XVI.
Seuraava päivä kului ilman vihamielisyyksiä. Molemmilla tahoilla pysyttiin puolustus-asemassa. Orso ei poistunut talostansa ja suljettuna pysyi Barricinienkin portti koko päivän.
Pietraneran linnoitusväeksi jätetyt viisi santarmia näkyivät kävelevän torilla ja kylän ympäristössä maapoliisin kanssa, joka yksin edusti kylän eli kaupungin sotaväkeä. Voudin apulainen ei riisunut virkavyötä yltänsä; mutta lukuunottamatta n.k. archereja molempien vihamielisten talojen akkunoissa, ei mikään osoittanut sotatilaa. Ainoastaan korsikalainen olisi tehnyt sen huomion, että torilla — vihreän tammen alla — nähtiin yksinomattain naisia.
Illallisen aikana näytti Colomba iloisena veljellensä seuraavaa kirjettä miss Nevileltä:
"Rakas neiti Colomba! Mielihyvällä näin veljenne kirjeestä, että vihamielisyytenne ovat päättyneet. Vastaanottakaa minun onnitteluni sen johdosta. Isäni ei viihdy enää Ajacciossa, kun veljenne ei enää ole täällä juttelemassa sodasta ja metsästämässä hänen kanssansa. Me lähdemme tänään matkalle ja aiomme nukkua seuraavan yön sen sukulaisenne luona, jolle meillä on suosituskirje. Ylihuomenna noin klo 11 saavun minä sinne pyytääkseni saada maistaa sitä vuoristolaisbrucciota, jonka te väitätte olevan paljo parempaa kuin kaupunginjuusto on.
Hyvästi, rakas neiti Colomba.
Ystävättärenne Lyydia Nevil."
— Hän ei siis ole toista kirjettäni saanut, huudahti Orso.
— Näettehän kirjeen päiväyksestä, että nti Lyydia jo oli matkalla, kun teidän kirjeenne saapui Ajaccioon. Kielsittekö te siis häntä tulemasta?
— Minä kirjoitin hänelle, että elämme täällä piiritystilassa…
Silloin ei mielestäni juuri voi vastaanottaa vieraita.
— Niin, ne englantilaiset ovat todellakin omituista väkeä. Viimeisenä yönä, minkä vietin hänen kamarissansa, kertoi hän tuntevansa itsensä sangen pettyneeksi, jos hänen täytyy jättää Korsika näkemättä joku kaunis verikosto. Jos tahdotte, Orso, voisimme antaa hänelle näytännön ja esittää hyökkäyksen vihollisen taloa vastaan?
— Tiedätkös, Colomba, että luonto on nähtävästi erehtynyt tehdessään sinusta naisen. Sinusta olisi tullut mainio sotilas.
— Ehkä. Kaikissa tapauksissa menen valmistamaan bruccioni.
— Se on tarpeetonta. Meidän on lähetettävä joku ilmoittamaan heille tilastamme ja pidättämään heitä tulemasta tänne.
— Vai niin, vai tahtoisitte lähettää sanansaattajan tällaiseen rankkasateeseen, että joku vuorivirta korjaisi sekä viestin että kirjeenne. Voi kuinka minun on sääli ryöväriraukkoja tällaisessa myrskyssä! Onneksi on heillä hyvät pilonit.[26] Tiedättekö, mitä meidän on tekeminen, Orso? Jos myrsky taukoo, niin lähtekää huomen-aamulla sangen varhain matkaan ja joutukaa sukulaisemme luo, ennen kuin ystävämme ovat ehtineet lähteä liikkeelle. Se ei käyne teille vaikeaksi, sillä miss Lyydia nousee aina myöhään ylös. Siellä voitte te kertoa heille, mitä täällä on tapahtunut. Ja jos he siitä huolimatta haluavat tulla, niin vastaanotamme me heidät suurimmalla mielihyvällä.
