XIV.
Kohtaaminen.
Madame va venir dans cette salle basse
Et d'un mot d'entretien vous demande la grâce.
Molière, Tartuffe.
Mergy palasi asumaan veljensä luo, hän kävi lausumassa kiitoksensa leskikuningattarelle ja näyttäytyi hovissa. Tullessaan Louvreen hän huomasi saaneensa jollain tavoin perinnöksi Comminges'n osaksi ennen tulleen arvonannon. Henkilöt, jotka tunsivat hänet vain ulkonäöltä, tervehtivät häntä nöyrästi ja tuttavallisesti. Puhuessaan hänelle miehet peittivät huonosti kateutensa innokkaalla kohteliaisuudellaan, naiset loivat häneen ihastuneita silmäyksiä ja keimailivat hänen edessään; sillä kaksintaistelijan maine oli varsinkin siihen aikaan keino, jolla varmasti sai heidän sydämensä heltymään. Kolme neljä kaksintaistelussa surmattua miestä korvasi kauneuden, rikkauden ja nerokkuuden. Sanalla sanoen, kun sankarimme näyttäytyi Louvren salissa, niin hän huomasi että hänen ympärillään alkoi kuulua supatusta. — Tuossa on nuori Mergy, joka tappoi Comminges'n. — Kuinka hän on nuori! Kuinka siro vartalo hänellä on! Kuinka hienosti hän käyttäytyy! Kuinka somat viikset hänellä on! — Tietääkö kukaan kuka hänen rakastajattarensa on?
Ja turhaan Mergy etsi joukosta rouva de Turgis'n sinisiä silmiä ja tummia kulmakarvoja. Hän meni kreivitärtä tapaamaan tämän kotoakin, mutta sai kuulla tämän heti kohta Comminges'n kuoleman jälkeen lähteneen eräälle maatilalleen, joka oli Parisista 20 peninkulman päässä. Jos oli uskomista pahoihin kieliin, niin oli häntä hienostelleen miehen kuoleman aiheuttama suru pakoittanut hänet vetäytymään yksinäisyyteen, jossa hän saattoi rauhassa antautua murheensa valtaan.
Eräänä aamuna, kapteenin lojuessa leposohvalla ja lukiessa "Pantagruelin perin kauhistuttavia elämän vaiheita", ja veljensä opiskellessa kitaransoittoa signor Uberto Vinibellan johdolla, tuli palvelija ilmoittamaan Bernardille, että muudan hyvin siististi puettu vanha eukko odotti Mergytä alasalissa, ja että tämä hyvin salaperäisen näköisenä oli pyytänyt päästä hänen puheilleen. Mergy läksi heti alakertaan, ja otti vanhan eukon, joka ei ollut ei Martta eikä Camillakaan, ahavoituneista käsistä kirjeen, josta läksi suloinen tuoksu; se oli sidottu kultalangalla ja suljettu isolla vihreällä vahasinetillä, jossa vaakunan asemesta saattoi nähdä vain Amorin, joka pani sormen huulilleen, sekä kastilialaisen sanan: Callad![54] Mergy avasi kirjeen ja näki että siinä oli yksi ainoa espanjankielinen rivi, jota hänen oli vähän vaikea ymmärtää: Esta noche, una dama espera à V. M.[55]
— Kuka teille on antanut tämän kirjeen? Bernard kysyi vanhukselta.
— Eräs nainen.
— Mikä hänen nimensä on?
— En tiedä: hän on espanjatar, niin hän ainakin sanoi.
— Mistä hän minut tuntee?
Vanhus kohautti olkapäitään.
— Teidän kuuluisuutenne ja hienon miehen maineenne on sotkenut teidät tähän hyväkkään juttuun; mutta vastatkaahan, tuletteko te?
— Minne sitten minun pitäisi mennä?
— Tulkaa tänä iltana kello puoli yhdeksän Saint-Germain-l'Auxenois'n kirkkoon, sen vasempaan sivulaivaan.
