III.
Nuoret hovimiehet.
Jachimo: The ring is won.
Posthumus: The stone's too hard to come by.
Jachimo: Not a whit, Your lady being so easy.
Shakespeare: Cymbeline.[21]
Tullessaan Pariisiin Mergy saattoi toivoa, että hänellä oli tehokkaat suositukset amiraali Colignylle, ja että hän pääsi palvelukseen siihen armeijaan, jonka oli kuten sanottiin määrä lähteä taistelemaan Flanderiin tämän suuren päällikön johdolla. Hän luulotteli itselleen, että hänen isänsä ystävät, joille hänellä oli mukanaan kirjeitä, avustaisivat häntä hänen puuhissaan sekä suosittelisivat häntä sekä Kaarlen hovissa että amiraalille, joka myöskin piti jonkinlaista hovia. Mergy tiesi veljellään olevan jonkinverran vaikutusvaltaa, mutta hän oli vielä hyvin kahdenvaiheilla hakeako hänet käsiinsä vai eikö. George de Mergyn uskostaluopuminen oli hänet melkein kokonaan eroittanut sukunsa piiristä, jolle hän enää oli pelkkä muukalainen vain. Tämä ei ollut ainoa esimerkki toisten uskonnollisten mielipiteiden aiheuttamasta perheen hajautumisesta. Jo kauan sitten oli Georgen isä kieltänyt luopion nimeä hänen kuultensa mainitsemasta ja hän oli perustanut ankaruutensa seuraavaan Raamatun paikkaan: Jos sinun oikea silmäsi pahentaa sinut, niin repäise se pois. Bernard ei ollut lähimainkaan näin jyrkällä kannalla, mutta hänen veljensä uskonmuutos tuntui sentään hänestäkin häpeällisesti tahraavan heidän sukunsa kunniaa, ja luonnollisestikin oli veljenrakkauden täytynyt kärsiä tästä ajatuskannasta. Päättämättä vielä, miten hän veljensä suhteen tulisi menettelemään, ja ennenkuin hän vielä meni esittämään suosituskirjeitäänkään, Mergy ajatteli, että piti tuumia keinoja, millä saada tyhjä kukkaro täytetyksi, ja siinä tarkoituksessa hän lähti ulos majapaikastaan mennäkseen Saint-Michel'in sillalle kultasepän luo, joka oli hänen omaisilleen velkaa erään rahasumman ja se hänen oli määrä käydä perimässä.
Tullessaan sillalle Mergy tapasi muutamia nuoria miehiä, jotka olivat puetut hyvin hienosti ja jotka käsikoukkua kulkien tukkivat melkein koko kapean kujan, joka sillalle jäi monilukuisten myymälöiden ja kauppakojujen väliin, joita siellä kohosi kahtena yhdensuuntaisena seinänä ja jotka estivät sillallakulkijain ollenkaan virtaa näkemästä. Näiden herrojen perässä astelivat heidän lakeijansa, jokainen kantaen kädessään huotraan pistettyä pitkää kaksiteräistä säilää, joita sanottiin kaksintaistelumiekoiksi, ja tikaria, jonka kädensuoja oli niin laaja, että sitä voi tarpeen tullen käyttää kilpenä. Varmaankin näiden aseiden paino tuntui nuorista aatelismiehistä liian raskaalta, tahi ehkäpä heitä suuresti huvitti osoittaa kaikille, että heillä oli upeasti puettu lakeija kullakin.
He tuntuivat olevan iloisella päällä, ainakin siitä päättäen, että he tuon tuostakin heläyttivät iloisen naurun. Jos joku hyvinpuettu naishenkilö sattui kulkemaan heidän lähellään, niin he tervehtivät tätä kohteliaasti, mutta samalla nenäkkäästi, samalla kuin useat näistä huimapäistä huvikseen töykkivät aika kovasti vakaita mustaviittaisia porvareita, jotka väistelivät mutisten ja aivan hiljaan tuhannesti sadatellen hoviväen röyhkeyttä. Yksi ainoa joukosta kulki pää riipuksissa, eikä hän tuntunut ottavan ensinkään osaa toveriensa ilonpitoon.
