X.
Metsästys.
Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija, kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia, mies, joka a:sta o:hon tuntee miekkailun perusteet. Ah! nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit…
Shakespeare, Romeo ja Julia.
Uljailla hevosilla ratsastavia, komeasti puettuja naisia ja aatelismiehiä kuhisi suurin joukoin linnan pihan joka kulmalla. Torventoitotukset, koirien ulvonta, ratsastajien meluavat leikkipuheet muodostivat kaikki yhdessä metsästäjän korvalle suloisen, mutta jokaiselle muulle ihmiskorvalle inhottavan melun.
Mergy seurasi veljeään koneellisesti pihaan, ja, tietämättä itsekään miten hän huomasi joutuneensa kauniin kreivittären lähelle, joka jo oli ottanut naamion kasvoilleen ja noussut tulisen andalusialaisen ratsun selkään, mikä kuopi maata jalallaan ja pureskeli kärsimätönnä kuolaimiaan; mutta kreivitär tuntui istuvan tämän hevosen selässä, jota hillitessä tavallisella ratsastajalla olisi ollut täysi työ, yhtä vapaasti kuin kotonsa lepotuolissa.
Kapteeni lähestyi häntä, ollen kiristävinään andalusialaisen suitsien leukavitjasia.
— Tässä on veljeni, hän virkkoi ratsastajattarelle puoliääneen, mutta kuitenkin niin kovasti, että Mergy sen kuuli. Kohdelkaa lempeästi poikaparkaa; hän sai eräänä vissinä päivänä siipeensä nähtyään teidät Louvressa.
— Olen jo unohtanut hänen nimensä, kreivitär vastasi jotenkin tylysti. Mikä se olikaan?
— Bernard. Huomaatteko, arvoisa rouva, että hänen olkavyönsä on samanvärinen kuin teidän nauhanne?
— Osaako hän ratsastaa?
— Sen saatte itse päättää.
Hän tervehti kreivitärtä ja riensi erään kuningattaren seuranaisen luo, jota hän oli jonkin aikaa hienostellut. Puolittain kumartuneena yli tämän satulan kaaren ja käsi hevosen suitsissa, kapteeni piankin unohti sekä veljensä että tämän kauniin ja ylpeän seuralaisen.
— Te tunnette Comminges'n, herra de Mergy? rouva de Turgis kysyi.
— Minäkö, rouva kreivitär…? hyvin vähän, Mergy sopersi vastaukseksi.
— Mutta puhuittehan hänen kanssaan vastikään!
— Se oli ensi kerta.
— Luulen arvanneeni mitä hänelle sanoitte. Ja naamion alta hänen silmänsä tuntuivat tahtovan lukea mitä Mergyn sielun pohjalla liikkui.
Eräs nainen, joka tuli puhuttelemaan kreivitärtä, keskeytti Mergyn suureksi tyydytykseksi heidän keskustelunsa, joka saattoi hänet omituisesti pyörälle päästään. Kuitenkin hän yhä seurasi kreivitärtä, tietämättä liioin miksi; ehkäpä häntä halutti hiukan kiusata Comminges'ia, joka piti häntä kauempaa silmällä.
Lähdettiin ulos linnasta. Hirvi ajettiin liikkeelle, ja se tunkeusi metsään; koko metsästysseurue seurasi perässä, ja, voimatta olla sitä jonkin verran ihmettelemättä, Mergy saattoi panna merkille kuinka taitavasti rouva de Turgis ohjaili hevostaan ja kuinka urheasti hän antoi sen hypätä yli kaikkien tielle sattuvien esteiden. Mergy sai kiittää berberiläisen hevosensa hyvyyttä siitä ettei hänen tarvinnut erota kreivittärestä; mutta hänen suureksi kiusakseen ja harmikseen seurasi tätä myöskin kreivi de Comminges, joka oli yhtä hyvä ratsastaja kuin hänkin; ja huolimatta vinhan nopeasta laukasta sekä erikoisesta tarkkaavaisuudesta jolla hän piti silmällä metsästyksen kulkua, kreivi puhutteli usein ratsastajatarta Mergyn hiljaisuudessa kadehtiessa hänen ketteryyttään ja huolettomuuttaan sekä varsinkin hänen kykyään puhua huvittavasti tyhjänpäiväisistä asioista, jotka varmaankin, päättäen vastenmielisyydestä, jota ne hänessä herättivät, huvittivat kreivitärtä. Muuten ei kumpikaan kilpailija pitänyt, jalon kilpailun kannustamana, yhtään aitaa kylläksi korkeana, ei yhtään ojaa kyllin leveänä heitä pysäyttämään, ja toisenkin kerran he olivat vähällä taittaa niskansa.