— Kirkossako minun pitää odottaa tätä naista?
— Ei; joku tulee teitä hakemaan ja vie teidät hänen luokseen. Mutta olkaa hienotunteinen ja tulkaa yksin.
— Kyllä.
— Lupaatteko sen?
— Annan siitä sanani.
— Hyvästi sitten. Mutta älkää millään muotoa seuratko minua.
Vanhus niiasi Mergylle syvään ja lähti samassa tiehensä.
— No! mitä tämä siisti välittäjä sinusta tahtoi, kapteeni kysyi kun veljensä oli tullut takaisin ja kitaransoiton opettaja lähtenyt.
— Oh! ei mitään, sanoi Bernard välinpitämättömästi ja katsoen hyvin tarkkaan madonnankuvaa, josta olemme varemmin puhuneet.
— Kuule, älä salaa minulta mitään. Pitääkö sinua seurata lemmenkohtaukseen, pitää vahtia kadulla ja tarjota miekan terästä mustasukkaisille kilpailijoille?
— Ei mitään, sen sanon.
— No! kuten sinua paraiten huvittaa. Säilytä vaan salaisuutesi itselläsi, jos niin tahdot, mutta kuulehan, lyön vetoa siitä että sinun tekee ainakin yhtä kovasti mielesi kertoa se kuin minun se kuulla.
Mergy näppäili hajamielisen näköisenä kitaransa kieliä.
— Tosiaankin, George, en voi tulla tänä iltana herra de Vaudreuil'n luo illallisille.
— Ahaa! on siis kysymys tästä illasta? Onko hän kaunis? onko hän hovinainen? vai porvarisnainen? vai myyjätärkö?
— Totisesti en tiedä sitä itsekään. Minun on määrä mennä naisen luo… joka ei ole tämänmaalainen … mutta kenen… kas sitä minä en tiedä.
— Mutta tiedäthän ainakin missä sinun on määrä hänet tavata?
Bernard näytti kirjelippua, ja toisti veljelleen mitä eukko oli hänelle sanonut.
— Käsiala on vääristelty, kapteeni sanoi, enkä tiedä mitä ajatella kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä.
— Hän on varmaankin jokin vallasnainen, George.
— No ovat nekin sitten nuoria miehiä, jotka pienimmänkin syyn nojalla kuvittelevat, että ylhäisimmät naiset lentävät heidän kaulaansa.
— Tunnusteleppas tuoksua, joka tästä kirjeestä lähtee.
— Mitäs se sitten muka todistaa?
Kapteenin otsa synkkeni yhtäkkiä, ja kaamea ajatus juolahti hänen mieleensä.
— Comminges't ovat kostonhimoisia, hän virkkoi, ja ehkäpä tämä kirje on vain heidän keksimänsä veruke, jolla he koettavat saada sinut houkutelluksi johonkin loukkoon, syrjäiseen paikkaan, missä antavat sinun kalliisti maksaa sen tikariniskun, joka heistä teki perijöitä.
— Mainiota! Olisipa sekin koko ajatus!
— Ei se olisi ensimäinen kerta kun rakkautta käytetään kostonvälineenä. Sinähän olet lukenut Raamattua; muista kuinka Delila petti Simsonin.
— Jopa minun pitäisi olla oikea pelkuri raukka, jos niin epätodennäköinen otaksuma saisi minut jäämään pois kohtauksesta, joka voi olla hyvinkin miellyttävä! Espanjatar!
— Mene sinne ainakin hyvin asestettuna. Jos tahdot, niin annan kahden lakeijani seurata sinua.
— Hyi sentään! pitääkö minun kutsua koko kaupunki hyvän onneni todistajaksi?
— Semmoinen on vaan tapa nykyään. Kuinka usein olenkaan nähnyt d' Ardelay'n, henkiystäväni, menevän tapaamaan rakastettuaan haarniska yllään, kaksi pistoolia vyössään ja neljä komppaniansa soturia perässään, jokaisella heistä ladattu pyssy mukanaan. Et tunne vielä Parisia, poikaseni; ja usko minua, liika varovaisuus ei ole koskaan haitaksi. Ja onhan vapaa valta heittää haarniska päältään silloin kun se on haitaksi.
