XII.
Silmänkääntäjä.
Cette nuit j'ai sougé de poisson mort et d'oeufs cassés, et j'ai appris du Seigneur Anaxarque que les oeufs cassés et poisson mort signifient malencontre.[53]
Hilporeilla aseistetut miehet olivat vahtisotilaita, joita aina oli joku määrä Pré-aux-Clercs'in lähistöllä, ollakseen saapusalla estämässä riitoja, joiden loppunäytös suoritettiin tällä kaksintaistelujen klassillisella paikalla. Tapansa mukaan he olivat lähestyneet hyvin hitaasti, sillä tavoin, että he ehtivät paikalle vasta kun kaikki oli lopussa. Itse asiassa heidän rauhanpalauttamisyrityksensä sai usein kovin huonon vastaanoton; ja useammin kuin kerran oli nähty kiukkuisten vihamiesten keskeyttävän taistelunsa elämästä ja kuolemasta ja käyvän yksistä puolin sotilaitten kimppuun, jotka yrittivät heidät eroittaa. Tämän vartioston toiminta rajoittuikin ylipäänsä haavoittuneiden auttamiseen tai sitten kuolleitten toimittamiseen pois paikalta. Tällä kertaa ei kaupunginpalvelijoilla ollut muuta kuin jälkimäinen velvollisuus täytettävänä ja he suorittivat sen tapansa mukaan; s.o. tyhjentämällä kovaonnisen Comminges'n taskut ja jakamalla hänen vaatteensa keskenään.
— Hyvä ystäväni, virkkoi Béville kääntyen Mergy'hin päin, antaisin teille sen neuvon, että antaisitte viedä itsenne, niin salaisesti kuin vain suinkin on mahdollista, mestari Ambrosius Parén luo, joka aivan ihailtavan taitavasti neuloo umpeen haavan ja panee sijoilleen taittuneen jäsenen. Vaikka hän onkin kerettiläinen kuin itse Kalvin, niin hänen tietonsa ovat niin suuressa maineessa, että kiihkeimmätkin katolilaiset turvautuvat häneen. Tähän asti ei ole ollut muita kuin markiisitar de Boissières, joka olisi urhoollisesti ennemmin kuollut kuin jäänyt henkensä pelastamisesta kiitollisuuden velkaan kerettiläiselle. Lyönkin 10 pistoolia vetoa siitä, että hän on paratiisissa.
— Haava ei ole mitään, George sanoi; kolmessa päivässä se menee umpeen. Mutta Comminges'lla on omaisia Parisissa, ja pelkään että he panevat hänen kuolemansa vähän liiaksikin pahakseen.
— No! niin kyllä, onhan hänellä äiti, joka luulee olevansa pakoitettu hyvän tavan vuoksi vainoamaan ystäväämme. Mitä turhia! anna herra de Châtillon'in pyytää hänelle armoa, ja kuningas myöntää sen heti paikalla; kuningas on kuin pehmeä vaha amiraalin käsissä.
— Toivoisin, jos mahdollista, Mergy silloin virkkoi heikolla äänellä, tahtoisin ettei amiraali saisi tietää mitään siitä mitä nyt on tapahtunut.
— Miksi niin! Uskokaa minua, vanha harmaaparta varmaankin ällistyy kuullessaan, kuinka reippaasti muuan protestantti on tehnyt tilinsä katolilaisen kanssa.
Mergy vain huokasi syvään vastaukseksi.
— Comminges oli siksi tunnettu hovissa, että hänen kuolemansa herättää huomiota, kapteeni sanoi. Mutta olet tehnyt velvollisuutesi aatelismiehenä, ja tästä sinulle koituu vaan pelkkää kunniaa. Pitkään aikaan en ole käynyt tervehtimässä vanhaa Châtillonia, ja tässäpä tarjoutuukin sopiva syy uudistaa tuttavuuteni hänen kanssaan.
— Koska joka tapauksessa on vastenmielistä olla muutamia tunteja tutkintovankilassa, niin minä, — Béville taas puuttui puheeseen — vien veljesi erääseen taloon, josta kenenkään päähän ei pälkähdä mennä häntä etsimään. Siellä hän saa olla aivan rauhassa odottamassa asiansa järjestymistä, sillä en tiedä voitaisiinko häntä kerettiläisenä ottaa vastaan luostariin.
