XIII.
Häväistys.
Kuningas Henrik IV:
Valeita ajat. Percy, valeit' ajat.
Shakespeare, Kuningas Henrik IV.
George oli jo samana aamuna mennyt amiraalin luo puhumaan hänelle veljestään. Parilla sanalla hän kertoi tälle tapahtuman.
Kuunnellessaan häntä amiraali puri palasiksi hammastikkunsa, joka hänellä oli suussaan; se oli sen merkki, että hän oli kärsimättömällä tuulella.
— Tunsin jo tämän jutun, hän virkkoi, ja minua ihmetyttää, että tulitte siitä minulle puhumaan, sillä sehän on jo jokaisen suussa.
— Jos teitä vaivaan, herra amiraali, niin se johtuu siitä, että minulle on tiettyä se mielenkiinto, mitä suvaitsette osoittaa sukuamme kohtaan, ja rohkenen toivoa, että tahtoisitte taivuttaa kuninkaan olemaan armollinen veljeäni kohtaan. Se luottamus, jota nautitte hänen majesteettinsa taholta…
— Nauttimani luottamus, amiraali keskeytti kiivaasti, jos minulla sellaista on, niin se johtuu siitä, että esitän aina vain oikeudenmukaisia pyyntöjä hänen majesteetilleen. Kaksi viimeistä sanaa sanoessaan hän paljasti kunnioittavasti päänsä.
— Asianhaarat, jotka pakoittavat veljeni turvautumaan teidän suopeuteenne, ovat valitettavasti vain liiankin tavalliset nykyään. Viime vuonna kuningas allekirjoitti yli puolitoistatuhatta armahduskirjettä, ja Bernardin vastustaja oli itsekin päässyt usein osalliseksi niiden suomasta erikoisvapautuksesta.
— Veljenne on ollut hyökkäävänä puolena. Ehkäpä hän — ja toivoisin niin olevan — on vain seurannut iljettäviä neuvoja.
Hän katsoi tiukasti kapteenia silmiin näin puhuessaan.
— Yritin useampaankin kertaan saada ehkäistyksi riidan onnettomat seuraukset; mutta tiedättehän, ettei herra de Comminges ollut se mies, joka koskaan olisi suostunut muuhun hyvitykseen kuin siihen mikä hankitaan miekankärjellä. Aatelismiehen kunnia ja naisten käsityskanta…
— Kas vaan minkälaista kieltä te käytätte tästä nuoresta miehestä! Epäilemättäkin te pyritte tekemään hänestä raffineeratun? Oi, kuinka hänen isänsä vaikeroisikaan, jos hän saisi kuulla kuinka poikansa halveksuu hänen neuvojaan! — Hyvä Jumala! tuskin on kahta vuotta siitä kun kansalaissodat herkesivät raivoamasta, ja he ovat jo unohtaneet ne verivirrat, jotka niissä vuodatettiin. He eivät vielä tyydy siihenkään; joka päivä pitää ranskalaisten tappaa ranskalaisia!
— Jos olisin tiennyt, herra amiraali, että kysymykseni oli niin vastenmielinen…
— Kuulkaa, herra de Mergy, voisin tehdä väkivaltaa kristityn tunteilleni ja antaa veljellenne anteeksi tekemänsä haasteen; mutta hänen menettelynsä sitä seuranneessa kaksintaistelussa, ei, kuten yleisesti huhutaan, ollut…
— Mitä tarkoitatte, herra amiraali?
— Ettei kaksintaistelussa menetelty rehellisesti, ettei noudatettu ranskalaisten aatelismiesten keskuudessa vallalla olevia tapoja.
— Ja kuka on uskaltanut levittää niin inhoittavaa parjausta? George huudahti, silmät raivosta hehkuen.
— Rauhoittukaa. Ei teidän tarvitse lähettää kaksintaisteluhaastetta, sillä vielä ei toki ole tapana taistella naisten kanssa. Comminges'n äiti on kertonut kuninkaalle yksityisseikkoja, jotka eivät ole veljellenne suinkaan kunniaksi. Ne saattaisivat selittää, kuinka niin pelättävä taistelija niin helposti sai surmansa tuskin lapsenkengistä päässeen pojan iskusta.
— Äidinsuru on niin suuri ja se on niin oikeutettu! Saattaako ihmetellä, ja hän ei pysty näkemään totuutta kun silmänsä vielä ovat kyynelissä? Olen vakuutettu siitä, herra amiraali, ettette te tuomitse veljeäni rouva de Comminges'n kertomuksen perusteella.