— Mutta piru vieköön, George! huudahti yksi nuorukaisista lyöden puhuteltua olalle, sinähän käyt ihan vietävän ikäväksi. Runsaaseen neljännestuntiin sinä et ole avannut suutasi. Aiotko ruveta kartusiaanimunkiksi?
Nimi George sai Mergyn säpsähtämään, mutta hän ei kuullut tällä nimellä kutsutun henkilön vastausta.
— Lyön vetoa sata pistoolia,[22] puuttui taas edellinen puheeseen,
että hän on yhä vieläkin rakastunut johonkin siveyden esikuvaan.
Ystävä parka! surkuttelen sinua; onpa todellakin kova onni, jos
Parisissa tapaa niin sydämettömän ihmisen.
— Menepäs taikuri Rudbeckin luo, sanoi eräs toinen, hän antaa sinulle lemmenjuoman, jolla saat kaunokaisesi itseesi suostumaan.
— Ehkäpä ystävämme — kolmas virkkoi — ehkäpä ystävämme kapteeni on rakastunut nunnaan. Ne paholaisen hugenotit, olivatpa ne sitten kääntyneitä tai ei, iskevät aina silmänsä Herran morsiamiin.
Ääni, jonka Mergy heti tunsi, vastasi surumielisesti:
— Perhana vieköön! en olisi niin suruissani, jos ei olisi kysymyksessä muu kuin rakkausesteet, mutta — hän lisäsi hiljempään, de Pons, jolle olin antanut kirjeen isälleni vietäväksi, on palannut takaisin ja ilmoittanut minulle, että tämä itsepintaisesti toistaa ettei hän enää tahdo kuulla minusta puhuttavan.
— Isäsi on vanhan kansan mies, sanoi nuorista miehistä muudan, hän on yksi niitä vanhoja hugenotteja, jotka yrittivät vallata Amboisen.
Tällä hetkellä kapteeni George, käännettyään sattumalta päätään, huomasi Mergyn. Hämmästyksestä huudahtaen hän syöksyi tätä kohti syli avoinna. Mergy ei epäröinyt hetkeäkään, hän levitti veljelleen sylinsä ja puristi tätä rintaansa vastaan. Mahdollisesti hän olisi, jos kohtaus ei olisi sattunut niin odottamatta, koettanut pysytellä välinpitämättömänä; mutta yllätys päästi luonnon täysiin oikeuksiinsa. Tästä hetkestä saakka he olivat taas kuin ainakin vanhat ystävät, jotka pitkän matkan perästä jälleen tapaavat toisensa.
Kun oli suoriuduttu syleilyistä ja ensimäisistä kyselyistä, niin kapteeni George kääntyi ystäviinsä päin, joista muutamat olivat pysähtyneet katsomaan tätä kohtausta.
— Hyvät herrat, hän virkkoi, te näette tämän odottamattoman tapaamisen. Suokaa minulle anteeksi, jos jätän teidät puhellakseni veljeni kanssa, jota en ole nähnyt yli seitsemään vuoteen.
— Perhana vieköön. Emme ota kuuleviin korviin mekään, että jättäisit meidät tänään. Päivällinen on tilattu, sinun täytyy olla mukana. — Se joka sanoi näin, tarttui samalla hänen viittaansa.
— Béville on oikeassa, sanoi toinen, emmekä me päästä sinua menemään.
— No saakeli! puuttui Béville taas puheeseen, tulkoon veljesi syömään päivällistä meidän kanssamme. Yhden hyvän toverin asemesta saamme silloin kaksi.
— Suokaa anteeksi, Mergy silloin virkkoi, minulla on vielä useitakin asioita toimitettavana tänään. Minulla on kirjeitä vietävänä perille…
— Ne te voitte viedä huomenna.
— Ne täytyy viedä tänään ja… Mergy lisäsi hymyillen ja hiukan nolona, minun täytyy tunnustaa, että olen ilman rahaa ja että minun täytyy mennä sitä hankkimaan.
— No totta totisesti, hyvän syyn te sanottekin! huusivat kaikki kun yhdestä suusta. Emme voi sallia että kieltäytyisitte syömästä päivällistä hyvien kristittyjen kuten meidän seurassamme mennäksenne lainaamaan rahaa juutalaisilta.
