IV.
Kääntynyt.
Don Juan
Quoi! tu prend pour de bon argent ce que je viens de dire, et tu crois que ma bouhce était d'accord avec mon coeur?[27]
Molière: Le Festin de Pierre.
Kapteeni George palasi takaisin kaupunkiin veljensä kera ja vei hänet asuntoonsa. Kävellessään he tuskin vaihtoivat sanaakaan; tapaus jonka silminnäkijöinä he olivat juuri olleet, oli tehnyt heihin kiusallisen vaikutuksen, ja sai heidät vaistomaisesti pysymään vaiti.
Tämä riita ja sitä seurannut häikäilemätön tappelu eivät siihen aikaan olleet mitään tavatonta. Koko Ranskassa, sen toisesta äärestä toiseen, aateliston luonnoton arkatuntoisuus aiheutti mitä järkyttävimpiä tapauksia siihen määrään saakka, että kohtuullisen laskelman mukaan Henrik III:n ja Henrik IV:n hallitusaikana kaksintaisteluvimma maksoi useamman aatelismiehen hengen kuin kymmenen vuotta kansalaissotaa.
Kapteenin asunto oli hienosti sisustettu. Mergyn silmät, jotka olivat tottuneet suurempaan yksinkertaisuuteen, kiintyivät ensinnä kukikkaisiin silkkiuutimiin ja kirkkaanvärisiin mattoihin. Hän astui huoneeseen jota hänen veljensä nimitti rukoushuoneekseen, sana pukuhuone kun ei vielä ollut tullut käytäntöön. Erittäin siroin puunleikkauksin koristeltu tamminen rukousjakkara, italialaisen taiteilijan maalaama madonnankuva ja suurella puksipuun oksalla koristettu vihkivesimalja tuntuivat olevan sopusoinnussa huoneen hurskaan tarkoitusperän kanssa, kun taas mustalla damastilla verhottu leposohva, venetsialainen peili, naisen muotokuva, aseet ja soittimet olivat todistuksena omistajan hieman maailmallisista tavoista.
Mergy loi halveksuvan silmäyksen vihkivesimaljaan ja puksipuunoksaan, jotka johdattivat surullisesti hänen mieleensä veljensä uskosta luopumisen. Pieni lakeija toi makeisia, sokeroituja hedelmiä ja valkoista viiniä; tee ja kahvi eivät olleet vielä käytännössä, ja yksinkertaisille esivanhemmillemme korvasi viini kaikki moiset hienot juomat.
Mergy käänsi, lasi kädessään, yhä uudelleen katseensa madonnasta vihkivesimaljaan, ja vihkivesimaljasta rukousjakkaraan. Hän huokasi syvään, ja katsoen leposohvalla välinpitämättömästi loikovaa veljeään hän virkkoi:
— Sinä siis olet aito paavilainen. Mitä äitimme sanoisi, jos hän olisi täällä?
Se ajatus näkyi tekevän kapteeniin tuskallisen vaikutuksen. Hän rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja heilautti kättään ikäänkuin pyytääkseen veljeään olemaan kajoamatta sellaiseen kysymykseen; mutta tämä jatkoi säälimättömästi:
— Onko mahdollista että sydämessäsi olet hylännyt sukumme uskon, niinkuin olet tehnyt huulillasi?
— Sukumme uskonko! Se ei ole koskaan ollut minun. Kuinka? minäkö uskoisin honottavien pappiemme tekopyhiä saarnoja! — minä!
— Niinpä niin! ja parempi sitten on uskoa kiirastuleen, rippiin, paavin erehtymättömyyteen! parempi on polvistua kapusiinimunkin tomuisten sandaalien edessä. Tulee aika, jolloin et usko voivasi syödä päivällistä lukematta parooni de Vaudreuil'n rukousta.
— Kuulehan, Bernard, minä vihaan kaikkia väittelyitä, varsinkin sellaisia, joissa on uskonnosta kysymys; mutta ennemmin tai myöhemmin minun pitää selittää kantani sinulle. Ja kun nyt kerran olemme näin pitkällä, niin saattakaamme asia päätökseen asti: tahdon puhua sinulle aivan avoimesti.
— Et siis usko kaikkiin paavilaisten järjettömiin juttuihin?
Kapteeni kohautti olkapäitään ja kilahdutti isoa kannustaan laskiessaan toisen saappaansa koron putoamaan lattiaa vasten.
