tiedä, kuinka hän olisi suoriutunut ilman minun Manton-kivääriäni?