— Kuulkaa, hyvä ystävä, sanoi Béville, pudistaen teeskennellen pitkää vyöhönsä pistettyä silkkikukkaroa, pitäkää minua rahastonhoitajananne. Noppapelissä on minulla ollut parisen viikkoa hyvä onni.
— No niin, no niin! ei pysähdytä tähän vaan mennään syömään Maurin ravintolaan, puuttuivat taas kaikki nuoret miehet puheeseen.
Kapteeni katsoi veljeään, joka oli yhä kahdenvaiheilla.
— Mitä joutavia, kyllä sinä aina ehdit viedä kirjeesi perille. Mitä rahoihin tulee, niin minulla niitä on kyllä, tule siis meidän mukaamme. Saat tutustua Parisin elämään.
Mergy antoi houkutella itsensä. Veljensä esitti hänelle kaikki ystävänsä toinen toisensa perästä, parooni de Vaudreuil'in, herra de Rheincy'n varakreivi de Béville'n, y.m. He tuhlaamalla tuhlasivat vastatulleelle ystävyydenosoituksiaan, jonka täytyi syleillä heitä kaikkia toista toisensa perästä. Béville syleili häntä viimeiseksi.
— Mitä; piru vieköön! hän huudahti, minä tunnen kerettiläisen käryä. Lyön vetoa kultavitjoistani yhtä pistoolia vastaan, että te olette kalvinisti.
— Se on totta, hyvä herra, enkä ole niin hyvä kristitty kuin minun pitäisi olla.
— Katsokaas enkö erotakin hugenottia tuhanten joukosta? Saakeli sentään, kuinka herrat protestantit näyttävät totisen naaman, kun he puhuvat uskonnostaan.
— Minusta ei pitäisi koskaan puhua leikkiä laskien sellaisesta asiasta.
— Hra de Mergy on oikeassa, sanoi parooni de Vaudreuil, ja teidät, Béville, vielä paha perii, kun teette ilkeätä pilkkaa pyhistä asioista.
— Katsokaa vähän tuota pyhimysnaamaa, Béville sanoi Mergylle, hän on meistä kaikista paatunein vapaa-ajattelija, ja kuitenkin hän suvaitsee aika ajoin ripittää meitä.
— Antakaa minun olla mikä olen, Béville, sanoi Vaudreuil. Jos olenkin vapaa-ajattelija, niin se johtuu siitä, että lihani on niin heikko, mutta ainakin annan arvon sille, mikä on arvossapidettävää.
— Annanhan minäkin arvon monelle seikalle… Äidilleni esimerkiksi; hän on ainoa kunniallinen nainen, mitä olen tuntenut. Mutta muuten, hyvä ystävä, katolilaiset, hugenotit, paavilaiset, juutalaiset tai turkkilaiset, kaikki on minusta yhdentekevää, heidän riidoistaan minä välitän yhtä vähän kuin rikkonaisesta kannuksesta.
— Jumalaton, mutisi Vaudreuil. Ja hän teki suulleen ristinmerkin, piiloutuen paraansa mukaan joka kerran nenäliinansa taakse.
— Tiedä, Bernard, sanoi kapteeni George, että meidän joukossamme et tapaa ollenkaan sellaisia väittelijöitä kuin oli oppinut opettajamme Théobald Wolfsteinius. Me hyvin vähän kannatamme jumaluusopillisia keskusteluja, ja me käytämme aikamme parempiin, luojankiitos.
— Ehkäpä, Mergy vastasi hieman terävästi, olisi ollut parempi minulle, jos olisit tarkkaavaisesti kuunnellut sen arvoisan opettajan oppineita keskusteluja, jonka nimen juuri mainitsit.
— Heitetään tämä keskustelunaihe, pikku veikkoseni; myöhemmin voin siitä mahdollisesti vielä puhua sinulle, tiedän mitä minusta ajattelet… Yhdentekevää. Emme ole tässä puhuaksemme sellaisista asioista. Luulen että olen kunnon mies, ja varmasti sinäkin saat sen nähdä jonakuna päivänä. Lopetetaan nyt tämä, tänään me ajattelemme vaan miten huvitteleisimme.