— En osaa olla ollenkaan levoton. Jos Comminges'n omaiset hioisivat hampaitaan minun pääni menoksi, niin olisivathan he helposti voineet hyökätä kimppuuni yöllä kadulla.
— No en minä ainakaan anna sinun mennä muuten kuin ainoastaan sillä ehdolla että otat pistoolin mukaan.
— Olkoon menneeksi! Mutta kyllä minulle nyt kaikki nauravat.
— Siinä ei kuitenkaan vielä kylliksi; pitää vielä syödä hyvä päivällinen, kaksi peltopyytä ja paljon kukonhelttapiirakasta, jotta voisi tänä iltana kunnialla edustaa Mergyn sukua.
Bernard vetäytyi huoneeseensa, jossa hän kulutti ainakin neljä tuntia sukien ja kampaillen tukkaansa ja itseään hajuvesillä valellen ja lopuksi sommitellen mielessään kaunopuheisia lauseita, joita hän päätti sanoa tuntemattomalle kaunottarelle.
Voi helposti arvata oliko hän täsmällisesti kohtauspaikalla. Yli puoli tuntia hän käveli kirkossa edestakaisin. Kolmeen kertaan hän jo oli lukenut kynttilät, pylväät ja muistotaulut, kun vanha, huolellisesti ruskeaan huppukauluksiseen vaippaan kääriytynyt eukko tarttui hänen käteensä ja vei hänet, sanaakaan virkkamatta, kadulle. Pysyen yhä äänettömänä hän vei hänet, monet mutkat ja kierrokset tehtyään kovin ahtaalle ja näköjään autiolle syrjäkadulle. Eukko pysähtyi aivan sen perällä pienen, suippokaarisen ja kovin matalan oven eteen, jonka hän avasi taskustaan ottamallaan avaimella. Hän meni edellä sisään, ja Mergy seurasi häntä, pidellen pimeässä kiinni hänen vaippansa liepeestä. Heidän tultuaan sisään Mergy kuuli jykevien salpojen kumahtavan kiinni takanaan. Oppaansa sanoi hänelle silloin hiljaa, että he olivat rappusten juuressa, ja että oli noustava kaksikymmentäseitsemän porrasta. Rappuset olivat hyvin ahtaat, ja epätasaiset astimet olivat useammin kuin kerran saada hänet kompastumaan. Vihdoinkin kahdennenkymmenennen seitsemännen portaan perästä, joka päättyi pieneen tasanteeseen, eukko avasi oven ja kirkas valo häikäisi hetkeksi Mergyn silmät. Samassa hän astui huoneeseen, joka oli paljon hienommin sisustettu kuin mitä talon ulkoasusta olisi saattanut päättää.
Seinät oli verhottu kaikkialla kudotuilla seinäverhoilla, jotka olivat hiukan haalistuneet, mutta kuitenkin vielä hyvin siistit. Keskellä huonetta Bernard näki pöydän, jolla paloi kaksi ruusunpunaista vahakynttilää, ja jolle oli ladottu useanlaisia hedelmiä ja leivoksia, sekä kristallilaseja ja -pulloja, jotka näyttivät olevan täynnä erilaisia viinejä. Kaksi pöydän kumpaankin päähän asetettua nojatuolia tuntui odottavan aterioitsijoita. Silkkisten uutimien puoleksi sulkemassa vuodekomerossa oli runsaasti koristeltu ja karmosiinipunaisella atlaksella peitetty vuode. Lukuisista suitsutuspannuista levisi huoneeseen hekumallinen tuoksu.
Vanhus riisui vaippansa ja Mergy viittansa. Bernard tunsi hänet viestintuojaksi, joka oli tuonut hänelle kirjeen.
