XI.
Raffineerattu ja Pré-aux-Clercs.
For one of us must yield his breath
Ere from the field on foot we flee.[51]
(The duel of Stuart and Wharton).
Huolimatta metsästyksen tuottamasta väsymyksestä Mergy vietti suureksi osaksi unettoman yön. Polttava kuume saattoi hänet heittelehtimään vuoteellaan ja kiihdytti epätoivoisesti hänen mielikuvitustaan. Tuhannet seikat, joilla oli sangen vähän tekemistä häntä odottavan tapauksen kanssa tai olivat sille ihan vieraitakin, kiusasivat häntä ja rasittivat hänen aivojaan; useammin kuin yhden kerran hän kuvitteli mielessään, että hänen tuntemansa kuumeenpuuska oli ainoastaan kovan sairauden alkua, joka muutamassa hetkessä puhkeisi ilmi ja kahlehtisi hänet vuoteeseen. Miten kävisi silloin hänen kunniansa? mitä ihmiset sanoisivat? mitä sanoisivat etenkin sekä rouva de Turgis että Comminges? Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut kiirehtiä taistelun määrähetkeä.
Kaikeksi onneksi hän päivän koitteessa tunsi verensä tyyntyvän, ja hän ajatteli vähemmän kiihoittuneena häntä odottavaa kohtausta. Hän pukeutui tyyneesti, vieläpä jossain määrin tavallista huolellisemminkin. Hän kuvaili mielessään, kuinka kaunis kreivitär kiiruhtaisi tappelupaikalle ja tapaisi hänet siellä lievästi haavoittuneena, sitoisi hänet omin käsin, eikä enää salaisi rakkauttaan. Louvren kello, joka löi kahdeksan, herätti hänet ajatuksistaan, ja melkein samassa George astui hänen huoneeseensa.
Kapteenin kasvoilla kuvastui syvä surumielisyys, ja saattoi nähdä aivan selvään, ettei ollut viettänyt yötään paremmin hänkään. Kuitenkin hän pakoittausi ottamaan kasvoilleen hyväntuulisen ilmeen ja hymyilemään veljensä kättä puristaessaan.
— Tuossa on miekka, hän virkkoi Mergy'lle, ja tikari, jossa on kädensuojus, molemmatkin ovat Luno Toledolaisen tekoa. Koettele onko miekan paino sinulle paras. Ja hän heitti Mergyn vuoteelle pitkän miekan ja tikarin.
Mergy veti miekan huotrasta, taivutteli sitä, katsoi sen kärkeä ja näytti olevan siihen tyytyväinen. Sitten hänen huomionsa kiintyi tikariin; sen kädensuojuksen läpi oli pistetty lukematon joukko pieniä reikiä, joiden oli määrä pysäyttää vihollisen miekan kärki ja saada se tarttumaan kiinni niin, ettei se helposti päässyt lähtemään irti.
— Näin hyvillä aseilla luulen voivani puolustautua, hän virkkoi. Sitten hän lisäsi hymyillen, näyttäen rouva de Turgis'n hänelle antamaa pyhäinjäännöstä, jota hän oli pitänyt piilossa povellaan: Tuossa on vielä talismani, joka suojelee paremmin miekanpistoilta kuin mitä panssaripaita pystyisi tekemään.
— Mistä olet saanut tuon lelun?
— Koetappas arvata. Ja turhamainen halu näyttää naisten suosikilta, sai hänet unohtamaan tällä hetkellä sekä Comminges'n että taistelumiekan, joka oli paljaana hänen edessään.
— Voisinpa lyödä vetoa siitä, että tuo kreivitär-hupsu on sen sinulle antanut. Paholainen vieköön hänet, sekä hänet että hänen rasiansa!
— Tiedätkö että se on talismani, jonka hän antoi minulle nimenomaan tänä päivänä käytettäväksi?
— Parempi olisi ollut, jos hän olisi pitänyt hansikkaat käsissään, eikä pyrkinyt näyttämään kaunista valkeata kättään.
— Herra varjelkoon, Mergy sanoi lehahtaen tulipunaiseksi, uskomasta mokomiin paavilaisten pyhäinjäännöksiin; mutta, jos minun on määrä tänään päättää päiväni, niin tahdon hänen saavan tietää, että minulla kaatuessani oli tämä pantti povellani.
