V.
Saarna
"Bien fendu de gueule beau despêcheur d'Heures, beau desbrideur de messes, beau descrotteur de vigiles; pour tout dire sommairement: vrai moine si oncques en fut depuis que le monde moinant moina de moinerie."
Rabelais.[35]
Kun kapteeni George ja hänen veljensä kulkivat halki kirkon etsiäkseen mukavan paikan, joka olisi lähellä saarnaajaa, niin heidän huomionsa kiintyi naurunremahduksiin, jotka kuuluivat sakastista; he menivät sinne ja näkivät turpean miehen, jonka punoittavat kasvot loistivat hilpeyttä; yllään oli hänellä Pyhän Fransiskuksen munkkikunnan kaapu, ja hän oli hyvin vilkkaassa keskustelussa noin puolentusinan nuoren, upeasti puetun miehen kanssa.
— No, lapseni, kiirehtikää, naiset rupeavat käymään kärsimättömiksi, antakaa minulle tekstini.
— Puhukaa meille kepposista, joita nuo naiset tekevät miehilleen, sanoi yksi nuorista miehistä, jonka George tunsi Bévilleksi.
— Siitä aiheesta voisi puhua hyvinkin paljon, sen myönnän, poikaseni, mutta mitäpä voisin sanoa, joka olisi yhtä hyvä, kuin Pontoise'n papin saarna: "Minä heitän lakkini vasten sen kasvoja, joka teistä on enimmin pettänyt miestään." Jonka perästä ei ollut ainoatakaan naista koko kirkossa, joka ei olisi suojannut päätään kädellään tai viitallaan, ikäänkuin iskua torjuakseen.
— Voi! isä Lubin, sanoi toinen, olen tullut kuuntelemaan saarnaa ainoastaan teidän vuoksenne, kertokaapa meille tänään jotain hauskaa, puhukaa meille hiukan rakkauden synnistä, joka on niin kovin muodissa nykyään.
— Muodissako! niin, teidän keskuudessanne kyllä, hyvät herrat, joilla on ikää vasta kaksikymmentäviisi vuotta, mutta minullahan sitä on jo hyvästikin viisikymmentä. Minun ijälläni ei enää voi puhua rakkaudesta. Olen unohtanut mitä se synti onkaan.
— Älkää nyt joutavia, isä Lubin, te osaisitte jutella siitä nyt yhtä hyvin kuin konsanaan, kyllä me teidät tunnemme.
— Niin, puhukaapa irstaisuudesta, lisäsi Béville, kaikki naiset varmaankin sanovat, että itsestänne saatte parhaan aiheen.
Fransiskaanimunkki vastasi tähän leikinlaskuun viekkaalla silmäniskulla, jossa ilmeni ylpeyttä ja iloa siitä, että häntä syytettiin nuorten ihmisten synnistä.
— Ei, en tahdo saarnata siitä, koska hovimme kaunokaiset eivät enää tahtoisi ripityttää itseään minulle, jos osottautuisin liian ankaraksi siinä kohden ja suoraan puhuen, jos puhuisin siitä, niin sillä vaan osottaisin kuinka voi tuomita itsensä ikiajoiksi, minkävuoksi … hetkisen mielihyvän vuoksi.
— No niin!… Ahaa! tuossa on kapteeni. Kuulepas George, anna meille saarnan teksti. Isä Lubin on lupautunut saarnaamaan ensimäisestä aiheesta, jonka hänelle annamme.
— Niin, sanoi munkki, mutta kiirehtikää, saakeli soikoon, sillä minun pitäisi jo olla saarnastuolissa.
— Hitto vieköön, isä Lubin, tehän olette yhtä hyvä kiroomaan kuin kuningas.
— Lyönpä vetoa, ettei hän kiroaisi saarnassaan, virkkoi Béville.
— Miksi en, jos minua kerran niin haluttaisi? isä Lubin vastasi häikäilemättömästi.
— Lyön vetoa kymmenen pistoolia, ettette sitä uskaltaisi.
— Kymmenen pistoolia! Olkoon menneeksi!
— Béville, virkkoi kapteeni, minä tulen puolella mukaan vetoosi.
— Ei, ei, tokasi tämä, tahdon yksinäni voittaa tältä kunnon paterilta rahat, ja jos hän kiroaa, niin enpä lempo soikoon sure kymmentä pistoliani, saarnamiehen kiroilemisesta kyllä kannattaa maksaa kymmenen pistoolia.