— Paavilaiset! hugenotit! Taikauskoa molemmin puolin. En osaa ollenkaan uskoa sitä, minkä järkeni osoittaa minulle mielettömäksi. Meidän litaniamme ja teidän virtenne, samanlaista roskaa kaikki tyyni. Kuitenkin, hän lisäsi hymyillen — meidän kirkossamme saa väliin kuulla hyvää musiikkia, kun taas teillä herkkä korva särkyy siinä melussa.
— Onpa se kaunis etu uskollasi, ja sepä se sitten hankkiikin proselyyttejä.
— Älä kutsu sitä minun uskokseni, sillä en usko siihen sen paremmin kuin sinunkaan uskoosi. Siitä saakka kuin olen osannut ajatella omin päin, siitä saakka kun olen osannut käyttää järkeäni…
— Mutta…
— Ei! Älä rupea pitämään saarnoja. Osaan kaikki ulkoa, mitä aiot minulle sanoa. Onhan minullakin ollut toiveeni ja pelkoni. Luuletko etten ole kynsin hampain ponnistellut säilyttääkseni lapsuuteni onnekkaat harhauskot? Olen lukenut kaikki oppi-isämme etsiäkseni sieltä lohdutusta epäilyksiini, jotka minua kammottivat, mutta ne vain kasvoivat. Sanalla sanoen, en voinut enkä voi uskoa. Usko on kallisarvoinen lahja, joka minulta on kielletty, mutta en mistään hinnasta tahtoisi sitä riistää muilta.
— Surkuttelen sinua.
— Hyvä on, ja olethan oikeassa. Protestanttina en uskonut saarnaan; katolilaisena en usko sen enempää messuun. Ja saakeli soikoon, eivätkö meidän kansalaissotiemme julmuudet kykenisi juurineen hävittämään lujintakin uskoa?
— Ne julmuudet ovat vain ihmisten tekoja, ja ihmisten, jotka ovat vääristelleet Jumalan sanan.
— Se vastaus ei ollut sinun omasi; mutta sinun täytyy tyytyä siihen, ettet vielä ole saanut minua vakuutetuksi. En voi ymmärtää teidän Jumalaanne. Ja jos uskoisin, niin tekisin sen vain toistaiseksi, kuten ystävämme Jodelle sanoo.
— Kun molemmatkin uskonnot ovat sinulle niin yhdentekevät, niin miksi sitten luovuit uskostasi ja tuotit niin suuren surun omaisillesi ja ystävillesi?
— Olen parikymmentä kertaa kirjoittanut isälleni selittääkseni hänelle vaikutteeni ja puhdistautuakseni, mutta hän on heittänyt kirjeeni tuleen, niitä edes avaamatta; hän on kohdellut minua huonommin, kuin jos olisin tehnyt suuren rikoksen.
— Äitini ja minä paheksuimme tätä liiallista ankaruutta; ja ilman hänen käskyjään…
— En tiedä mitä minusta lie ajateltu. Mutta siitä minä vähät! Olipahan vaan muuan seikka, josta sain sen päähänpiston, jota aivan varmaan en enää tekisi uudestaan, jos se nimittäin olisi kysymyksessä.
— Oi! minä olen aina ajatellut että sinä sitä katuisit.
— Minäkö sitä katuisin! En, sillä en usko että tein mitään huonoa työtä. Kun sinä vielä olit koulunpenkillä ja opiskelit kreikkaa ja latinaa, niin minä olin jo ottanut ylleni haarniskan ja valkean olkavyön,[28] ja taistelin ensimmäisenä kansallis-sodassa. Teidän prinssi Condé'nne, joka sai puolueenne tekemään niin monta virhettä, teidän prinssi Condé'nne piti huolta teidän asioistanne, mikäli rakkausjutuiltaan jouti. Eräs nainen rakasti minua, prinssi vaati häntä minulta; minä kielsin, prinssistä tuli veriviholliseni. Siitä pitäen hän teki parhaansa loukatakseen minua kaikin tavoin.
"Ce petit prince si joli, Qui toujours baise sa mignonne."[29]
Hän osoitteli minua puolueensa uskonkiihkoilijoille, kuin mitäkin vapaa-aatteista ja uskotonta hirviötä. Minulla oli vain yksi rakastajatar, ja hänestä pidin minä kiinni. Uskottomuudesta puhuen… minä jätin muut rauhaan … miksi siis käydä minun kimppuuni?
— En olisi koskaan voinut uskoa prinssin voivan ryhtyä niin rumaan tekoon.
