TEKIJÄN ALKUSANAT.
Luin äskettäin koko joukon muistiinpanoja ja lentolehtisiä XVI:n vuosisadan lopulta. Olen koettanut laatia poiminnon lukemastani, ja tässä se poiminto nyt on.
Historiassa minä pidän ainoastaan lyhyistä tarinoista ja anekdooteista, ja niistä pidän paraimpina sellaisia, joissa kuvittelen näkeväni todellisen kuvauksen kyseessä olevan aikakauden tavoista ja luonteista. Tämä maku ei ole erikoisen hieno; mutta täytyy häpeäkseni tunnustaa, että mielelläni antaisin koko Thucydideen Aspasian tai jonkun Perikleen orjan oikeaperäisistä muistiinpanoista, sillä muistelmat, jotka ovat kirjailijan ja hänen lukijansa välisiä tuttavallisia keskusteluja, ne yksin pystyvät täydentämään kuvan ihmisestä, kuvan, joka minua huvittaa ja joka herättää mielenkiintoani. XVI:n vuosisadan ranskalaisesta ei voi esim. Mézeray'n teosten nojalla luoda itselleen oikeaa kuvaa, vaan sen löytää Montluc'in, Brantôme'n d'Aubignén Tavannes'n La Nouen y.m. teoksista.[1] Näiden sen aikaisten kirjailijoiden tyylistä oppii siinä suhteessa yhtä paljon kuin heidän kertomuksistaan.
Luin esimerkiksi l'Estoile'ssa seuraavan ytimekkään muistiinpanon:
"Neiti de Châteauneuf, yksi kuninkaan hempukoista ennen tämän Puolan matkaa, oli lemmenpuuskassaan mennyt naimisiin firenzeläisen Antinottin, Marseilles'n kaleriorjainpäällysmiehen kanssa; ja kun hän huomasi miehensä viettävän irstailevaa elämää, surmasi hän tämän omin käsin kuin mies."
Tämän ja niin monen muun jutelman avulla, joita Brantômen teokset ovat täynnä, minä mielessäni laadin luonnekuvan, ja minä herätän henkiin Henrik III:n hovinaisen.
Minusta tuntuu vähän omituiselta verrata sen ajan tapoja omiimme, ja huomata jälkimmäisissä voimakkaiden intohimojen rappeutumista tyyneyden ja ehkäpä onnenkin hyväksi. On sitten vaan osattava vastata kysymykseen, olemmeko parempia kuin esi-isämme, eikä sitä ole yhtä helppo ratkaista, sillä aikojen mukana ovat mielipiteet samanlaisista teoista paljon muunnelleet.
Niinpä v. 1500 tienoilla ei salamurha eikä myrkyttäminen herättänyt yhtä suurta kauhua ja kammoa kuin nykyään. Aatelismies surmasi vihamiehensä salakavalasti; hän anoi armoa, sai sen, ja näyttäytyi jälleen seuraelämässä ilman että kenenkään päähän olisi pälkähtänyt katsoa häneen karsaasti. Vieläpä joskus puhuttiin murhaajasta, jos tappo oli aiheutunut oikeasta kostosta, niinkuin nyt puhutaan hienon maailman miehestä, joka kaksintaistelussa surmaa häntä kovasti loukanneen heittiön.
Mielestäni on niin ollen ilmeistä, ettei XVI:n vuosisadan ihmisten tekoja ja toimia voi arvostella meidän XIX:n vuosisadan ajatustavan ja käsityskannan mukaan. Minkä korkealle kehittynyt sivistys tuomitsee rikokseksi, sitä voi vähemmän kehittyneeltä sivistyskannalta katsoa vain rohkeuden osoitukseksi, ja raakalaisuuden tilassa se ehkä olisi kiitettäväkin teko. Arvostelun, jonka voi sovittaa samaan tekoon, täytyy luonnollisestikin muunnella myöskin sen maan mukaan, missä teko tapahtuu, sillä kansalla ja kansalla on yhtä suuri ero kuin maalla ja maalla.[2]
Mehemet-Ali, jonka kanssa mamelukkien beit kilpailivat Egyptissä vallasta, kutsuu eräänä päivänä tämän sotaväen ylimmät päälliköt juhlaan palatsiinsa. Kun he ovat tulleet sisälle, niin ovet sulkeutuvat. Heidän ollessa paraikaa aterialla, albanialaiset ampuvat heidät väijyksistä kuoliaaksi, ja siitä hetkestä saakka Mehemet-Ali hallitsee yksin Egyptissä.
