XX.
Kevytaseinen ratsuväki.
Jaffiev. He amongst us That spares his father, brother, or his friend is damned.
Otway, Venice preserved.[63]
Elokuun 24 päivän iltana saapui Parisiin Saint-Antoine-portin kautta osasto kevytaseista ratsuväkeä. Miesten paksun tomukerroksen peittämät saappaat ja puvut osoittivat heidän tehneen pitkän taipaleen. Laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat sotilaiden ahavoituneita kasvoja; niillä saattoi huomata kuvastuvan sen epämääräisen levottomuuden mitä tuntee tapahtumain lähestyessä, joita ei vielä toistaiseksi ollenkaan tunne, mutta joiden otaksuu muodostuvan onnettomuutta tuottaviksi.
Joukko suuntasi kulkunsa ajaen käymäjalkaa laajalle talottomalle aukiolle, joka levisi muinaisen Tournelles-palatsin luona. Kapteeni komensi seis, lähetti sitten kymmenkunta miestä kornetin johdolla tiedustelemaan ja asetti itse lähikatujen päähän vartiostot, joiden hän antoi ottaa tulensytyttimet, aivan kuin vihollisen ollessa lähellä. Suoritettuaan nämä erikoiset varovaisuustoimenpiteet, hän palasi joukkonsa rintaman eteen.
— Kersantti! hän sanoi tavallista kovemmalla ja käskevämmällä äänellä.
Vanha ratsumies, jonka hattua koristi kultanauhus, ja jolla oli kirjailtu olkavyö, lähestyi kunnioittavasti päällikköään.
— Onko kaikilla miehillä sytyttimet?
— On, kapteeni.
— Onko luoteja riittävästi?
— On, kapteeni.
— Hyvä. Hän antoi tammansa kulkea käymäjalkaa pienen joukkonsa rintaman editse. Kersantti seurasi häntä hevosen pituuden verran jäljempänä. Tämä oli huomannut kapteenin mielentilan ja siksi hän epäröi uskaltaisiko ruveta tätä puhuttelemaan.
Viimein hän rohkaisihe.
— Kapteeni, saanko käskeä miehiä antamaan hevosilleen syömistä?
Tiedättehän, etteivät ne ole saaneet mitään suuhunsa sitten aamun.
— Ei.
— Edes kourallinen kauroja? Se kävisi hyvin sukkelaan.
— Ei saa ottaa yhdeltäkään hevoselta päitsiä päästä.
— Tuota, jos niitä vielä tänä yönä … niinkuin kerrotaan … että jos…
Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.
— Menkää paikoillenne, hän sanoi kuivasti. Ja hän jatkoi hiljaista ratsastustaan. Kersantti palasi sotamiesten keskeen.
— No, kersantti, onko se totta? Mitä tästä nyt oikein tulee? Mitä nyt on oikein tekeillä? Mitä kapteeni sanoi?
Parisenkymmentä kysymystä tekivät hänelle aivan yhtaikaa vanhat soturit, jotka yhteinen sotapalvelus ja pitkällinen tottumus oikeutti näin tuttavallisesti suhtautumaan ylempäänsä.
— Kyllä me saamme vielä nähdä kauniita asioita! kersantti sanoi sellaisella äänellä kuin ainakin mies, joka tietää jotain enemmän kuin mitä hän tahtoo sanoa.
— Mitä? mitä?
— Ei saa ottaa päitsiä hevosten päästä, ei siunaaman hetkeksikään… sillä, kuka tietää? Meitä voivat tarvita hetkenä minä tahansa.
— Ahaa! Se siis tietää, että saadaan tapella? kysyi torvensoittaja.
Ja ketä vastaan sitten, jos saan luvan kysyä?
— Ketäkö vastaan? sanoi kersantti, toistaen kysymyksen ikäänkuin saadakseen aikaa tuumia vastausta. Hitto vieköön, on sekin kysymys! Ketäs vastaan sitä sitten muka tapeltaisiin, jos ei kuninkaan vihollisia?
— Niin kyllä, mutta ketä ne kuninkaan viholliset sitten ovat? tiukkasi itsepintainen kyselijä.