Hän siveli kädellään otsaansa ikäänkuin karkoittaakseen jonkin tuskallisen ajatuksen.
— Rakas veikko! sanoi Mergy aivan hiljaa puristaen hänen kättään. Vastaukseksi George puristi veljensä kättä, ja molemmatkin kiiruhtivat taas liittymään toveriensa seuraan, jotka olivat heistä muutaman askeleen edellä.
Kulkiessaan Louvren editse, josta juuri tuli ulos joukko upeasti puettuja henkilöitä, kapteeni ja hänen ystävänsä tervehtivät tai syleilivät melkein kaikkia tapaamiaan ylimyksiä. Samalla he esittivät heille nuoren Mergyn, joka tällä tavoin tuli hetkessä tuntemaan loppumattoman joukon aikakauden kuuluisia henkilöitä. Samalla hän sai kuulla myöskin heidän pilkkanimensä (sillä siihen aikaan oli jokaisella huomattavalla miehellä sellainen) sekä häväistysjutut, joita heistä kerrottiin.
— Näettekö, hänelle sanottiin, tuota niin kalpeata ja kellertäväihoista neuvostoherraa? Hän on herra Petrus de finibus, ranskaksi Pierre Séguier, joka ajaa joka asiaa mihin ryhtyy, niin tarmokkaasti ja taitavasti, että hän aina pääsee tarkoitustensa perille. Tuolla on pikku kapteeni Tuittupää, Thoré de Montmorency; tuolla on Pullopiispa,[23] joka istuu sangen suorana muulinsa selässä, koska ei ole vielä syönyt päivällistään. — Tuolla on yksi teidän puolueenne sankareita, rohkea kreivi de La Rochefoucauld, jota sanotaan kaalinvihaajaksi. Viime sodassa hän antoi ampua seulaksi pahaisen kaalilavan, jota hän huononäköisenä luuli sotilasryhmäksi.
Lyhemmässä ajassa kuin neljännestunnissa Mergy tiesi melkein kaikkien hovinaisten rakastajien nimet, sekä kaksintaistelujen luvun, jonka heidän kauneutensa oli aiheuttanut. Hän huomasi että naisen nauttima arvonanto riippui siitä, kuinka monta kuolemaa hän oli aiheuttanut; siten rouva de Courtavel, jonka vakituinen rakastaja oli surmannut kilpailijoistaan kaksi, oli paljon suuremmassa maineessa kuin kreivitär de Pomerande-parka, joka oli antanut aiheen vain yhteen mitättömään kaksintaisteluun ja lievään haavaan.
Komeakasvuinen nainen, joka ratsasti ratsupalvelijan taluttamalla valkoisella muulilla ja jota seurasi kaksi lakeijaa, kiinnitti Mergyn huomion puoleensa, hänen pukunsa oli uusinta kuosia ja aivan jäykkä koruompeleista. Mikäli voi päättää oli hän varmaankin kaunis. Tiedetäänhän sen ajan naisten näyttäytyneen ulkosalla ainoastaan kasvot naamion peitossa; tämän naamari oli mustaa samettia, näki tai paremmin aavisti siitä vähästä mikä silmänaukosta näkyi, että hänellä täytyi olla häikäisevän valkea iho ja tummansiniset silmät.
Hän hiljensi muulinsa käyntiä sivuuttaessaan nuoret miehet; ja vieläpä hän näytti hieman tarkkaavammin katselevan Mergytä, jonka kasvot tuntuivat hänestä oudoilta. Hänen ratsastaessaan ohi sai nähdä kaikkien hattujen sulkatöyhtöjen lipovan maata, ja hän nyökäytti sulavasti päätään vastatakseen moniin tervehdyksiin joita hän sai osakseen ihailijain jonolta, jota pitkin hän ratsasti. Kun hän oli jo kauvempana, niin keveä tuulen henki kohotti hänen pitkän atlashameensa helmaa ja saattoi kuin välähdyksestä näkymään pienen valkosamettisen kengän ja muutaman tuuman ruusunpunaista silkkisukkaa.
— Kuka tämä nainen on, jota kaikki tervehtivät? Mergy kysyi uteliaana.
— Jo rakastuivat! Béville huudahti. Mutta niinhän hän aina tekee; hugenotit ja paavilaiset, kaikki ovat rakastuneet kreivitär Diane de Turgis'hin.
— Hän on yksi hovin kaunottaria, George lisäsi, yksi vaarallisimpia Circejä meille nuorille keikareille. Mutta pahuus vieköön, hän ei ole mikään helposti valloitettava linnoitus.
— Montako kaksintaistelua hän voi lukea aiheuttamikseen? Mergy kysyi nauraen.
— Oh! hän voi lukea ne kaksissakymmenissä, vastasi parooni Vaudreuil; mutta parasta on se että hän itsekin on tahtonut taistella; hän lähetti sääntöjen mukaisen kaksintaisteluhaasteen eräälle hovinaiselle, joka oli lyönyt hänet laudalta.
— Sepäs koko juttu! Mergy huudahti.
— Hän ei olisi ensimäinen nainen, joka olisi taistellut meidän aikanamme; hän lähetti kaikkien sääntöjen mukaisesti ja hyvään muotoon laaditun taisteluvaatimuksen rouva Sainte-Foix'lle, haastaen hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta, aseina miekka ja tikari, ja paitasillaan, niinkuin ainakin raffineeratut[24] kaksintaistelijat tekevät.
— Olisin tahtonut olla toisen näiden todistajana saadakseni nähdä heidät molemmatkin paitasillaan, sanoi herra de Rheincy.
— Ja tapahtuiko kaksintaistelu? kysyi Mergy.
— Ei, vastasi George, heidät saatiin sopimaan, sanoi Vaudreuil; hän oli silloin Sainte-Foix'n rakastaja.
— Hyi sentään, ei sen enempää kuin sinäkään, sanoi George hyvin hillityllä äänellä.
— Kreivitär Turgis on samallainen kuin Vaudreuil, sanoi Béville, hän sotkee yhdeksi sekamelskaksi uskonnon ja ajan tavat: hän tahtoo taistella kaksintaistelun, mikä on, luulemma kuolemansynti, ja hän kuuntelee kaksi messua joka päivä.
— Jätä minut rauhaan messuinesi! Vaudreuil huudahti.
— Niin, kreivitär käy messua kuuntelemassa, virkkoi Rheincy jälleen, mutta sen hän tekee voidakseen näyttää itseään ilman naamiota.
— Senpävuoksi, luullakseni, niin monet naiset käyvätkin messussa, huomautti Mergy kovasti mielissään, kun saattoi ivata uskontoa, jota hän ei tunnustanut.
— Ja protestanttien jumalanpalveluksissa, sanoi Béville. Kun saarna on loppunut, niin tulet sammutetaan, ja sitten tapahtuu kauniita asioita. Hitto sentään, sen vuoksi tahtoisin niin vietävän mielelläni ruveta luterilaiseksi.
— Ja te uskotte noita järjettömiä kertomuksia, Mergy virkkoi halveksivalla äänellä.
— Tokko uskon! Pikku Ferrand, jonka kaikki tunnemme, kävi Orleans'issa protestanttien saarnaa kuuntelemassa saadakseen nähdä erään notaarin vaimoa, komeata naista, totta totisesti! hän sai nousemaan veden suuhuni, kun vain siitä puhuikin. Ainoastaan siellä hän voi tätä nähdä; onneksi eräs hänen ystäviään, joka oli hugenotti, oli hänelle sanonut tunnussanan; hän tuli jumalanpalvelukseen, ja jätän teidän ajateltavaksenne tokko toverimme käytti aikansa hyvin.
— Se on mahdotonta, Mergy vastasi kuivasti.
— Mahdotonta! ja miksi?
— Siksi ettei protestantti koskaan voi olla niin halpamainen, että toisi paavilaisen mukanaan saarnaa kuulemaan.
Tämä vastaus sai toiset purskahtamaan äänekkääseen nauruun.