No niin! sopikaamme pois Mehemet-Alin kanssa: hänhän nauttii suurta arvonantoa Euroopassa, ja kaikissa sanomalehdissä hän käy suuresta miehestä: sanotaan suorastaan, että hän on Egyptin hyväntekijä. Mutta kuitenkin, voiko olla mitään kauhistuttavampaa kuin tappaa ihmisiä, jotka eivät kykene puolustautumaan? Todellisuudessa maan tapa sekä se seikka, että asiasta oli mahdotonta selviytyä muuten, puolustavat moisia salaväijytyksiä. Tähän tapaukseen siis sopii Figaron iskusana: Ma, per Dio, utilita![3]
Jos eräs ministeri, jonka nimen jätän mainitsematta, olisi tavannut albanialaiset valmiina ampumaan hänen määräyksestään, ja jos hän olisi juhlapäivällisillä kiiruhtanut toimittamaan pois päiviltä vasemmiston huomatut miehet, niin hänen tekonsa olisi itse asiassa ollut sama kuin Egyptin hallitsijan, mutta siveellisessä suhteessa sata kertaa rikollisempi. Salamurha ei enää kuulu tapoihimme. Mutta tämä samainen ministeri pani viralta paljon vapaamielisiä valitsijoita, pieniä maaseudun virkamiehiä; toiset hän peloitteli ja sai siten vaalit käymään mielensä mukaan. Jos Mehemet-Ali olisi ollut Ranskassa ministerinä, niin ei hänkään olisi tehnyt sen enempää; ja epäilemättä olisi ranskalaisen ministerin ollut pakko turvautua ammuttamiseen, koskapa kerran viraltapanot eivät olisi kylliksi tehonneet mamelukkien mieleen.[4]
Pärttylinyö oli raskas rikos, mutta toistan sen vielä kerran, XVI:lla vuosisadalla tapahtunut verilöyly ei ole ollenkaan sama rikos kuin XIX:lIä vuosisadalla toimeenpantu. Lisätkäämme vielä, että siihen otti osaa suurin osa kansasta joko teoin tai ainakin sitä mielessään kannattaen: se asestautui käydäkseen hugenottien kimppuun, joita se piti muukalaisina ja vihollisina.
Pärttylinyö oli ikäänkuin kansallinen kapina, samantapainen kuin espanjalaisten v. 1809 tekemä; ja surmatessaan kerettiläisiä Parisin porvarit uskoivat lujasti tottelevansa taivaan ääntä.
Ei ole minunlaiseni kertomuksientekijän asia kuvata tässä kirjassa 1572 vuoden historiallisten tapahtumain pääsisältöä; mutta kun olen puhunut Pärttylinyöstä, niin en voi olla tässä esittämättä eräitä ajatuksia, jotka ovat heränneet mielessäni historiamme veristä lehteä lukiessani.
Onko ymmärretty oikein syyt, jotka aiheuttivat tämän verilöylyn? Oliko sitä kauan edeltäpäin valmistettu, vai oliko se tuloksena äkillisestä määräyksestä tai kerrassaan vain sattumasta?
Ei yksikään historiankirjoittaja anna minulle tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin.
He pitävät tyydyttävinä todistuksina kaupungilla liikkuneita huhuja ja luuloteltuja keskusteluja, jotka painavat hyvin vähän vaa'assa, kun on ratkaistavana näin tärkeä historiallinen kysymys.
Toiset tekevät Kaarle IX:stä teeskentelevän hirviön; toiset pitävät häntä haaveksivana ja malttamattomana jörönä. Jos hän kauan ennen elokuun 24 päivää syytää suustaan uhkauksia protestantteja kohtaan, niin se on todistuksena siitä, että hän hautoo mielessään heidän tuhoamistaan kovin kourin; jos hän taas on heidän kanssaan mielin kielin, niin se osoittaa hänen teeskentelevän.
Tahdon tässä vain viitata erääseen kertomukseen, jota kaikkialla toistetaan ja joka osoittaa, kuinka helposti kaikkien mitä epätodennäköisimpienkin huhujen annetaan käydä täydestä.