— Pyhä Maria siunaa ja varjele! eukko huusi huomatessaan Mergyn pistoolin ja miekan, luuletteko että joutuisitte täällä iskemään jättiläisiä miekalla kuoliaaksi? Ei, kaunis nuori herra, ei täällä tarvitse miekalla tapella.
— Sen mielelläni uskoisin, mutta voisihan sattua, että vihastuneet veljet tahi aviomies tulisi häiritsemään seurusteluamme, ja silloin nuo olisivat hyvät olemassa, että saisi antaa heille ruutia vasten silmiä.
— Täällä ette tarvitse peljätä mitään sellaista. Mutta sanokaapas minulle, mitä pidätte huoneesta?
— Kyllä se on kovin kaunis, ihan todella; mutta kuitenkin kaikitenkin minun tulee ikävä, jos minun pitää jäädä tähän yksikseni.
— Kyllä tänne tulee joku pitämään teille seuraa. Mutta sitä ennen teidän pitää luvata minulle yksi asia.
— Mitä sitten?
— Jos olette katolilainen, niin laskekaa kätenne tälle ristiinnaulitunkuvalle (hän otti sellaisen eräästä kaapista); jos olette hugenotti, niin vannokaa kautta Calvinin, Luteruksen, kaikkien jumalienne …
— Ja mitä minun sitten pitää vannoa? Mergy keskeytti nauraen.
— Teidän pitää vannoa, ettette millään tavoin yritä tuntea sitä naista, joka kohta tulee tänne.
— Ehto on kovin ankara.
— No niin. Vannokaa, tai vien teidät takaisin kadulle.
— Olkoon menneeksi, annan teille sanani; se on varmaan ainakin yhtä hyvä kuin ne naurettavat valat joita minulle ehdotitte.
— Hyvä on. Odottakaa kärsivällisesti; syökää, juokaa, jos teitä haluttaa, heti kohta saatte nähdä espanjalaisen naisen tulevan tänne.
Eukko otti vaippansa ja meni ulos huoneesta vääntäen oven kaksinkertaiseen lukkoon.
Mergy heittäysi nojatuoliin. Hän sydämensä sykki kiihkeästi; ja hän oli yhtä kovan ja melkein samanlaisen mielenliikutuksen vallassa kuin mitä hän oli tuntenut muutama päivä sitten Prè-aux-Clercs'illä, sillä hetkellä jolloin hän kohtasi vihollisensa.
Mitä syvin hiljaisuus vallitsi talossa, ja kului kuolettavan pitkä neljännestunti, jonka aikana hänen mielikuvituksensa loihti esiin vuoroin Venuksen, joka tuli esiin seinäverhojen takaa ja heittäytyi hänen syliinsä, vuoroin taas kreivitär de Turgis'in metsästyspuvussa, tai kuninkaallista sukua olevan prinsessan; milloin taas hän kuvitteli näkevänsä murhamieskoplan, tai vihdoin — mikä oli kaikkein kammottavin ajatus — rakastuneen vanhan akan.
Yhtäkkiä, ja ilman että pieninkään risahdus olisi ilmaissut jonkun tulleen taloon, avain kääntyi sukkelaan lukossa; ovi avautui ja painautui kiinni kuin itsestään heti kun naamioitu nainen oli tullut huoneeseen.
Hän oli kookas ja komeakasvuinen. Tiukasti ruumiinmukainen puku sai hänen sopusuhtaisen vartalonsa hienot ääriviivat esiintymään täydessä kauneudessaan; mutta ei valkeaan samettikenkään pistetystä pienestä sirosta jalasta, ei pienestä kädestä, jossa kovaksi onneksi oli koruompeleilla koristeltu hansikas, saattanut tarkalleen määrätä hänen ikäänsä. En tiedä mikä seikka, — ehkäpä se oli joku magneettinen vaikutus, tahi, jos niin tahtoo sanoa, jokin aavistus — saattoi uskomaan, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen viiden. Hänen pukunsa oli upea, hieno ja yksinkertainen samalla kertaa.