— Ja minä ilmoitan teille, että olen jo voittanut, sanoi isä Lubin, aloitan saarnani kolmella kirouksella. Oih, te herrat aatelismiehet luulette, että teille ainoastaan on kiroilemisen lahja annettu, koska teillä on miekka kupeella ja sulkatöyhtö hatussa. Mutta saadaanpa nähdä!
Niin jutellen hän läksi sakaristosta, ja vilauksessa hän oli saarnastuolissa. Heti paikalla valtasi mitä syvin hiljaisuus kaikki läsnäolijat.
Saarnamies silmäili saarnastuolissa ympärille pakkautunutta joukkoa ikäänkuin etsiäkseen sitä, joka hänen kanssaan oli lyönyt vetoa, ja kun hän oli huomannut tämän selkäänsä pilariin nojaten seisovan aivan häntä vastapäätä, niin hän rypisti kulmakarvojaan, pisti kädet puuskaan, ja alkoi vihan vallassa olevan miehen äänellä seuraavasti:
Rakkaat veljet.
Par la vertu! Par la mort! par le sang![36]
Hämmästyksen ja paheksumisen mumina keskeytti saarnaajan tai pikemminkin täytti paussin, jonka hän tahallaan piti.
"… meidän Herramme vanhurskauden, kuoleman, ja veren kautta".
Harmaaveli jatkoi hyvin tekopyhällä nenä-äänellä, "me olemme pelastetut ja lunastetut helvetistä".
Yleinen nauru keskeytti hänet toisen kerran. Béville otti kukkaronsa vyöstään ja ravisteli sitä teeskennellen saarnaajaan edessä, osoittaen siten myöntävänsä hävinneensä.
"Niinpä niin! Veljeni" — jatkoi järkähtämätön veli Lubin, "olettepa nyt kovin tyytyväisiä, eikö totta? Olemme pelastetut ja helvetistä lunastetut. Kauniita sanoja, ajatelkaahan ei muuta kuin istutaan vaan kädet ristissä ja iloitaan. Olemme päässeet tuosta ilkeästä helvetin tulesta. Kiirastulesta puhuen, sehän on vaan kuin mikäkin kynttilän polttama, joka paranee tusinan messun suitsutuksella. Ei hätääkään, syökäämme, juokaamme, käykäämme porttojen tykönä".
"Voi mitä paatuneita syntisäkkejä te olettekaan! Siihen te vaan luotatte! Mutta veli Lubinpa sanoo teille, että te teette laskunne isäntää kuulematta.
"Te siis luulette, herrat kerettiläiset ja hugenotit, te siis luulette että Vapahtajamme antoi itsensä ristiinnaulita pelastaakseen teidät helvetin tulesta? Mikä tyhmyri! Niin, todellakin! sellaisen roskaväen puolestahan hän kai vuodatti kalliin verensä! Sehän olisi ollut, luvalla sanoen, samaa kuin jos olisi heittänyt päärlyjä sikojen eteen; mutta meidän herrammehan aivan päinvastoin, heitti siat päärlyjen eteen, sillä päärlyt ovat meressä, ja meidän Herramme heitti kaksituhatta sikaa mereen. Et ecce impeta abiit totus grex praeceps in mare.[37] Onnea matkalle, hyvät siat, ja menkööt kaikki kerettiläiset samaa tietä".
Tässä puhuja yskäsi ja pysähtyi hetkiseksi katselemaan seurakuntaansa ja nauttimaan siitä vaikutuksesta, jonka hänen kaunopuheisuutensa teki uskovaisiin.
"Niin, herrat hugenotit, tehkää kääntymys ja kiiruhtakaa, muuten … vähät teistä! Te ette ole pelastetut ettekä helvetistä lunastetut: lähtekää siis tiehenne saarnaani kuuntelemasta ja eläköön messu!
"Ja te, rakkaat veljeni katolilaiset, te hykertelette käsiänne kieltänne lipoen ja ajatellen että olette jo paratiisin esikartanoissa. Mutta jos totta puhutaan, niin pitempi matka on hovista jossa elätte, paratiisiin, kuin (vaikka kulkisi oikotietäkin) Saint-Lazaresta Saint-Denis'n portille.