— Kuninkaan vihollisetko? Hän ei edes tiedä ketä kuninkaan viholliset ovat! Ja sanoja kohautti säälivästi olkapäitään.
— Espanjalainenhan se on kuninkaan vihollinen; mutta ei hän ole voinut päästä tänne tulemaan niin salavihkaa kenenkään huomaamatta.
— Huihai! puuttui joku toinen puheeseen; tiedän paljon kuninkaan vihollisia, jotka eivät ole espanjalaisia!
— Bertrand on oikeassa, sanoi kersantti; ja tiedän hyvin kestä hän puhuu.
— No kestä sitten?
— Ka hugenoteista. Ei tarvitse olla mikään noita sen huomatakseen. Kaikki ihmiset tietävät, että hugenotit ovat saaneet uskonsa Saksasta, ja olenpa jotenkin varma siitä, että saksalaiset ovat vihollisiamme, sillä hyvin usein olen vaihtanut pistoolinlaukauksia heidän kanssaan, eritotenkin Saint-Quentin'in luona, jossa he tappelivat kuin paholaiset.
— Tuo on kyllä kaikki oikein puhuttu, sanoi torvensoittaja; mutta heidän kanssaan tehtiin rauha, ja paljon siinä torvia soitettiin, niin että kyllä minä sen muistan.
— Todistuksena siitä etteivät he ole meidän vihollisiamme, sanoi muudan muita paremmin puettu ratsumies, on se että La Rochefaucauld'in kreivi tulee kevytaseisen ratsuväen komentajaksi sodassa, jota tulemme käymään Flanderissa; sillä kukapa ei tietäisi että La Rochefaucauld kuuluu siihen uskoon. Piru vieköön jos ei hän ole hugenotti päästä jalkoihini Hänhän pitää Condé-kannuksia ja hugenotti-hattua.
— Rutto hänen kimppuunsa! huudahti kersantti. Sinä et sitä asiata ymmärrä, sinä Merlin, et ollut silloin vielä meidän mukana; La Rochefaucauld juuri meidät komensi väijyksiin, kun oltiin kaikki jäädä kentälle La Robraye'ssa Poitoussa. On siinä sellainen veitikka, joka on kaikki kosket läpi laskenut.
— Ja hän on sanonut, Bertrand lisäsi, että yksi komppania saksalaisia ratsumiehiä muka on parempi kuin kokonainen eskadroona kevytaseista ratsuväkeä. Olen siitä yhtä varma kuin että tämä hevonen on kimo; olen saanut sen eräältä kuningattaren hovipojalta.
Kuulijakunnasta kuului harmistuneita huudahduksia; mutta pian ne lakkasivat, kaikki kun olivat uteliaita tietämään ketä vastaan sotaiset valmistelut ja tavallisuudesta poikkeavat varovaisuustoimenpiteet, joihin he näkivät ryhdyttävän, olivat tähdätyt.
— Onko se totta, kersantti, kysäsi torvensoittaja, että eilen aikoivat tappaa kuninkaan?
— Lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne olivat ne senkin … hugenotit.
— Pyhän Andreaksen Ristinmajatalon isäntä, jonka luona söimme aamiaista, sen meille kertoi, samoin kuin senkin, että he tahtoivat hävittää messun.
— Siinä tapauksessa saamme syödä lihaa joka päivä, huomautti Merlin hyvin filosoofisesti; sianlihakimpale papuruoan asemesta! ei siinä ole mitään suremista.
— Ei kylläkään, mutta jos hugenotit pääsevät lakia säätämään, niin he ensi työkseen hajoittavat kaikki kevytaseiset ratsuväenkomppaniat kuin lasin vaan, asettaakseen tilalle saksalaisia ratsumieskoiriaan.
— Jos niin on asiat, niin kyllä totisesti minä heille näytän!
Perhana vieköön. Ihanhan tässähän tekevät minusta hyvän katolilaisen.
Sanokaas Bertrand, te joka olette ollut protestanttien joukoissa,
onko totta, että amiraali antoi vain seitsemän äyriä ratsumiehilleen?