— Sitä narrimaisuutta! kapteeni huudahti kohauttaen olkapäitään.
— Tuossa on kirje äidilleni, Mergy sanoi hiukan vapisevalla äänellä. George otti sen sanaakaan virkkaamatta, ja mennen pöydän luo hän avasi pienen raamatun, ja luki sitä voidakseen hillitä mielenliikutustaan, kun taas hänen veljensä, lopetellessaan pukeutumistaan, solmieli niitä lukemattomia nauhoja joita siihen aikaan puvussa pidettiin.
Ensimäisellä sivulla, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kapteeni luki seuraavat sanat: "Toukokuun 1 p. 1547 syntyi poikani Bernard. Herra! Varjele häntä kaikesta pahasta! Herra taluta häntä sinun tielläsi." Hän purasi kovasti huultaan ja heitti kirjan pöydälle. Mergy, joka näki tämän liikkeen, luuli jonkun jumalattoman ajatuksen juolahtaneen veljensä mieleen; hän otti raamatun käteensä vakavan näköisenä, asetti sen kirjailtuun koteloon, ja lukitsi sen kaappiin osoittaen kaikin tavoin pitävänsä sitä mitä suurimmassa arvossa.
— Se on äitini raamattu, hän sanoi.
Kapteeni käveli huoneessaan edestakaisin, vastaamatta mitään.
— Eikö olisi jo aika lähteä? Mergy kysyi, pistäen miekkavyönsä soljen kiinni.
— Ei vielä, ja meillähän on nyt aamiaisaika.
Molemmatkin istuutuivat pöytään, jolla oli useanlaisia leivoksia ja suuri hopeakannu täynnä viiniä. Syödessään he keskustelivat kauvan ja näköjään mielenkiinnolla tämän viinin ansioista verraten sitä muihin lajeihin, joita kapteenin kellarissa oli, koettaen kumpikin näin tyhjänpäiväisillä puheilla peittää todellisia ajatuksiaan.
Kapteeni nousi ensiksi pöydästä.
— Lähdetään, hän sanoi käheällä äänellä. Hän painoi hatun silmilleen ja laskeutui kiireesti rappusia alas.
He astuivat veneeseen ja kulkivat yli Seinen. Lautturi, joka heidän kasvojensa ilmeestä arvasi syyn, minkä vuoksi he tulivat Pré-aux-Clercs'ille, oli kovin touhuissaan ja kertoi heille, soutaen kaiken aikaa voimiensa takaa, pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuinka kaksi aatelismiestä, joista toisen nimi oli kreivi de Comminges, olivat viime kuussa osoittaneet sen kunnian, että olivat vuokranneet hänen veneensä tapellakseen siinä molemmatkin mielin määrin, tarvitsematta pelätä, että kukaan tulisi heitä keskeyttämään. Herra de Comminges'n vastustaja, jonka nimeä hän mielikarvaudekseen ei ollut saanut tietää, oli saanut miekan läpi ruumiinsa ja vielä keikahtanut veneestä jokeen, josta hän, lautturi, ei ollut saanut koskaan häntä ongituksi ylös.
Samalla hetkellä kun he tulivat rantaan, he näkivät veneen, jossa istui kaksi miestä, tulevan poikki virran muutamia satoja askelia alempana.
— Tuolla ovat miehemme, sanoi kapteeni, jää sinä tähän; ja hän juoksi venettä kohti, jossa Comminges ja varakreivi de Béville istuivat.
— Kas vaan! Sinä täällä! viimeksimainittu huudahti. Sinutko Comminges tappaa vai veljesi? Näin sanoessaan hän syleili kapteenia nauraen.
Kapteeni ja Comminges tervehtivät toisiaan arvokkaasti.
— Herra kreivi, kapteeni sanoi Comminges'lle heti kun oli vapautunut Bévillen syleilystä, luulen, että minun velvollisuuteni on tehdä vielä yritys ehkäistäkseni riidan onnettomat seuraukset, riidan, joka ei perustu kunnialle käypiin syihin. Olen varma siitä että ystäväni, (hän osoitti Bévilleä) auttaa minua yrityksessäni.
Béville irvisti kieltävästi.
