XVII.
Päästyänsä vapaaksi kurittomasta saattoseurastansa jatkoi Orso matkaansa; enemmän mietti hän sitä iloa, minkä miss Nevilen jälleennäkeminen hänelle tuotti, kuin pelkäsi vihamiestensä tapaamista.
Oikeusjuttu katalain Barricinien kanssa pakottaa minut tietysti tekemään matkan Bastiaan. Miksi en siis voisi saattaa miss Nevileä sinne asti? Ja miksi emme voisi yhdessä matkustaa sieltä Orezzan kylpylaitokseen? mietti hän.
Äkkiä toivat lapsuuden muistot hänen mieleensä tämän sievän ja luonnonkauniin seudun. Hän siirtyi jo ajatuksissansa sinne … vihreälle nurmikedolle … ikivanhain kastanjapuiden alle. Välkkyvän nurmen ruohikossa, jossa vilkkui sinikukkia … väriltänsä samanlaisia kuin hänelle hymyilevät sinisilmät … näki hän jo miss Lyydian istuvan vierellänsä. Hän oli ottanut hatun päästänsä … ja nuo vaaleat … silkkiäkin hienommat ja pehmeämmät … suortuvat loistivat lehvistön läpi tunkevan auringon paisteessa kuin kultainen vyyhti. Hänen kirkkaat sinisilmänsä olivat hänestä taivaan sineäkin sinisemmät. Käsi poskella kuunteli miss Lyydia siinä miettivän näköisenä niitä lemmen sanoja, joita hän vavisten kuiskaili. Yllänsä oli hänellä se musliini-puku, jota hän käytti viimeksi Ajacciossa erottaessa. Tämän hameen helmojen alta näkyi pienoinen jalka mustassa satiinikengässänsä. Orson mielestä olisi se onnen poika, joka saisi suudella tuota pienoista jalkaa. Mutta toisessa kädessä, jossa ei ollut hansikasta, oli hänellä satakaunon kukkiva oksa. Orso otti häneltä tämän kukkasen ja puristi miss Lyydian kättä; sen tehtyä suuteli hän kukkaista … ja sitten kätöistä … eikä miss Lyydia siitä pahastunut…
Kaikilta näiltä ajatuksilta oli hän laiminlyönyt tarkata matkan suuntaa, mutta ratsu lönkytteli yhäti eteenpäin. Mielikuvituksessansa oli hän jo toistamiseen suutelevinansa miss Nevilen valkoista kättä, mutta todellisuudessa huomasikin hän aikovansa suudella ratsunsa harjaa. Samassa silmänräpäyksessä seisahtui hevonen. Pikku Chilina salpasi siltä tien ja tarttui sitä suitsista.
— Minne te ajatte, Ors' Anton'? kysyi tyttö. Vai ettekö tiedä, että vihamiehenne on tässä aivan lähellä?
— Vihamieheni! huudahti Orso suuttuen siitä, että hänen unelmaansa hauskimmalla hetkellä näin häirittiin. Missä hän on?
— Orlanduccio on tässä lähellä. Hän odottaa teitä. Kääntykää pois,
Ors' Anton'.
— Vai odottaa hän minua! Näitkö sinä hänet?
— Näin, Ors' Anton'; lepäsin erään sanajalka-pensaan peitossa ja näin hänen ratsastavan ohitseni. Kiikarillansa tähysteli hän joka taholle ympärillensä.
— Mistä päin hän tuli?
— Tuolta noin … juuri sieltä, minne te nyt aiotte.
— Kiitos.
— Ors' Anton', eikö olisi viisaampaa vartoa, kunnes enoni saapuu? Ei hän enää kauvan viipyne … ja hänen kanssansa olette te varmasti suojattuna.
— Elä pelkää, Chili, en minä tarvitse enoasi.
— Minä juoksisin edellänne, jos sallitte.
— Mitä joutavia … kiitos, kiitos.
Kannustaen hevostansa ratsasti Orso nopeasti sinne päin, minne tyttönen oli näyttänyt.
Hänen ensimäinen tunteensa oli sokea kiivastus, mutta sitten ajatteli hän, että kohtalopa antoi hänelle mainion tilaisuuden opettaa hieman tuota katalaa, joka hevosia silpomalla kosti saamansa korvapuustin. Yhäti eteenpäin ajaessansa muisti hän antaneensa prefektille jonkunlaisen lupauksen ja pelkäsi varsinkin, ett'ei saisi tavata miss Nevileä; tämä muutti hänen mielensä ja hän tunsi melkein toivovansa, ett'ei tapaisi Orlanducciota. Mutta sitten saivat isän muisto, tämän-aamuinen tapaus hevoisha'assa ja Barricinien tuonoiset uhkaukset jälleen vihan hereille kiihoittaen häntä vihamiestä vastaan, jonka hän aikoi vaatia, jopa suorastansa pakottaa taisteluun.
