I.
Saksalaiset ratsumiehet.
The black bands come over,
The Alps and their snow,
With Bourbon the rover
They passed the broad Po.[13]
Lord Byron: The deformed transformed.
Ei kaukana Étampes'sta, kun Parisista päin tullaan, voi vieläkin nähdä nelikulmaisen rakennuksen, jossa on suippokaariset ikkunat ja jota koristavat muutamat kömpelöt veistokuvat. Oven yläpuolella on seinäkomero, jossa oli ennen kivinen jumalanäidin kuva; mutta vallankumouksessa sen osaksi tuli niin monen pyhän miehen ja naisen kohtalo, ja sen särki juhlallisesti Larcy'n vallankumousklubin puheenjohtaja. Sittemmin sen paikalle on asetettu uusi madonnan kuva, joka todellisuudessa on vain kipsiä, mutta joka muutamien silkkiriekaleiden ja lasihelmien avulla on vielä sangen muhkean näköinen ja antaa Claude Giraut'n kapakalle kunnianarvoisan ulkonäön.
Jo yli kolme vuosisataa takaperin, s.o. v. 1572, oli tämän rakennuksen, kuten nytkin, määrä ottaa vastaan janoisia matkustajia; mutta se oli siihen aikaan aivan toisen näköinen. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, jotka osoittivat kansalaissodan onnenvaihteluja. Sanojen: Eläköön herra prinssi![14] vieressä saattoi lukea: Eläköön Guisen herttua! Kuolema hugenoteille! Vähän kauemmaksi oli jokin sotilas piirtänyt hiilellä hirsipuun ja hirtetyn ja, pelosta, että sen tarkoituksen suhteen voisi erehtyä, lisännyt sen alle kirjoituksen: Gaspard de Châtillon. Protestantit näyttivät kuitenkin sittemmin olleen herroina näillä seuduin, koskapa heidän päällikkönsä nimi oli pyyhitty pois ja sijaan pantu Guisen herttuan nimi. Toiset, puoliksi näkymättömiin kuluneet kirjoitukset, joita oli vaikea lukea ja vielä vaikeampi tulkita säädyllisin sanoin, todistivat, ettei kuningasta ja hänen äitiään oltu vähemmän säästetty kuin puoluepäälliköitäkään. Mutta pyhimyskuvaparka näytti saaneen enimmän kärsiä kansallis- ja uskonkiihkon vuoksi. Ainakin paristakymmenestä kohdin luotien pirstomana oli kuvapatsas osoituksena hugenottisotilaiden innosta hävittää niitä, mitä he sanoivat "pakanallisiksi kuviksi". Kun hurskas katolilainen patsaan ohi kulkiessaan paljasti kunnioittavasti päänsä, niin protestanttinen ratsumies sitävastoin uskoi olevansa pakoitettu ampumaan sitä pyssyllään; ja, jos hän sai siihen sattumaan, niin hän arveli tehneensä yhtä suuren työn kuin jos olisi tappanut ilmestyskirjan pedon ja hävittänyt epäjumalien palveluksen.
Jo useita kuukausia sitten oli solmittu rauha näiden kahden kilpailevan uskonlahkon kesken, mutta se oli vannottu huulin eikä sydämin. Niiden välinen viha oli yhä voimassa yhtä leppymättömänä. Kaikki tuntui osoittavan, että sota tuskin vielä oli ehtinyt loppua, kaikesta sai sen käsityksen, ettei rauha voinut tulla pitkäaikaiseksi.
Kultaisen Leijonan ravintola oli täynnä sotilaita. Heidän vieraanvoittoisesta puheestaan ja omituisista puvuistaan heidät tunsi saksalaisiksi ratsumiehiksi, joita nimitettiin nimellä reître[15] ja jotka tulivat tarjoamaan palvelustaan protestanttiselle puolueelle, etenkin silloin, kun se kykeni maksamaan heille hyvästi. Joskin näiden muukalaisten suuri ratsastus- ja tuliaseitten käyttötaito teki heidät peloittaviksi taistelussa, niin heillä toiselta puolen oli — ja ehkä vielä suuremmalla oikeudella ansaittu — mitä täydellisimpien rosvojen ja säälimättömien voittajien maine. Joukko, joka oli asettunut majataloon, oli noin viidenkymmenen ratsumiehen vahvuinen; he olivat edellisenä päivänä lähteneet Parisista ja olivat matkalla Orleansiin, asettuakseen sinne varusväeksi.
Toisten sukiessa seinämällä sinne kiinnipantuja hevosia toiset kohentelivat tulta, kääntelivät paistivartaita ja puuhailivat ruuanlaittohommissa. Majatalon kovaonninen isäntä, lakki kädessään ja kyyneleet silmissään, katseli sekamelskaa, jonka hänen keittiönsä tarjosi nähtäväksi. Hän näki kanatarhansa hävitetyksi ja kellariaan ryöstettävän, pullojensa kaulat iskettävän poikki, kun ei katsottu maksavan vaivaa vetää niistä korkkia pois; ja, mikä pahinta, hän tiesi hyvin, että huolimatta kuninkaan antamista ankarista sotakuria koskevista määräyksistä, hänen ei tarvinnut odottaakaan mitään korvausta niiltä, jotka kohtelivat häntä vihollisena. Kaikkialla tunnettu totuus oli, että tänä onnettomana aikana, olipa sitten maassa sota tai rauha, aseistettu joukko eli aina mielensä mukaan joka paikassa, missä se milloinkin sattui olemaan.