— Hän on kuollut, ja te olette tehneet hänestä sankarin. Sellaista on maailman meno. Hänellä oli hyviä ominaisuuksia, hän kuoli urhona, olen antanut hänelle anteeksi. Mutta silloin hän oli mahtava, ja köyhä aatelismies, kuten minä, olin hänen silmissään rikollinen, kun uskalsin häntä vastustaa.
Kapteeni mittaili jonkun aikaa huoneen lattiaa, ja jatkoi sitten äänellä, joka ilmaisi yhä kasvavaa mielenliikutusta:
— Kaikki armeijan papit, kaikki sen tekopyhät olivat minulle pian raivoissaan. Välitin yhtävähän heidän haukkumisistaan kuin saarnoistaan. Eräs prinssin aatelismiehistä, hännystelläkseen häntä, sanoi minua raukaksi kaikkien päällikköjemme kuullen. Hän sai siitä korvalleen, ja minä surmasin hänet. Armeijassamme tapahtui joka päivä hyvinkin tusinanverran kaksintaisteluita, eivätkä kenraalimme olleet niitä huomaavinaan. Mutta minuun nähden tehtiin poikkeus, ja prinssi määräsi, että minun piti olla varoittavana esimerkkinä koko armeijalle. Kaikkien ylimysten — ja se minun täytyy myöntää — amiraalin rukoukset hankkivat minulle armahduksen. Mutta prinssin viha ei ollut tyydytetty. Jazeneuil'n taistelussa minä komensin ratsuväkikomppaniaa; olin alusta alkaen ollut kahakassa mukana: kahden pyssynluodin rikkoma haarniskani ja keihäänpiston lävistämä vasen käsivarteni osoittivat, etten ollut säästänyt itseäni. Minulla oli enää parikymmentä miestä ympärilläni, ja kokonainen pataljoona kuninkaan sveitsiläisiä marssi vastaamme. Prinssi Condé käskee minua hyökkäämään, pyydän häneltä kaksi komppaniaa saksalaisia ratsumiehiä… ja hän sanoo minua pelkuriksi!
Mergy nousi ja tarttui veljensä käteen. Kapteeni jatkoi, silmät vihasta säihkyen ja yhä jatkaen kävelemistään:
— Hän sanoi minua pelkuriksi kaikkien kultavaruksisten aatelismiesten kuullen, jotka muutamia kuukausia myöhemmin hylkäsivät hänet Jarnacin luona ja jättivät surman suuhun. Uskoin, että oli kuoltava, syöksyin sveitsiläisten kimppuun vannoen, että jos sattuman kaupalla suoriutuisin leikistä hengissä, niin en enää koskaan paljastaisi miekkaani niin vääryyttä haastavan prinssin puolesta. Pahasti haavoituttuani ja pudottuani maahan ratsuni selästä olin saamaisillani surman iskun, kun muudan Anjoun herttuan aatelismiehistä, Béville, sama hupsu, jonka kanssa söimme päivällistä, pelasti henkeni ja esitti minut herttualle. Minua kohdeltiin hyvin. Janosin kostoa. Minua imarreltiin, pyydettiin pyytämällä rupeamaan hyväntekijäni, Anjoun herttuan palvelukseen, minulle toistettiin säe:
Omne solum forti patria est, ut piscibus aequor.[30]
Näin harmikseni ja suuttumuksekseni protestanttien kutsuvan muukalaisia isänmaahamme. Mutta miksi en sanoisi sinulle sitä ainoaa syytä, joka minut sai tekemään lopullisen päätökseni. Tahdoin kostaa ja rupesin katolilaiseksi siinä toivossa, että kohtaisin Condén prinssin taistelukentällä ja saisin surmata hänet. Muuan kurja pelkuri otti maksaakseen hänelle velkani. Se tapa, millä hän kaatui, saattoi minut melkein unohtamaan vihani… Näin hänet verisenä, sotilaitten häväistävänä; tempasin hänen ruumiinsa heidän käsistään ja peitin sen viitallani. Olin ruvennut katolilaisten palvelukseen, komensin erästä heidän ratsuväkieskadroonaansa, en voinut enää heitä jättää. Onneksi uskon tehneeni entiselle puolueelleni muutamia palveluksia; olen yrittänyt, mikäli vallassani oli, lieventää uskonsodan vimmaa; minulle oli suotu onni pelastaa useita entisiä ystäviäni.
— Olivier de Basseville julistaa kaikkialla, että hänen on sinua kiittäminen hengestään.