Vastakkaisten tunteiden näin hänessä riehuessa jatkoi hän yhä matkaansa, mutta kävi jo varovaiseksi, tarkasteli pensaita ja aitovieriä ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan salolta kuuluvaa epämääräistä humua.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli eronnut pikku Chilinasta (kello oli nyt noin 9 aamulla), saapui hän tavattoman jyrkänteen partaalle. Tie tahi oikeammin melkein huomaamaton polku, jota hän oli seurannut, meni tässä vasta palaneen maquis-pensaston poikki. Maa oli melkein valkean tuhan peitossa ja siellä täällä törrötti eräitä pensaspuita sekä vallan lehdettömiksi paljastuneita, mustiksi kärventyneitä vankkoja puunrunkoja, joissa elämän neste jo oli kuivettunut. Tuollainen palokangas muistuttaa meitä talvisesta salosta pohjois-Ranskassa ja nämä kuiviksi kärventyneet seudut, jotka tuli on tuhonnut vehmaine kasvullisuuksiensa, näyttävät ihan epätoivoisen surullisilta ja ikäviltä.
Tämän maiseman nähdessänsä ei Orson päässä syntynyt muita ajatuksia kuin se, mikä hänelle nykyisessä asemassansa todellakin oli tärkeä: tuollainen alaston seutu ei voinut antaa suojaa väijyjille. Miehestä, jonka alinomaa täytyi peljätä näkevänsä rintaansa kohti tähdätyn kiväärin piipun pistävän esiin pensastosta, tuntui tällainen laaja ja aukea seutu mieluisalta kosteikolta. Palaneen maquiskankaan takana näkyi useita viljelysmaita, jotka maan tavan mukaan olivat ryntäiden korkuisella kiviaidalla ympäröidyt. Polku kulki näiden aituuksien välistä, joiden sisäpuolella sikin sokin kasvavat mahdottoman suuret kastanjapuut etäältä katsoen näyttivät yhtenäiseltä, sankalta metsältä.
Mäen jyrkkyys pakotti Orson laskeutumaan satulasta maahan; heittäen suitset ratsun kaulalle luisti hän aika vauhtia sileätuhkaista rinnettä alas ja oli enää tuskin 25 askelta tien vieressä olevasta oikeanpuolimaisesta kiviaidasta, äkätessään ihan edessänsä ensin kiväärinpiipun ja sitten muurin yli näkyvän pään. Kivääri laskeutui ja Orso tunsi miehen Orlanduccioksi, joka juuri aikoi laukaista. Tuokiossa asettui hän puolustautuvaan asentoon ja kiväärit poskella tarkkasivat molemmat toisiansa hetkisen ajan sen ahdistuksen tunteen vallassa, minkä uljainkin tuntee hetkellä, jolloin hän joko tappaa toisen taikka kuolee itse.
— Katala konna! huusi Orso hänelle. Samassa silmänräpäyksessä näki hän tulen Orlanduccion kivääristä … ja melkein yhtäaikaa kuului vasemmalta puolen polkua toinen laukaus … jonka ampujaa hän ei ollut huomannutkaan, vaikka sala-ampuja tietysti oli kätkeytynyt tuon toisen muurin ta'a.
Molemmat kuulat sattuivat: Orlanduccion luoti lävisti Orson vasemman käsivarren, joka tähdätessä oli jäänyt suojattomaksi; toinen sattui hänelle rintaan, mutta lävisti ainoastaan takin, sillä onneksi sattui se tikarin terään, ja litistyi sitä vastaan aikaansaaden ainoastaan lievän mustelman. Orson vasen käsivarsi vaipui hervahtaneena alas jääden jäykkänä riippumaan kylkeä pitkin ja samoin vaipui kohotettu pyssyn piippukin hetkiseksi alas. Mutta pian nosti hän sen jälleen ylös, tähtäsi ainoastaan oikealla kädellänsä Orlanducciota kohti — ja laukaisi.