Noin vuotta ennen Pärttylinyötä oli — niin sanotaan — jo suunniteltu verilöylyä. Suunnitelma oli seuraava: Pré-aux-Clercs'ille oli määrä rakentaa puutorni; sinne olisi asetettu Guisen herttua katolilaisten aatelismiesten ja sotilaiden kera, ja amiraali Coligny olisi ollut tekevinään sitä vastaan hyökkäyksen protestanttien kera, ikäänkuin näyttääkseen kuninkaalle havainnollisen kuvan linnoituksen piirityksestä. Kun tällaiset turnajaiset olisi kerran saatu alkuun, niin piti katolilaisten, sovitun merkin saadessaan, tarttua aseisiinsa ja surmata vihollisensa, ennenkuin nämä ehtivät toipua hämmästyksestään ja asettua vastarintaan. Lisätään vielä, kertomuksen kaunistamiseksi, että eräs Kaarle IX:n suosikki, jonka nimi oli Lignerolles, olisi varomattomuudessaan paljastanut koko salahankkeen, sanoessaan kuninkaalle, joka puhui kovia sanoja protestanttisille ylimyksille: "Ah, Sire, odottakaa vielä. Meillä on linnoitus, jolla kostamme kaikille protestanteille". Pyydän vaan ottamaan huomioon, ettei tästä linnoituksesta ollut vielä yhtään lankkua pystyssä. Kaiken lisäksi kuningas piti huolen siitä että tämä lörpöttelijä tapettiin. Tämä suunnitelma oli — niin sanotaan, — kansleri Birague'n keksintöä, jonka suuhun kuitenkin pannaan seuraavat sanat, jotka ilmaisevat aivan toisenlaisia aikeita: "että hän muka tarvitsi, vapauttaakseen kuninkaan hänen vihollisistaan, ainoastaan muutamia kokkeja". Tämä jälkimmäinen keino oli paljon käytännöllisempi kuin edellinen, jonka sen päättömyys teki melkein mahdottomaksi toteuttaa käytännössä. Todellakin, kuinka eivät protestanttien epäluulot olisi heränneet tämän pikku kahakan valmisteluista, jossa molemmat, äskettäin vielä keskenään vihamieliset puolueet olisi siten saatettu keskenään käsikähmään. Ja olisihan sitäpaitsi ollut — jos mieli helpolla suoriutua hugenoteista — huono keino yhdistää heidät joukoksi ja aseistaa heidät. On aivan ilmeistä, että jos silloin olisi salaa suunniteltu heidän kaikkien tuhoamista, niin olisi ollut paljon edullisempaa yllättää heidät kukin erikseen ja aseettomina.
Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu siitä, että verilöyly ei ollut edeltäpäin harkittu, enkä voi käsittää, kuinka päinvastaisen käsityskannan ovat voineet omaksua kirjailijat, jotka kuitenkin ovat yhtä mieltä siitä, että Katariina[5] tosin kyllä oli hyvin ilkeä nainen, mutta kuitenkin yksi vuosisatansa terävimpiä poliitikkoja.
Jättäkäämme hetkiseksi moraali syrjään, ja tarkastakaamme tätä luuloteltua suunnitelmaa hyödyn kannalta katsottuna. No siis, minä pidän kiinni siitä, ettei se ollut hoville hyödyksi, varsinkaan kun se pantiin täytäntöön niin kömpelösti, että täytyy sen suunnittelijoita pitää ihmisistä kaikkein päättömimpinä.
On siis tarkastettava, olisiko kuninkaan arvovalta otaksuttavasti voittanut tai kärsinyt sen täytäntöönpanosta, ja oliko hänen etujensa mukaista sallia sen tapahtua.
Ranska oli jakautunut kolmeen puolueeseen: protestantteihin, joiden päällikkönä oli prinssi Condé'n kuolemasta saakka ollut amiraali Coligny, kuninkaan puolueeseen, joka oli heikoin, ja Guise'in puolueeseen eli sen ajan ultrarojalisteihin.
On päivän selvää, että kuninkaan, joka sai pelätä yhtä paljon Guiseja kuin protestanttejakin, tuli koettaa säilyttää arvovaltansa, pitämällä nämä kaksi puoluetta keskenään eripuraisina. Nujertaa niistä toinen, olisi olisi ollut samaa kuin heittäytyä toisen armoille.
Tasapainopolitiikka oli jo silloin hyvin tunnettu ja paljon käytetty.
Ludvig XI oli jo sanonut: "Pitää jakaa voidakseen hallita".