— Kas, kas! sanoi parooni de Vaudreuil, te luulette että ihminen sen vuoksi, että hän on hugenotti, ei voi olla varas, ei petturi eikä rakkauden lähetti.
— Hänhän on kuin kuusta pudonnut! huudahti Rheincy.
— Jos minun, Béville virkkoi, olisi annettava rakkauden kirje hugenotille, niin kääntyisin hänen sielun paimenensa puoleen.
— Te arvatenkin, Mergy vastasi, olette tottuneet antamaan sellaisia asioita pappienne toimitettavaksi?
— Pappiemme … sanoi Vaudreuil, vihanpunan kohotessa hänen kasvoilleen.
— Lopettakaa jo nuo ikävät väittelynne, keskeytti George, huomaten "joka sanansutkauksen loukkaavan terävyyden", — heitetään hiiteen kaikkien uskonlahkojen mustatakit. Minä ehdotan, että sakotetaan sitä, joka ensiksi päästää suustaan sanan hugenotti, paavilainen protestantti tai katolilainen.
— Hyväksytään! huusi Béville; hän tarjotkoon meille hyvää Cahors'in viiniä ravintolassa, jossa syömme päivällistä.
Tuli hetkisen hiljaisuus.
— Aina Lannoy paran kuolemasta saakka, hänen, joka kaatui Orleans'in luona, ei rouva Turgis'lla ole ollut tiettyä rakastajaa, sanoi George, joka ei tahtonut antaa ystäviensä jäädä heidän jumaluusopillisiin mietelmiinsä.
— Kuka uskaltaisi väittää, ettei jollain pariisittarella ole rakastajaa? huudahti Béville; on ainakin varma että Comminges häntä kovin hätyyttää.
— Senpävuoksi pikku Navarette hellittikin otteensa, hän pelkäsi niin peloittavan kilpailijaa.
— Onko Comminges sitten mustasukkainen? kysyi kapteeni.
— Mustasukkainen kuin tiikeri, Béville vastasi, ja hän väittää tappavansa kaikki, jotka rohkenevat rakastaa kaunista kreivitärtä, niin että tämän, jottei jäisi ilman rakastajaa, täytyisi ottaa siksi Comminges.
— Kuka sitten on tämä peloittava mies? kysyi Mergy, joka oli hyvin utelias tietämään, voimatta itsekään selittää miksi, kaikki, mikä läheltä tai kaukaa koski kreivitär de Turgis'ta.
— Hän on, Rheincy vastasi, yksi kuuluisimpia raffineerattujamme; ja te kun tulette maalta, niin mielelläni tahdon teille selittää hienoa kielenkäyttöä. Raffineerattu on täydellinen hienon maailman mies, mies, joka vaatii kaksintaisteluun, jos jonkin toisen viitta hipaisee hänen omaansa, jos joku sylkee neljän askeleen päässä, tai jokaisesta muusta yhtä laillisesta syystä.
— Eräänäkin päivänä Comminges, Vaudreuil sanoi, meni erään miehen kera Pre-aux-clercs'ille,[25] he riisuvat takkinsa ja paljastavat miekkansa. — Etkö ole Berny d'Auvergne? kysyi Comminges. — En suinkaan, toinen vastaa, nimeni on Villequier ja olen kotoisin Normandiasta. — Sen pahempi, tokaisee Comminges, olen pitänyt sinua toisena, mutta kun kerran olen sinulle antanut haasteen, niin taisteltava meidän on. Ja hän pistää tämän reippaasti kuoliaaksi.
Jokainen mainitsi jonkun piirteen Comminges'in kiivaudesta ja riidanhaluisesta luonteesta. Ainehisto oli runsas, ja tätä keskustelua riitti aina kaupungin ulkopuolelle More'in ravintolaan saakka, joka sijaitsi puutarhan keskellä, lähellä paikkaa, missä rakennettiin Tuilerian palatsia, joka oli aloitettu v. 1564. Useat Georgen ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluvat aatelismiehet tapasivat siellä toisensa, ja suurella joukolla istuuduttiin pöytään.
