II.
Seuraavana päivänä.
Eräs kantaja. Minä sanon että tahdon rahaa heti palkalla.
Molière, Sievistelevät hupsut.
Oli jo kauan ollut täysi päivä, kun Mergy heräsi pää vielä vähän pyörällä edellisen illan muistoista. Hänen vaatteensa olivat ympäri huonetta huiskin haiskin, ja hänen pieni matkalaukkunsa oli avattuna lattialla. Nousten istumaan hän katseli jonkinaikaa tätä sekamelskaa, hieroen päätään ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan. Hänen kasvoillaan kuvastui samalla-aikaa väsymystä, kummastusta ja levottomuutta.
Hänen huoneeseensa johtavilta kivisiltä portailta alkoi kuulua raskaita askelia. Ovi aukeni tulijan viitsimättä edes ensin koputtaa, ja sisään astui majatalon isäntä, naama vielä nyrpeämmän näköisenä kuin edellisenä päivänä; mutta helposti saattoi hänen kasvoillaan huomata nenäkkään ilmeen, joka oli tullut pelokkaan sijalle.
Hän loi silmäyksen ympäri huonetta ja teki ristinmerkin ikäänkuin kauhistuneena sellaisen sekasorron näkemisestä.
— Kas, kas, armollinen nuori herra, vielä vuoteessa? No, nyt ylös, sillä meidän on selviteltävä laskumme?
Kammottavasti haukotellen Mergy pisti toisen jalkansa ulos vuoteesta.
— Miksi kaikki tämä epäjärjestys? Miksi minun matkalaukkuni on avattu? hän kysyi vähintään yhtä tyytymättömällä äänellä kuin millä isäntä oli puhunut.
— Miksikä, niin, miksikä? tämä vastasi; mistä minä sen tiedän? Minä vähättelen teidän matkalaukuistanne. Te olette panneet taloni paljon pahempaan epäjärjestykseen. Mutta kautta pyhän Eustakiuksen, suojeluspyhäni, te saatte sen vielä maksaa.
Hänen näin puhuessaan Mergy veti jalkaansa helakanpunaiset polvihousunsa, ja hänen niitä liikuttaessaan putosi hänen kukkaronsa niiden avoimesta taskusta. Varmaankin sen pudotessaan synnyttämä ääni kuulosti jollain tavoin oudolta, sillä hän otti kukkaron heti maasta ja avasi sen.
— Minulta on varastettu! hän huudahti kääntyen isäntään päin.
Kahdenkymmenen kulta-eky'n[17] asemesta, mitä hänellä piti olla kukkarossaan, hän löysi vain kaksi.
Eustakius-isäntä kohautti olkapäitään ja hymyili halveksuvasti.
— Minulta on varastettu! toisti Mergy, ottaen kiireesti vyönsä. Minulla oli tässä kukkarossa kaksikymmentä kulta-eky'ä ja minä vaadin ne takaisin: ne on otettu minulta teidän talossanne.
— Partani kautta! Olenpa siitä oikein hyvilläni! huudahti isäntä röyhkeästi: rakastelkaa vieläkin noita-akkoja ja varkaita! Mutta — hän lisäsi hiljemmin, — vakka kantensa valitsee. Kaikki nuo, jotka ovat omansa Grève-torille,[18] kerettiläiset, noidat ja varkaat, kulkevat käsi kädessä.
— Mitä sanot, roisto? huusi Mergy, sitäkin enemmän vimmoissaan, kun hän sisimmässään tunsi moitteen sattuvan; ja kuten jokainen, joka huomaa syyn olevan itsessään, niin hänkin oli paikalla valmis haastamaan riitaa.
— Minä sanon, isäntä virkkoi korottaen ääntään ja pistäen kätensä puuskaan, minä sanon, että te olette panneet kaikki mäsäksi talossani, ja minä vaadin, että te maksatte kaikkityyni viimeistä penniä myöten.
— Minä maksan omasta puolestani enkä penninpyörähtävää enempää.
Missä kapteeni Corn… Hornstein on?