— Kiitän teitä tarjouksestanne, herra varakreivi, mutta en voi ottaa sitä vastaan. Voisin saattaa teidät ikävään asemaan, jos siihen suostuisin.
— Ei lainkaan, ei lainkaan, paras ystäväni! Ja eikö sitten muka pitäisi tehdä mitään ystäviensä vuoksi? Talo, jonne teidät majoitan, kuuluu eräälle serkulleni, joka tällä haavaa ei ole Pariisissa. Se on minun käytettävänäni. Siellä on vielä eräs, jolle olen antanut luvan asua siellä, hän on vanha eukko, joka on kovin hyödyllinen nuorisolle, ja joka on minulle ehdottomasti uskollinen. Hän ymmärtää lääketiedettä, noituutta, tähtitiedettä. Mitäpä hän ei tekisikään! Mutta hänen kaunein avunsa on se, että hän on erinomainen välittäjä. Iskeköön salama minut kuoliaaksi, jos ei hän toimittaisi rakkauskirjettä kuningattaren käsiin, jos pyytäisin häntä sen tekemään.
— No niin, sanoi kapteeni, viedään hänet siihen taloon heti kun mestari Ambrosius on asettanut haavaan ensi siteen.
Näin puhuessaan he saapuivat joen oikealle rannalle. Nostettuaan Mergyn hevosen selkään, mikä kylläkään ei käynyt ihan vaivattomasti, he veivät hänet kuuluisan kirurgin luo, sitten sieltä erääseen yksinäiseen Saint-Antoine'n esikaupungissa sijaitsevaan taloon ja poistuivat hänen luotaan vasta illalla, asetettuaan hänet vanhan eukon hoiviin.
Kun on juuri surmannut ihmisen, ja kun tämä vielä on ensimäinen jonka surmaa, niin silloin jonkin aikaa, varsinkin yön tullen, vaivaa kuolleen kuva ja hänen viimeiset nytkähdyksensä ennen hengenlähtöä. Mielen täyttävät siinä määrin synkät ajatukset, että hädintuskin kykenee seuraamaan yksinkertaisintakaan keskustelua; se väsyttää ja ikävystyttää; toiselta puolen taas yksinäisyys pelottaa, siitä kun soimaavat, syyttävät ajatukset käyvät vieläkin ankarammiksi. Huolimatta Bévillen ja kapteenin tiheistä käynneistä, Mergy vietti ensimäiset kaksintaistelua seuranneet päivät hirveän surumielisyyden vallassa. Yöllä häneltä riisti haavan aiheuttama korkea kuume unen silmistä ja silloin hänellä olikin kaikkein onnettomin oltava. Vain se ajatus, että rouva de Turgis ajatteli häntä ja oli ihaillut hänen rohkeuttaan, saattoi häntä hiukan lohduttaa, mutta se ei voinut häntä tyynnyttää.
Eräänä yönä hän tukahuttavan kuumuuden rasittamana — oli heinäkuu käsissä — päätti mennä kävelemään ja raitista ilmaa hengittämään puutarhaan, jonka keskessä talo sijaitsi. Hän otti viitan hartioilleen ja aikoi mennä ulos, mutta hän huomasi että ovi oli lukittu ulkoapäin. Hän arveli, että häntä palveleva vanhus oli varmaankin tehnyt sen epähuomiossa, ja kun tämä nukkui kaukana ja varmaankin sillä hetkellä oli syvään uneen vaipuneena, niin Mergy arveli että oli aivan hyödytöntä kutsua häntä. Hänen ikkunansa ei sitäpaitsi ollut kovin korkealla; sen alla oli vasta käännetty maa pehmeätä. Käden käänteessä hän oli puutarhassa. Sää oli pilvinen, ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä ja harvakseen, ikäänkuin vaivaloisesti leyhähteli silloin tällöin tuulenhenki läpi puutarhan ja kuuman ja raskaan ilman. Kello oli noin kaksi aamulla, ja mitä syvin hiljaisuus vallitsi ympäristössä.
