VI.
Puoluepäällikkö.
"Norfolkin Jukka, et korskastasi hyödy,
Herrasi Riku on ostettu ja myöty."
Shakespeare, Richard III.
Palatessaan vaatimattomaan majapaikkaansa Mergy silmäili surullisesti huoneen kulunutta ja nuhrautunutta kalustusta. Kun hän mielessään vertaili huoneensa muinoin kalkilla valkaistuja, nyt savuttuneita ja mustuneita seiniä juuri jättämänsä huoneuston loistaviin silkkisiin seinäverhoihin; kun hän muisteli kaunista maalattua madonnankuvaa ja näki edessään seinällä vain vanhan pyhimyskuvan, niin hänen päähänsä pisti sangen häijy aatos. Tuo ylellisyys, tuo hienous, naisten ja kuninkaan suosio, sanalla sanoen niin monet toivottavat seikat olivat maksaneet Georgelle yhden ainoan sanan vain, sanan joka oli hyvin helppo lausua, sillä riitti kun se vaan tuli huulilta, sydämiä ja munaskuita ei siinä tutkisteltu. Heti samassa hänen mieleensä muistuivat useitten protestanttien nimet, jotka uskostaan luopumalla olivat päässeet kunniasijoille; ja kun paholainen on valmis käyttämään kaikkea aseenaan, niin Mergyn mieleen juohtui vertaus tuhlaajapojasta, mutta myös se omituinen moraali, että kääntyneestä hugenotista iloittaisiin enemmän kuin hartaasta katolilaisesta.
Nämä ajatukset, jotka yhä uudestaan kaikenlaisissa erilaisissa muodoissa aivankuin vaistomaisesti tulivat hänen mieleensä, kiusasivat häntä ja herättivät hänessä inhoa. Hän otti geneveläisen raamatun, joka oli kuulunut hänen äidilleen, ja luki sitä jonkin aikaa. Rauhallisemmalla mielellä hän laski kirjan kädestään, ja ennenkuin hän sulki silmänsä, hän mielessään vannoi elävänsä ja kuolevansa isiensä uskossa.
Mutta huolimatta raamatun luvusta ja valasta Mergyn unet kuvastivat päivän tapahtumia. Hän uneksi purppuranpunaisista silkkiuutimista, kultaisesta pöytäkalustosta, sitten kuvat vaihtuivat, miekat välkkyivät ja veri vuoti yhteen viinin kanssa. Sitten madonnankuva alkoi hänen mieltään askarruttaa, se astui ulos kehyksestään ja tanssi hänen edessään. Hän koetti painaa mieleensä sen kasvonpiirteitä, ja silloin vasta hän huomasi että sillä oli kasvoillaan musta naamio. Mutta voi sen tummansinisiä silmiä ja valkeata ihoa, joka näkyi kahtena kapeana juovana naamion aukoista…! Naamion siteet laukesivat, ja näkyviin tulivat taivaallisen ihanat kasvot, mutta niiden hahmopiirteet olivat epämääräiset; ne olivat kuin nymfin kuvainen väreilevässä vedessä. Vaistomaisesti hän loi silmänsä alas, ja kun hän ne jälleen kohotti, niin hän näki enää vain kauhean Comminges'n, verinen miekka kädessä.
Mergy nousi varhain, kannatti veljensä luo keveät matkakapineensa, ja, kieltäytyen lähtemästä hänen mukanaan katsomaan kaupungin nähtävyyksiä, hän läksi yksin Châtillon-palatsiin ojentaakseen amiraalille isänsä hänelle antaman kirjeen.
Palatsin pihan hän tapasi ahdinkoon asti täynnä palvelijoita ja hevosia, joiden keskitse hänellä oli täysi työ raivata itselleen tie laajaan etuhuoneeseen, joka oli täynnä asepalvelijoita ja hovipoikia, jotka, vaikkei heillä ollutkaan muita aseita kuin miekkansa, yhtäkaikki muodostivat amiraalin ympärille mahtavan suojelusvartion. Mustapukuinen ovenvartija vei, luodessaan silmäyksen Mergyn pitsikaulukseen ja kultaketjuihin, jotka kapteeni oli tälle lainannut, tämän mitään vastaväitteitä tekemättä heti saliin, jossa hänen herransa oli.