— Minulta on juotu, jatkoi Eustache-isäntä, huutaen yhä kovemmin, minulta on juotu yli kaksisataa pullollista hyvää vanhaa viiniä, mutta niistä te saatte tehdä minulle tilin.
Mergy oli vihdoin saanut kokonaan pukeutuneeksi.
— Missä kapteeni on? hän huusi jylisevällä äänellä.
— Hän läksi enemmän kuin kaksi tuntia sitten, ja menköön hän hornan tuuttiin kuten kaikki muutkin hugenotit odottamaan, kunnes poltamme heidät kaikki!
Voimakas korvapuusti oli ainoa vastaus, minkä Mergy tällä hetkellä voi keksiä.
Hämmästyksestä ja iskun voimasta majatalon isäntä horjahti pari askelta taaksepäin. Hänen toisesta housuntaskustaan pisti näkyviin suuren veitsen luinen pää; hän tarttui siihen. Varmasti olisi tapahtunut suuri onnettomuus, jos hän olisi heittäytynyt ensimäisen vihanpuuskansa valtaan. Mutta varovaisuus sai hänen raivonsa talttumaan, se kun saattoi hänet huomaamaan, että Mergy ojensi kätensä kohti vuoteensa pääpuolta, jossa riippui pitkä miekka. Isäntä luopui heti epätasaisesta taistelusta ja syöksyi alas portaita huutaen täyttä kurkkua:
— Tappakaa! Ampukaa!
Taistelukentän herrana, mutta hyvin levottomana voittonsa seurauksista, Mergy pani vyönsä soljen kiinni, pisti siihen pistoolinsa, sulki matkalaukkunsa ja aikoi se kädessä mennä valittamaan asiasta lähimmälle tuomarille. Hän avasi oven ja laski jo jalkansa portaitten ensimäiselle astimelle, kun häntä vastaan tuli odottamatta vihollisjoukko.
Isäntä asteli ensimäisenä vanha hilpori kädessään; kolme kokkipoikaa, aseinaan paistinvartaat ja kepit, seurasivat hänen kintereillään: muuan naapuri ruosteisine hakapyssyineen oli jälkijoukkona. Ei kumpikaan puoli ollut odottanut kohtaavansa toisensa niin pian. Ainoastaan viisi kuusi porrasta oli vihollispuolten välillä.
Mergy pudotti kädestään matkalaukkunsa ja tarttui toiseen pistooliinsa. Tämä vihamielinen liike sai Eustache-isännän ja hänen apurinsa huomaamaan, kuinka suuri virhe heillä oli taistelujärjestyksessään. Kuten persialaiset Salamiin tappelussa, niin hekin olivat lyöneet laimin valita sellaiset aseet, että he olisivat voineet käyttää edukseen suurempaa lukumääräänsä. Ainoa heidän joukostaan, jolla oli ampuma-ase, ei voinut sitä käyttää haavoittamatta tovereitaan, jotka kulkivat hänen edellään, kun taas hugenotin pistoolit, joilla saattoi ampua pitkin koko rappusia, tuntuivat voivan varmaankin kaataa heidät kaikki yhdellä laukauksella. Pistoolin hanan hiljainen naksahdus, joka kuului Mergyn virittäessä aseensa, kaikui heidän korvissaan ja tuntui heistä melkein yhtä pelottavalta kuin mitä aseen laukeaminenkin olisi ollut. Vihollislauma teki siis käskemättä täyskäännöksen ja juoksi keittiöön etsimään sieltä avarampaa ja edullisempaa taistelukenttää. Sekasorrossa, jommoinen aina on seurauksena äkillisestä peräytymisestä, isäntä sotki hilporinsa, koettaessaan sitä kääntää, jalkoihinsa ja kaatui kumoon. Ylevämielisenä vihollisena Mergy piti arvolleen alentavana käyttää aseitaan, ja hän tyytyi heittämään pakenevien perään matkalaukkunsa, joka, pudoten heidän niskaansa kuin kallionlohkare ja vierien porras portaalta yhä kiivaammin, teki heidän hurjan pakonsa täydelliseksi. Rappuset tyhjenivät vihollisista ja poikkinainen hilpori jäi jälelle voitonmerkiksi.