Mergy käveli jonkin aikaa edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena. Ne keskeytyivät kun portille kolkutettiin. Kuului heikko ja ikäänkuin salaperäinen kolkuttimen isku, joten tulija varmaankin luotti siihen, että joku oli kuuntelemassa avatakseen hänelle portin. Että joku kävi yksinäisessä talossa moiseen aikaan, siinä oli jotain omituista. Mergy pysyttelihe liikkumatonna pimeässä puutarhan sopessa, josta hän voi huomata kaikki, pysyen itse näkymättömänä. Nainen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin talossa asustava eukko, tuli heti ulos talosta, salalyhty kädessään, avasi portin, ja pihaan tuli joku, joka oli verhottuna laajaan mustaan huppukauluksiseen vaippaan.
Mergyn uteliaisuus oli heti vireillä. Tulijan vartalo, ja mikäli voi päättää, puku osoittivat hänen olevan naisen. Eukko tervehti, osoittaen hänelle kaikin tavoin mitä syvintä kunnioitustaan, kun taas mustaviittainen nainen hänelle tuskin nyökäytti päätäänkään. Sitävastoin hän antoi tämän käteen jotain, mihin vanhus näytti kovin halukkaasti tarttuvan. Kirkas ja metallilta kilahtava sointu, joka kuului, ja kiire, jolla vanhus kumartui sitä etsimään maasta, saivat Mergyn päättämään, että eukko oli saanut rahaa. Molemmatkin naiset ohjasivat kulkunsa puutarhaan, vanhus edellä kulkien ja kätkien lyhtynsä vaippansa alle. Puutarhan perällä oli eräänlainen lehtimaja, minkä muodostivat ympyrään istutetut lehmukset, jotka yhdisti toisiinsa hyvin tiukka lehvästö, niin että se kylläkin muodosti ikäänkuin seinän. Kaksi aukkoa tai kaksi ovea vei tähän lehtimajaan, jonka keskessä oli pieni kivipöytä. Sinne menivät eukko ja hunnustettu nainen. Pidättäen hengitystään Mergy seurasi heitä hiipien, ja asettui lehvästön taa niin, että hän voi hyvästi kuulla ja nähdä minkä tätä kohtausta valaisevalla niukalla valolla nähdä voi.
Vanhus pisti aluksi tulen johonkin, mikä heti leimahti palamaan keskelle pöytää asetetussa tuliastiassa levittäen heikkoa sinertävää valoa, samanlaista kuin palava sprii, johon on sekoitettu suolaa. Hän sammutti heti lyhtynsä tai peitti sen niin, että Mergyn olisi ollut vaikea tuntea tuliastian luomassa lepattavassa valossa vieraan naisen piirteitä, vaikkei niitä olisikaan peittänyt harso ja huppukaulus. Vanhuksen tunsi helposti hänen vartalostaan ja sen muodosta; mutta hän huomasi että tämän kasvoihin oli tuhrittu jotain tummaa väriä, joka saattoi hänet valkoista päähinettä vasten näyttämään pronssiselta kuvapatsaalta. Pöytä oli täynnä kummallisia esineitä, joita hän tuskin saattoi eroittaa. Ne näyttivät olevan asetetut omituiseen järjestykseen, ja hän luuli voivansa eroittaa hedelmiä, kuolleitten luita ja verisiä palttinariekaleita. Pieni, korkeintaan jalanpituinen ja, mikäli saattoi nähdä, vahasta tehty miehen kuva oli asetettu näitten inhottavien riepujen keskeen.
— No niin, Camille, sanoi hunnutettu nainen hiljaa, hän voi paremmin, niinhän sanoit?
Tämä ääni sai Mergyn säpsähtämään.
— Hiukan paremmin, armollinen rouva, eukko vastasi, kiitos taitomme. Kuitenkin minun on ollut vaikea saada suuria aikaan näillä rievuilla ja sillä vähällä verellä, mitä hänen kääreissään on ollut.
— Ja mitä mestari Ambrosius Paré sanoo?
— Hänkö, joka ei tiedä mitään! Mitä se liikuttaa mitä hän sanoo? Mutta minä, minä vakuutan teille että haava on syvä, vaarallinen, peloittava, ja että se voi parantua vain taikakeinoilla; mutta täytyy uhrata usein maan ja ilman hengille, ja jotta voisi uhrata, niin…
Nainen ymmärsi heti.
— Jos hän paranee, niin saat kaksi sen vertaa mitä sinulle äsken annoin.
— Eläkää hyvässä toivossa, ja luottakaa minuun.
— Voi Camilla, jos hän kuolisi!
— Olkaa rauhassa; henget ovat sääliväisiä, tähdet suojelevat meitä; ja viimeinen mustan pässin uhraaminen on tehnyt sen toisen suopeaksi.
— Minä tuon sinulle mukanani sen, jonka hankkimisessa minulla on ollut niin paljon vaivaa. Olen antanut ostaa sen yhdeltä sotilaista, jotka olivat olleet ruumiita ryöstämässä. — Hän otti viittansa alta esiin jotakin, ja Mergy näki miekan terän välkkyvän. Eukko otti sen käteensä ja toi sen lähemmä tulta tutkiakseen sitä.
— Kiitos taivaan, terä on veressä ja ruosteessa! Niin, hänen verensä oli samanlaista kuin Cathayn lohikäärmeen; siitä jää teräkseen jälki jota ei mikään saa siitä lähtemään.
Hän katseli terää, ja hunnutettu nainen oli aivan ilmeisesti mitä kiihkeimmän mielenliikutuksen vallassa.
— Katsopas, Camilla, kuinka lähellä kahvaa verta on. Tämä isku on ehkä kuolettava.
— Tämä veri ei ole sydänverta; kyllä hän paranee.
— Paraneeko hän?
— Kyllä, mutta saadakseen parantumattoman sairauden.
— Minkä sairauden?
— Rakkauden.
— Oi! Camilla, puhutko sinä totta?
— No! milloinka minä en olisi puhunut totta? milloinka minun ennustukseni eivät olisi käyneet toteen? Enkö jo ennakolta sanonut teille että hän suoriutuu taistelusta voittajana? Enkö teille ilmoittanut, että henget tulisivat taistelemaan hänen puolestaan? Enkö haudannut juuri sille palkalle, missä hänen piti tapella, mustan kanan ja papin siunaaman miekan?
— Se on totta.
— Entä te itse, ettekö te pistänyt hänen vastustajansa kuvaa sydämeen, antaen siten oikean suunnan sen miehen iskulle, jonka hyväksi minä olen käyttänyt tietojani?
— Niin Camilla, kyllä minä pistin Comminges'in kuvaa sydämeen; mutta kerrotaan että hän sai surmansa päähän sattuneesta iskusta.
— Tietysti rauta sattui hänen päähänsä; mutta kun hän kerran on kuollut, niin eikö hänen sydänverensä ole hyytynyt?
Hunnutetun naisen tuntui tämän todistusperusteen voima aivan masentavan. Hän vaikeni. Eukko hieroi jollain rasvalla ja voiteella miekan terää ja kääri sen siteisiin mitä huolellisimmin.
— Katsokaa, armollinen rouva, tämä skorpioniöljy, jolla hieron tätä miekkaa, siirtyy jonkin myötätuntoisen voiman vaikutuksesta nuoren miehen haavaan. Hän saattaa tuntea tämän afrikkalaisen voiteen vaikutuksen ikäänkuin jos panisin sitä haavaan; ja jos minun tekisi mieleni pistää miekan kärki tuleen kuumenemaan hehkuvan punaiseksi, niin sairas parka tuntisi yhtä kovaa tuskaa kuin jos hänet poltettaisiin elävältä.
— Oi! älä veikkonen tee sitä!