Mergy nousi heti ja notkisti toisen polvensa hänen edessään. Nainen otti askeleen häntä kohti ja sanoi suloisella äänellä:
— Dios os guarde, caballero. Sea V. M. el bien venido.[56]
Mergy liikahti hämmästyneenä.
— Habla V. M. Espanol?[57]
Mergy ei puhunut espanjaa ja tuskin ymmärsikään sitä.
Nainen tuntui olevan vähän harmissaan. Hän antoi viedä itsensä toiseen nojatuoliin, ja hän istuutui, ja antoi Mergylle merkin istua toiseen. Sitten hän alotti keskustelun ranskaksi, mutta hänen puheessaan oli vieraalta tuntuva korostus, joka väliin oli kovin selvä ja ikäänkuin liioiteltu, väliin katosi taas kokonaan.
— Herra ritari, teidän urheutenne sai minut unohtamaan sukupuolemme tavanmukaisen itsensähillitsemisen ja varovaisuuden; tahdoin nähdä täydellisen aatelismiehen, ja huomaan hänet maineensa veroiseksi.
Mergy punastui ja kumarsi.
— Aijotteko sitten olla niin julma, aioin sanoa, että pidätte kasvoillanne tämän naamion, joka kateellisen pilven tavoin peittää minulta auringon säteet? (Mergy oli lukenut tämän lauseen eräästä kirjasta, joka oli käännetty espanjan kielestä.)
— Herra ritari, jos olen tyytyväinen hienotunteisuuteenne, niin saatte vielä useitakin kertoja nähdä minut ilman naamiota; mutta tänään tyytykää pitämään minulle seuraa.
— Oi! arvoisa rouva; niin suuren ilon kuin se minulle tuottaakin, niin se saattaa minut yhä innokkaammin toivomaan iloa saada nähdä kasvonne.
Mergy oli polvillaan ja näytti olevan halukas tempaamaan naamion pois.
— Poco a poco![58] herra ranskalainen; te olette liian kiivas. Istukaa taas, tai jätän teidät heti paikalla. Jospa tietäisitte kuka minä olen ja miten paljon minun täytyy uskaltaa saadakseni teidät nähdä, niin saisitte olla tyytyväinen jo pelkkään siihen kunniaan, jonka teille teen tulemalla tänne.
— Mutta totta tosiaan, tuntuu äänenne minusta tutulta.
— Ja kuitenkin te kuulette sitä ensi kertaa. Sanokaa minulle, kykenisittekö te pysyväisesti rakastamaan naista, joka rakastaisi teitä?
— Tunnen jo teidän lähellänne…
— Ette ole milloinkaan nähnyt minua, siispä ette voi minua rakastaakaan. Tiedättekö olenko kaunis vai ruma?
— Olen vakuutettu siitä, että olette ihastuttava.
Tuntematon veti pois kätensä, jota Mergy oli pitänyt omassaan, ja nosti sen naamiotaan kohti ikäänkuin aikeissa ottaa sen pois.
— Mitä tekisitte, jos näkisitte eteenne ilmestyvän viisikymmenvuotisen, peloittavan ruman eukon.
— Se on mahdotonta.
— Viisikymmenvuotisena rakkaus vielä palaa. Hän huokasi, ja nuori mies tunsi selkäpiitään karmivan.
— Tämä siro ja kaunis vartalo, tämä käsi, jota turhaan yritätte riistää minulta, se kaikki on minulle todistuksena nuoruudestanne.
Nainen huokasi vaan syvään.
Mergy alkoi tuntea ikäänkuin jonkinlaista levottomuutta.
— Teille miehille ei ole rakkaudessa kylläksi, vaaditte vielä kauneutta. Ja hän huokasi vielä kerran.
— Antakaa minun, olkaa niin ystävällinen, ottaa pois tuo naamio.