Savusta ja rasvatahroista mustuneen tammipöydän ääressä istui saksalaisten ratsumiesten kapteeni. Hän oli iso ja lihava noin viidenkymmenen vanha mies, jolla oli kotkannenä, hyvin punakka iho, harmahtava ja harva tukka, joka huonosti peitti leveän arven, mikä alkoi hänen vasemman korvansa tienoilta ja peittyi lopulta paksujen viiksien alle. Hän oli ottanut pois haarniskansa ja kypärinsä ja jättänyt ylleen vain unkarilaisen nahkapaidan, joka jo oli useista kohdin huolellisesti korjattu. Hänen aseensa olivat paikka paikoin käyneet mustaksi ja hänen sapelinsa ja pistoolinsa olivat asetetut penkille käden ulottuville; vyölleen hän oli jättänyt vain leveän tikarin, aseen, josta varovainen mies luopui ainoastaan makuulle mennessään.
Hänen vasemmalla puolellaan istui nuori, verevä, iso ja sangen sopusuhtainen mies. Hänen takkinsa oli kirjailtu, ja koko hänen puvussaan saattoi huomata vähän enemmän hienoutta kuin hänen toverinsa vaatetuksessa. Hän oli kuitenkin vain kapteenin kornetti.
Kaksi noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenen viiden vuoden ikäistä naista oli heidän seurassaan ja istui saman pöydän ääressä. Heidän puvuissaan oli kurjuuden ja ylellisyyden sekoitusta, eivätkä ne olleet heille tehdyt, vaan sodan onnenpotkaukset näyttivät tuoneen ne heidän käsiinsä. Toisella oli yllään jonkinlainen kullalla kirjailtu mutta kokonaan haalistunut damastiröijy, sekä yksinkertainen liinakankainen hame. Toisella oli sinipunervasamettinen puku ja päässään harmaa miesten huopahattu, jossa oli koristuksena kukonsulka. Molemmatkin olivat kauniita; mutta heidän ujostelemattomat katseensa ja heidän vapaat puheensa ilmaisivat heidän tottuneen elämään sotilaitten parissa. He olivat lähteneet Saksasta ilman mitään määrättyä tarkoitusta tai tointa. Samettipukuinen oli mustalainen; hän osasi povata korteista ja soittaa mandoliinia. Toinen oli perehtynyt haavurin työhön, ja häntä tuntui kornetti pitävän suuressa arvossa.
Nämä neljä henkilöä, jokaisella edessään iso pullo ja lasi, juttelivat keskenään ja ryypiskelivät odottaessaan päivällisen valmistumista.
Keskustelu alkoi laimeta, kuten ainakin nälkäisten ihmisten kesken, kun nuori, kookas ja sangen hienosti puettu mies pysähdytti ravintolan oven eteen hyvän raudikkonsa, jolla hän ratsasti. Ratsumiesten torvensoittaja nousi penkiltä, jossa hän oli istunut ja, lähestyen muukalaista, tarttui hevosen suitsiin. Muukalainen valmistautui kiittämään häntä pitäen tekoa kohteliaisuuden osoituksena; mutta heti hän huomasi erehtyneensä, sillä torvensoittaja avasi hevosen suun, ja tarkasteli sen hampaita tuntijan silmin, sitten hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja katsoen jalon eläimen jalkoja ja lautasia, nyykäytti päätään tyytyväisen näköisenä. — Kaunis hevonen, jolla ratsastatte, herra! hän sanoa mongerti; ja hän lisäsi saksaksi muutamia sanoja, mitkä saivat hänen toverinsa, joiden keskeen hän taas istuutui, purskahtamaan nauruun.
Tämä kursailematon tarkastus ei ollut matkustajan mieleen; hän kuitenkin tyytyi vain luomaan halveksivan katseen torvensoittajaan ja laskeutui maahan kenenkään auttamatta.
Isäntä, joka silloin tuli talosta pihalle, otti kunnioittavasti suitset hänen kädestään ja sanoi hänen korvaansa kylliksi hiljaa, etteivät ratsumiehet voineet mitään kuulla:
— Herra teitä auttakoon, jalo nuori herra! mutta te tulette hyvin huonoon aikaan, sillä noiden lurjusten — joilta pyhä Kristoffer vääntäköön niskat nurin — seura ei ole ollenkaan miellyttävää hyville kristityille kuten teille ja minulle.
Nuori mies hymyili katkerasti.
— Nämä herrat ovat kai protestanttisia ratsumiehiä? hän virkkoi.
— Ja vielä saksalaisia ratsumiehiä kaupan päälle, jatkoi majatalon isäntä. Pyhä Neitsyt heidät tuhotkoon! He ovat olleet täällä tunnin ja sinä aikana he ovat särkeneet puolet huonekaluistani. Kaikki armottomia rosvoja, niinkuin heidän päällikkönsäkin, herra de Châtillon, senkin paholaisen amiraali.
— Harmaaparraksi te olette kovin varomaton, vastasi nuori mies. Jospa sattumalta puhuisittekin protestantille, niin hän voisi helposti vastata teille hyvänsuopaisella läimäyksellä. Ja niin sanoessaan hän löi valkeasta nahasta tehtyä saapastaan raipalla, jota hänen oli tapana käyttää ratsastaessaan.