— Veljeni on hyvin nuori, George jatkoi, hänellä ei ole kuuluisaa nimeä eikä hän ole tottunut aseita käyttämään ja sen johdosta hänen luonnollisestikin on pakko näyttää olevansa arkaluontoisempi kuin joku toinen. Teidän maineenne, herra kreivi, sitävastoin on vakiintunut, se kävisi vain entistään ehommaksi, jos tahtoisitte tunnustaa herra de Bévillen ja minun kuulteni että te vahingossa…
Comminges keskeytti hänet purskahtamalla nauruun.
— Lasketteko leikkiä, hyvä kapteeni, ja luuletteko, että minä olen se mies, joka nousee rakastajattarensa vierestä niin varhain … kulkee yli Seinen … tekee sen kaiken vain esittääkseen jollekin piimäsuulle anteeksipyyntönsä.
— Te unohdatte, herra kreivi, että henkilö, josta puhutte, on veljeni, ja se on loukkaus…
— Olipa vaikka isänne, niin mitä se minuun kuuluu? Minä vähät koko suvusta.
— No siis! hyvä herra, teidän luvallanne tulette tekemisiin koko perheen kanssa. Ja kun minä olen vanhempi, niin saatte alkaa minusta.
— Suokaa anteeksi, herra kapteeni, minun on, kaikkien kaksintaistelun sääntöjen mukaan, pakko taistella ensiksi sen henkilön kanssa, joka minulle on ensinnä antanut haasteen. Veljellänne on siirtämätön etuoikeus, kuten oikeuspalatsissa sanotaan, olla ensimäisenä; kun olen suoriutunut hänestä, niin olen käytettävänänne.
— Se on aivan oikein! Béville huudahti, enkä minä puolestani salli tässä mitään muuttelemisia.
Hämmästyneenä siitä, että puhelu oli venynyt niin pitkäksi, oli Mergy lähestynyt hitain askelin. Hän tuli juuri parahiksi kuullakseen veljensä syytävän Comminges'lle solvauksia vasten silmiä, nimittäen häntä yksin raukaksikin, kun taas tämä vastasi järkähtämättömän kylmäverisesti:
— Herra veljenne jälkeen on teidän vuoronne.
Mergy tarttui veljensä käsivarteen.
— George, näinkö sinä minua autat, hän virkkoi, ja tahtoisitko että minä tekisin sinun puolestasi sen mitä sinun nyt pitäisi saada tehdä puolestani? Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Comminges'n päin, olen käytettävissänne. Voimme aloittaa milloin tahdotte.
— Heti paikalla, tämä vastasi.
— Oivallista, hyvä ystävä, Béville sanoi puristaen Mergyn kättä. Jos ei minun tarvitse surukseni haudata sinua tänään tähän paikkaan, niin sinä pääset vielä pitkälle, poikaseni.
Comminges riisui takkinsa ja päästi irti kenkiensä nauhat, osoittaakseen sillä ettei hänen aikomuksensa ollut peräytyä askeltakaan. Sellainen oli tapa ammattikaksintaistelijain kesken. Mergy ja Béville tekivät samoin; kapteeni yksin ei ollut riisunut edes viittaansakaan päältään.
— Mitä sinä nyt, George ystäväni? Béville sanoi; etkö tiedä että sinun on ruvettava mittelemään miekkaasi minun kanssani? Me emme ole sellaisia todistajia, jotka seisovat käsivarret ristissä ystäviensä taistellessa, me noudatamme andalusialaista tapaa.
Kapteeni kohautti olkapäitään.
— Luulet siis minun laskevan leikkiä! Lempo soikoon, minä vakuutan sinulle että sinun on tapeltava minun kanssani. Piru minut periköön jos et taistele!
— Sinä olet hupsu ja houkka, kapteeni virkkoi kylmästi.
— Hitto vieköön! Saat antaa minulle hyvitystä noista kahdesta sanasta, tai sinä pakoitat minut tekemään jotain… Hän kohotti miekkansa, joka vielä oli huotrassa kuin olisi hän aikonut sillä lyödä Georgea.
— Sinä tahdot niin, kapteeni sanoi, olkoon sitten. Käden käänteessä hän oli paitahihasillaan.