— Istuin tässä eräänä iltana tulen ääressä ja hieroin hyvin uutterasti voidetta miekan terään, parantaakseni nuoren aatelismiehen, joka oli saanut siitä kaksi kauheata haavaa päähänsä. Nukahdin kesken työtäni. Yhtäkkiä sairaan palvelija tuli kolkuttamaan ovelleni; hän sanoi herransa kärsivän hirveitä tuskia; sillä hetkellä kun hän, lakeija, oli lähtenyt tämän luota, niin isännästään oli tuntunut kuin olisi hän ollut hehkuvalla hiilloksella. Tiedättekö mitä oli tapahtunut? Miekka oli huomaamattani luisunut käsistäni ja sen terä oli nyt hiilien päällä. Tempasin sen heti pois ja sanoin lakeijalle että hän tapaisi isäntänsä mitä paraissa voimissa. Upotinkin sitten aivan heti miekan jääkylmään veteen, johon olin sekoittanut eräitä höysteitä, ja menin katsomaan potilastani. Kun tulin hänen huoneeseensa, niin hän virkkoi minulle:
— Voi Camilla hyvä, kuinka hyvä minun on nyt olla! Tuntuu kuin olisin raikkaassa kylvyssä, kun taas vastikään tunsin olevani aivankuin Pyhä Laurentius halstarilla.
Eukko herkesi hankaamasta miekan terää, ja sanoi tyytyväisen näköisenä:
— No nyt on hyvä. Nyt olen varma hänen paranemisestaan, ja tästä hetkestä lähtien voitte ryhtyä viimeiseen toimitukseen.
Hän heitti muutamia hyppysellisiä hyväntuoksuista jauhetta tuleen ja lausui kummallisia sanoja, tehden lakkaamatta ristinmerkkejä. Silloin nuorempi nainen otti vapisevaan käteensä vahakuvan, ja lausui, pitäen sitä tulennoksen yläpuolella, liikutusta ilmaisevalla äänellä seuraavat sanat:
— Niinkuin tämä vaha pehmenee ja palaa tämän tulen liekissä, niin pehmetköön, oi Bernard de Mergy, sinun sydämesi ja palakoon rakkaudesta minua kohtaan!
— Hyvä Tuossa on nyt vihreä kynttilä, joka on valettu sydänyöllä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Asettakaa se huomenna palamaan Pyhän neitsyen alttarille!
— Sen teen, mutta kaikista lupauksista huolimatta minä olen hirveän levoton. Eilen näin unta että hän oli kuollut.
— Nukutteko oikealla vai vasemmalla kyljellänne?
— Minä nukuin … kummallako kyljellä nähdään tosia unia?
— Sanokaa minulle ensiksi kummallako kyljellä te nukutte. Huomaan että tahtoisitte pettää itseänne ja kuvitella liikoja.
— Nukun aina oikealla kyljelläni.
— Saatte sitten olla varma siitä, että unenne tietää vain pelkkää hyvää.
— Jumala sen suokoon!… Mutta hän näyttäytyi minulle ihan kalpeana, verissään, kääriliinoissa.
Näin sanoessaan hän tuli kääntäneeksi päätään ja näki Mergyn seisovan lehtimajan toisen aukon ääressä. Hämmästyneenä hän päästi niin läpitunkevan huudon, että Mergy itsekin sitä säikähti. Eukko kaasi, joko tahallaan tai vahingossa, tuliastian, samassa silmänräpäyksessä siitä leimahti lehmusten latvojen tasalle huikaisevan kirkas liekki, joka hetkiseksi sokaisi Mergyn silmät. Molemmatkin naiset olivat heti paikalla pujahtaneet ulos lehtimajan toisesta aukosta. Niinpian kuin Mergy saattoi sen taas eroittaa, hän syöksyi heidän peräänsä, mutta jo heti alussa hän oli vähällä kaatua, jokin esine kun oli takertunut hänen jalkoihinsa. Hän tunsi sen miekaksi, jota hänen oli kiittäminen paranemisestaan. Häneltä meni vähän aikaa siitä selviytyessään ja päästessään tielle ja samalla hetkellä kun hän, tultuaan leveälle ja suoralle lehtikujalle, ajatteli ettei mikään voinut estää häntä saavuttamasta pakenevia, hän kuuli portin paukahtavan kiinni. He olivat saavuttamattomissa.