Orso antoi myöntymyksensä tähän ehdotukseen. Hetken perästä sanoi
Colomba:
— Luulitteko ehkä laskeneeni leikkiä, Orso, puhuessani äsken hyökkäyksestä Barricinien taloa vastaan? Tiedättekö, että meikäläisiä on ainakin kaksi yhtä vihollista vastaan. Sen jälkeen kun prefekti erotti kylävoudin virasta ovat melkein kaikki kyläläiset meidän puolellamme. Me voisimme hakata heidät kappaleiksi. Eikä hyökkäys olisikaan vaikea aloittaa. Jos niin tahdotte, menen minä torikaivolle, ivailen heidän naisiansa, he tulevat ulos … ja kukaties … kurjia raukkoja kuin ovat … kukaties ampuvat he minua archereinsa suojasta … mutta eivät tietysti osaa. Muuta ei tarvita: sodan ovat he silloin alkaneet. Sitä pahempi voitetuille: kuinka voisi temmellyksessä saada selkoa niistä, jotka ovat kolhineet?… Luottakaa siis sisareenne, Orso; lopuksi saapuisivat mustakaavut (lakimiehet), tuhrisivat paljo paperia ja lörpöttelisivät sanomattoman paljo joutavuuksia. Koko juttu raukeisi kuitenkin tyhjiin. Vanha kettu keksisi kyllä keinon näyttää heille tähtiä keskellä päivääkin. Ja ell'ei prefekti vain olisi ehtinyt asettua Vincentellon eteen, niin olisi siinä pian ollut ainakin yksi sellainen.
Kaiken tämän tarinoi Colomba yhtä kylmäverisesti kuin hän hiukkaista ennen oli puhunut bruccion valmistuksesta.
Hämmästyneenä katseli Orso sisartansa pelonalaisella ihailulla.
— Vieno siskoseni Colomba, sanoi hän nousten pöydästä, pelkäänpä sinun olevan itse paholaisen. Mutta ole huoletta. Ell'en voi toimittaa Barricineja hirteen niin keksinen jonkun muun keinon päästäkseni tarkoitusteni perille. Joko kuuma kuula tai kylmää rautaa![27] Näettehän, ett'en vielä ole unohtanut korsikan kieltä.
— Niin pian kuin mahdollista olisi parasta, sanoi Colomba huokaisten. Millä hevosella te huomenna lähdette matkalle, Ors' Anton'?
— Mustalla. Miksi sinä sitä kysyt?
— Käsken vain antaa sille ohria.
Kun Orso oli mennyt kamariinsa, lähetti Colomba palvelustytön ja vahtipaimenet levolle jääden yksin keittiöön brucciota valmistamaan. Silloin tällöin kuunteli hän ja näytti kärsimättömästi vartovan, että Orso ehtisi nukahtaa. Kun hän vihdoinkin luuli voivansa otaksua hänen nukkuvan, otti hän veitsen, koetti sen terävyyttä, veti suuret kengät pieniin jalkoihinsa ja hiipi kuulumattoman hiljaa puutarhaan.
Muureilla suljettu puutarha liittyi suurehkoon aidattuun hakaan, johon hevoset aina yöksi vietiin; Korsikassa niitä näet aniharvoin pidetään öisin talleissa. Tavallisesti päästetään ne valloillensa kedolle siinä luottamuksessa, että ne itse ymmärtävät hakea elantonsa ja suojansa kylmältä ja sateelta.