Coligny näytti rupeavan horjumaan, ja hänen äänestään katosi osaksi sen katkeran ivallinen sävy.
— Ette voi kuitenkaan kieltää sitä, että Béville, Comminges'n todistaja, oli läheinen ystävänne.
— — Olen tuntenut hänet jo kauan, ja olen hänelle kiitollisuudenvelassa. Mutta yhtä hyvät tuttavat he olivat Comminges'nkin kanssa. Muuten Comminges itse valitsi hänet todistajakseen. Ja loppujen lopuksi Bévillen rohkeus ja kunnia asettavat hänet kaikkien vilpillisyyden epäilysten yläpuolelle.
Amiraali veti suunsa suppuun syvästi halveksuvan näköisenä.
— Bévillen kunnia! hän toisti olkapäitään kohauttaen; jumalankieltäjä! irstaisuuteen vajonnut mies!
— Ei, Béville on kunnian mies! kapteeni huudahti pontevasti. Mutta miksi niin pitkiä keskusteluja? Enkö minäkin ollut läsnä tässä kaksintaistelussa? Tahdotteko te, herra amiraali, asettaa kunniamme kysymyksenalaiseksi ja syyttää meitä murhasta?
Hänen äänessään oli jotain uhkaavaa. Joko Coligny ei ymmärtänyt tai sitten hän halveksi vihjausta herttua Frans Guise'n murhasta, jonka katolilaisten viha oli pannut hänen syykseen. Vieläpä hänen kasvonsa kävivät taaskin tyynen liikkumattomiksi.
— Herra de Mergy, hän sanoi kylmästi ja ylenkatseellisesti, miehellä, joka on kieltänyt uskonsa, ei ole enää oikeutta puhua kunniastaan, sillä siihen ei luottaisi kukaan.
Kapteenin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi, hetken perästä ne valahtivat kalmankalpeiksi. Hän horjahti pari askelta taaksepäin, ikäänkuin pelosta että muuten lankeisi kiusaukseen lyödä vanhaa miestä.
— Herra amiraali! hän huusi, teidän ikänne ja teidän asemanne sallivat teidän rankaisematta loukata sitä, mitä halvalla aatelismiehellä on kalleinta ja arvokkainta. Mutta minä vaadin, että määräätte aatelismiehistänne jonkun tai joitakuita vastaamaan lausumistanne sanoista. Kautta Jumalan vannon, että syötän heille vielä ne sanat, kunnes he niihin tukehtuvat.
— Se on varmaankin herrojen raffineerattujen tapoja. Minä en ollenkaan noudata heidän tapojaan, ja erotan palveluksestani aatelismieheni, jos heistä kuka rupeaa niitä jäljittelemään.
Näin sanoen amiraali käänsi hänelle selkänsä. Kuohuen raivosta kapteeni syöksyi ulos Châtillon'in palatsista, hyppäsi hevosensa selkään ja ikäänkuin vimmaansa lauhduttaakseen pakotti ratsunsa mielettömään laukkaan sohiessaan sen kylkiä kannuksillaan. Hurjassa menossaan hän oli vähällä ajaa kuoliaaksi joukon rauhallisia jalankulkijoita; ja oli totisesti onni, ettei hänen tielleen sattunut yhtään ainoata raffineerattua, sillä silloisessa mielentilassaan hän olisi varmasti heti vetänyt miekkansa, jos siihen olisi tarjoutunut vähintäkään aihetta.
Saavuttuaan Vincennes'een saakka hänen verensä alkoi jäähtyä. Hän kiristi ohjaksia ja käänsi takaisin Parisia kohti vertavuotavan ja hikeävaluvan hevosensa.
— Ystäväparka, sanoi hän katkerasti hymyillen, sinulleko minä sitten kostan kärsimäni häväistyksen?
Ja taputtaen viattoman uhrinsa kaulaa kapteeni ajoi käyden veljensä luo asti. Hän kertoi vaan tälle yksinkertaisesti, puuttumatta heidän keskustelunsa yksityiskohtiin, että amiraali oli kieltäytynyt rupeamasta välittäjäksi.
Mutta muutaman hetken perästä syöksyi huoneeseen Béville, joka heti ensi työkseen hyppäsi Mergyn kaulaan.
— Onnittelen teitä, rakas ystävä, tuossa on armahduksenne, ja sen ovat leskikuningattaren pyynnöt hankkineet teille.
Mergy näytti olevan vähemmän hämmästyksissään kuin veljensä. Mielessään hän asetti tämän suosion yhteyteen hunnutetun naisen, s.o. kreivitär de Turgis'n kanssa.