Yhtäkkiä kreivitär erosi metsästäjien parvesta ja kääntyi lehtokujaan, joka muodosti kulman sen kanssa mitä pitkin kuningas ja hänen seurueensa olivat ratsastaneet.
— Mitä te teette? Comminges huudahti, tehän joudutte pois jäljiltä; ettekö kuule haukkua ja torvia tältä suunnalta?
— No niin! menkää te toista lehtokujaa pitkin; kuka teitä estää?
Comminges ei vastannut mitään, vaan seurasi kreivitärtä. Mergy teki samoin, ja kun he olivat painuneet metsään muutaman sadan askeleen verran, niin kreivitär hiljensi hevosensa käyntiä. Comminges hänen oikealla ja Mergy vasemmalla puolellaan tekivät myöskin heti samoin.
— Teillä on hyvä sotaratsu, herra de Mergy, Comminges sanoi; siinä ei näy hikipisaraakaan.
— Se on berberiläinen, jonka muuan espanjalainen möi veljelleni.
Tuossa on jälellä merkki miekaniskusta, jonka se sai Montcontourissa.
— Olette kai ollut mukana sodassa? kreivitär kysyi Mergyltä.
— En, arvoisa rouva.
— Ette siis ole kertaakaan saanut pyssynkuulaa?
— En, rouva.
— Ettekö miekaniskuakaan?
— En sitäkään.
Mergy luuli huomaavansa että kreivitär hymyili. Comminges kohotteli viiksiään kovin pilkallisen näköisenä.
— Ei mikään niin pue nuorta aatelismiestä kuin kaunis haava; vai mitä te siitä sanotte, rouva kreivitär?
— Kyllä, jos se on oikealla tavalla saatu.
— Mitä te oikealla tavalla saadulla tarkoitatte?
— Niin, haava on kunniaksi, jos se on saatu taistelutantereella; mutta kaksintaistelussa ei asianlaita ole enää sama; en tunne mitään halveksittavampaa.
— Herra de Mergy on, niin luulen, puhunut teille ennen ratsastusta.
— Ei ole, kreivitär virkkoi kuivasti.
Mergy ohjasi hevosensa Comminges'n viereen.
"Hyvä herra", hän virkkoi tälle aivan hiljaa, "niinpiankuin olemme jälleen tavanneet metsästysseurueen, niin voimme mennä korkeaan vesakkoon, ja siellä minä toivoakseni voin näyttää, etten suinkaan tahdo välttää kohtausta teidän kanssanne."
Comminges katsoi häntä ilmein, jossa kuvastui samalla kertaa sääliä ja hyväätuulta.
— Niinpä tietenkin, tahdon kyllä teitä uskoa, hän vastasi; mutta mitä minulle tekemäänne ehdotukseen tulee, niin en voi siihen suostua. Emmekä ole mitään moukkia, että tappelisimme aivan yksin; ja ystävämme, joiden on määrä olla siinä mukana, eivät antaisi milloinkaan anteeksi sitä, ellemme olisi odottaneet heitä.
— Kuten teitä haluttaa, herra kreivi, Mergy sanoi. Ja hän palasi taas rouva de Turgis'n rinnalle, jonka hevonen oli päässyt muutaman askeleen edelle. Kreivitär ratsasti pää rinnalle painuneena, ja hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. He tulivat kaikki kolme koko ajan vaiti ollen, tienristeykseen, jossa heidän kulkemansa lehtokuja päättyi.
— Eikö se ole metsästystorvi, joka nyt kuuluu? Comminges kysyi.
— Minusta se tuntuu tulevan vesakosta vasemmalta kupeeltamme.
— Kyllä, kyllä se on torvi, ja vielä bolognalainen. Hitto olkoon jos se ei ole ystäväni Pompignanin torvi. Ette voi uskoa, herra de Mergy, mikä ero on bolognalaisella ja sellaisella torvella, jommoisia viheliäiset Parisin käsityöläiset valmistavat.
— Tämä kuuluu kaukaa.