Colomba avasi puutarhan portin varsin varovasti, astui hakaan ja kutsui hiljaa vihellellen luoksensa hevoset, joille hän muuten usein toi leipää ja suolaa. Niinpian kuin musta oli saavutettavissa, tarttui hän lujasti sen otsaharjaan ja viilsi veitsellä sen toiseen korvaan. Hevonen teki hirveän hypyn ja pakeni tiehensä päästäen sen kimeän äänen, jonka hevoset kovan kivun sattuessa toisinaan päästävät. Tyytyväisenä palasi Colomba sitten puutarhaan, mutta samassa avasi Orso akkunan huutaen: "ken siellä?" Myöskin kuuli hän veljensä juuri lataavan pyssyänsä. Onneksi oli puutarhan portti vallan varjossa ja osaksi suuren viikunapuun peitossa. Veljensä kamarista näkyvistä valon välkähdyksistä päätti hän tämän olevan puuhassa sytyttää lamppuansa. Hän kiirehti sulkemaan puutarhan portin ja hiipi talolle päin muuria pitkin, niin ett'ei hänen tummaa pukuansa voinut erottaa puistikon tummasta varjosta ja onnistui näin pääsemään takaisin keittiöön hiukan ennen kuin Orso avasi oven.
— Mitä nyt? kysyi Colomba.
— Minusta kuulusti kuin olisi puutarhan portti käynyt, sanoi Orso.
— Mahdotonta. Olisihan koira toki haukahtanut. Mutta menkäämme katsomaan.
Orso teki kierroksen puutarhan ympäri ja huomasi ulkoportin hyvin lukituksi; hieman häveten turhaa hälyytystä, palasi hän takaisin.
— Hauskaa nähdä, että käytte varovaiseksi, veljeni, sanoi Colomba; varuillansa pitääkin olla teidän asemassanne.
— Sinähän minut mieleiseksesi muodostat, vastasi Orso. Hyvää yötä!
Jo päivän koettaessa oli Orso valveilla ja valmiina lähtemään. Hänen pukunsa oli sellainen, että se soveltui sekä hienolle miehelle, joka käy vastaanottamaan mielitiettyänsä neitosta, että myöskin verikoston hankkeissa olevalle korsikalaiselle. Vyötäisiltä luontevasti tiukan, sinisen pitkäntakin yllä riippui vyössä vihreästä silkkinauhasta tinattu, rautainen patruunalaatikko, jonka vieressä näkyi sivutaskusta tikarinkahva; kädessä oli hänellä kaunis Manton-kiväärinsä ladattuna.
Sillä aikaa kun hän kiireesti joi kahvinsa, jonka Colomba kaatoi hänelle kuppiin, meni eräs paimen suitsimaan ja satuloimaan ratsua. Orso seurasi sisarensa kanssa hänen jäljessänsä aina hakaan saakka. Paimen olikin saanut hevosen kiinni, mutta pudotti kauhistuksesta sekä suitset että satulan samalla kuin hevonen, muistaen viime yönä saamansa haavan ja peljäten toista korvaansa, peräytyi ta'apäin, hypähti pystyyn, hirnui ja metelöi kuin neljä paholaista.
— Kas niin, joudu, joudu! kiirehti Orso.
— Katsokaas, Ors' Anton' … näettekös tuota, Ors' Anton'! huudahti paimen. Voi, pyhän neitsyen veren nimessä, sitä hävyttömyyttä! j.n.e.
Paimen käytti lukemattoman ja loppumattoman tulvan sadatteluja, joita ei voi kääntää kirjakielelle.
— No, mitä on tapahtunut? kysyi Colomba. Kaikki kolme lähestyivät hevosta; nähtyänsä toisen korvan halaistuksi ja verta vuotavan pääsi heiltä hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus. Tulee muistaa, että vihollisen hevosen silpominen on samalla kosto, taisteluvaatimus ja uhkaus kuolemalla.
Sellaista tekoa ei sovita muu kuin pyssyn laukaus.
Vaikka Orso, joka oli elänyt niin kauvan mantereella, ei tuntenutkaan niin syvästi tämän ilkityön kataluutta, niin olisi hän ehkä kuitenkin hetipaikalla kostanut sen vihamiehillensä, jos joku barricinilainen tällä hetkellä olisi hänen eteensä ilmestynyt.
— Voi noita raukkoja ilkimyksiä! tiuskaisi hän. Poloiselle luontokappaleelle he kostavat, kun eivät uskalla katsoa minua silmiin!