— Ei ropoakaan enempää, se vanha kitupiikki! Niinpä jätinkin hänet ensi sotaretken päätyttyä.
— Kapteeni kun on tänään pahalla päällä, sanoi torvensoittaja. Hän, joka tavallisesti on niin pirun hyvänahkainen mies, joka mielellään puhuu sotamiehen kanssa, on ollut tuppisuuna koko matkan.
— Hänen mieltään kai painavat nuo uutiset, kersantti vastasi.
— Mitkä uutiset?
— Ka kaikesta päättäen se, mitä hugenotit aikovat tehdä.
— Kansalaissota alkaa taas, sanoi Bertrand.
— Sen parempi meille, virkkoi Merlin, joka aina näki asiat niiden paraalta puolelta; sittenhän saa taas tapella, polttaa kyliä ja mukiloida hugenotteja.
— Näyttää siltä kuin olisivat he tahtoneet tehdä uudelleen saman tempun kuin ennen Amboise'ssa, sanoi kersantti; sen vuoksi varmaan meidät tuotiin tänne. Kyllä me panemme kaikki asiat reilaan.
Tällä hetkellä kornetti palasi takaisin osastonsa kera; hän meni kapteenin luo ja sanoi hänelle hiljaa jotakin, kun taas häntä seuranneet sotilaat menivät toveriensa joukkoon.
— Partani kautta! sanoi yksi tiedusteluretkellä olleista, enpä tiedä mitä Parisissa on tänä yönä tekeillä. Emme nähneet kaduilla kissaakaan, mutta sensijaan oli Bastille täynnä joukkoja: näin siellä sveitsiläisten piikkejä, ja niitä oli linnan pihalla kuin tähkiä pellolla!
— Ei niitä ollut kuin viisisataa, tokaisi joku toinen.
— Se ainakin on varmaa, virkkoi ensimäinen, että hugenotit tahtoivat murhata kuninkaan, ja että amiraali sai mellakassa suuren haavan Guisen herttuan omasta kädestä.
— Se lurjus! se oli hyvin tehty! huudahti kersantti.
— Niin sanoivat sveitsiläiset pahuksen mongerruksellaan, että kerettiläisiä on suvaittu Ranskassa liian kauvan.
— Kyllä se on totta, että he jonkin aikaa ovat kulkeneet hyvin nokka pystyssä, sanoi Merlin.
— Eivätkö he sanokin rökittäneensä meidät Montcontour'in ja
Jarnac'in luona, kun he niin mahtailevat ja kerskailevat?
— He tahtoisivat syödä itse lihat ja jättää meille luut.
— Onkin jo aika hyvien katolilaisten heitä vähän höyhentää.
— Mitä minuun tulee, niin jos kuningas sanoisi minulle: tapa pois nuo lurjukset! niin saisipa ottaa minulta olkavyöni, jos antaisin sanoa sitä itselleni kahteen kertaan!
— Belle-Rose, kerro meille vähän siitä mitä kornettimme teki? Merlin pyysi.
— Hän puhui jonkinlaisen sveitsiläisten upseerin kanssa; mutta en voinut kuulla mitä tämä sanoi. Joka tapauksessa sen on täytynyt olla jotain erikoista, sillä hän huudahti yhtä myötäänsä: Voi herranen aika, voi herranen aika!
— Katsopas, tuossa tulee meidän luoksemme ratsastajia täyttä laukkaa; epäilemättä meille siinä tuodaan määräys.
— Heitä on vain kaksi, niin minusta näyttää, ja kapteeni ja kornetti menevät heitä vastaan.
Kaksi ratsastajaa tuli kovaa vauhtia ratsuväkiosastoa kohti. Toinen, jolla oli yllään upea puku ja vihreä olkavyö, ja päässä sulkatöyhtö-hattu, istui sotaratsun selässä. Hänen toverinsa oli paksu, lyhyt ja tanakkavartaloinen mies, hänellä oli yllä musta kaapu ja kädessään iso puinen ristiinnaulitun kuva.
— Nyt saadaan tapella, se on varma. Tuossa on sotapappi, joka lähetetään meille haavoittuneita ripittämään.