— Ja minkälainen kaiku siinä on! Kuinka se on täyteläinen! Sen kuullessaan koirat unohtavat juosseensa kymmenen peninkulmaa. Tietäkääs, totta puhuen ei missään muualla tehdä mitään kunnollista kuin Italiassa ja Flanderissa. Mitä arvelette tästä valloonilaisesta kauluksesta? Se sopii hyvästi metsästyspukuun; minulla on vaikka miten paljon kauluksia ja röyhelöitä; joita pidetään tanssiaisissa; mutta niin yksinkertainen kuin tämä kaulus onkin, niin luuletteko että sitä osattaisi kirjailla Parisissa? ei ensinkään. Olen tilannut sen Bredasta. Jos tahdotte, niin pyydän erään Flanderissa olevan ystäväni lähettämään niitä teille… Mutta… (Hän keskeytti lauseensa purskahtaen nauruun). Kuinka olenkaan hajamielinen! Herra Jumala! en enää ajatellutkaan sitä!
Kreivitär pysäytti hevosensa.
— Comminges, metsästäjät ovat edessänne, ja torventoitotuksesta päättäen on hirvi viimeisillään.
— Luulen teidän olevan oikeassa, kaunis rouva.
— Ettekö te tahdo olla mukana usuttamassa koiria sen kimppuun?
— Tietystikin; muutenhan meidän maineemme metsästäjinä ja ratsastajina on mennyttä.
— No niin! täytyy pitää kiirettä.
— Niin, hevoset ovat nyt saaneet jo hengähtää. Antakaa siis meille lähtömerkki.
— Minä, olen väsynyt, minä jään tänne. Herra de Mergy jää pitämään minulle seuraa. No, lähtekää.
— Mutta…
— Pitääkö se teille sanoa kahdesti? Kannustakaa hevostanne.
Comminges jäi liikkumatonna palkalleen; hänen kasvoilleen kohosi puna, ja hän katsoi vuoroin Mergy'tä vuoroin kreivitärtä raivostuneen näköisenä.
— Rouva de Turgis on kahdenkeskisen kohtauksen tarpeessa, hän sanoi katkerasti hymyillen.
Kreivitär ojensi kätensä kohti vesakkoa, josta päin torven ääni kuului, ja teki kreiville sormenpäillään hyvin merkitsevän liikkeen. Mutta Comminges ei näyttänyt olevan vieläkään halukas väistymään kilpailijansa tieltä.
— Teille näyttää pitävän puhua selvää kieltä. Jättäkää meidät, herra de Comminges, teidän läsnäolonne kiusaa minua. Ymmärrättekö nyt minua?
— Täydelleen rouva, hän vastasi raivoissaan. Ja hän lisäsi hiljemmin: Mutta mitä tähän sievään sydänkäpyseen tulee, niin … hän ei ole kauan teitä huvittamassa. Hyvästi, herra de Mergy, näkemiin! Hän lausui nämä viimeiset sanat erikoisen mahtipontisesti ja sitten hän, kannustaen kovasti hevostaan, kiiti pois täyttä laukkaa.
Kreivitär pysäytti hevosensa, joka tahtoi seurata toverinsa esimerkkiä, pakoitti sen kulkemaan käyden, ja ratsasti ensin äänetönnä, kohottaen silloin tällöin päätään ja katsoen Mergy'tä, kuin olisi hän aikonut tätä puhutella, ja sitten taas kääntäen silmänsä hänestä pois, häpeissään siitä, ettei hän keksinyt sopivaa lausetta päästäkseen asiaan käsiksi.
Mergy luuli olevansa pakoitettu alkamaan.
— Olen hyvin ylpeä, arvoisa rouva, siitä etuoikeudesta, jonka olette minulle suonut.
— Herra Bernard … osaatteko käyttää aseita?
— Kyllä, rouva, hän vastasi kummastuneena.
— Mutta minä tarkoitin, että osaatteko niitä käyttää hyvästi … oikein hyvästi.
— Aatelismieheksi sangen hyvin, ja miekkailunopettajaksi varmaankin huonosti.
— Mutta siinä maassa, jossa me asumme, käyttävät aatelismiehet paremmin aseitaan kuin vartonaiset opettajat.
— Tosiaankin, olen kuullut sanottavan, että heistä monet tuhlaavat asesaleissa aikaa, jonka he voisivat käyttää paremmin muuhun.