— Olen siis katolilainen, George sanoi tyynemmällä äänellä. Se uskonto on hyvinkin jonkin toisen veroinen sillä on niin helppo tulla toimeen heidän tekopyhiensä kanssa. Katso tuota madonnankuvaa; se on italialaisen kurtisaanin kuva, nuo teeskentelijät Ihailevat hurskauttani ristiessään silmänsä tämän muka neitsyen edessä. Usko minua, heistä suoriudun paljon helpommin kuin protestanttisista papeistamme. Voin elää niinkuin tahdon, tekemättä hyvin helppoja uhrauksia roskaväen mielipiteelle. No niin, pitää esim. käydä messussa, menen sinne silloin tällöin katsomaan kauniita naisia. Minulla pitää olla rippi-isä; saakeli, minulla on muuan kunnon harmaaveli, vanha ratsumusketööri, jolta saan yhdellä ekyltä rippitodistuksen, ja kaupan päälle hän vielä toimittaa rakkauskirjeeni ripitettävilleen kaunottarille. Perhana vieköön! eläköön messu!
Mergy ei voinut olla hymyilemättä.
— Katsopas! jatkoi kapteeni, tuossa on messukirjani. Ja hän heitti veljelleen samettikotelossa olevan, taidokkaasti sidotun hopeahakasisen kirjan. Nuo "Hetket" ovat varmasti yhtä hyvät kuin teidän rukouskirjanne.
Mergy luki kirjan selkämyksestä: "Hetkiä hovissa".
— Hienoa työtä, hän sanoi ylenkatseellisesti ojentaen kirjan takaisin veljelleen.
Kapteeni aukaisi sen ja antoi sen hymyillen hänelle takaisin. Mergy luki silloin ensi sivulla: Suuren Gargantuan, Pantagruel'in isän perinkauhistuttava elämä, sepitti M. Alcofribas, Kvintessanssin tekijä.[31]
— Siinä on vasta kirja! kapteeni huusi nauraen, panen enemmän arvoa siihen kuin kaikkiin Geneven kirjaston jumaluusopillisiin teoksiin.
— Sanotaan, että tämän kirjan tekijä oli perin tietorikas mies, mutta hän ei ole käyttänyt oppiaan oikealla tavalla.
George kohautti olkapäitään.
— Lue tämä kirja, Bernhard, ja sinä varmasti puhut siitä minulle vielä jälkeenkinpäin.
Mergy otti kirjan, ja oltuaan hetkisen vaiti hän sanoi:
— Olen pahoillani siitä että suuttumus, kylläkin oikeutettu, on johdattanut sinut tekoon, jota jonain päivänä vielä varmasti tulet katumaan.
Kapteeni painoi päänsä alas, ja hänen silmänsä, jotka olivat kiintyneet hänen jalkainsa alla leviävään mattoon, tuntuivat tarkkaan tutkivan sen kuvioita.
— Mikä on tehty se on tehty, hän viimein virkkoi, tukahduttaen huokauksen. Ehkäpä jonain päivänä taas palaan kuuntelemaan protestanttista saarnaa, hän lisäsi iloisemmin. Mutta lopetetaan tämä, ja lupaa ettet enää puhu minulle niin ikävistä asioista.
— Toivon että oma harkintasi saa aikaan enemmän kuin minun puheeni ja neuvoni.
— Olkoon menneeksi! Puhutaanpa nyt sinun asioistasi. Missä aikeissa sinä tulet hoviin?
— Toivon itselläni olevan niin hyvät suositukset amiraalille, että hän ottaa minut aatelismiestensä joukkoon sodassa, jota hän tulee käymään Alankomaissa.
— Huono suunnitelma. Aatelismiehen, joka tuntee rohkeutta sydämessään ja miekan kupeellaan, ei pidä vapaasta tahdostaan ruveta palvelijan asemaan. Tule vapaaehtoisena kuninkaan kaarteihin, minun kevytaseisen ratsuväen komppaniaani esimerkiksi, jos niin haluat. Saat ottaa osaa sotaretkeen, kuten me kaikkikin, amiraalin päällikkyyden alaisena, mutta et ainakaan tarvitse olla kenenkään käskyläisenä.
— Minua ei ollenkaan haluta tulla kuninkaan kaartiin; tunnen aivan vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Mielelläni tahtoisin olla sotilaana sinun komppaniassasi, mutta isäni tahtoo, että otan osaa ensimmäiseen sotaretkeeni amiraalin välittömien määräysten alaisena.
— Siinäpä oikein taas tunnen teidät, herrat hugenotit. Te saarnaatte yksimielisyyttä, ja te haudotte vanhoja vihoja pahemmin kuin me.