"Herramme piina, kuolema ja veri ovat pelastaneet teidät ja helvetistä lunastaneet… Niin kyllä, vapauttamalla teidät perisynnistä, olkoon menneeksi; mutta Herra varjelkoon teitä, jos saatana saa teidät uudelleen kynsiinsä! Ja minä sanon teille: Circuit quarens quem devoret.[38]
"Oi rakkaat veljeni! Saatana on kerrassaan pirullinen miekkailija, minä sanon teille täydessä totuudessa, että ankaria hyökkäyksiä hän tekee meidän kimppuumme.
"Sillä niinpian kuin jätämme lapsenmekon ja saamme housut jalkaamme, tarkoitan että kun olemme kylliksi varttuneet tehdäksemme kuolemansyntiä, niin herra Saatana haastaa meidät elämän Préaux-Clercs'ille. Aseet, jotka tuomme mukanamme, ovat pyhät sakramentit: hänellä taas on kokonainen arsenaali: ne ovat meidän syntimme, jotka ovat yhdellä haavaa sekä hyökkäys- että puolustusaseita.
"On kuin näkisin hänen tulevan kaksintaistelupaikalle, Ylensyöminen vatsansa ympärillä: se on hänen panssaripaitansa; Laiskuus on hänellä kannuksina; vyöllään on hänellä Irstaus, se on vaarallinen miekka se, Himo on hänen tikarinsa; Ylpeyden hän pitää päässään kuin sotilas kypäränsä; taskussaan on hänellä Ahneus käytettäväksi tarvittaessa; ja taas Viha herjauksineen ynnä kaikki ne kuin siitä seuraavat, on hänellä suussaan: josta havaitsette että hän on aseissa hampaisiin saakka.
"Kun Jumala on antanut merkin, niin Saatana ei sano teille ritarillisten kaksintaistelijain tavoin: Herrani, oletteko valmis? vaan hän syöksyy kristityn kimppuun pää alas painettuna aivan päistikkaa. Kristitty, joka huomaa että on saamaisillaan keskelle vatsaansa Ylensyömisen piston, torjuu sen Paastolla."
Tässä saarnaaja, tehdäkseen itsensä helpommin käsitettäväksi, otti naulasta ristiinnaulitun kuvan ja alkoi sillä tehdä miekkailuliikkeitä, iskien ja väistäen, kuten miekkailumestari tekee floretillaan näyttääkseen vaikeata lyöntiä.
"Peräytyessään saatana antaa kristitylle ankaran Vihan lyönnin, sitten tehden Ulkokultaisuuden valehyökkäyksen, hän antaa kvarttinsa,[39] Ylpeyden iskun. Kristitty ensin suojaa itsensä Kärsivällisyydellä, sitten hän antaa Ylpeydelle Nöyryyden vastaiskun. Ärtyneenä saatana antaa hänelle ensin Irstaisuuden miekanpiston, mutta nähtyään sen menneen turhiin Lihankidutuksen väistön kautta, syöksyy hän silmittömästi vastustajansa kimppuun, yrittäen samalla kertaa Laiskuuden jalkakampia ja Himon tikarinpistoa, koettaessaan samalla syöstä Ahneuden kristityn sydämeen. Silloin pitää olla tarkka käsi, tarkka silmä. Työllä suoriudutaan Laiskuuden jalkakammista, Himon tikarista Lähimmäisenrakkauden avulla (se on muuten hyvin vaikea vaisto, veljeni); ja Ahneuden piston voivat ainoastaan Hyvät työt lyödä syrjään.
"Mutta rakkaat veljet, kuinka monta on joukossanne, jota siten terssissä[40] ja kvartissa ahdistetaan pistoilla ja lyönneillä ja joka aina on valmiina väistämään kaikki vihamiehen hyökkäykset? Useamman kuin yhden taistelijan olen nähnyt kaatuvan maahan, ja silloin hän, jos ei heti paikalla turvaudu Katumukseen, on mennyttä. Te luulette, te hoviväki, ja tätä viimeksimainittua keinoa pitää käyttää ennemmin aikaiseen kuin myöhään, ettei peccavi[41] ole pitkä lausua. Mutta voi kuinka moni kuoleva tahtookaan sanoa peccavi, mutta ääni tyrehtyykin hänen saatua lausutuksi vain pec! ja räiskis vaan, silloin vei paholainen sielun; menköön sitä hakemaan kuka haluaa!"