Mergy laskeusi nopeasti keittiöön, jossa vihollinen oli jo järjestäytynyt yhteen riviin. Pyssyniekalla oli aseensa koholla ja hän puhalteli palavaa sytytintään. Isäntä pysytteli, yltäpäältä veressä — sillä hän oli saanut nenäänsä kovan kolaukset kaatuessaan — ystäviensä takana, kuten haavoittunut Menelaos kreikkalaisten rivien takana. Machaon tai Podalireen asemesta pyyhki hänen vaimonsa, tukka pörröllään ja päähine toisella korvalla, hänen päätään likaisella pyyhinliinalla.
Mergy teki arvelemalta päätöksensä. Hän meni suoraan pyssynpitäjää kohti ja ojenti pistoolinsa suun hänen rintaansa kohti.
— Heitä pois sytyttimesi tai olet kuoleman oma! hän huusi.
Sytytin putosi maahan ja polkien saappaallaan palavaa tutkainta Mergy sammutti sen. Hetipaikalla kaikki toverukset laskivat yhtaikaa aseensa.
— Teidän minulta saamanne pieni ojennus, Mergy virkkoi isäntään päin kääntyen, luultavastikin opettaa osoittamaan enemmän kohteliaisuutta vieraita kohtaan; jos tahtoisin, niin voisin antaa paikkakunnan tuomarin ottaa teiltä pois ravintolakylttinne, mutta minä en ole pahansuopa. No siis, mitä minä olen velkaa puolestani?
Kun Eustache-isäntä huomasi, että Mergy oli pannut pistoolinsa pois vireestä ja että hän pisti sen hänelle puhuessaan takaisin vyöhönsä, niin hän sai taas hiukan rohkeutta, ja mutisi surullisesti, yhä itseään pyyhkien:
— Särkevät lautaset, pieksävät ihmisiä, lyövät hyvien kristittyjen nenän mäsäksi, pitävät helvetillistä melua, enpä todellakaan tiedä miten sen perästä enää voi kunniallista ihmistä hyvittää.
— No no, virkkoi taas Mergy hymyillen. Mitä murjattuun nenäänne tulee, niin siitä maksan teille sen minkä se minun mielestäni ansaitsee. Särjetyistä lautasistanne puhukaa herroille saksalaisille ratsumiehille, se on heidän asiansa. Nyt on vaan saatava tietää, mitä olen velkaa eilisestä illallisestani.
Isäntä katsoi vaimoaan, kokkejaan ja naapuriaan, ikäänkuin olisi heiltä tahtonut pyytää samalla kertaa sekä neuvoa että suojelusta.
— Saksalaiset ratsumiehet, niin! hän sanoi … ei ole hauskaa saada heidän rahojaan; heidän kapteeninsa antoi minulle kolme livreä[19] ja kornetti potkun.
Mergy otti toisen hänelle jääneistä kultaekyistä.
— No, sanoi hän, erotaan pois ystävinä. Ja hän heitti rahan Eustache-isännälle, joka, sen sijaan että olisi ojentanut kätensä sitä ottaakseen, antoi ylenkatseellisesti sen pudota lattialle.
— Yksi eky! hän huudahti, yksi eky sadasta säretystä pullosta, yksi eky talon hävittämisestä, yksi eky ihmisten pieksämisestä.
— Yksi eky, ei enempää mitään kuin yksi eky! puhkesi vaimo puhumaan yhtä surkealla äänellä. Käyhän täällä katolisiakin aatelismiehiä, jotka välistä pitävät vähän meteliä, mutta ne sentään tietävät, mitä mikin maksaa.
Jos Mergy olisi ollut paremmin varoissaan, niin hän varmaankin olisi pitänyt yllä puolueensa anteliaisuuden mainetta.