Vihamiehen pää, joka näkyi vain silmiin saakka, hävisi samassa muurin taakse. Kääntyen sitten vasemmalle ampui hän toisen laukauksen sauhun peitossa seisovaa miestä kohti, josta hän tuskin erotti mitään. Tämäkin hävisi tietymättömiin. Nämä neljä laukausta seurasivat toisiansa niin uskomattoman nopeasti, etteivät harjoitetut sotilaatkaan voisi ampua nopeammin ruoduttain ammuttaessa. Kiväärin sauhu nousi verkalleen taivaalle, mitään liikettä ei muurin takana näkynyt eikä pienintäkään ääntä sen koommin kuulunut. Ell'ei hän olisi tuntenut kipua käsivarressansa, olisi hän ollut valmis uskomaan ampuneensa vain oman mielikuvituksensa luomia kummituksia.
Odottaessansa toista laukaussarjaa astui Orso pari askelta syrjään päästäksensä erään kankaalle jääneen palaneen puun taakse. Tässä suojapaikassansa latasi hän nopeasti uudelleen pyssynsä, jonka hän asetti polviensa väliin. Vasemmassa käsivarressa tuntui sentään ankara kipu ja olipa kuin olisi hän kantanut sanomattoman raskasta taakkaa.
Mihin olivat hänen vastustajansa hävinneet? Asia oli hänen mahdoton käsittää. Jos he olisivat paenneet taikka haavoittuneet, niin olisi kai hän kuullut jotakin liikettä tai ääntä tuolta pensaiden välistä. Olisivatko he kuolleet vai odottivatko muuriensa suojassa ehkä sopivaa tilaisuutta ampua häntä toistamiseen? Epätietoisena tästä ja tuntien voimansa vähenevän, notkisti hän oikean polvensa maahan, nojasi haavoittuneen käsivartensa toista vastaan ja asetti pyssyn piipun palaneen puun rungosta esiin pistävän oksan varaan. Sormi liipasimella, katse suunnattuna muuria kohti ja herkästi kuunnellen pienintäkin risahdusta seisoi hän hievahtamatta paikoillansa muutamia minuutteja, jotka tuntuivat hänestä vuosisadalta.
Vihdoin kuului hänen takanansa etäinen huuto … ja pian sen jälkeen tuli nuolena mäkeä alas koira, joka häntäänsä heiluttaen pysähtyi hänen eteensä. Orso tunsi sen heti ryövärein opettamaksi Bruscoksi, joka epäilemättä näin ilmoitti isäntänsä olevan tulossa. Kunniallistakaan miestä lienee tuskin koskaan varrottu niin kärsimättömästi kuin Orso odotti Bruscon omistajaa. Kuono ilmassa vainusi koira levottomana lähintä aitausta kohti. Äkkiä päästi se äreän murinan, loikkasi kerralla muurin yli ja ilmestyi melkein samalla kertaa muurin harjalle, mistä se katseli Orsoon päin niin selvästi hämmästynein silmin kuin koira ikinä voi sen tehdä. Sitten haisteli se jälleen … tällä kertaa vastakkaiseen aitaukseen päin … jonne se äkkiä hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella. Sekuntia myöhemmin ilmestyi se taas kiviaidan harjalle yhtä hämmästyneen ja levottoman näköisenä. Sen jälkeen lähti se, häntä koipien välissä, juoksemaan pensastoon päin tarkaten yhäti Orsoa ja poistui sivukaaressa verkkaisin askelin; jonkun matkan päässä tielle päästyänsä kapasi se mäkeä ylös melkein äskeisellä nopeudella juostaksensa isäntäänsä vastaan, joka mäen jyrkkyydestä huolimatta nopein askelin laskeutui tasangolle.
— Tänne päin, Brando! huusi Orso niin pian kuin luuli äänensä kantavan.
— Ohoo, Ors' Anton'! Oletteko te haavoittunut? kysyi Brandolaccio juosten luo vallan hengästyneenä. Vartaloonko sattui vai jäseniin?
— Käsivarteen.
— Käsivarteen! No, sitten ei ole hätää. Entäs hän?
— Luulen sattuneen häneenkin.
Seuraten koiraansa juoksi Brandolaccio lähintä kiviaitausta kohti ja kumartui katsomaan muurin toiselle puolen.
Sitten paljasti hän päänsä ja lausui:
— Levätköön rauhassa herra Orlanduccio!
Kääntyen sen jälkeen Orsoa kohti tervehti hän tätä vakavasti:
— Kas, tuota sanoisin minä "taidolla sovitetuksi" sankariksi.
— Elääkö hän vielä? kysyi Orso vaivaloisesti hengittäen.