Vähän nolona, kun oli päästänyt käsistään niin kauniin saaliin, hän hapuili takaisin huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kaikki synkät ajatukset olivat kaikonneet hänen mielestään, ja omantunnon soimaukset, mikäli hänellä oli niitä ollut, olivat hävinneet kuin taikavoimalla. Hän ajatteli enää vain sitä onnea, että hän rakasti Parisin kauneinta naista ja että tämä rakasti häntä; sillä että hunnutettu nainen oli rouva de Turgis, siitä hänellä ei voinut olla mitään epäilystä. Hän nukahti vähän auringonnousun jälkeen, ja hän heräsi vasta kun oli jo monta tuntia ollut täysi päivä. Päänaluseltaan hän löysi sinetöidyn kirjeen, josta ei tiennyt miten se oli siihen joutunut. Hän avasi sen ja luki seuraavat sanat: "Ritari, erään naisen kunnia riippuu teidän hienotunteisuudestanne".
Hetkistä myöhemmin eukko tuli sisään tuomaan hänelle lihalientä. Sinä päivänä hänellä vastoin tavallisuutta oli isohelminen rukousnauha vyössään. Hänen huolellisesti pesty ihonsa ei ollut enää pronssin värinen, vaan muistutti tummunutta pergamenttia. Hän käveli hitain askelin ja silmät maahan luotuina, ikäänkuin henkilö, joka pelkää kaiken maallisen näkemisen häiritsevän häntä hänen taivaallisissa mietiskelyissään.
Mergy arveli, että hänen täytyi, voidakseen ansiokkaimmin käyttää voimaa, jonka salaperäinen kirje hänelle antoi, ennen kaikkea päästä sen asian perille, joka hänen piti salata kaikilta. Pitäen liemikuppia kädessään hän virkkoi, ennenkuin vanhus ehti ovelle:
— Ette ole sanonut minulle, että nimenne oli Camilla.
— Camillako?… Minä olen Martta, hyvä herra. Martta Micheli, eukko virkkoi, ollen olevinaan kovin kummissaan kysymyksestä.
— No niin! Olkoon menneeksi; Ihmisten annatte sanoa itseänne
Martaksi, mutta Camillan nimellä henget teidät tuntevat.
— Henget!… Hyvä isä siunatkoon! Mitä te sanotte? Hän risti silmänsä suurin liikkein.
— No niin, älkää nyt olko ollenkaan olevinanne, en kerro siitä mitään kellekään ja kaikki saa jäädä meidän kesken. Kuka on se nainen, jonka ajatuksia minun paranemiseni niin askarruttaa?
— Nainenko, joka?…
— No, älkää nyt vatkuttako perässäni kaikkea mitä sanon, vaan puhukaa suoraan. Aateliskunniani kautta! minä en petä teitä.
— Mutta hyvä herra, enpä todellakaan tiedä mitä te tarkoitatte.
Mergy ei voinut olla nauramatta nähdessään vanhuksen ottavan kasvoilleen hämmästyneen ilmeen ja painavan kätensä sydämelleen. Hän otti vuoteensa päähän ripustetusta kukkarostaan kultarahan ja tarjosi sitä eukolle.
— Kuulkaahan, hyvä Camilla, teillä on niin paljon puuhaa minun tähteni, ja näette niin paljon vaivaa hieroessanne miekkoja skorppionivoiteella, ja kaikki se tapahtuu minun paranemisekseni, niin että minun olisi todellakin pitänyt jo kauan sitten antaa teille jokin lahja.
— Voi, armollinen herra, en todellakaan, en todellakaan ymmärrä siitä mitään mitä nyt minulle sanotte.
— Piru vieköön! Martta, tahi Camilla, älkää saattako minua suuttumaan ja vastatkaa! Kuka oli se nainen, jonka vuoksi teitte kaikki somat taikatemppunne viime yönä?
— Voi Herra isä siunatkoon! nyt hän suuttuu … mahtaisikohan hän hourailla?
Kärsimättömänä Mergy tempasi tyynynsä ja heitti sillä eukkoa päähän. Vanhus asetti sen nöyrästi takaisin vuoteelle ja otti maasta sinne pudonneen kultarahan; ja kun kapteeni tuli samassa huoneeseen, niin eukon ei tarvinnut enää pelätä kuulustelua, joka olisi voinut päättyä hänelle epämieluisella tavalla.