— Hyvä on, hän virkkoi kuivasti, mutta niiltä katolisilta aatelismiehiltä ei olekaan varastettu. Päättäkää nyt, hän lisäsi; ottakaa tuo eky tai ette saa mitään. Ja hän astui askeleen kuin ottaakseen sen taas takaisin.
Emäntä sieppasi sen silloin heti kouraansa.
— Ja nyt tuokaa hevoseni; ja heitä sinä pois paistinvartaasi ja tuo matkalaukkuni.
— Teidän hevosenneko, armollinen herra! sanoi yksi isäntä Eustachen palvelijoista irvistäen.
Surustaan huolimatta isäntä kohotti päätään ja hänen silmänsä kiiluivat hetkisen häijystä ilosta.
— Minä tuon sen itse teille, teidän armonne, minä tuon teille hyvän hevosenne. Ja hän läksi ulos, pitäen yhä lautasliinaa nenäänsä vasten. Mergy seurasi häntä.
Kuinka hän ällistyikään, kun hän sen kauniin raudikon asemasta, joka hänellä oli ollut, näki pienen, vanhan, kirjavan hevosen, joka — nähtävästikin kompastuessaan — oli saanut haavan polveensa, ja jota vielä rumensi leveä päässä oleva arpi! Hienon flanderinsamettisen satulansa sijasta hän näki raudoitetun nahkasatulan, sanalla sanoen sellaisen, jommoisia tavalliset sotamiehet käyttivät.
— Mitä tämä on olevinaan? Missä minun hevoseni on?
— Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi vaivautua sitä kysymään protestanttisilta saksalaisilta ratsumiehiltä, vastasi isäntä teeskennellyn nöyrästi; ne arvoisat muukalaiset veivät sen mukanansa; varmaankin he erehtyivät, kun elukat olivat niin yhdennäköiset.
— Kaunis hevonen, sanoi yksi kokeista; löisinpä vetoa siitä, ettei se ole yli kahdenkymmenen.
— Ei voi kieltää, etteikö se ole oikea sotahevonen, sanoi toinen; katsokaahan minkälaisen sapeliniskun se on saanut päähänsä.
— Miten pulskan näköinen se onkaan! Lisäsi taas toinen; musta ja valkea, aivankuin jos sillä olisi ministerin viitta harteillaan.
Mergy meni talliin, jonka hän huomasi tyhjäksi.
— Ja miksi te annoitte viedä minun hevoseni pois? hän huusi vimmoissaan.
— Herranen aika, armollinen herra, sanoi tallimies; torvensoittaja sen vei, ja sanoi minulle, että se oli teidän keskenne sovittu vaihtokauppa.
Mergy oli kiukusta pakahtumaisillaan, eikä hän kovassa onnessaan tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä.
— Minä haen kapteenin käsiini, ja hän saa näyttää sille roistolle, joka minulta on varastanut.
— Tietysti, sanoi isäntä, teidän jalosukuisuutenne tekee siinä ihan oikein, sillä tuo kapteeni … mikäs hänen nimensä taas olikaan … hän näytti sentään kovin kelpo mieheltä.
Ja Mergy oli jo sisimmässään tullut siihen päätökseen, että varkaus oli tapahtunut ainakin kapteenin suostumuksella, jos ei suorastaan hänen käskystään.
— Voitte samalla kertaa saada takaisin — isäntä lisäsi — niin, voitte saada takaisin kultaekynne siltä nuorelta neidiltä; varmaankin hänelle tapahtui erehdys, hänen lähtiessä matkoihinsa aamunkoitteessa.
— Sidonko teidän korkea-arvoisuutenne matkalaukun teidän korkea-arvoisuutenne hevosen kupeelle? kysyi tallirenki mitä kunnioittavimmalla ja surkeimmalla äänellä.