— Kuinka! — — mitä! — — tekö hugenotti? — — protestantti! — — mitä sanoisinkaan, huudahti isäntä hämmästyneenä. Hän peräytyi askeleen ja tarkasteli muukalaista kiireestä kantapäähän, Ikäänkuin etsiäkseen hänen puvustaan jotain merkkiä, josta olisi voinut arvata, mihin uskontokuntaan hän kuului. Kun tämä tutkimus ja nuoren miehen avoimet ja hymyilevät kasvot saivat hänet vähitellen rauhoittumaan, niin hän rupesi taas puhumaan hiljaisemmalla äänellä:
— Protestantti, jolla on vihreä samettipuku! protestantti, jolla on espanjalainen kaularöyhelöl Ei! se ei voi olla mahdollista! Voi armollinen nuori herra, niin paljon koreita vaatteita ei ole kerettiläisillä. Pyhä Maria! hieno samettinuttu, se on liian kaunis noille saitureille!
Samassa raippa vingahti ilmassa, ja sattuen majatalon isäntäparan poskeen, se oli hänelle kuin puhuteltavansa julkisena uskontunnustuksena.
— Hävytön lörpöttelijä! kas siinä sait oppiaksesi pitämään kielesi kurissa. No, vie nyt hevoseni talliin ja katso ettei siltä puutu mitään.
Majatalon isäntä painoi surullisesti päänsä alas, vei hevosen jonkinlaiseen vajaan, mutisten aivan hiljaan tuhansia kirouksia saksalaisille ja ranskalaisille kerettiläisille; ja jos ei nuori mies olisi seurannut häntä nähdäkseen, miten hänen hevostaan kohdeltaisiin, niin elukka parka olisi kerettiläisenä varmaankin jäänyt ilman illallista.
Muukalainen astui keittiöön ja tervehti siellä koolla olevia, kohottaen sirosti suurta hattuaan, jota varjosti mustakeltainen sulkatöyhtö. Kun kapteeni oli vastannut hänen tervehdykseensä, niin molemmatkin tarkastelivat toisiaan jonkin aikaa mitään puhumatta.
— Kapteeni, virkkoi nuori muukalainen, olen protestanttinen aatelismies, ja minua ilahduttaa tavata täällä muutamia uskonveljiäni. Jos teitä miellyttää, niin syömme yhdessä illallista.
Kapteeni, johon muukalaisen arvokas ryhti ja puvun hienous olivat tehneet edullisen vaikutuksen, vastasi tälle, että se olisi hänelle suuri kunnia. Hetipaikalla, Mila, nuori mustalaisnainen, josta edellä on ollut puhe, tarjosi hänelle paikan penkillä vieressään; ja kun hän oli hyvin palvelevainen luonnostaan, niin hän antoi tälle lasinsakin, jonka kapteeni paikalla täytti.
— Nimeni on Dietrich Hornstein, sanoi kapteeni kilauttaen lasiaan
nuoren miehen lasia vastaan. Olette varmaankin kuullut puhuttavan
Dietrich Hornsteinista? Minä johdin eturivin miehiä Dreux'n ja
Arnay-le-Duc'in taisteluissa.
Muukalainen ymmärsi tämän epäsuoran tavan kysyä häneltä hänen nimeään; hän vastasi:
— Ikävä kyllä en voi sanoa teille nimeä, joka olisi yhtä kuuluisa kuin omanne, kapteeni; tarkoitan sanoa että omani ei ole sitä, sillä isäni nimi on hyvin tunnettu kansalaissodistamme. Nimeni on Bernard de Mergy.
— Minkäs nimen sanoittekaan! kapteeni huudahti täyttäen lasinsa reunoja myöten. Olen tuntenut isänne, herra Bernard de Mergy; olen tuntenut hänet ensimäisestä sodasta saakka, niinkuin läheinen ystävä tunnetaan. Hänen terveydekseen, herra Bernard.
Kapteeni kohotti lasinsa ja sanoi joukolleen muutamia sanoja saksaksi. Samalla hetkellä kuin viini kosketti hänen huuliaan, kaikki hänen ratsumiehensä heittivät hattunsa ilmaan kajahduttaen kovan juhlahuudon. Isäntä luuli sen olevan merkkinä verilöylyn alkamisesta ja heittäytyi polvilleen. Bernardkin oli hieman hämmästynyt tästä tavattomasta kunniasta; hän kuitenkin arveli, että hänen tuli vastata tähän saksalaisen kohteliaisuuteen juomalla kapteenin menestykseksi.
Pullot, joita oli tarmokkaasti kallisteltu jo ennen Mergyn tuloa, eivät enää voineet riittää tähän uuteen esitettävään maljaan.
— Nouse, senkin tekopyhä, sanoi kapteeni, kääntyen isäntään päin, joka oli vielä polvillaan; nouse ja mene hakemaan meille viiniä. Etkö näe, että pullot ovat tyhjät?
Ja kornetti, todistaakseen sen hänelle, heitti yhden hänen päätään kohti. Isäntä juoksi kellariin.
— Se mies on kyllä paatunut lurjus, mutta olisitte voinut tehdä hänelle enemmän pahaa kuin tarkoitittekaan, jos pullo olisi osunut häneen.
— Mitäs turhista! sanoi kornetti ääneen nauraen.
— Paavilaisen pää, sanoi Mila, on kovempi kuin tämä pullo, vaikka se olisi vieläkin tyhjempi.
Kornetti nauroi yhä kovemmin, ja samoin tekivät kaikki läsnäolijat, yksinpä Mergykin, joka kuitenkin hymyili enemmän mustalaistytön kauniille suulle kuin hänen julmalle leikinlaskulleen.
Viiniä tuotiin, illallinen seurasi perästä, ja hetkisen vallinneen hiljaisuuden perästä kapteeni taas puuttui puheisiin, suu ruokaa täynnä.
— Tokko muka tunsin herra de Mergyn! hän oli jalkaväen everstinä hänen ylhäisyytensä prinssin ensimäisestä yrityksestä saakka. Kahtena kuukautena perättäin nukuimme samassa majapaikassa Orleansin piirityksen aikana. Ja kuinka hän nyt voi?
— Sangen hyvin korkeaan ikäänsä katsoen, Jumalan kiitos! Hän on hyvin usein puhunut minulle saksalaisista ratsumiehistä ja kauniista hyökkäyksistä, joita he tekivät Dreux'n taistelussa.
— Olen tuntenut myöskin hänen vanhemman poikansa — — — veljenne, kapteeni Georges'in. Tahdon sanoa teille…
Mergy näytti olevan hämillään.
— Hän oli oikein hitonmoinen sotakarhu, jatkoi kapteeni; mutta, lempo soikoon, hän oli tuittupää: Olen hänelle vihoissani isänne puolesta, hänen uskostaluopumisensa lienee ukkoon koskenut kovasti.
Mergy punastui silmänvalkuaisiaan myöten; hän sopersi muutamia sanoja kuin puolustaakseen veljeään, mutta oli helppo nähdä, että hän tuomitsi tätä vielä ankarammin kuin ratsumiesten päällikkö.
— Aha! minä huomaan että se asia kiusaa teitä, sanoi kapteeni; no niin, älkäämme enää puhuko siitä. Se oli tappio uskonnolle ja suuri voitto kuninkaalle, jonka sanotaan häntä suosivan.
— Te tulette Parisista, keskeytti Mergy koettaen kääntää keskustelun toisaanne. Onko herra Amiraali tullut? Epäilemättäkin olette hänet nähnyt? Kuinka hän nykyään voi?
— Hän tuli Blois'sta hovin mukana, kun me läksimme. Hän voi mainiosti; hän on reipas ja iloinen. Hänellä on vielä parikymmentä kansalaissotaa mielessään, sillä hyvällä miehellä. Hänen majesteettinsa kohtelee häntä sellaisella kunnioituksella, että kaikki paavilaiset ovat kiukusta pakahtua.
— Todellakin! Kuningas ei voi koskaan antaa hänelle kylliksi suurta tunnustusta hänen ansioistaan.
— Tietäkääpäs! Eilen minä näin kuninkaan Louvren portailla, ja hän puristi amiraalin kättä. Herra de Guise, joka tuli perässä, oli niin surkean näköinen kuin piiskattava mäyräkoira; ja tiedättekös mitä minä ajattelin? Minusta oli kuin olisin nähnyt miehen, joka näyttää leijonaa markkinoilla; hän antoi tämän ojentaa itselleen kätensä kuin koiran käpälänsä; mutta vaikkapa Gilles aina säilyttää malttinsa ja pitää hyvän naaman, niin hän ei kuitenkaan koskaan unhoita, että käpälässä on peloittavat kynnet. Niin, partani kautta, olisi voinut sanoa että kuningas tunsi amiraalin kynnet.
— Amiraali on mahtava mies, virkkoi kornetti. (Se oli eräänlainen protestanttisessa armeijassa käytetty sananparsi).
— Hän on hyvin komea mies ikäisekseen, huomautti Mila neito.
— Pitäisin rakastajanani mieluummin hänet kuin nuoren paavilaisen, tokaisi Trudchen neito, kornetin ystävätär.
— Hän on uskonnon tukipylväs, sanoi Mergy, joka myöskin tahtoi osaltaan yhtyä kiitoksiin.
— Kyllä niinkin, mutta pirullisen kova hän on sotakurista, kapteeni lausui päätään pudistaen. Hänen kornettinsa iski merkitsevästi silmiään, ja hänen turpea naamansa vetäytyi irvistykseen, jota hän luuli hymyksi.
— Enpä olisi odottanut, sanoi Mergy, kuulevani niin vanhan sotilaan kuin teidän, kapteeni, moittivan herra amiraalia tarkasta sotakurista, jota hän pakoitti armeijassaan noudattamaan.
— Niin, kyllä epäilemättä tarvitaan kuriakin; mutta pitää ottaa myöskin huomioon kaikki vaivat ja rasitukset, jotka sotamies saa kestää, eikä kieltää häntä pitämästä hyviä päiviä, kun hän sattumalta saa siihen tilaisuuden. Mutta hittoja kanssa! joka ihmisellä on vikansa; ja vaikkapa herra amiraali hirtättikin minut, niin juokaamme hänen maljansa.
— Amiraaliko teidät hirtättänyt! huudahti Mergy; te olette kovin pirteä ja reipas ollaksenne hirtetty mies.
— Niin, jumal'auta! hän hirtätti minut! mutta minä en ole pitkävihainen, ja juodaanpa nyt hänen onnekseen.
Ennenkuin Mergy ehti uudistaa kysymyksensä, oli kapteeni täyttänyt kaikki lasit, ottanut hatun päästään ja komentanut miehensä kolmasti hurraamaan. Kun lasit olivat tyhjät ja melu asettunut, niin Mergy puuttui taas puheeseen:
— Miksi teidät sitten hirtettiin, kapteeni?
— Tyhjänpäiväisestä asiasta; viheliäinen Sain-tonge'n luostari ryöstettiin ja sitten satuttiin polttamaan.
— Niin, mutta kaikki munkit eivät olleet menneet ulos, keskeytti kornetti, nauraen täyttä kurkkua sukkeluudelleen.
— Entäpä sitten! Mitäpä sillä väliä, jos sellainen roskaväki palaa vähän ennemmin tai vähän myöhemmin? Mutta amiraali, voitteko uskoa, herra de Mergy? hänpä suuttui siitä kuin tupakka, ja hänen kivatterinsa otti minut muitta mutkitta huomaansa. Silloin kaikki hänen aatelismiehensä ja kaikki ylimykset, jotka olivat hänen ympärillään, yksinpä herra de La Nouekin, joka kuten tietty ei hellittele sotamiestä (sillä La Noue, kuten he sanovat, sitoo vaan ei päästä),[16] kaikki päälliköt pyysivät amiraalia armahtamaan minua, mutta hänpä sanoi jyrkästi että ei! — Saakeli soikoon! kuinka hän oli vihainen, hän pureskeli raivoissaan hammaspuikkoaan, ja tunnettehan sananlaskun: Herra varjelkoon meitä herra de Montmorencyn rukousnauhasta ja herra amiraalin hammaspuikosta. — Jumala armahtakoon! hän sanoi, täytyy lopettaa rosvoileminen niin kauvan kuin se on vielä alussaan; jos sen annamme kasvaa suureksi puuksi, niin se lopettaa meidät. Sitten saapuu pappi, kirja kainalossa, meidät viedään molemmatkin erään vissin tammen alle… tuntuu kuin näkisin sen vieläkin, yksi oksa törröttää suoraan eteenpäin, näytti kasvaneen siihen aivankuin vartavasten tätä toimitusta varten; nuoran silmukka pistetään kaulaani. Joka kerta kun sitä ajattelen, kurkkuni käy kuivaksi kuin taula.
— Tuossa saat sille kostuketta, sanoi Mila, ja täytti kertojan lasin ääriään myöten.
Kapteeni tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja jatkoi seuraavaan tapaan:
— En pitänyt enää itseäni tyhjän tammenterhonkaan veroisena, kun keksin sanoa amiraalille:
— Mitä! Teidän armonne, tällä tavalla hirtetään mies, joka komensi eturivin miehiä Dreux'ssä? Näin hänen sylkevän suustaan hammaspuikkonsa ja ottavan uuden. Sanoin itsekseni: — Hyvä! Se on hyvä merkki. Hän kutsui luokseen kapteeni Cormier'n, ja sanoi hiljaa hänelle jotain, sitten hän virkkoi piiskurille:
— No, tämä mies on vedettävä riippumaan. Ja sitten hän pyörähtää ympäri kantapäillään. Totta tosiaan minut vedettiin roikkumaan, mutta kunnon Cormier tempasi miekan käteensä ja katkasi heti köyden, niin että minä putosin oksaltani maahan punaisena kuin keitetty krapu.
— Saan onnitella teitä että suoriuduitte siitä niin hyvin, sanoi Mergy. — Hän katsoi tarkkaavaisesti kapteeniin, ja hänestä tuntui nähtävästi vähän kiusalliselta olla miehen seurassa, joka oli rehellisesti ansainnut hirttonuoran; mutta tuona kovaonnisena aikana olivat rikokset niin tavallisia, ettei niistä voinut tuomita läheskään niin ankarasti kuin mitä nyt tehtäisiin. Toisen puolueen harjoittamat julmuudet oikeuttivat tavallaan niiden kostamisen, ja uskonvimma tukahdutti kaiken kansallisen heimotunteen. Muuten, jos totta puhutaan, niin neiti Milan salainen keimailu joka hänestä alkoi tuntua hyvin kauniilta, ja viinihöyryt, jotka vaikuttivat hänen nuoriin aivoihinsa tehokkaammin kuin saksalaisten ratsumiesten karaistuneihin päihin, kaikki tämä saattoi hänet tavallista anteeksiantavaisemmaksi pöytätovereitaan kohtaan.
— Minä pidin kapteenin piilossa katetuissa rattaissa enemmän kuin viikon ajan, sanoi Miia, ja päästin hänet sieltä ulos ainoastaan öisin.
— Ja minä, lisäsi Trudchen, toin hänelle ruokaa ja juomista: kysykää vaikka häneltä itseltään.
— Amiraali oli olevinaan kauhean vihainen Cormier'lle; mutta se oli kaikki vaan heidän keskistään ilveilyä. Minä puolestani kuljin kauan armeijan matkassa uskaltamatta koskaan näyttäytyä amiraalille; lopulta hän Longnac'in piirityksessä huomasi minut saartokaivannossa ja sanoi minulle: — Dietrich, ystäväiseni, kun ei sinua saatu hirtetyksi, niin mene ammuttamaan itsesi. Ja hän osoitti minulle muurinaukkoa. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, syöksyin rohkeasti rynnäkköön, ja seuraavana päivänä minä menin hänen luokseen keskellä katua, ja pidin kädessäni hattuani, jonka pyssynluoti oli lävistänyt. — Teidän armonne, sanoin hänelle, minut ammuttiin samalla tavalla kuin hirtettiinkin. Hän hymyili, ja antoi minulle kukkaronsa, sanoen: — Kas tuossa sinulle uuteen hattuun. Siitä lähtien olemme aina olleet hyvät ystävät. Voi kuinka ihanaa olikaan samaisen Longnac'in ryöstäminen! ihan tulee vesi suuhun, kun vaan sitä ajatteleekaan.
— Miten kauniita silkkipukuja! huudahti Mila.
— Mitkä määrät kauniita liinavaatteita, huudahti Trudchen.
— Kuinka siellä pidettiinkään elämää suuren luostarin nunnien kanssa! sanoi kornetti. Kaksi sataa ratsastavaa pyssymiestä majoitettuna samaan paikkaan sadan nunnan kanssa!
— Heitä oli siellä yli kaksikymmentä, jotka luopuivat paavinuskosta, he rupesivat niin pitämään hugenoteista.
— Siellähän, huudahti kapteeni, siellä juuri sai ilokseen nähdä kevytaseisten ratsumiestemme menevän hevosten juottopaikalle, pappien messukasukat harteillaan, ja hevostemme syövän kauroja alttarilta; ja me itse joimme pappien hyvää viiniä heidän hopeisista ehtoolliskalkeistaan.
Hän käänsi päätään käskeäkseen tuoda juomista, ja näki majatalonisännän seisovan kädet ristissä, silmät kohti taivasta kohotettuina, kasvoillaan määrättömän kauhun ilme.
— Pöllö! sanoi kunnon Dietrich Hornstein olkapäitään kohauttaen. Kuinka voi olla ainoatakaan ihmistä, joka on kylläksi typerä uskoakseen kaikkea roskaa, mitä paavilaiset papit latelevat. Tiedättekö, herra de Mergy, Montcontourin taistelussa minä ammuin pistoolillani kuoliaaksi erään Anjoun herttuan aatelismiehen; ja kun otin häneltä hänen takkinsa, niin voitteko arvata mitä näin hänellä olevan vatsansa ympärillä? Ison silkkipalan, joka oli täynnä pyhimysten nimiä. Hän luuli sillä voivansa varautua luoteja vastaan. Hitto vieköön, minä näytin hänelle, ettei ole sitä messuhakaa, jonka läpi ei protestantin luoti mene.
— Niin, mitäs messuhaoista, keskeytti kornetti, mutta minun kotimaassani on myytävänä pergamenttia, joka suojelee lyijyltä ja raudalta.
— Minä pitäisin parempana, virkkoi Mergy, hyvästä teräksestä taitavasti taottua haarniskaa, sellaista, joita Jakob Leschot Alankomaissa valmistaa.
— Kuulkaapas, puuttui kapteeni taas puheeseen, ei pidä väittää, ettei voisi tehdä itseään kovaksi; minä itse, joka teille puhun, näin Dreux'ssä aatelismiehen, joka oli saanut pyssynkuulan keskelle rintaansa; hän tunsi kovaksi tekevän voiteen, ja oli hieronut sitä nahkahaarniskansa alle; no niin, ei voinut hänestä nähdä, että luoti olisi tehnyt häneen mustelmaakaan.
— Ja ettekö te pikemminkin usko mainitsemanne nahkavarustuksen yksinään voineen pysäyttää luodin?
— No, te ranskalaiset sitten ette tahdo uskoa mitään, ettekä mihinkään. Mutta mitä sanoisitte, jos olisitte nähneet, niinkuin minä, schlesialaisen santarmin laskevan kätensä pöydälle, kenenkään voimatta saada siihen naarmuakaan, vaikka olisi iskenyt puukolla voimiensa takaa? Mutta te nauratte, ettekä usko, että se on mahdollista; kysykääpäs Miialta. Näettehän tuon tytön? Hän on kotoisin maasta, jossa on noitia yhtä tiheässä kuin munkkia tässä maassa; hän voi teille kertoa kammottavia kertomuksia. Joskus pitkinä syksyiltoina kun istumme taivasalla nuotion ympärillä, hän saa kertomillaan jutuilla hiukseni nousemaan pystyyn.
— Olisin ihastunut jos saisin kuulla sellaisen, sanoi Mergy; kaunis
Mila, suokaa meille se huvi.
— Niin, Miia, pyyteli kapteeni, kerrohan meille jokin tarina sillä välin kun juomme pohjaan nämä pullot.
— Kuunnelkaa sitten minua, sanoi Miia; ja te, nuori herrani, joka ette usko mitään, olkaa niin hyvä, pitäkää epäilyksenne vain ominanne.
— Kuinka te voitte sanoa, etten minä usko mihinkään? vastasi Mergy hänelle hiljaa; todentotta, uskon, että olette noitunut minut, sillä olen jo ihan rakastunut teihin.
Miia työnsi hänet hiljaa luotaan, sillä Mergyn suu melkein kosketti hänen poskeaan; ja luotuaan salavihkaa silmäyksen sekä oikealle että vasemmalle ollakseen varma siitä, että kaikki häntä kuuntelivat, hän alkoi seuraavaan tapaan:
— Kapteeni, varmaankin te olette ollut Hamelnissa?
— En koskaan.
— Entä te, kornetti?
— En minäkään.
— Kuinka! Enkö löydä ketään, joka olisi ollut Hamelnissa?
— Minä olen ollut siellä vuoden, sanoi yksi ratsumiehistä, tullen lähemmäksi.
— No niin, Fritz, sinä olet nähnyt Hamelnin kirkon?
— Enemmän kuin sata kertaa.
— Ja sen värikkäät ikkunaruudut?
— Varmasti.
— Ja mitä sinä olet nähnyt niihin ikkunoihin maalattuna?
— Niissä ikkunoissako? — — Luulen että vasemmanpuoleisessa ikkunassa on pitkä musta mies, joka soittaa huilua, ja pieniä lapsia, jotka juoksevat hänen perässään.
— Ihan niin. No niin, minä kerron teille tarinan siitä mustasta miehestä ja niistä pienistä lapsista.
"Monta vuotta sitten oli hamelnilaisten kiusana määrätön rottalauma, joita tuli pohjoisesta niin taajoina joukkoina, että maa oli niitä aivan mustanaan, ja ettei rattailla-ajaja olisi uskaltanut hevosineen ajaa poikki tien, mitä pitkin nämä elukat vaeltivat. Ne söivät kaikki putipuhtaaksi; ja jyväaitasta ne söivät tynnörin viljaa vähemmällä vaivalla kuin minä juon lasillisen tätä hyvää viiniä."
Hän joi, pyyhki suutaan ja jatkoi:
"Hiirennakit, rotanloukut, satimet, myrkyt jäivät tehottomiksi. Bremenistä oli tilattu alus, lastina tuhatsata kissaa; mutta ne eivät mahtaneet mitään. Jos tappoi tuhat rottaa niin tuli kymmenen tuhatta sijaan ja ne vielä nälkäisempiä kuin entiset. Sanalla sanoen, jos ei olisi saatu apua tähän vitsaukseen, niin ei Hamelniin olisi jäänyt viljan jyvääkään jälelle, ja kaikki asukkaat olisivat kuolleet nälkään.
"Silloin tulee eräänä perjantaina kaupungin pormestarin luo pitkä, ahavoitunut, kuivakas mies, jolla on suuret silmät, suuta korviin, yllään punainen Ihokas, huippulakki, leveät nauhoilla koristetut polvihousut, harmaat sukat ja kengissä suuret tulipunaiset nauhasolmukkeet. Kupeellaan hänellä on pieni nahkapussi. On aivan kuin näkisin hänet vielä."
Kaikkien silmät kääntyivät vaistomaisesti seinään päin, johon Miia tuijotti.
— Te siis näitte hänet? Mergy kysyi.
— En minä, mutta isoäitini kyllä; ja hän muisti niin tarkoin tämän miehen ulkonäön, että olisi voinut piirtää hänen kuvansa.
— Ja mitä hän sanoi pormestarille?
"Hän tarjoutui, vaatien palkaksi sata tukaattia, vapauttamaan kaupungin sitä rasittavasta maanvaivasta. Voitte arvata että pormestari ja porvarit heti paikalla suostuivat siihen. Silloin muukalainen kohta otti pussistaan pronssisen huilun, ja asetuttuaan kauppatorille, kirkon eteen, mutta selin siihen, huomatkaa se tarkoin, — hän alkoi soittaa kummallista säveltä, sellaista, jommoista saksalainen huilunpuhaltaja ei ole koskaan soittanut. Kuullessaan tämän sävelen alkoi kaikista vajoista, kaikista seinänkoloista, vuoliaisten ja kattotiilten alta juosta hiiriä ja rottia sadottain ja tuhansittain hänen luokseen. Yhä vaan soittaen muukalainen läksi astelemaan Weseriä kohti; ja siellä hän, otettuaan pois kengänhihnansa meni veteen perässään kaikki Hamelnin rotat, jotka heti hukkuivat. Yksi ainoa vaan jäi koko kaupunkiin, ja saatte nähdä minkä vuoksi. Taikuri, sillä sellainen hän oli, kysyi eräältä kuhnustelijalta, joka ei vielä ollut tullut jokeen Weseriin, minkävuoksi Klauss, valkea rotta, ei ollut vielä tullut."
— Armollinen herra, vastasi rotta, hän on niin vanha, ettei hän enää jaksa kävellä.
— Mene siis itse hakemaan häntä, vastasi taikuri. Ja rotta samaa tietä kaupunkiin takaisin, josta se viipymättä palasi tuoden mukanaan valkean, niin vanhan, niin vanhan rotan, ettei se enää päässyt omin voimin liikkeelle. Molemmatkin, nuorempi vetäen vanhaa hännästä, menivät Weseriin ja hukkuivat kuten toverinsakin. Sillä tavalla kaupunki pääsi niistä. Mutta kun muukalainen tuli kaupungintalolle nostamaan luvattua palkkaansa, niin pormestari ja porvarit, jotka arvelivat, ettei heidän enää tarvinnut rottien suhteen olla ollenkaan peloissaan, ja kuvitellen mielessään että he voisivat helposti pitää puolensa miestä vastaan, jolla ei ollut ketään suojelijaa, olivat kylliksi hävyttömiä tarjotakseen hänelle kymmenen tukaattia paamiensa sadan asemesta. Muukalainen rupesi väittämään vastaan; hänen käskettiin mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän uhkasi, että he saisivat sen maksaa vielä kalliimmin, jos he eivät täyttäisi sopimustaan sananmukaisesti. Porvarit purskahtivat uhkauksen kuullessaan ihan ääneen nauramaan, ajoivat hänet ulos kaupungintalosta, sanoen häntä kauniiksi rotanpyytäjäksi, jota herjausta kaupungin lapset vaikuttivat seuratessaan häntä pitkin katuja aina Uudelle Portille asti. Seuraavana perjantaina keskipäivän aikaan ilmestyi muukalainen jälleen torille, mutta tällä kertaa purppuranvärinen, omituinen kairalakki päässään. Hän otti pussistaan huilun, joka oli ihan toisenlainen kuin edellinen, ja kun hän alkoi sillä soittaa, niin kaikki kaupungin pojat, kuusivuotisista viisitoistavuotisiin, seurasivat häntä ja menivät hänen mukanaan ulos kaupungista."