— Mitä me enää vartoisimme, huudahti Colomba rajusti. Silpomalla ratsumme rammoiksi he suorastaan manaavat meitä tappeluun… Emmekö me heille vastaisi? Olettekos te miehiä vai?
— Kostoa! huusivat paikalle kertyneet paimenet. Taluttakaamme hevosta pitkin kylää ja tehkäämme hyökkäys Barricinin taloa vastaan.
— Vallan lähellä heidän torniansa on olkikatolla varustettu jyväaitta, sanoi vanha Polo Griffo, silmänräpäyksessä sytytän minä sen tuleen!
Eräs toinen ehdotti, että kyläkirkon kellotapulista noudettaisiin tikapuut sitä varten; kolmas tahtoi, että Barricinin talon ovet lyötäisiin rikki eräällä hirrenpäällä, joka sattui olemaan torilla jotakin rakennustarvetta varten. Keskellä kaikkia näitä hurjia huutoja kuului Colomban ääni kehoittavan uskollisia asemiehiä käymään taloon saadakseen suuren ryypyn anisetteä, ennenkuin kävivät toimeen.
Onnettomuudeksi tai paremminkin onneksi ei hevosraukalle tehty ilkityö näyttänyt tekevän Orsoon sitä vaikutusta, jota Colomba oli odottanut. Tosin ei hän epäillyt, ettei tuo raaka työ ollut hänen vihamiestensä tekoja; erityisesti epäili hän siitä Orlanducciota. Mutta sitä hän ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori mies, jota hän oli lyönyt korvalle, oli katsonut tämän häväistyksen kostetuksi sillä, että viilsi korvan halki hänen hevoseltansa. Päinvastoin lisäsi tämä alhainen ja naurettava kosto hänen ylenkatsettansa Barricineja kohtaan: nyt yhtyi hän prefektin mielipiteeseen, ett'ei tuollaisten herrasmiesten kanssa todellakaan kannattanut antautua kaksintaisteluun.
Niin pian kuin hän voi saada äänensä kuuluville, selitti hän pökertyneille puoluelaisillensa, että heidän oli luovuttava sotaisista aikeistansa, sillä piakkoin saapuvat tuomarit tiesivät parhaiten kostaa hevosen silvotun korvan.
— Isäntä talossa olen minä, lisäsi hän ankarasti, ja vaadin, että minua totellaan. Sen joka täällä vielä puhuu miestapoista tai murhapoltosta, korvennan minä vuorostansa. Ja nyt … satuloikaa harmi, että pääsen matkalle!
— Kuinka? kysyi Colomba vetäen hänet syrjään, te sallitte siis meitä näin loukattavan. Isävainajamme eläessä eivät Barricinit ikinä olisi uskaltaneet noin silpoa elukoitamme.
— Minä lupaan sinulle, että he vielä katuvat tätä. Mutta noiden kurjien rankaiseminen kuuluu santarmeille ja vanginvartijoille, koska he eivät uskalla käydä muiden kimppuun kuin eläinraukkojen. Tuomioistuin saa puolestamme kostaa heille … mutta ellei se sitä tee, niin … sinun ei tarvitse tulla muistuttamaan minua siitä, kenen poika olen…
— Malttia! rukoili Colomba huokaisten.
— Muista se, siskoni, että jos minä palattuani kuulen täällä toimeenpannun mielenosoituksia Barricineja vastaan, en minä sitä ikinä sinulle anteeksi anna. Onhan sangen mahdollista, jatkoi hän hellemmin, niin, jopa varsin luultavaakin, että palaan everstin ja hänen tyttärensä kanssa. Laita siis huoneet kuntoon heitä varten ja toimita hyvä aamiainen, että vieraamme viihtyisivät täällä niin hyvin kuin mahdollista. Rohkeus on hyvä avu, Colomba, mutta naisen tulee myöskin osata pitää huoli taloudesta. Ja nyt … syleile minua … ja ole järkevä! Kas, harmi onkin jo satuloitu.
— Orso, ette suinkaan te yksin lähde? kysyi Colomba.
— Minä en tarvitse seuralaista, vastasi Orso, ja ole varma siitä, ett'ei minulta korvia silvota.
— Vaan kuinka voisin minä päästää teidät lähtemään yksin näin sotaiseen aikaan. Hoi, Polo Griffo! Halloo, Gian' Francé! Memmo, hoi! Ottakaa pyssynne … ja seuratkaa veljeäni.
Sangen vilkkaan väittelyn jälkeen täytyi Orson suostua lähtemään paimenjoukon seuraamana. Näistä valitsi hän ne kiihkoisimmat, jotka äänekkäimmin olivat sotaan yllyttäneet.
Toistettuansa vielä kerran äskeiset käskyt sisarelle ja kylään jääville paimenille, lähti hän vihdoin matkaan … tehden mutkan välttääksensä Barricinin taloa.
Pietraneran kylän olivat he jo jättäneet kauvas jälkeensä ja ajoivat täyttä nelistä eteenpäin, kun vanha Polo Griffo puron yli mentäessä huomasi lähisuolla joukon sikoja, jotka kaikessa mukavuudessa maata röhöttivät liejussa, nauttien yht'aikaa auringon helteestä ja veden vilppaudesta.
Hetipaikalla tähtäsi hän suurinta emäsikaa ja laski sille kuulan päähän sillä menestyksellä, että se kuoli paikoilleen. Vainajan kumppalit kömpivät ylös ja pakenivat ihmeteltävän nopeasti. Ja vaikka eräs toinen paimenista ampui vuorostansa näiden jälkeen, pääsivät ne kuitenkin ehein nahoin erääseen pensastoon, jonka peittoon hävisivät.
— Te pöllöt! ärjäsi Orso, ettekö te voi erottaa kesyjä sikoja villeistä?
— Häh? vastasi Polo Griffo, tunsinhan minä ne kylävoudin sikolaumaksi… Ja opettaakseni häntä silpomaaan hevosiamme, Ors' Anton'…
— Kuinka? huudahti Orso kiivastuen, vai aiotte te konnat jäljitellä vihamiestenne raakuuksia! Menkää tiehenne, lurjukset! Minä en teitä tarvitse. Muuhun te ette kelpaakaan kuin sikojen kanssa taistelemaan. Vannonpa Jumalan edessä, että lävistän kallonne, jos uskallatte seurata minua!
Molemmat paimenet vaihtoivat ällistyneinä silmäyksiä. Orso kannusti ratsuansa ja hävisi täyttä laukkaa näkyvistä.
— Kas niin! sanoi Polo Griffo, sepä vasta mies! Pidä sitten herrain puolta, jotka sinua näin kohtelevat! Hänen isänsä, eversti, haukkui sinut pahanpäiväiseksi siitä, että kerran tähtäsit kylävoutia… Mokomaa elukkaa ei muka saisi ampua!… Ja entäs poika! Näithän, mitä minä hänen puolestansa tein? Ja palkkioksi uhkaa hän lävistää kalloni niinkuin halkaistaan leilirämä, joka ei enää pidä viiniä. Semmoista ne mantereella oppivat, Memmo!
— Niin kyllä, ja jos se tulee tiedoksi, että sinä olet tuon sian tappanut, niin vetävät he sinut oikeuteen … eikä Ors' Anton' ehkä viitsi puhua puolestasi tuomareille eikä maksaa vahinkoa kylävoudille. Onneksi ei kukaan tekoasi nähnyt … ja pyhä Nega auttaa sinut kyllä koko jutusta.
Hiukan aikaa mietittyänsä tulivat molemmat paimenet siihen päätökseen, että oli viisainta upottaa sika läheiseen suokuoppaan. Ja päätöksensä panivat he myöskin täytäntöön … vaikka kumpikin tietysti sitä ennen viilsi itsellensä muutamia viipaleita tästä della Rebbian ja Barricinien keskinäisen sukuvihan viattomasta uhrista.