— Ohoh! Sen jättää hän kiltisti tekemättä, sillä luotinne on sattunut silmään … ja se suru riittää tavallisesti. Pyhän neitsyen veren nimessä, millainen läpi! Hyvä pyssy tuo, kautta uskoni oman! Kuinka karkea luoti! Aivanhan se murskaa aivot mieheltä! Tiedättekös, Ors' Anton', mitä ajattelin kuullessani ensimäiset laukaukset: piff, piff! — Saakeli, ajattelin minä, nyt ne taisivat nykistää kunnon luutnanttini. Mutta kun englantilainen kiväärinne pamahti, pum, pum! … niin arvelin, että mies vastaa… No, Brusco, mitä sinä minusta tahdot?
Koira vei hänet toisen aitauksen luo.
— Suokaa anteeksi, huusi Brandolaccio ällistyneenä, kaksoislaukausko? Elkää hiidessä! Rutto vie, onpas ruuti kallista tähän aikaan, koska te sitä noin säästäen käytätte.
— Jumalan nimessä, kuinka niin? kysyi Orso.
— Hehee! Elkää laskeko leikkiä, hyvä luutnantti! Te vain kaadatte riistaa … ja vaaditte, että muut sen teille kokoo. Onpas eräs mies tänään saapa kauniin jälkiruo'an. Tarkoitan ukko Barricinia. Kuka lahtilihaa tahtonee, niin tuossa sitä on! Kuka perhana nyt ukon perii?
— Mitä? Vincentellokin kuollut?
— Sangen tarkkaan. Hyvää terveyttä meille, jotka tänne jäämme![28] Siinä teette te hyvin, hra luutnantti, ett'ette saata vihamiehillenne pitkällisiä kipuja. Tulkaas katsomaan Vincentelloa: hän on vieläkin polvillaan nojaten päänsä kiviaitaa vastaan. Hän näyttää vain nukahtaneen. Mutta sitä unta voimme kutsua lyijyuneksi. Kurja raukka!
Orso käänsi kauhulla päänsä poispäin.
— Oletko varma siitä, että hän todella on kuollut?
— Siinä olette te Sampiero Corson kaltainen, ett'ette ammu kuin kerran samaa miestä. Katsokaas tuota naarmuanne, vasemmalla puolen rintaa! Sattuipas kuin Vincileonelle Waterloossa. Lyönpä vetoa, että luoti on käynyt sangen lähelle sydäntä. Kaksoislaukaus! Minä luovun, hitto vie, koko urheilusta!… Kaksi riistaa kahdella laukauksella!… Kuulilla! … kaksi veljestä!… Jos teillä sattui olemaan kolmas, niin sai ukko tehdä seuraa… Ampukoonpas joku paremmin!… Olivatpa ne laukauksia, Ors' Anton'!… Mutta minkä saakelin vuoksi ei minunlaisen kunnon pojan ole koskaan suotu onnistua kaksoislaukauksella … santarmein kanssa oteltaessa?
Näin ihmetellen tutkisteli ryöväri Orson käsivartta ja pisti tikarillansa läven hänen hihaansa.
— Ei tämä ole mitään, vakuutti hän. Hiukan parsimista neiti Colomballe, siinä kaikki… Häh? Mitäs minä tuossa näen? Mustelma rinnassa?… Mutta luoti siitä ei ole mennyt … sillä kuinkas te voisitte tuolla tuulella olla. Koettakaas liikuttaa sormianne!… Tunnetteko hampaani, kun purasen teitä pikku sormeen?… Ette tunne juuri ensinkään?… Sama se … ei se mitään ole. Sallikaapa minun ottaa kaula- ja nenäliinanne. Mutta pitkätakkinne on hieman pilalla… Minkä perhanan vuoksi te olette pukeutuneet kuin tanssijaisiin?… Vai häihinkö te aioitte? Kas tässä, juokaas tilkka viiniä … kuinka ei teillä ole kurbitsipulloa mukananne?… Eihän korsikalainen koskaan lähde matkaan ilman tasku-mattia?
Äkkiä keskeytti hän haavurihommansa huudahtaen:
— Kaksi laukausta! Ja molemmat samassa kylminä… Toveriani pastoria on se naurattava … kaksoislaukaus! Saakeli! Mutta tuossahan tulee pikku kilpikonnani vihdoinkin. Chilina!
Orso ei vastannut mitään. Hän oli käynyt kuolon kalpeaksi ja kaikki hänen jäsenensä värisivät.
— Chili, huusi Brandolaccio, vilkaisepas tuonne muurin taakse. Häh?
Käsiänsä ja jalkojansa käyttäen kapusi lapsi muurille… Orlanduccion ruumiin nähtyänsä teki hän heti ristinmerkin.
— Ei se vielä mitään ole, jatkoi ryöväri, mutta käyhän katsomassa, mitä tuolla toisella puolen on.