— Ja sallivatko Hamelnin asukkaat lapset ryöstää? kysyivät yhtaikaa sekä Mergy että kapteeni.
"He seurasivat lapsia Koppenbergin vuoren juurelle asti, lähelle luolaa, joka nyt on tukittu. Huilunpuhaltaja meni luolaan ja kaikki lapset hänen perässään. Jonkin aikaa kuului hänen huilunsa ääni, se heikkeni vähitellen; viimein ei kuulunut enää mitään. Lapset olivat hävinneet näkyvistä, eikä heistä senperästä ole koskaan mitään kuultu."
Mustalaisnainen lopetti, tutkiakseen kuulijainsa kasvonilmeistä, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli heihin tehnyt.
Ratsumies, joka oli ollut Hamelnissa, puuttui puheeseen ja sanoi:
— Tämä kertomus on niin totta, että kun Hamelnissa puhutaan jostain merkillisestä tapahtumasta, niin sanotaan: Tämä tapahtui kaksikymmentä, kymmenen vuotta lastemme lähdön jälkeen. Falkensteinin herra ryösti kaupunkiamme 60 vuoden kuluttua lastemme lähdöstä.
— Mutta omituisinta on, että samaan aikaan ilmestyi, hyvin kauaksi sieltä, Transsylvaniaan, lapsia, jotka puhuivat hyvin saksaa, eivätkä voineet sanoa mistä he olivat tulleet. He menivät siellä naimisiin, ja opettivat kielensä lapsilleen, josta johtuu, että Transsylvaniassa puhutaan saksaa tänäkin päivänä.
— Ja paholainen siis vei Hamelnin lapset sinne? sanoi Mergy hymyillen.
— Taivas olkoon todistajanani, että se on totta, huudahti kapteeni, sillä minä olen ollut Transsylvaniassa ja tiedän hyvin, että siellä puhutaan saksaa, kun taas koko ympäristön asukkaat solkkaavat helvetillistä mongerrustaan.
Kapteenin todistus oli yhtä hyvä kuin moni muukin todiste, joita on niin paljon.
— Tahdotteko että povaan teille? kysyi Mila Mergyltä.
— Mielelläni, vastasi Mergy, kietoen vasemman käsivartensa mustalaisnaisen vyötäisille samalla kuin hän ojensi tälle oikean kätensä avonaisena.
Mila tarkasteli melkein viiden minutin ajan mitään puhumatta, pudistaen silloin tällöin päätään miettiväisen näköisenä.
— No, kaunis lapsukaiseni, saanko rakastajattarekseni rakastamani naisen?
Mila näpäytti häntä kädelle.
— Onnea ja onnettomuutta, virkkoi hän; siniset silmät tekevät pahaa ja hyvää. Pahinta on, että vuodatat omaa vertasi.
Kapteeni ja kornetti istuivat äänettöminä, molempiinkin näytti tämä ennustuksen synkkä loppu samalla tavalla koskevan.
Syrjässä teki majatalonisäntä suuria ristinmerkkejä.
— Uskon että olet todellinen noita, jos osaat sanoa minulle, mitä heti kohta teen.
— Sinä syleilet minua, kuiskasi mustalaisnainen hänen korvaansa.
— Hän on noita, huudahti Mergy häntä syleillen. Hän puheli yhä edelleen aivan hiljaa kauniin ennustajattarensa kanssa, ja heidän hyvä yhteisymmärryksensä näytti käyvän joka hetki yhä täydellisemmäksi.
Trudchen otti jonkinlaisen mandoliinin, jossa oli vielä melkein kaikki kielet jäljellä, ja soitti aluksi saksalaisen marssin. Sitten, nähdessään sotilaiden käyneen piiriin ympärilleen, hän lauloi omalla kielellään sotalaulun, jonka loppukerron ratsumiehet veisasivat täyttä kurkkua. Kapteeni, heidän esimerkkinsä innostamana, alkoi laulaa hoilata äänellä, joka oli särkeä kaikki ikkunaruudut, vanhaa hugenottilaulua, jonka sävel oli ainakin yhtä kömpelö kuin sen sanatkin.
Viinin innostamina alkoivat kaikki ratsumiehet laulaa jokainen eri säveltä. Lautasten ja pullojen sirpaleet peittivät lattian; keittiöstä kajahtelivat kiroukset, naurunrähäkkä ja juomalaulut. Pian kuitenkin antoi uni, Orleans'in viinin höyryjen avustamana, useimpien tähän bakkanaalinäytökseen osaaottavien tuntea mahtiaan. Sotilaat heittäytyivät pitkäkseen penkeille; asetettuaan kaksi vartijaa ovelle, laahusti kornetti hoiperrellen vuoteelleen; kapteeni, joka vielä osasi kulkea suoraan, nousi horjumatta ylös portaita isännän huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen majatalon paraimpana.
Entä Mergy ja mustalaisnainen? Ennen kapteenin laulua he olivat hävinneet niin toinen kuin toinenkin.