— Ei, ei! ja hän työnsi kiivaasti Mergyn luotaan. Muistakaa lupaustanne! Sitten hän lisäsi iloisemmalla äänellä: Panisin liian paljon alttiiksi jos ottaisin pois naamioni. Minua huvittaa nähdä teidät jalkojeni juuressa, ja jospa minä sattumalta en olisikaan nuori enkä kaunis … ainakaan teidän mielestänne, ehkä jättäisitte minut ihan yksin tähän paikkaan.
— Mutta näyttäkää minulle edes tuota pikku kätöstä.
Nainen riisui tuoksuvan hansikkaansa ja ojensi hänelle häikäisevän valkean käden.
— Tunnen tämän käden! Mergy huudahti, niin kauniita ei ole kuin yksi ainoa koko Pariisissa.
— Todellakin! Ja kenen käsi se on?
— Se on … erään kreivittären.
— Minkä kreivittären?
— Kreivitär de Turgis'n.
— Ahaa, tiedän mitä aiotte sanoa. Niin, Turgis'lla on kauniit kädet, mutta niistä hän saa kiittää hajuvesien kauppiaansa mantelitahdasta. Mutta luulenpa voivani sanoa, että minun käteni ovat lempeämmät kuin hänen.
Kaikki tämä sanottiin hyvin luontevalla äänellä, ja Mergy'tä, joka oli luullut tuntevansa kauniin kreivittären äänen, alkoi taas vähän epäilyttää, ja hän tunsi melkein jo rupeavansa uskomaan erehtyneensä.
Löisinpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että henget ovat minulle suopeita, Mergy ajatteli. Hän koetti etsiä tästä kauniista kädestä sormuksen painamaa jälkeä, jollaisen hän oli huomannut kreivitär de Turgis'illa; mutta näissä pyöreissä ja muotokauniissa sormissa ei näkynyt pienintäkään merkkiä semmoisesta.
— Niin, kreivitär de Turgis! tuntematon huusi nauraen. Todellakin, minun pitäisi kai pitää itseäni de Turgis'na! Mutta luojan kiitos, luulen olevani vähän parempikin.
— Kreivitär on, kunniani kautta, kaunein nainen, mitä vielä olen nähnyt.
— Olette siis rakastunut häneen? nainen kysyi vilkkaasti.
— Ehkäpä; mutta olkaa niin ystävällinen ja ottakaa pois naamionne ja näyttäkää minulle kauniimpi nainen kuin Turgis.
— Kun olen tullut siitä vakuutetuksi, että te rakastatte minua … niin silloin te saatte nähdä kasvoni paljaina.
— Kunko rakastan teitä… Mutta kuinka helkkarissa minä voisin rakastua teihin näkemättä kasvojanne?
— Tämä käsi on kaunis; kuvitelkaa mielessänne että kasvoni ovat sopusoinnussa sen kanssa.
— Nyt olen varma siitä, että te olette ihastuttava, sillä tulittepa ilmaisseeksi itsenne, kun hetkeksi unohditte muuttaa äänenne. Minä tunsin sen, siitä olen varma.
— Ja se muka oli Turgis'n ääni? hän virkkoi nauraen ja korostaen sanoja, niinkuin hyvästi espanjaa puhuttaessa.
— Niin juuri.
— Erehdytte, erehdytte, herra Bernardo; minun nimeni on dona Maria, dona Maria de… Sanon teille myöhemmin sukunimeni. Olen barselonalainen aatelisnainen; isäni, joka pitää minua hyvin ankarasti silmällä, on nyt ollut jonkin aikaa matkoilla, ja minä käytän hyväkseni hänen poissaoloaan huvitellakseni ja tutustuakseni Pariisin hoviin. Mitä Turgis'in tulee, niin heretkää puhumasta siitä naisesta; hänen nimensäkin on vihattu ja vastenmielinen; hän on koko hovin ilkein nainen. Tiedättehän muuten, millä tavalla hän tuli leskeksi!
— Minulle on siitä vähin kerrottu.
— No niin, puhukaa! Mitä teille on sanottu?