Ylimyksiä, aatelismiehiä, protestanttisia pappeja, kaikkiaan yli neljäkymmentä henkeä, kaikki paljain päin, seisoi kunnioittavassa odotuksessa amiraalin ympärillä. Tämä oli hyvin yksinkertaisesti puettu ja kokonaan mustissaan. Hän oli kookas varreltaan, mutta hiukan kumara, ja hänen kaljulle otsalleen olivat sodan rasitukset murtaneet useampia ryppyjä kuin vuodet. Pitkä valkoinen parta valui rinnalle. Hänen poskensa, jotka jo luonnostaan olivat kuopallaan, näyttivät sitä olevan vielä enemmän haavan vuoksi, jonka syvää arpea hänen pitkät viiksensä eivät kyenneet kunnolla peittämään. Montcontourin tappelussa oli pistoolinluoti lävistänyt hänen poskensa ja murskannut useita hampaita. Hänen kasvojensa ilme oli pikemminkin surullinen kuin ankara, ja sanottiin ettei sitten uljaan Dandelot'n[43] kuoleman kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän. Hän seisoi nojaten kättään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja pohjapiirroksia, joiden keskestä kohosi näkyviin tavattoman iso nelitaitteinen raamattu. Hammastikut, joita oli hajallaan karttojen ja paperien joukossa, johdattivat mieleen tottumuksen, josta häntä usein pilkattiin. Pöydän päässä istuvalla kirjurilla näytti olevan täysi työ kirjoittaessaan kirjeitä, jotka hän heti antoi amiraalin allekirjoitettaviksi.
Nähdessään tämän suuren miehen, joka uskolaistensa silmissä oli enemmän kuin kuningas, sillä hänessä oli samaan henkilöön yhtyneenä sankari ja pyhimys, Mergy tunsi niin suuren kunnioituksen valtaavan mielensä, että hän Coligny'tä lähestyessään ehdottomasti notkisti toisen polvensa. Amiraali, hämmästyneenä ja harmissaan tästä tavattomasta kunnioituksen ilmaisusta, antoi hänelle merkin nousta ja otti hieman kiivaasti kirjeen, jonka nuori intomielinen mies hänelle ojensi. Hän silmäsi kirjeen sinetissä olevaa vaakunaa.
— Se on vanhalta ystävältäni parooni de Mergy'ltä, hän virkkoi, ja te, nuori mies, muistutatte häntä siinä määrin, että teidän täytyy olla hänen poikansa.
— Teidän ylhäisyytenne, minun isäni olisi toivonut, ettei hänen korkea ikänsä olisi estänyt häntä tulemasta itse julkilausumaan teille kunnioituksensa tunteet.
— Hyvät herrat, Coligny sanoi kirjeen luettuaan ja kääntyen häntä ympäröivien puoleen, saan esittää teille parooni de Mergyn pojan, joka on taivaltanut yli sadan lieun matkan yhtyäkseen meikäläisiin. Näyttää siltä, ettei meillä tule olemaan puutetta vapaaehtoisista Flanderin retkellä. Hyvät herrat, pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä tätä nuorta miestä kohtaan, teillä kaikilla on mitä ylevin käsitys hänen isästään.
Heti paikalla Mergy sai ojakseen parikymmentä syleilyä, ja yhtä moni tarjosi hänelle palveluksiaan.
— Joko olette ollut mukana sodassa, Bernard ystäväni? amiraali kysyi. — Oletteko koskaan kuullut pyssyjen pauketta?
Mergy vastasi punastuen, ettei hänellä vielä ole ollut onnea saada taistella uskonsa puolesta.
— Sanokaa itseänne pikemminkin onnelliseksi, nuori mies, kun ei teidän ole ollut pakko vuodattaa omien kansalaistenne verta, sanoi Coligny vakavasti; Jumalan kiitos, hän lisäsi huoaten, kansallissota on lopussa, uskonto voi taas hengittää, ja, onnellisempana kuin me, te paljastatte miekkanne ainoastaan kuninkaanne ja isänmaanne vihollisia vastaan.
Sitten hän lausui, laskien kätensä nuoren miehen olalle:
— Olen varma siitä, että te ette kiellä sitä sukua josta te olette syntynyt. Isänne toivomuksen mukaan saatte ensin palvella aatelismiesten joukossa; ja kun kohtaamme espanjalaiset, niin vallatkaa heiltä sotalippu, ja heti teillä on kornetinpaikka rykmentissäni.
— Vannon teille, Mergy huudahti päättäväisellä äänellä, että ensi kahakassa minusta tulee kornetti, tai sitten minun isälläni ei ole enää poikaa.
— Hyvä, reipas poikani, puhut kuin isäsikin puhui. Sitten hän kutsui taloudenhoitajansa. — Tässä on taloudenhoitajani, Samuel-mestari; ja jos tarvitset rahaa, niin voit kääntyä hänen puoleensa.