Comminges heilautti miekkaansa erittäin sirosti ilmassa ja lennätti yhdellä nykäyksellä huotran kahdenkymmenen askeleen päähän. Béville yritti tehdä samoin, mutta huotra jäi miekan terän keskikohtaan kiinni, jota pidettiin sekä kömpelyytenä että huonona enteenä. Molemmatkin veljekset vetivät miekkansa vähemmän komeasti, mutta hekin heittivät pois huotransa, jotka olisivat voineet olla heille haitaksi. Kukin asettui vastapäätä vastustajaansa, paljastettu miekka oikeassa ja tikari vasemmassa kädessä. Kaikki neljä säilää kilahtivat yhtaikaa vastakkain.
Ensimäisenä, ja liikkeellä, jota italialaiset miekkailunopettajat siihen aikaan kutsuivat liscio di spada è cavare alla vita,[52] ja jolla sen tekijä osoitti etevämmyytensä, väistämällä vihollisen miekan ja iskemällä sen pois hänen kädestään, löi George aseen Bévillen kädestä ja painoi miekkansa kärjen hänen rintaansa vasten; mutta sen sijaan että hän olisi lävistänyt tämän, hän laski kylmästi aseensa.
— Et sinä voi minulle mitään, hän virkkoi, lopetetaan nyt; älä odota että minä kiivastun.
Béville oli kalvennut nähdessään Georgen miekan niin lähellä rintaansa. Hieman häpeissään hän ojensi tälle kätensä, ja molemmatkin pistettyään miekkansa maahan, eivät enää ajatelleet muuta kuin tämän näytelmän molempien pääesittäjien katselemista.
Mergy oli rohkea ja kylmäverinen. Hän miekkaili sangen hyvin, ja hän oli paljon voimakkaampi kuin Comminges, joka sitäpaitsi näytti olevan väsynyt edellisen yön perästä. Jonkin aikaa hän tyytyi torjumaan vihollisensa hyökkäykset äärimmäisen varovaisesti, peräytyen tavallista kauemmaksi vastustajastaan, kun Comminges tuli liian likelle, ja piti aina miekkansa kärjen hänen kasvojensa tasalla, samalla kun hän suojeli rintaansa tikarillaan. Tämä odottamaton vastarinta ärsytti Comminges'ia. Saattoi nähdä hänen kalpenevan. Niin rohkeassa mielessä saattoi kalpeneminen merkitä vain mitä raivokkainta vihaa. Hänen hyökkäyksensä kävivät kahta tiheämmäksi ja kiivaammiksi. Kerran hyökätessään hän löi Mergyn miekan hyvin taitavasti ylöspäin, ja suunnaten vastustajaansa ankaran iskun hän olisi aivan varmasti lävistänyt tämän miekallaan, jollei muuan seikka olisi tullut väliin, joka tuntui melkein ihmeeltä, ja joka käänsi iskun suunnan toisaanne; miekan kärki sattui sileään kultaiseen pyhäinjäännösrasiaan, josta se luisui pois ja kääntyi hiukan vinoon suuntaan. Sen sijaan että se olisi tunkeutunut rintaan, se lävistikin vain ihon ja kulkien viidennen kylkiluun suuntaan se tuli ulos kahden tuuman päässä ensimäisestä haavasta. Ennenkuin Comminges sai tempaisseeksi aseensa takaisin, löi Mergy häntä tikarillaan päähän niin ankarasti, että hän siitä itsekin kadotti tasapainonsa ja kaatui maahan. Comminges kaatui hänen päälleen, niin että todistajat luulivat heidän kummankin kuolleen.
Mergy oli heti taas jaloillaan, ja ensi työkseen hän otti maasta miekkansa, joka oli häneltä pudonnut hänen kaatuessaan. Comminges ei liikahtanutkaan. Béville kohotti häntä. Hänen kasvonsa olivat yltä päältä veressä, ja pyyhittyään ne nenäliinallaan Béville näki, että tikari oli sattunut silmään ja että hänen ystävänsä oli kuollut paikalla, kun terä oli epäilemättä tunkeutunut aivoihin saakka.
Mergy katsoa tuijotti ruumista.
— Sinä olet haavoittunut, Bernard, kapteeni sanoi juosten hänen luokseen.