— Paremminko?
— Niin, epäilemättä. Eikö ole parempi jutella naisten kanssa, hän sanoi hymyillen, kuin hikoilla itsensä läpimäräksi miekkailusalissa.
— Sanokaapas minulle, oletteko jo useinkin taistelleet?
— En koskaan, Herrankiitos, arvoisa rouva. Mutta miksi nämä kysymykset?
— Painakaa kerta kaikkiaan mieleenne, ettei koskaan pidä kysyä naiselta, miksi hän tekee niin tai niin; ainakin se on hyvinkasvatettujen aatelismiesten tapaista.
— Koen noudattaa sitä, sanoi Mergy hienosti hymyillen ja kumartuen hevosensa kaulan puoleen.
— Siis … mitä te teette huomenna?
— Huomennako?
— Niin; älkää olko kummastuksissanne.
— Arvoisa rouva…
— Vastatkaa minulle, minä tiedän kaikki; vastatkaa minulle, hän huudahti ojentaen kätensä Mergy'tä kohti kuningatarmaisin liikkein. Kreivittären sormenpää hipaisi Mergyn hihaa ja sai hänet värähtämään.
— Teen parhaani, hän sanoi viimein.
— Pidän vastauksestanne, sen antaja ei ole pelkuri eikä tappelupukari. Mutta tiedätte varmaan, että ensi kokeessanne tulette tekemisiin hyvin pelättävän miehen kanssa.
— Minkäs sille voi? Olen silloin varmaankin kovin ymmällä, niinkuin olen nytkin, hän lisäsi hymyillen; en ole koskaan nähnyt muita kuin pelkkiä talonpoikaisnaisia, ja ensi kokeessani hovissa joudun olemaan kahden kesken Ranskan hovin kauneimman naisen kanssa.
— Puhukaamme vakavasti. Comminges on tämän hovin, jossa on niin runsaasti salamurhaajia, paras miekankäyttäjä. Hän on raffineerattujen kuningas.
— Niin sanotaan.
— No niin, ettekö te ole yhtään levoton?
— Sanon vielä kerran, että teen parhaani. Ei pidä koskaan vaipua epätoivoon, kun on hyvä miekka ja ennen kaikkea Jumalan apu mihin turvata.
— Jumalan apu! kreivitär keskeytti halveksuvan näköisenä; ettekö te ole hugenotti, herra de Mergy?
— Olen, tämä vastasi vakavasti, kuten hänen aina oli tapana tehdä kun häneltä sellaista kysyttiin.
— Te olette siis vielä suuremmassa vaarassa kuin joku muu.
— Ja miksi?
— Panna alttiiksi henkensä, se ei ole mitään, mutta te panette alttiiksi enemmän kuin henkenne — sielunne.
— Te päättelette, arvoisa rouva, oman uskontonne käsityskannan mukaan; minun käsityskantani on lohdullisempi.
— Te leikitte turmiollista leikkiä. Kokonainen ijäisyys kärsimyksiä yhdellä arpapelin heitolla; ja teillä on kaikki mahdollisuudet hävitä!
— Joka tapauksessa olisi asia sama; sillä jos kuolisin huomenna katolilaisena, niin kuolisin kuolemansynnissä.
— Nuo ovat kovia sanoja, ja ero on suuri, hän huudahti, hiukan kiihdyksissään siitä että Mergy esitti vastaväitteen, joka oli johdettu hänen omasta uskostaan; meidän opettajamme kyllä selittävät teille…
— Niin! epäilemättä, sillä hehän selittävät kaikki, arvoisa rouva; he ottavat itselleen vapauden, rohkenevat muutella evankeliumia omien houreittensa mukaan. Esimerkiksi…
— Jättäkäämme tuo. Ei voi hetkeäkään puhella hugenotin kanssa hänen rupeamatta heti toistamaan raamatun sanoja.
— Sen teemme siksi että me sitä luemme, kun taas teidän pappinnekaan eivät sitä tunne. Mutta vaihdetaan puheenaihetta. Luuletteko että hirvi tällä hetkellä on jo saavutettu?
— Olette siis kovin kiintynyt uskoonne?
— Tehän aloitatte, rouva.
— Te uskotte sen hyväksi?
— Paljon enemmänkin, uskon sen olevan parhaimman, ainoan hyvän; muuten muuttaisinkin uskoa.