Tutkiskelkaamme nyt, oliko Kaarle IX uskonkiihkoinen; sillä ylenpalttinen uskoninto olisi voinut saada hänet menettelemään tavalla, joka olisi ollut ristiriidassa hänen etujensa ja intressiensä kanssa. Mutta kaikki päinvastoin osoittaa, että joskaan hän ei ollut vapaa-ajattelija, niin ei hän ollut uskonkiihkoilijakaan. Hänen äitinsä muuten, joka häntä kaikessa johti, ei olisikaan epäröinyt uhrata uskonnollisia arkailujaan, jos hänellä nim. niitä oli, vallanhimolleen.[6]
Mutta otaksukaamme, että Kaarle tai hänen äitinsä, tahi jos niin tahtoo sanoa, hänen hallituksensa, olisivat päättäneet vastoin kaikkia politiikan sääntöjä hävittää protestantit Ranskasta, niin on todennäköisintä, että he, kerran tehtyään tämän päätöksen, olisivat asiaa kypsyneesti harkiten koettaneet keksiä sopivimmat keinot, ollakseen varmat yrityksen onnistumisesta. Sillä hetihän huomaa, että kaikkein varminta oli verilöylyn alottaminen kaikissa kuningaskunnan kaupungeissa samalla kertaa, jotta protestantit, ylivoimaisten[7] vihollisten käydessä kaikkialla heidän kimppuunsa, eivät voisi missään ryhtyä vastarintaan. Yksi ainoa päivä olisi ollut kylliksi heidän tuhoamisekseen. Sillä tavallahan Ahasveerus oli suunnitellut juutalaisten teurastuksen toimeenpantavaksi.
Olemme kuitenkin lukeneet, että kuninkaan ensimäiset määräykset protestanttien surmaamisesta ovat päivätyt 28 päivänä, siis neljä päivää pärttylinyön jälkeen, ja sitten kun sanoma tästä suuresta verilöylystä, kuninkaan käskykirjeitä nopeammin levinneenä, oli hälyyttänyt kaikki tähän uskontoon lukeutuvat.
Ennenkaikkea olisi ollut tärkeätä vallata protestanttien tukipaikat. Niinkauan kuin ne pysyivät heidän hallussaan, niinkauan ei kuninkaan arvovalta ollut ehdottoman varma. Siten olisi — jos otaksutaan katolilaisten todella hautoneen salahankkeita, ollut epäilemättä mitä tärkein toimenpide vallata La Rochelle elokuun 24 päivänä, ja samoihin aikoihin olisi Etelä-Ranskassa pitänyt armeijan olla koossa estämässä kaikki reformeerattujen yhtymisyritykset.
Mihinkään sellaiseen ei kuitenkaan oltu ryhdytty.
En voi myöntää oikeaksi ajatusta, että samat miehet olisivat voineet olla rikoksen suunnittelijoina, rikoksen, jonka seuraukset kävisivät niin tärkeiksi, ja panna sen niin huonosti täytäntöön. Toimenpiteisiin oli todellakin ryhdytty niin huonosti, että muutaman kuukauden kuluttua Pärttylinyöstä sota leimahti uudelleen liekkiin, protestantit varmasti suoriutuivat siitä kaikella kunnialla, ja se tuotti heille uusiakin etuoikeuksia.[8]
Entä vihdoin Colignyn murha, joka tapahtui kaksi päivää ennen pärttylinyötä, eikö se lopulta kumoa sitä otaksumaa, että sellainen salajuoni olisi ollut olemassa? Miksi tappaa päällikkö ennen yleistä surmaamista? Eikö se ollut juuri omiaan pelästyttämään hugenotteja ja saamaan heidät olemaan varuillaan?
Tiedän muutamien kirjailijoiden lukevan yksinomaan Guisen herttuan syyksi amiraalia vastaan tehdyn murhayrityksen, mutta paitsi sitä että yleinen mielipide syytti kuningasta tästä rikoksesta,[9] ja että murhaaja sai kuninkaalta palkinnon, niin minä tekisin tästä vielä yhden johtopäätöksen salaliittoa vastaan. Jos sellainen todellakin olisi ollut olemassa, niin täytyi Guisen herttuan välttämättä olla siinä osallisena, ja miksi hän ei olisi voinut viivyttää yksityistä kostoaan pari päivää, saadakseen sen sitä varmemmaksi? Miksi siten vaarantaa koko yrityksen menestyminen, ainoastaan toivossa saada vihamiehensä kuolemaa kiirehdityksi kaksi päivää?
Niinpä siis kaikki tuntuu minusta osoittavan, ettei tämä suuri verilöyly ollut ollenkaan seurauksena kuninkaan salaliitosta yhtä kansanosaa vastaan. Pärttylinyö tuntuu minusta kansankapinan aiheuttamalta, joka ei voinut olla ennakolta valmisteltu, ja joka yhtäkkiä pantiin toimeen.
Tahdon kaikessa nöyryydessä esittää selitykseni ongelmasta.