Taloudenhoitaja kumarsi Mergylle, joka kiirehti kiittämään ja kieltäytymään.
— Isäni ja veljeni, hän virkkoi, varustavat kyllä minut runsaasti kaikella mitä tarvitsen.
— Veljenne…? kapteeni George Mergy, joka ensi sodan jälkeen luopui uskostaan?
Mergy painoi surullisena päänsä alas. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei voinut kuulla hänen vastaustaan.
— Hän on oivallinen sotilas, amiraali jatkoi, mutta mitä rohkeus on ilman jumalanpelkoa? Nuori mies, teillä on omaistenne keskuudessa seurattava esikuva ja varottava esimerkki.
— Koetan ottaa esimerkkiä veljeni mainehikkaista teoista … enkä hänen uskonmuutoksestaan.
— No niin, Bernard, tulkaa usein käymään luonani, ja pitäkää minua ystävänänne. Täällä te kylläkään ette ole missään hyvien tapojen oppimiselle otollisessa paikassa, mutta toivon voivani temmata teidät siitä pian pois viedäkseni teidät sinne, jossa voitte niittää kunniaa.
Mergy kumarsi kunnioittavasti ja vetäytyi takaisin amiraalia ympäröivään piiriin.
— Hyvät herrat, Coligny sanoi, ryhtyessään taas keskusteluun, jonka Mergyn tulo oli keskeyttänyt, kaikilta suunnilta minulle saapuu hyviä uutisia. Rouen'in murhamiehet ovat saaneet rangaistuksensa.
— Mutta Toulouse'n eivät, sanoi vanha, synkän ja kiihkoisen näköinen pappi.
— Te erehdytte, hyvä herra. Olen juuri saanut siitä tiedon. Ja vielä lisäksi, tasajakoinen[44] tuomioistuin on jo asetettu Toulouse'en. Joka päivä hänen majesteettinsa soittaa meille, että oikeus on sama kaikille.
Pappi pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.
Valkopartainen, mustaan samettiin puettu vanhus huudahti:
— Hänen oikeutensa on yhä sama, niin kylläkin! Châtillon'it, Montmorency't ja Guise't Kaarle ja hänen arvoisa äitinsä tahtoisivat tuhota yhdellä iskulla.
— Puhukaa kunnioittavammin kuninkaasta; herra de Bonisson, Coligny sanoi ankarasti. Unohtakaamme, unohtakaamme vihdoinkin viimein nuo vanhat vihat. Älköön voitako sanoa, että katolilaiset noudattavat paremmin kuin me jumalallista käskyä unohtaa kärsityt loukkaukset.
— Isäni luiden kautta! se on heille helpompaa kuin meille, Bonisson mutisi. Kaksikymmentäkolme marttyyrikuoleman kärsinyttä omaistani eivät niin helposti häivy muististani.
Näin hän puhui katkerasti, kun kovin raihnainen ja vastenmielisen näköinen ukko perin kulunut harmaa vaippa yllään astui saliin, pujottelihe läpi tungoksen ja antoi Colignylle sinetillä suljetun paperin.
— Kuka te olette? tämä virkkoi murtamatta sinettiä.
— Eräs ystävänne, vanhus vastasi käheällä äänellä. Ja hän meni samassa tiehensä.
— Näin tämän ukon tänä aamuna tulevan Guisein palatsista, sanoi yksi aatelismiehistä.
— Hän on taikuri, sanoi toinen.
— Myrkyttäjä, virkkoi kolmas.
— Guisen herttua on hänet lähettänyt myrkyttämään herra Amiraalin.
— Minut myrkyttämään, virkkoi Amiraali olkapäitään kohauttaen, minut myrkyttämään kirjeellä!
— Muistakaa Navarran kuningattaren hansikkaita![45] Bonisson huudahti.
— Uskon yhtä vähän hansikkaiden kuin kirjeenkään myrkkyyn; mutta uskon ettei Guisen herttua voi ryhtyä niin raukkamaiseen tekoon.
Hän aikoi avata kirjeen, kun Bonnisson heittäytyi hänen päälleen ja tarttui hänen käsiinsä huutaen:
— Älkää murtako sen sinettiä, taikka saatte hengittää kuolettavaa myrkkyä!
Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat amiraalin ympärille, joka koetti vapautua Bonissonin otteesta.
— Minä näen kirjeestä nousevan mustaa savua! huusi yksi ääni.
— Heittäkää se pois! heittäkää se pois! kaikki huusivat yhteen ääneen.