— Teidän veljenne kyllä muutti.
— Hänellä oli erikoiset syynsä ruvetakseen katolilaiseksi; minulla on omani pysyäkseni protestanttina.
— Kaikki he ovat uppiniskaisia ja kuuroja järjen äänelle! kreivitär huudahti vihastuneena.
— Tänään vielä sataa, Mergy sanoi katsoen taivasta.
— Herra de Mergy, se ystävyys, jota tunnen veljeänne kohtaan, ja se vaara, johon antaudutte, herättävät mielenkiintoani teitä kohtaan.
Mergy kumarsi kunnioittavasti.
— Te kerettiläiset, te ette usko ollenkaan pyhäinjäännöksiin?
Mergy hymyili.
— Ja uskotteko saastuvanne niihin koskiessanne? kreivitär jatkoi… Te kieltäytyisitte niitä kantamasta niinkuin meidän roomalaiskatolilaisten on tapana tehdä.
— Se tapa meistä meikäläisistä tuntuu ainakin hyödyttömältä.
— Kuunnelkaahan. Muudan serkkuni sitoi kerran pyhäinjäännöksen metsäkoiran kaulaan, sitten hän ampui sitä kahdentoista askeleen päästä raehaulipanoksella.
— Ja koira kuoli?
— Siihen ei sattunut ainoatakaan haulia.
— Sepäs suuremmoista! soisinpa totisesti itselläni olevan moisen pyhäinjäännöksen.
— Todellakin! — — ja te pitäisitte sitä?
— Epäilemättä; — — kun kerran pyhäinjäännös varjeli koiran, niin sitä suuremmalla syyllä. Mutta vielä eräs seikka, onko sitten varma että kerettiläinen on koiran arvoinen … katolilaisen omistaman koiran, tietenkin.
Häntä kuuntelematta rouva de Turgis avasi ripeästi kiinteän pukunsa ylhäältä ja otti poveltaan esiin pienen hyvin litteän rasian, joka riippui mustassa nauhassa.
— Kas niin, hän virkkoi, te olette luvannut minulle kantavanne sitä.
Voitte antaa sen minulle takaisin jonakin päivänä.
— Jos vaan voin, niin varmasti.
— Mutta kuulkaa, pidättehän sitä huolellisesti? Ei mitään pyhyydenloukkausta! Pitäkää siitä oikein hyvä huoli!
— Sehän on teiltä, arvoisa rouva.
Kreivitär antoi pyhäinjäännöksen Mergylle, joka sen otti ja ripusti kaulaansa.
— Katolilainen olisi kiittänyt kättä, joka hänelle antaa tämän pyhän talismanin.
Mergy tarttui kreivittären käteen ja aikoi viedä sen huulilleen.
— Ei, ei, nyt on liian myöhä jo.
— Ajatelkaahan sitä tarkoin; ehkei minulle suoda koskaan enää sellaista onnea!
— Ottakaa hansikkaani, rouva de Turgis sanoi ojentaen Mergylle kätensä.
Ottaessaan hansikkaan Mergy luuli tuntevansa kreivittären keveästi puristavan hänen kättään. Hän painoi tulisen suudelman tämän kauniille valkoiselle kädelle.
— Herra Bernard, kreivitär sanoi äänellä jossa ilmeni liikutusta, oletteko loppuun saakka itsepäinen, ja eikö ole olemassa mitään keinoa joka teihin tehoaisi? Käännyttehän lopulta katolilaiseksi, minun vuokseni?
— Mutta minä en sitä voi tietää, Mergy vastasi nauraen. Se nyt ainakin on varmaa, ettei ainakaan kukaan muu kuin te saa minua käännytetyksi.
— Sanokaa minulle suoraan … jos nainen … joku … joka olisi osannut … kreivitär pysähtyi.
— Joka olisi osannut?…
— Niin … eikö … rakkaus, esimerkiksi? Mutta olkaa suora puhukaa minulle vakavasti.
— Vakavastiko? Ja Mergy koetti tarttua taaskin hänen käteensä.
— Niin eikö rakkaus, jota tuntisitte toiseen uskontoon lukeutuvaa naista kohtaan, eikö se rakkaus saisi teitä kääntymään? Jumala käyttää kaikenlaisia välikappaleita.