— Ei ole ollenkaan hauska tapella, kun ei ole saanut päivällistä, mutisi Merlin aivan hiljaa.
Molemmatkin ratsastajat hiljensivät hevostensa vauhtia, niin että he voivat ne vaivatta pysähdyttää tullessaan kapteenin luo.
— Suutelen herra de Mergyn käsiä, sanoi vihreäolkavöinen. Tunteeko hän vielä palvelijaansa Thomas de Maurevel'ia?
Kapteeni ei vielä tiennyt Maurevel'in viimeistä rikosta; hän tiesi tämän vain urhean de Mouy'n murhaajaksi. Hän vastasi tälle hyvin kuivasti:
— En tunne ollenkaan herra de Maurevel'ia. — Otaksun että te tulette meille viimeinkin sanomaan miksi me olemme täällä.
— On kysymyksessä pelastaa hyvä kuninkaamme ja pyhä uskomme niitä uhkaavasta vaarasta.
— Mikä se vaara sitten on? George kysyi halveksuvalla äänellä.
— Hugenotit ovat tehneet salaliiton kuningasta vastaan, mutta heidän rikolliset salahankkeensa on saatu ajoissa ilmi, Jumalan kiitos, ja kaikkien hyvien kristittyjen pitää liittyä yhteen ja tuhota heidät heidän nukkuessaan.
— Kuten voimallinen Gideon löi midianilaiset, sanoi mustatakki.
— Mitä minä kuulenkaan? Mergy huudahti kauhusta vapisten.
— Porvarit ovat aseissa, jatkoi Maurevel; ranskalaiset kaartit ja kolmetuhatta sveitsiläistä on kaupungissa. Meillä on lähemmä 60,000 miestä käytettävissämme; kello 11 annetaan sovittu merkki, ja silloin tanssi alkaa.
— Kurja roisto, mitä inhoittavia valeita sinä koetat muille syöttää? Kuningas ei suinkaan käske panemaan toimeen ilkitöitä, ja vielä vähemmän hän niitä palkitsee.
Mutta niin sanoessaan hänen juolahti mieleensä, mikä omituinen keskustelu hänellä oli ollut pari päivää sitä ennen kuninkaan kanssa.
— Älkää kiivastuko herra kapteeni; jos minun ei tarvitse kiinnittää huomiotani niin kokonaan kuninkaan palvelukseen, niin vastaisin solvauksiinne. Kuunnelkaa minua, minä tulen hänen majesteettinsa puolesta vaatimaan teitä seuraamaan minua joukkoinenne. Meidän osaksemme on määrätty Saint-Antoine katu ja viereinen kaupunginkortteli. Tuon teille tarkan luettelon niistä henkilöistä, jotka meidän tulee raivata pois. Arvoisa isä Malebouche jakaa miehillenne tarpeelliset neuvot ja kehoitukset sekä valkeat ristit, jommoiset kaikilla katolilaisilla tulee olla, ettei pimeässä uskollisia luultaisi kerettiläisiksi.
— Ja minä muka suostuisin olemaan apuna nukkuvien ihmisten tappamisessa!
— Oletteko katolilainen ja tunnustatteko Kaarle IX kuninkaaksenne? Tunnetteko marsalkka de Retz'n, jonka käskyjä teidän täytyy totella, nimikirjoituksen? Ja hän ojensi tälle paperin, joka hänellä oli vyössään.
Mergy viittasi luo yhden ratsumiehistään, ja palavasta sytyttimestä sytytetyn soihdun valossa hän luki täsmälliseen muotoon laaditun määräyksen, jossa kuninkaan nimessä käskettiin kapteeni de Mergy'tä tehokkaasti avustamaan kansalliskaartia ja tottelemaan herra de Maurevelia tehtävässä, jonka tämä hänelle selittäisi. Tähän määräykseen oli liitetty nimiluettelo, jonka otsikkona oli: Luettelo kerettiläisistä, jotka Saint-Antoinen kaupunginosassa on surmattava. Ratsumiehen kädessään pitämän palavan olkitukon loimussa kaikki kevytaseiset ratsumiehet saattoivat nähdä syvän liikutuksen, jonka heidän päällikössään herätti tämä määräys, minkä sisällystä hän ei vielä ollut tuntenut.