— Päästäkää minut irti, senkin hupsut! sanoi amiraali koettaen torjua heitä luotaan. Tässä voimankoetuksessa, joka hänellä oli kestettävänä, paperi putosi lattialle.
— Samuel, ystäväni! huudahti Bonisson, näyttäkää että olette hyvä palvelija. Avatkaa tuo kirje, älkääkä antako sitä herrallenne ennenkuin olette tullut vakuutetuksi siitä, ettei siinä ole mitään epäilyttävää.
Se tehtävä ei ollut taloudenhoitajalle ollenkaan mieluisa. Mergy otti arvelematta kirjeen maasta ja mursi sinetin. Samassa hän huomasi seisovansa mukavasti tyhjän kehän keskessä, jokainen kun oli vetäytynyt taaksepäin ikäänkuin olisi odottanut pommin räjähtävän keskellä huonetta, mutta kirjeestä ei lähtenyt mitään tuomiota tuottavaa kaasua, kukaan ei edes aivastanut. Niin pelätyssä käärössä ei ollut mitään muuta kuin sangen likainen paperi, jossa oli muutamia rivejä kirjoitusta.
Samat henkilöt jotka olivat olleet ensimmäisinä vetäytymässä syrjään, lähestyivät nyt ensimmäisinä häntä nauraen, niinpian kuin kaikki vaaran mahdollisuus oli hävinnyt.
— Mitä tämä häikäilemättömyys merkitsee? Coligny huusi vihoissaan, tempautuen vihdoinkin irti Bonissonin puristuksesta, kuinka uskalletaan mennä minulle osoitettuja kirjeitä avaamaan.
— Herra amiraali, jos tässä kirjeessä olisi sattumalta ollut niin äkisti vaikuttavaa myrkkyä että se olisi tappanut teidät ja olisitte tulleet sitä vetäneeksi henkeenne, niin olisi ollut parempi että minunlaiseni nuori mies olisi joutunut sen uhriksi, kuin te, jonka olemassaolo on uskollemme niin suuriarvoinen.
Ihastuksen muminaa kuului hänen ympärillään. Coligny puristi hänen kättään liikutettuna ja sanoi hänelle suopeasti hetken hiljaisuuden perästä:
— Kun kerran teit sen että avasit tämän kirjeen, niin lue meille mitä siinä seisoo.
Mergy luki heti seuraavat sanat:
"Taivas on lännessä veristen ruskojen peitossa. Tähdet ovat taivaan vahvuudelta näkymättömiin hävinneet, ja tulisia miekkoja on ilmoissa nähty. Täytyy olla sokea, jos ei ymmärrä mitä nämät merkit ennustavat. Garpard! vyötä miekkasi kupeellesi, kiinnitä kannukset jalkaasi, taikka muutaman päivän perästä närhit nokkivat lihaasi."
— Hän tarkoittaa närhillä Guiseja, sanoi Bonisson; siinä on pantu sen nimen sijaan samalla kirjaimella alkava linnun nimi.[46]
Amiraali kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, eikä kukaan virkkanut mitään, mutta ennustus oli ilmeisestikin tehnyt vaikutuksen saapuvilla olijoihin.
— Kuinka paljon onkaan Parisissa sellaisia ihmisiä jotka uskovat kaikkia tyhmyyksiä! sanoi Coligny kylmästi. Eikös Parisissa sanota olevan lähes kymmenentuhatta lurjusta, joiden ainoana elinkeinona on ennustaminen?
— Varoitusta sellaisenaan ei pidä halveksua, sanoi muudan jalkaväen päällikkö. Guisen herttua on sanonut sangen julkisesti, ettei hän nuku rauhassa ennenkuin on pistänyt miekkansa vatsaanne.
— On niin helppo murhamiehen tunkeutua tänne asti, lisäsi Bonisson.
Teidän sijassanne menisin Louvreen ainoastaan haarniska ylläni.
— No no, toveri hyvä, amiraali vastasi, eivät salamurhaajat käy meidänlaistemme vanhojen sotilaiden kimppuun. He pelkäävät pahemmin meitä kuin me heitä.
Hän keskusteli jonkun aikaa Flanderin sodasta ja uskonasioista. Useat henkilöt jättivät hänelle anomuskirjoja kuninkaalle annettavaksi; hän otti ne nopeasti vastaan, lausuen jokaiselle anojalle ystävällisiä sanoja. Kello löi kymmenen, ja hän pyysi hattunsa ja hansikkaansa mennäkseen Louvreen. Muutamat läsnäolijoista ottivat häneltä silloin jäähyväiset, mutta suuri joukko seurasi häntä ollakseen hänen saattueenaan ja vartiostonaan samalla kertaa.