Lapsi teki toisen ristinmerkin.
— Tekö tämän teitte, eno? kysyi hän arasti.
— Minä! Tuollaisen metsämiehen rinnalla olen minä vain ikäkulu hylkiö! Hra Orson työtä se on. Häntä voit sinä onnitella.
— Neiti Colombaa on se suuresti ilahduttava… Mutta haavoittumisenne on häntä huolestuttava, Ors' Anton'.
— Kas niin, Ors' Anton', sanoi ryöväri sitomisen lopetettuansa, Chilina onkin jo saanut kiinni ratsunne. Nouskaa satulaan ja seuratkaa minua Stazzonan maquis-metsään. Arvaattehan, kenen te siellä tapaatte. Me hoidamme teitä siellä niin hyvin kuin voimme. Pyhän-Kristiinan ristin luona täytyy teidän nousta kävelemään. Hevosenne voitte uskoa Chilinan huostaan; hän vie tästä sanan neiti Colomballe ja tiellä voitte sanoa hänelle, mitä muita terveisiä teillä kotiinne on. Tyttöselle voitte uskoa salaisuutennekin, Ors' Anton', hän antaa ennen hakata itsensä kappaleiksi kuin pettää ystävänsä.
Äänensä helläksi muuttaen kääntyi hän Chilinan puoleen:
— Mene siis, veitikka, ja ole yksinäisyyteesi kirottu, sinä vietävän ilkiö! (Orsolle). Minä olen nähkääs yhtä taikauskoinen kuin monet muutkin ryövärit, jotka pelkäävät kiinnittävänsä lapset itseensä joutavilla siunauksilla ja ylistyksillä… Sillä tiedättehän, että Annocchiaturassa[29] asuvat salaiset voimat ilkeydessään tavallisesti tekevät päin vastoin kuin olemme toivoneet.
— Ja minne joudun minä sitten, Brandolaccio? kysyi Orso riutuvalla äänellä.
— Perhana minut vieköön, jos tiedän useampia mahdollisuuksia kuin nämä kaksi: linnaan tahi maquis-metsän kätköön. Mutta della Rebbian suvun jälkeläinen ei löydä tietä linnaan… Metsän peittoon siis, Ors' Anton'!
— Jääkööt hyvästi siis kaikki toiveeni! huudahti haavoitettu surullisesti.
— Toiveenne?… Mitä hittoja!… Oletteko voinut toivoa onnistuvanne paremmin kaksipiippuisella kiväärillä?… Mutta kuinka saamarin lailla voivat he teitä haavoittaa? Nuo veitikat ovat olleet sitkeämpihenkisiä kuin kissat, luulen ma.
— Hehän ensiksi ampuivat, sanoi Orso.
— Aivan oikein, sen unohdin… Piff, piff! Pum, pum! … kaksoislaukaus yhdellä kädellä!… Jos joku tuon paremmin tekee, menen minä hirteen… Ahaa, te olette jo satulassa … mutta vilkaiskaa toki hiukan työnne tuloksia, ennenkuin poistutte. Jättää heidät noin vain, hyvästiä sanomatta, ei ole kohteliasta, Ors' Anton'.
Orso kannusti ratsuansa… Mistään hinnasta ei hän tahtonut nähdä noita onnettomia, joihin hän oli kuoleman nuolen lähettänyt.
— Vartokaas, Ors' Anton', sanoi ryöväri tarttuen hänen ratsunsa suitsiin kiinni, sallitteko minun puhua suoraan? Noiden molempien nuorten miesten kohtalo minua surettaa. Suokaa anteeksi, mutta … molemmat pulskia … voimakkaita … nuoria miehiä!… Orlanduccion kanssa olin sitä paitse useat kerrat metsästänyt… Neljä päivää sitten lahjoitti hän minulle paketin sikaareja… Ja entäs Vincentello, joka aina on niin hyvällä tuulella!… Tietysti olette te vain täyttänyt velvollisuutenne … ja sitä paitse ei noin kaunista kaksoislaukausta tarvitse katua. Mutta minulla ei ole mitään tekemistä teidän kostonne kanssa… Tiedän teidän olleen oikeassa: vihollisestansa tahtoo aina päästä. Mutta olihan Barricinien perhe vanhaa sukua… Ja molemmat kaksoislaukauksella! Se on terhakkaa.
Pitäessään näin hautajaispulietta Barricinien muistoksi, saattoi
Brandolaccio herra Orsoa, Chilinaa ja Bruseo-koiraa kiireellä
Stazzonan maquis-metsää kohti.