Mergy, joka istui parooni de Vaudreuilin vieressä, huomasi, että tämä pöytään istuutuessaan teki ristinmerkin ja luki hiljaisella äänellä ja silmät kiinni seuraavan omituisen rukouksen:
Laus Deo, pax vivis, salutem defunctis, et beata viscera virginis Mariae que portaverunt Aeterni Patris filiam![26]
— Osaatteko latinaa, herra parooni? kysyi häneltä Mergy.
— Te kuulitte rukoukseni?
— Kyllä, mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä ymmärtänyt.
— Tunnustaakseni teille totuuden, en osaa latinaa enkä liioin ymmärrä, mitä tämä rukous merkitsee; mutta olen sen oppinut yhdeltä tädeistäni, jolle se aina teki hyvää, ja koko ajan, minkä sitä olen käyttänyt, olen nähnyt sen vaikuttavan pelkkää hyvää.
— Kuvittelen sen olevan katolilaisten latinaa ja senvuoksi me hugenotit emme voi sitä ymmärtää!
— Sakkoa! sakkoa! huusivat kuin yhdestä suusta Béville ja kapteeni George. Mergy suostui kernaasti siihen, ja pöytä ladottiin uusia pulloja täyteen, jotka saattoivat seurueen viipymättä hyvälle tuulelle.
Keskustelu kävi pian äänekkäämmäksi, ja Mergy käytti hälinää hyväkseen keskustellakseen veljensä kanssa, kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä heidän ympärillään tapahtui.
Toisen ruokalajin lopulla heidät tempasi eristyneisyydestään vimmattu riidan rähäkkä, joka oli syntynyt kahden aterioijan välillä.
— Se ei ole totta! huusi herra de Rheincy.
— Vai ei totta, sanoi Vaudreuil. Ja hänen jo luonnostaan kalpeat kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi.
— Hän, naisista hyveellisin ja sivein! jatkoi Rheincy.
Vaudreuil hymyili katkerasti ja kohautti olkapäitään. Kaikkien silmät kiintyivät tämän kohtauksen osanottajiin, ja kukin tuntui tahtovan odottaa äänettömänä ja puolueettomana.
— Mistä on kysymys, hyvät herrat, ja miksi tämä meteli? kysyi kapteeni, tapansa mukaan valmiina vastustamaan kaikkea rauhan rikkomista.
— Ystävämme Rheincy inttää, Béville tyynesti vastasi, että la
Sillery, hänen rakastajattarensa, olisi siveä, kun taas ystävämme de
Vaudreuil väittää, ettei tämä sellainen ole, ja että hän siitä tietää
jotakin.
Heti ilmoille kajahtava naurun remakka yhä kiihdytti Rheincy'n kiukkua, ja raivosta liekehtivin silmin hän katsoi sekä Vaudreuil'ta että Bévilleä.
— Voisin näyttää hänen kirjeitään, sanoi Vaudreuil.
— Varo tekemästä sitä! huusi Reincy.
— No niin, sanoi Vaudreuil hyvin ilkeästi irvistäen, minä luen sitten yhden hänen kirjeistään näille herroille. Ehkäpä he tuntevat hänen käsialansa yhtä hyvin kuin minäkin, sillä en ole niin itsekäs, että luulisin olevani ainoa, jolla on ollut kunnia päästä osalliseksi hänen kirjeistään ja suosiostaan. Kas tässä kirjelippu, jonka sain häneltä juuri tänään. Ja Vaudreuil tuntui tunnustelevan laskujaan kuin ottaakseen sieltä kirjeen.
— Sinä valehtelet!
Pöytä oli liian leveä, jotta paroonin käsi olisi voinut ylettyä hänen vihamieheensä, joka istui häntä vastapäätä.
— Sitä valetta saat minulta kuulla, kunnes väännän niskasi nurin! hän huudahti. Ja hän säesti tätä lausettaan pullolla, jolla hän tavoitti heittää Reincy'tä päähän. Tämä sai väistäneeksi heiton, ja kaataen tuolinsa kiireissään hän juoksi seinämälle, ottaakseen miekkansa naulasta, johon hän sen oli ripustanut.
Kaikki nousivat pöydästä, muutamat riitaa asettaakseen, useimmat päästäkseen olemasta liian lähellä sitä.