Veli Lubin päästi vielä joksikin aikaa kaunopuheisuutensa valloilleen ja kun hän lähti saarnatuolista, niin kauniin kielen harrastaja olisi saattanut huomata, että hänen saarnansa joka oli kestänyt vain tunnin, sisälsi mainitsemieni laisia hienoja ongelmia kolmekymmentäseitsemän kappaletta samankaltaisia ja neronleimauksia epäluvun. Katolilaiset niinkuin protestantitkin olivat yhtä innokkaasti taputtaneet käsiään saarnamiehelle, joka jäi pitkäksi aikaa saarnastuolin juurelle innokkaan joukon keskeen, joka tuli kirkon kaikilta puolilta häntä onnittelemaan.
Saarnan kestäessä Mergy oli useita kertoja kysynyt, missä kreivitär de Turgis oli, hänen veljensä oli tätä turhaan etsinyt silmillään. Joko kaunis kreivitär ei ollut kirkossa, tai hän ehkä oli piilottautunut ihailijoiltaan johonkin hämärään nurkkaukseen.
— Toivoisinpa, Mergy virkkoi heidän mennessään ulos, toivoisinpa että kaikki ne, jotka olivat tätä mieletöntä saarnaa kuuntelemassa, saisivat hetikohta kuulla jonkun protestanttisen pappimme koruttomia kehoitus- ja varoituspuheita.
— Tuossa on kreivitär de Turgis, virkkoi kapteeni hänelle aivan hiljaa, puristaen häntä käsivarresta.
Mergy käänsi päätään, ja näki läpi hämärän portaalin kulkevan, nopeana kuin salama, erittäin upeasti puetun naisen, jota talutti kädestä nuori vaaleaverinen, hoikka ja häiveröinen, veltonnäköinen mies, jonka puku oli, ehkä tahallisesti, epäjärjestyksessä. Väkijoukko avautui heidän edessään kiireesti ja ikäänkuin pelokkaana. Tämä herrasmies oli juuri peloittava Comminges.
Mergy ehti hädin tuskin luoda silmäystäkään kreivittäreen. Hän ei oikein voinut eroittaa tämän kasvonpiirteitä, ja kuitenkin ne olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen; mutta Comminges hänestä oli tuntunut perin vastenmieliseltä, hänen osaamatta selittää miksi. Häntä närkästytti nähdessään niin heikonnäköisen miehen, joka jo oli saavuttanut sellaisen kuuluisuuden.
— Jos kreivitär — hän ajatteli, sattumalta rakastaisi jotakuta tästä joukosta, niin tuo inhottava Comminges surmaisi tämän! Hän on vannonut tappavansa kaikki, joita tuo komea nainen rakastaa. — Hänen kätensä tarttui vaistomaisesti miekankahvaan, mutta heti samassa häntä harmitti kiihkonsa. — Mitäpä se minua kuitenkaan liikuttaa? En kadehdi sen valloitusta, jota tuskin edes olen nähnytkään. Kuitenkin nämä ajatukset olivat jättäneet hänen mieleensä kiusallisen tunteen, ja koko matkan kirkosta kapteenin asuntoon hän pysyi vaiti.
He tapasivat illallispöydän katettuna. Mergy söi vain vähän, ja heti kun ruoka oli korjattu pois, tahtoi hän lähteä takaisin majapaikkaansa. Kapteeni suostui laskemaan veljensä menemään, mutta otti tältä lupauksen että hän seuraavana päivänä asettuisi lopullisesti hänen luokseen asumaan.
Ei tarvinne mainita, että Mergy veljeltään sai rahaa, hevosen y.m.s., ja päälle päätteeksi tuli tietämään hoviräätälin sekä ainoan kauppiaan, jolta aatelismies, joka tahtoi päästä naisten suosioon, saattoi ostaa hansikkaansa, pitsiröyhelönsä ja kenkänsä.
Vihdoinkin, kun yö jo oli pimennyt sysimustaksi, hän palasi majapaikkaansa kahden veljensä lakeijan seuraamana, jotka olivat aseistetut pistooleilla ja tikareilla; sillä Parisin kadut olivat niihin aikoihin, kello 8 jälkeen illalla vaarallisemmat kuin mitä Sevillan ja Granadan välinen tie on vielä tänä päivänä.[42]