— Kuinka niin?
— No, kuningas on aina teidän silmissänne tyranni, Ahab, kuten pappinne häntä nimittävät. Mitä sanonkaan? eihän hän ole edes kuningas, vaan vallananastaja, ja Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen on Gaspard I Ranskan kuningas.[32]
— Mitä huonoa pilaa!
— Lopultakin on yhtä hyvä että olet vanhan Gaspard'in kuin että olisit Guise'n palveluksessa; herra de Châtillon on suuri sotapäällikkö, ja hänen johdollaan opit kyllä sotataitoa.
— Hänen vihollisensakin pitävät häntä arvossa.
— Eräs pistoolinlaukaus hänelle sentään ei ole minkään kunniaksi.
— Hän on todistanut viattomuutensa, ja muuten hänen koko elämänsä on ristiriidassa Poltrot'n kurjan salamurhan kanssa.
— Tunnetko latinalaista sananpartta: Fecit cui profuit?[33] Ilman sitä pistoolinlaukausta olisi Orleans ollut mennyttä.
— Loppujen lisäksi se merkitsi vain yhtä miestä vähemmän katolilaisten sotajoukossa.
— Niin, mutta minkälaista miestä. Etkö ole sitten koskaan kuullut seuraavaa kahta huonoa säettä, jotka hyvinkin ovat teidän virsienne arvoiset:
Autant que sont de Guisards demeurés
Autant a-t-il en France de Mérés.[34]
— Poikamaisia uhkauksia eikä mitään muuta. Jos olisi kerrottava kaikki guiselaisten rikokset, niin siitä tulisi pitkä rekisteri. Mutta arvaapas mitä minä tahtoisin tehdä palauttaakseni Ranskaan rauhan, jos olisin kuningas. Minä panettaisin kaikki Guiset ja Châtillon'it hyvään ja lujasti ommeltuun nahkasäkkiin, jonka suu olisi sidottu kovasti kiinni, sitten minä heitättäisin heidät järveen, sata naulaa rautaa painona siltä varalta ettei yksikään pääsisi pelastumaan. Ja onpa vielä muutamia muitakin ihmisiä, jotka tahtoisin pistää säkkiini.
— Onpa onni, ettet ole Ranskan kuningas.
Keskustelu sai nyt iloisemman käänteen: niin hyvin valtiolliset kuin uskonnollisetkin kysymykset jätettiin rauhaan, ja molemmat veljekset kertoivat toisilleen kaikki pikku seikkailut, mihin he olivat joutuneet sinä aikana, jona he olivat olleet erossa. Mergy oli kylliksi suorasukainen kunnioittaakseen Kultaisen Leijonan ravintolaa kertomuksellaan, hänen veljensä nauroi katketakseen ja piti kovasti hauskaa hänen kahdeksantoista ekynsä ja hyvän raudikkonsa menettämisen kustannuksella.
Läheisen kirkon kellot alkoivat kumahdella.
— Hitto vieköön, kapteeni huudahti, mennäänpä tänä iltana messuun; olen vakuutettu siitä, että se tulee sinua huvittamaan.
— Kiitos vaan, mutta en vielä halua kääntyä katolilaiseksi.
— Tule, hyvä ystävä, tänään on varmaankin veli Lubin'in saarnavuoro. Hän on harmaaveli joka osaa tehdä uskonnon niin hauskaksi, että hänellä on aina sankat joukot kuulijoita. Muuten mennee koko hovi tänään Saint-Jacques-kirkkoon, kyllä sitä kannattaa olla katsomassa.
— Ja onko rouva kreivitär de Turgis myös siellä, ja riisuuko hän naamionsa?
— Mutta tottakin, hän ei voi olla sinne tulematta. Jos tahdot pitää varasi, niin älä unohda saarnan lopussa asettua kirkon ovelle ja ojentaa hänelle vihkivettä. Siinä on vielä yksi katolisen kirkon kauniita seremonioja. Voi kuinka monta kaunista kättä olenkaan puristanut, kuinka monta rakkauskirjettä olenkaan niihin sujauttanut ojentaessani vihkivettä!
— En ymmärrä, mutta samainen vihkivesi minua niin inhottaa, etten luule että mistään hinnasta pistäisin siihen sormiani.
Kapteeni keskeytti hänet purskahtamalla nauruun. Molemmatkin ottivat viittansa ja läksivät Saint-Jacques-kirkkoon, jossa jo oli koolla hieno ja lukuisa seura.