— Seis, senkin hullut! huusi George asettuen paroonin eteen, joka oli häntä lähinnä. Onko tuo nyt laitaa että kaksi ystävää tappelee viheliäisen naikkosen vuoksi?
— Päähän heitetty pullo on korvapuustin veroinen, sanoi kylmästi
Béville. No, ystäväni, paljasta miekkasi!
— Rehellistä peliä! rehellistä peliä! tehkää tilaa! huusi melkein koko seurue.
— Hoi, Janne, pane ovi kiinni, sanoi isäntä välinpitämättömästi; jos sattuisivat vartiosotilaat tulemaan, niin se voisi näitä herroja häiritä ja vahingoittaa liikettä.
— Tappeletteko ruokasalissa kuin humalaiset sotamiehet? jatkoi
George, joka tahtoi voittaa aikaa; odottakaa edes huomiseen.
— Huomiseen, olkoon niin, sanoi Rheincy. Ja hän teki liikkeen ikäänkuin pistääkseen miekkansa takaisin tuppeen.
— Hän pelkää, pikku ystävämme, sanoi Vaudreuil.
Heti paikalla Rheincy syöksyi, sysäten kaikki syrjään tieltään, viholliseensa käsiksi. Molemmatkin kävivät raivoisasti toistensa kimppuun, mutta Vaudreuil oli ehtinyt huolellisesti kääriä lautasliinan vasemman käsivartensa ympärille, ja sillä hän sangen taitavasti torjui vastustajansa iskut, kun taas Rheincy, joka oli laiminlyönyt moisen varovaisuustoimenpiteen, sai vasempaan käteensä haavan kohta alussa. Kuitenkin hän hellittämättä taisteli rohkeasti kutsuen palvelijaansa ja pyytäen tältä tikariaan. Béville pysäytti lakeijan, väittäen että kun ei Vaudreuil'lla ollut tikaria, niin ei hänen vastustajallaankaan saanut sitä olla. Muutamat Rheincyn ystävät väittivät vastaan; sangen sapekkaita sanoja vaihdettiin, ja varmaankin kaksintaistelusta olisi kehittynyt yleinen tappelu, jos ei Vaudreuil olisi sitä lopettanut kaatamalla vihollisensa antamalla hänelle vaarallisen piston rintaan. Hän polkasi nopeasti jalkansa Rheincyn miekalle estääkseen häntä tempaamasta sitä uudelleen käteensä ja kohotti kätensä antaakseen hänelle surmaniskun. Kaksintaistelun säännöt sallivat sen julmuuden.
— Mitä! aseettoman vihollisenko aiotte surmata! huusi George, ja hän tempasi Vaudreuil'ta pois hänen miekkansa.
Rheincyn haava ei ollut kuolettava, mutta hän menetti paljon verta. Hänet sidottiin, niin hyvin kuin voitiin lautasliinoilla, jolloin hän väkinäisesti nauraen sanoi hampaittensa välistä, ettei juttu ollut vielä lopussa.
Pian ilmestyi paikalle munkki ja haavuri, jotka jonkun aikaa riitelivät sairaasta. Haavuri pääsi kuitenkin voitolle, ja kannettuaan potilaansa Seinen rannalle hän vei tämän veneellä kotiinsa.
Palvelijain korjatessa pois verisiä liinoja ja pestessä punertunutta kivilattiaa, asettivat toiset heistä uusia pulloja pöytään. Pyyhittyään huolellisesti miekkansa Vaudreuil pisti sen takaisin tuppeen, teki ristinmerkin, otti sitten järkähtämättömän kylmäverisesti taskustaan kirjeen, vaati hiljaisuutta ja luki ensi rivin, joka sai äänekästä naurunpurskahdusta osakseen:
"Rakkaani, tämä ikävystyttävä Rheincy, joka aina juoksee perässäni…"
— Lähdetään pois täältä, sanoi Mergy veljelleen Inhoten ja kyllästyneenä. Kapteeni seurasi häntä. Kirje oli vetänyt kaikkien huomion puoleensa, eikä heidän poistumistaan huomattu.