Mergy käsitti, että kuta kauemmin hän viivytteli, sitä enemmän hän sai olla tämän hirtehisen hampaissa. Kun matkalaukku oli sidottu kiinni, niin hän hyppäsi huonoon satulaan, — mutta hevosen valtasi, kun se tunsi selässään uuden isännän, häijy halu tutkistella tämän tietoja ratsastuksen taidossa. Ei kuitenkaan viipynyt kauan, ennenkuin se huomasi olevansa tekemisissä erinomaisen ratsastajan kanssa, joka silloisessa mielentilassaan kaikkein vähimmin oli taipuvainen kärsimään sen metkuja; siksipä se, vähän aikaa potkittuaan ja saatuaan palkakseen tuntuvasti maistaa hyvin teräviä kannuksia, teki viisaan päätöksen totella ja lähti liikkeelle täyttä ravia. Mutta se oli kuluttanut osan voimistaan kamppaillessaan ratsastajansa kanssa, ja sen kävi kuten aina hevoskonien sellaisessa tapauksessa käy, sen polvet pettivät ja se kaatui. Sankarimme nousi heti ylös; hän oli kiukuissaan ivallisista huudoista, joita hän heti sai osakseen. Jopa hän hetkisen tuumi, menisikö hän kostamaan antamalla muutamia tukevia iskuja miekan lappealla; kuitenkin hän asiaa harkittuaan tyytyi olemaan kuin ei hän kuulisi hänen niskaansa kaukaa sinkautettuja haukkumasanoja, ja hän alkoi taas kulkea, tällä kertaa hiljaisempaa vauhtia, Orleansin tietä, perässään jonkin matkan päässä lapsiliuta, joista vauraammat lauloivat laulua Jehan Petaquinista,[20] kun taas pienimmät huusivat niin paljon kuin jaksoivat: Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hugenotti! Roviolle!
Ratsastettuaan kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiin vaipuneena puolisen peninkulmaa, hän tuli, asiaa tarkemmin mietittyään, siihen lopputulokseen, ettei hän luultavastikaan tavottaisi saksalaisia ratsumiehiä sinä päivänä, että hänen hevosensa oli varmaankin myyty, ja että loppujen lopuksi oli enemmän kuin epäiltävää, tokko nämä herrat olisivat taipuvaisia luovuttamaan sitä hänelle takaisin. Vähitellen hän totuttautui siihen ajatukseen, että hänen hevosensa oli ikipäiviksi mennyttä, ja kun hänellä asiain niinollen ei ollut mitään tekemistä Orleansin tiellä, niin hän palasi takaisin Pariisiin vievälle tielle, tai paremminkin oikotielle, jottei hänen olisi tarvinnut kulkea ohi onnettoman majatalon, joka oli ollut häntä kohdanneiden kovanonnen kolahdusten todistajana.
Kylmästi asiaa harkiten ja ollen jo aikaisin tottunut näkemään kaikissa elämän sattumuksissa niiden hyvät puolet, hän tuli siihen lopputulokseen, että hän sai olla hyvin kiitollinen loppujen lopuksi siitä, että hän oli päässyt majatalosta eroon niinkin hyvin; häneltähän olisi voitu varastaa kaikki tyyni, ehkäpä hänet murhatakin, kun hänellä nyt sitävastoin oli jäljellä vielä yksi kultaeky, melkein kaikki vaatteensa ja hevonen, joka, niin ruma kuin se olikin, voi kuitenkin häntä kantaa selässään. Jos puhutaan ihan suoraan, niin kauniin Milan muisteleminen sai hänen huulensa useammin kun yhden kerran väkisinkin vetäytymään hymyyn, ja sanalla sanoen, muutamia tunteja ratsastettuaan sekä syötyään hyvän aamiaisen hän melkein oli liikutettu tämän kunnon tytön hienotunteisuudesta, tämä kun oli ottanut häneltä ainoastaan kahdeksantoista ekyä kukkarosta, jossa niitä oli kaksikymmentä. Vaikeampi hänen oli mukautua hyvän raudikkonsa menettämiseen, mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että paatuneempi varas kuin torvensoittaja olisi vienyt hänen hevosensa jättämättä toista sijaan.
Hän saapui Parisiin iltasella vähän ennen kaupunginporttien sulkemista ja asettui asumaan erääseen Saint-Jaques-kadun varrella olevaan majataloon.