— Niin, hän oli temmannut, yllättäessään miehensä hyvin hellässä kohtauksessa kamarineitonsa kanssa, tikarin ja lyönyt häntä sillä hieman kovan puoleisesti. Ja mies kuoli kuukautta myöhemmin.
— Ja se teko … se kai tuntuu teistä hirveältä.
— Minun täytyy tunnustaa, etten voi häntä tuomita. Sanotaan hänen rakastaneen miestään, ja minä ymmärrän mustasukkaista.
— Te puhutte niin, koska luulette nyt seisovanne Turgis'n edessä; mutta tiedän että halveksitte häntä sisimmässänne.
Tuntemattoman äänessä oli jotain alakuloista ja surunvoittoista; mutta kreivitär de Turgis'n ääni se ei ollut. Mergy ei tiennyt mitä ajatella.
— Mitä! te olette espanjatar ettekä ymmärrä mustasukkaisuutta?
— Jätetään tuo. Mikä musta nauha teillä on kaulassanne?
— Se on pyhäinjäännös.
— Luulin teitä protestantiksi.
— Se on totta. Mutta tämän pyhäinjäännöksen on antanut minulle eräs nainen, ja pidän sitä muistona häneltä.
— Kuulkaahan, jos tahdotte, olla minulle mieliksi, niin älkää enää ajatelko muita naisia. Tahdon olla teille enemmän kuin kaikki muut naiset. Kuka teille on antanut tuon pyhäinjäännösrasian? Taasko sama kreivitär de Turgis?
— Ei, todenperään aivan.
— Valehtelette!
— Te siis olette rouva de Turgis?
— Nyt petyitte, herra Bernardo!
— Kuinka niin?
— Kun näen kreivitär de Turgis'n, niin kysyn häneltä, kuinka hän tekee sellaisen pyhyydenloukkauksen että antaa pyhän esineen kerettiläiselle?
Mergy tunsi käyvänsä hetki hetkeltä epävarmemmaksi.
— Mutta minä haluan saada tuon pyhäinjäännösrasian, antakaa se minulle.
— Ei, en voi sitä antaa.
— Minä tahdon sen. Rohkenetteko kieltää minulta sitä?
— Olen luvannut antaa sen takaisin sille, jolta sen sainkin.
— Hui hai, sellaiset lupaukset ovat pelkkää lapsellisuutta vain. Kavalalle naiselle annettu lupaus ei velvoita mihinkään. Muuten, varokaa sitä, ehkäpä se on taikakalu, vaarallinen talismani, tuo joka teillä on kaulassanne. Turgis on, niin sanotaan, suuri velho.
— En usko taikuuteen.
— Ettekö taikureihinkaan?
— _Nais_taikureihin uskon kyllä vähän. Hän korosti ensimäistä tavua.
— Kuulkaapas, antakaa minulle tuo pyhäinjäännösrasia, ja ehkäpä minä sitten riisun naamioni.
— Tuo oli taas rouva de Turgis'n ääni!
— Viimeisen kerran, tahdotteko antaa minulle tuon pyhän esineen?
— Annan sen teille takaisin, jos riisutte naamionne.
— Voi! te ihan kiusaatte minua vatvomalla aina tuota Turgis'tanne.
Rakastakaa häntä jos teitä niin haluttaa, mitäpä se minua liikuttaa?
Hän käännähti nojatuolissaan kuin nyrpeilä mielin. Hänen kaulaansa peittävä atlas kohosi ja laski nopeasti.
Muutaman minuutin hän oli vaiti, sitten, käännähtäen äkkiä, hän sanoi pilkallisesti: Vala me dios! V. M. non es caballero, es un monge![59]
Yhdellä sysäyksellä hän kaasi kumoon molemmat pöydällä olevat kynttilät, ja puolet pulloista ja laseista. Kynttilät sammuivat silmänräpäyksessä. Samassa hän tempasi naamion kasvoiltaan. Mitä täydellisimmässä pimeydessä Mergy tunsi polttavien huulien tapailevan hänen suutaan ja kahden käsivarren sulkevan hänet kiihkeään syleilyyn.