— Ja te tahdotte että vastaan teille suoraan ja vakavasti?
— Vaadin sitä.
Mergy painoi päänsä kumaraan ja epäröi. Itse asiassa hän koetti keksiä karttelevaa vastausta. Rouva de Turgis ratsasti jonkin matkaa hänen edelleen, eikä hän huolinut pyrkiä taas hänen rinnalleen. Toiselta puolen taas hänen maatiaisomatuntonsa oli hirveän herkkä ja arka, hän kun oli ollut hovissa vasta muutamia tunteja.
— Nyt kuulen koiria usutettavan otuksen kimppuun, kreivitär äkkiä huudahti, odottamatta vastausta joka oli niin vaikea antaa. Hän sivalsi ratsuraipallaan hevostaan, ja lähti heti ratsastamaan täyttä laukkaa; Mergy seurasi häntä, mutta saamatta häneltä osakseen ainoatakaan katsetta tai sanaa.
Kädenkäänteessä he olivat saavuttaneet metsästysseurueen.
Hirvi oli ensin syöksynyt keskelle lammikkoa, josta sitä oli ollut vähän vaikea saada karkoitetuksi. Useat ratsastajat olivat hypänneet maahan, ja temmaten käteensä pitkät seipäät he olivat eläinparan pakoittaneet uudelleen alkamaan juoksunsa. Mutta veden viileys oli vienyt sen viimeisetkin voimat. Se nousi lammikosta läähättäen, kieli riipuksissa ja juosten epäsäännöllisin hyppäyksin. Koirat sitävastoin tuntuivat käyneen kahta kiihkeämmiksi. Vähän matkan päässä lammikosta hirvi näytti, tuntiessaan että sille kävi mahdottomaksi pelastautua pakenemalla, ponnistavan viimeiset voimansa, se asettui selin paksuun tammeen ja ryhtyi urhoollisesti tappelemaan koirien kanssa. Ensimmäiset, sen kimppuun käyneet singahtivat ilmaan vatsa auki repäistynä; yhden hevosen ja sen ratsastajan otus töytäisi nurinniskoin maahan. Käytyään varovaisemmiksi miehet, hevoset ja koirat asettuivat laajaan kehään hirven ympärille, uskaltamatta kuitenkaan mennä sen uhkaavan sarvikruunun ulottuville.
Kuningas hyppäsi reippaasti hevosen selästä, meni suoraan tammen taakse metsästyspuukko kädessään, ja löi kädenselällään hirven polvinivelen poikki. Hirvi päästi valittavan äänen ja kaatui heti kumoon. Samassa silmänräpäyksessä oli parikymmentä koiraa sen kimpussa. Niitä riippui kiinni sen kurkussa, turvassa ja kielessä, eikä se päässyt liikahtamaankaan. Suuret kyyneleet valuivat sen silmistä. — Naiset tänne! huusi kuningas.
Naiset tulivat lähemmä; melkein kaikki he olivat laskeutuneet alas ratsujensa selästä.
— Kas siinä saat, senkin parpaillot, kuningas sanoi pistäen upolleen puukkonsa hirven kupeeseen, ja hän käänsi terää haavassa saadakseen sen suuremmaksi. Veri pursui koskena esiin ja ryvetti kuninkaan kasvot, kädet ja vaatteet.
Parpaillot oli haukkumasana jota katolilaiset usein käyttivät merkitsemään kalvinisteja. Tämä sana sekä tapa millä se oli lausuttu herättivät useissa vastenmielisyyttä, kun toiset taas ottivat sen vastaan kättentaputuksin.
— Kuningas on ihan kuin mikäkin teurastaja, sanoi verrattain äänekkäästi ja inhoten amiraalin vävy, nuori Téligny.
Rakastavaiset sielut, jommoisia on erittäinkin hovissa, eivät jättäneet toimittamatta mietelausetta hallitsijan korviin, joka ei sitä unohtanut.
Nautittuaan kyllikseen hirven sisälmyksiä ahmivien koirien tarjoamasta miellyttävästä näystä hovi läksi takaisin Parisiin. Matkalla Mergy kertoi veljelleen kärsimästään loukkauksesta ja taisteluhaasteesta, joka oli ollut siitä seurauksena. Kaikki neuvot ja varoitukset jäivät turhiksi, ja kapteeni lupasi tulla seuraavana päivänä hänen mukaansa.