Coligny oli kolme kertaa kohdellut hallitsijaansa vertaisenaan: siinä oli kylliksi aihetta olla vihattu. Kun Johanna d'Albret oli kuollut, oli Coligny, molemmat nuoret prinssit, Navarran kuningas ja Condén prinssi kun olivat liian nuoret voidakseen olla vaikutusvaltaisia, todenteolla protestanttisen puolueen ainoa johtaja. Jos hän olisi poissa, niin molemmatkin prinssit, keskellä vihollisen leiriä ollen ja niin sanoaksemme vankeina, olisivat olleet kuninkaan vallassa. Siis Colignyn kuolema oli tarpeen Kaarlen vallan varmistamiseksi, joka hallitsijana ei ehkä ollut unhoittanut Alban herttuan lausetta: "Yksi lohi merkitsee enemmän kuin kymmenentuhatta sammakkoa".
Mutta jos kuningas olisi saanut yhdellä iskulla raivatuksi tieltään sekä amiraalin että Guisen herttuan, niin hänestä ilmeisesti olisi tullut ehdoton valtijas.
Se siis piti hänen tehdä: murhauttaa amiraali; tai, jos niin tahdotaan sanoa, antaa siitä vihjaus Guisen herttualle, sitten syyttää tätä prinssiä murhaajaksi ja julistaa hänet jätettäväksi hugenottien kostolle alttiiksi. Tiedetään Guisen herttuan, olipa hän sitten syyllinen Maurevelin yritykseen tai ei, poistuneen Parisista kaikessa kiireessä, ja että reformeeratut, näennäisesti kuninkaan suojeluksen alaisina, uhkailivat kovasti Lothringin suvun prinssejä.
Parisin väestö oli tänä aikakautena hirveän kiihkoista. Porvaristo, järjestettynä sotilaalliseen tapaan, muodosti jonkinlaisen kansalliskaartin, joka voi tarttua aseisiin hälyytyskellon ensi äänen kuullessaan. Yhtä pidetty kun Guisen herttua oli parisilaisten kesken niin isänsä muiston kuin omien ansioittensakin vuoksi, yhtä vihattuja olivat hugenotit, jotka heitä olivat kaksi kertaa piirittäneet. Suosio, jota nämä viimeksi mainitut nauttivat hovissa, kun yksi kuninkaan sisarista meni avioliittoon heidän uskontunnustukseensa kuuluvan prinssin kanssa, kiihdytti heidän ylpeytensä ja heidän vihollistensa vihan kaksinkertaiseksi. Sanalla sanoen: ei tarvinnut muuta, kuin jokin päällikkö asettui näiden kiihkoilijain etunenään ja huusi heille "iskekää!" niin he jo riensivät surmaamaan kerettiläisiä maanmiehiään.
Hovista karkoitettuna, kuninkaan ja protestanttien uhkailemana herttuan täytyi turvautua kansaan. Hän kokoaa kansalliskaartin päälliköt, puhuu heille kerettiläisten muka suunnittelemasta salahankkeesta, koettaa heitä houkutella tuhoamaan nämä, ennenkuin sitä yritettäisiin panna täytäntöön, ja ainoastaan silloin valmistellaan joukkomurhaa. Kun suunnitelman laatimisen ja sen täytäntöönpanon välillä kului ainoastaan muutamia tunteja, niin helposti voi selittää sen salaperäisyyden, jota salajuonen suhteen noudatettiin, sekä että niin monet ihmiset saivat niin hyvin säilyttäneeksi salaisuuden, mikä seikka muuten tuntuisi hyvin ihmeelliseltä, sillä "Parisissa leviävät uskotut salaisuudet hyvin nopeasti".[10]
On vaikea ratkaista, mikä osa kuninkaalla oli verilöylyyn; joskaan hän ei sitä hyväksynyt, niin hän ainakin varmasti antoi sen tapahtua. Kun murhia ja väkivallantöitä oli jatkunut kaksi päivää, niin hän paheksui kaikkea ja tahtoi lopettaa surmaamisen.[11] Mutta kansajoukon intohimot oli päästetty valloilleen, eikä se suinkaan saa vähästä verestä kylläkseen. Se vaati yli kuusikymmentä tuhatta uhria. Hallitsijan oli pakko mennä virran mukana, joka oli häntä voimakkaampi. Hän peruutti armahdusmääräyksensä ja antoi pian toisia, ulottaaksensa murhaamisen yli koko Ranskan valtakunnan. Sellainen on minun mielipiteeni Pärttylin yöstä, ja esittäessäni sen sanon lordi Byronin kera:
"I only say, suppose this supposition".[12]
Don Juan, cant. I. IIXXXV. 1829.