— Minun mieheni eivät koskaan tahdo ruveta ilkityöntekijöiksi, sanoi
George heittäen paperin vasten Maurevelin kasvoja.
— Ei olekaan kysymys mistään ilkitöistä, sanoi pappi, kerettiläisistä nyt on kysymys ja heille tapahtuu vain oikeus.
— Hei uljaat miehet! Maurevel huusi koroittaen ääntään ja kääntyen ratsumiesten puoleen, hugenotit aikovat tappaa kuninkaan ja katolilaiset, täytyy ennättää ennen heitä, tänä yönä me tapamme heidät kaikki kun he ovat uneen vaipuneina … ja kuningas sallii teidän ryöstää heidän talonsa!
Hurja riemuhuuto kajahti kaikista riveistä.
— Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!
— Hiljaa rivissä! kapteeni karjasi jyrisevällä äänellä. Minulla yksin on oikeus komentaa näitä miehiä. Toverit, se mitä tuo kurja tuossa sanoo, ei voi olla totta, ja vaikkapa kuningas niin olisi käskenytkin, niin minun ratsumieheni eivät koskaan tahtone surmata ihmisiä, jotka eivät kykene puolustautumaan.
Sotamiehet pysyivät äänettöminä.
— Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille! huusivat yhtaikaa Maurevel ja hänen toverinsa. Ja ratsumiehet toistivat hetkistä myöhemmin: Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!
— No! kapteeni, aiotteko te totella? sanoi Maurevel.
— En tahdo enää olla mikään kapteeni, kiljaisi George. Ja hän riisti päältään kehäkauluksensa ja olkavyönsä, arvonsa merkit.
— Ottakaa kiinni tuo petturi! huusi Maurevel paljastaen miekkansa; tappakaa tuo kapinoitsija, joka ei tottele kuningastaan.
Mutta sotilaista ei yksikään uskaltanut kohottaa kättään päällikköään vastaan… Kapteeni löi miekan Maurevel'in kädestä, mutta sen sijaan että olisi lävistänyt hänet omallaan, hän tyytyi antamaan tälle sen lappeella niin kovan läimäyksen vasten naamaa, että hän horjahti hevosenselästä maahan.
— Hyvästi, senkin pelkuri raukat! hän sanoi joukolleen; luulin että minulla oli sotilaita, mutta olikin vain pelkkiä murhamiehiä. Sitten hän kääntyi kornettiinsa päin. Alphonse, jos tahdotte päästä kapteeniksi, niin nyt teillä on siihen hyvä tilaisuus. Asettukaa näitten maantierosvojen etunenään.
Näin sanoen hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja ratsasti pois täyttä laukkaa, suunnaten kulkunsa kaupungin keskiosiin päin. Kornetti teki ensin samoin, ikäänkuin hän olisi aikonut seurata entistä päällikköään; mutta pian hän pidätti hevostaan ja antoi sen ruveta astumaan käymäjalkaa; sitten hän pysähtyi, käänsi sen ympäri ja palasi takaisin komppaniansa luo, harkiten varmaankin mielessään, että niin vihanpuuskassa annettu kuin hänen kapteeninsa neuvo olikin, niin se silti ei ollut sen huonompi noudatettavaksi.
Maurevel nousi puolipyörryksissä saamastaan iskusta sadatellen satulaan ja munkki kehoitti ristiinnaulitun kuvaansa kohottaen sotilaita olemaan säästämättä ainoatakaan hugenottia ja hukuttamaan kerettiläisyyden verivirtoihin.
Sotilaita olivat heidän kapteeninsa moitteet aluksi vähän aikaa pidättäneet asemillaan, mutta kun he näkivät tämän poistuneen heidän paristaan, ja kun heidän silmissään kauniina kangasteli houkuttelevana paremmanpuoleisen ryöstön mahdollisuus, niin he heiluttivat sapeliaan päänsä yläpuolella ja ja vannoivat tekevänsä kaikki mitä Maurevel vaan käski heitä tekemään.