— Haavoittunutko? Mergy virkkoi; ja hän huomasi vasta silloin, että hänen paitansa oli kokonaan veressä.
— Ei se mitään, kapteeni sanoi, isku on luisunut syrjään. Hän seisautti verenvuodon nenäliinallaan, ja pyysi Bévilleä antamaan omansa saadakseen haavan kunnolla sidotuksi. Béville antoi kannattamansa ruumiin vaipua takaisin nurmikolle, ja antoi heti omansa sekä Comminges'in nenäliinan, jonka hän otti tämän nutun taskusta.
— Jumalauta! ystäväni, olipa se tikarinisku jotain! Onpa teillä koko pirunmoinen käsi! Saakeli sentään, mitähän Parisin herrat raffineeratut sanovat, kun saavat tänne maaseudulta teidän Iaisianne veitikoita. Sanokaa minulle, olkaa niin ystävällinen, kuinka monta kertaa olette jo ollut kaksintaistelussa?
— Voi! tämä oli ensimäinen kerta, Mergy vastasi. Mutta Herran nimessä, menkää auttamaan ystäväänne!
— Piru vieköön! sillä tavalla kuin olette häntä pidelleet, ei hän tarvitse apua; tikari on tunkeutunut aivoihin, ja isku oli niin hyvä ja niin lujasti annettu että… Katsokaapas hänen kulmakarvojaan ja poskeaan, tikarin kädensuoja on painanut siihen leimansa kuin sinetti vahaan.
Mergyn kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja suuret kyyneleet valuivat yksitellen hänen poskilleen.
Béville otti maasta tikarin ja tutki tarkkaan verta, jota sen uurteet olivat täynnä.
— Siinä on kapine, jolle Comminges'n nuoremman veljen pitää uhrata komea vahakynttilä. Tämä sievä tikari tekee hänestä muhkean omaisuuden perijän.
— Lähdetään pois… Vie minut pois täältä, Mergy sanoi tukahtuneella äänellä, tarttuen veljensä käsivarteen.
— Älä ole milläsikään, George sanoi, auttaessaan häntä pukemaan takkinsa ylleen. Lopultakaan ei tuo kuollut ansaitse liikoja surkuttelemisia.
— Comminges parka! Béville huudahti. Ja ajatella että sait surmasi nuoren miehen kädestä, joka on ensi kerran kaksintaistelussa mukana, sinä, joka olet taistellut lähes sata kertaa! Comminges parka!
Se oli hänen hautapuheensa loppu.
Luodessaan viimeisen katseen ystäväänsä Béville huomasi vainajan kellon, joka sen ajan tavan mukaan oli ripustettuna hänen kaulaansa.
— Piru vieköön! hän huudahti, sinä et enää tarvitse tietää mitä kello nyt on. Hän otti kellon ja pisti sen taskuunsa, huomauttaen että Comminges'n veli on muutenkin kylliksi rikas, ja että hän tahtoo säilyttää muiston ystävästään.
Kun veljekset hankkiusivat lähtemään, niin hän huusi heille, vetäessään kiireesti takkiaan päälleen.
— Odottakaa! Hei, herra de Mergy, tehän unohdatte tikarinne! Älkää sitä ainakaan hävittäkö. Hän pyyhki sen terän kuolleen paitaan ja juoksi nuoren kaksintaistelijan kiinni.
— Rauhoittukaa, hyvä ystävä, hän sanoi tälle astuen veneeseensä. Älkää näyttäkö niin surkeata naamaa. Uskokaa minua, tehkää niinkuin sanon, ja menkää, sensijaan että rupeisitte vaikeroimaan, rakastajattarenne luo jo tänä päivänä, ihan yksiltä jalkainne sijoilta, ja pitäkää häntä niin hyvänä että te yhdeksän kuukauden perästä voitte toimittaa valtiolle uuden kansalaisen korvaukseksi siitä, jonka siltä olette riistänyt. Sillä tavalla maailma ei kadota mitään tekonne kautta. No, lautturi, souda kuin jos tahtoisit ansaita pistoolin. Kas tuolla on hilporimiehiä jotka ovat tulossa meihin päin. He ovat herroja kaupunginpalvelijoita, jotka tulevat Nestén portista eikä meitä haluta joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan.