XXI.
Viimeinen yritys.
Soothsayer.
Beware the Ides of March![64]
Shakespeare, Julius Caesar.
Samana iltana Mergy lähti tavanmukaiseen aikaan kotoaan, ja kääriytyneenä huolellisesti muurinväriseen vaippaansa, hattu syvään silmille painettuna hän tavallista varovaisuuttaan noudattaen suuntasi kulkunsa kreivittären taloa kohti. Tuskin oli hän ottanut montakaan askelta kun hän tapasi kirurgi Ambrosius Parén, jonka hän oli tullut tuntemaan siten että tämä oli hoitanut häntä kun hän oli ollut haavoitettuna. Paré oli varmaankin tulossa Châtillon-palatsista, ja ilmaistuaan hänelle itsensä Mergy kysyi kuinka amiraali voi.
— Hän voi hyvin, sanoi kirurgi. Haava on sangen hyvän näköinen, ja potilas muutenkin hyvissä voimissa. Jumalan avulla hän paranee. Toivon että hänelle määräämäni lääkejuoma tekee hänelle hyvää ja että hän saa nukkua hyvästi ensi yönä.
Muudan ohi kulkeva alhaisoon kuuluva mies oli kuullut heidän puhuvan amiraalista. Kun hän oli päässyt heistä siksi pitkän matkan päähän että arveli voivansa olla hävytön tarvitsematta pelätä mitään ojennusta, hän huusi:
— Kyllä hän pian saa tanssia sarabandea[65] Montfaucon'illa,[66] teidän paholaisen amiraalinne! Ja sitten hän hän lähti livistämään minkä käpälistä lähti.
— Kurja roisto! huusi Mergy. Minua ihan harmittaa kun suuren amiraalimme täytyy asua sellaisessa kaupungissa, jossa niin monet ihmiset ovat hänen vihollisiaan.
— On sentään onni että hänen palatsinsa on niin hyvin vartioitu, vastasi kirurgi. Kun läksin hänen luotaan, niin rappuset olivat täynnä sotilaita, ja he jo sytyttelivät sytyttimiään. — Voi! herra Mergy, tämän kaupungin asukkaat eivät rakasta meitä. Mutta on jo myöhä, ja minun täytyy palata Louvreen takaisin.
He erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä, ja Mergy jatkoi matkaansa vaipuneena ruuusunpunaisiin unelmiin, jotka saivat hänet hyvin pian unohtamaan sekä amiraalin että ranskalaisten vihan. Kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta tavatonta liikettä, joka vallitsi Parisin muuten heti pimeän tultua hyvin hiljaisilla kaduilla. Milloin häntä vastaan tuli kantajia omituisen muotoiset taakat hartioillaan, joita hänen pimeässä teki mieli pitää keihäskimppuina; milloin tuli sotaväen osasto, joka marssi äänetönnä aseet koholla ja palavin sytyttimin; toisaalla taas avautui ikkuna, joku Ilmestyi siihen kynttilä kädessä ja hävisi taas samassa.
— Hoi! huusi hän eräälle kantajalle, kuulkaa naapuri, minne viette tuota kantamustanne näin myöhään?
— Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.
— Toveri, sanoi Mergy kersantille, joka johti patrullia, minne menette noin aseistettuina?
— Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.
— Hoi! ettekö ole kuninkaan hovipoikia? Minne te menette tovereinenne noiden täysissä taisteluvaruksissa olevien hevostenne kera?
— Louvreen, arvoisa herra, tämän yön huveihin.
— Tämän yön huveihin! virkkoi Mergy itsekseen. Kaikille ihmisille siitä näköjään on sanottu paitsi minulle. Mutta vähäpä se minua liikuttaa; kuningas huvitelkoon ilman minua, enkä totisesti ole utelias näkemään hänen huvituksiaan.
Vähän kauempana hän huomaa huonosti puetun miehen, joka pysähtyi muutamien talojen eteen ja merkitsi niiden ovet, vetämällä niihin liidulla valkean ristin.
— Hei naapuri, oletteko te majoitusmestari, kun noin merkitsette taloja?
Tuntematon hävisi vastaamatta mitään.
Eräässä kadunkulmauksessa oli hän, kääntyessään sille kadulle, jonka varrella kreivitär asui, vähällä törmätä yhteen erään miehen kanssa, joka oli kääriytynyt laajaan viittaan niinkuin hänkin ja joka kääntyi samasta kulmasta vaikka päinvastaiseen suuntaan. Huolimatta pimeästä ja siitä, että kumpikin mitä huolellisimmin koetti pysytellä tuntemattomana, he paikalla tunsivat toisensa.
— Kas hyvää iltaa, herra de Béville! Mergy sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Antaakseen hänelle kätensä Béville teki omituisen liikkeen viittansa alla: hän siirsi oikeasta kädestään vasempaan jonkin kantamansa jotenkin painavan esineen. Viitta jäi vähän raolleen.
— Terve, ritari uljas, kaunotarten suosikki! Béville huudahti.
Lyönpä vetoa siitä, että teitä onnenne odottaa.
— Entäs teitä itseänne, herra Béville…? Näyttääpä siltä kuin aviomiehet olisivat teille suutuksissaan; sillä erehdynpä pahoin, jos se ei ole haarniska joka teillä on hartioillanne, ja se mikä teillä on kädessänne, muistuttaa niin vietävästi pistoolia.
— Täytyy olla varovainen, herra Bernard, hyvin varovainen. Näin sanoessaan hän asetti viittansa niin, että hän sai huolellisesti peittäneeksi kantamansa aseet.
— Olen tavattomasti pahoillani kun en voi tänä iltana tarjota teille palvelustani ja miekkaani vartioidakseni katua ja pitääkseni rakastettunne ovella vahtia. Tänään se on minulle mahdotonta, mutta muuten olen aina käytettävänänne.
— Tänä iltana te ette voi tulla minun kanssani, herra de Mergy. Hän säesti näitä muutamia sanojaan omituisella hymyllä.
— Siispä onnea vaan! Hyvästi!
— Toivotan teille myös onnea!
Jotain erikoista, jotain onttoa mahtipontisuutta oli siinä tavassa millä Béville lausui nämä jäähyväiset.
He erosivat, ja Mergy oli jo ottanut muutaman askeleen, kun hän kuuli Bévillen kutsuvan häntä. Hän kääntyi ympäri ja näki tämän palaavan luokseen.
— Onko veljenne kaupungissa?
— Ei, mutta odotan häntä joka päivä tulevaksi. — Mutta tosiaankin! sanokaa minulle otatteko osaa tämän yön huveihin?
— Huveihinko?
— Niin, kaikkialla puhutaan, että hovissa pannaan tänä iltana toimeen suuret huvit.
Béville mutisi aivan hiljaa muutamia sanoja hampaittensa välistä.
— Hyvästi vielä kerran, sanoi Mergy. Minulla on vähän kiire, ja…
Ymmärrättehän mitä tarkoitan?
— Kuulkaa, kuulkaa! Vielä yksi sana. En voi päästää teitä menemään antamatta teille tosiystävän neuvoa.
— Mitä neuvoa?
— Älkää menkö hänen luokseen tänä iltana! Uskokaa minua, te tulette siitä minua vielä kiittämään.
— Sekö teidän neuvonne oli? Mutta en ymmärrä teitä. Kenen hänen?
— No, kyllähän me ymmärrämme toisemme. Mutta jos olette viisas, niin menkää yli Seinen jo nyt tänä iltana.
— Onko tässä jotain ilveilyä takana?
— Ei ollenkaan. En ole koskaan puhunut vakavammin. Sen sanon teille, menkää yli Seinen. Jos paholainen teitä ahdistaa liian kovasti, niin menkää Jakobiiniluostarin luo, Saint-Jacques-kadulle. Hurskasten isien ovella te näette ison puisen ristiinnaulitunkuvan, joka on kiinnitetty sangen kurjannäköisen talon seinään. Onhan se hupsunnäköinen kyltti, mutta mitäpä sillä väliä! Kolkuttakaa, niin tapaatte hyvin näppärän vanhan eukon, joka teidät, kunnioituksesta minua kohtaan, ottaa hyvin vastaan. Menkää Seinen toiselle puolelle jäähdyttämään intoanne; Brulard-vuorilla on viehättäviä ja kohteliaita sisarentyttäriä. Ymmärrättehän mitä tarkoitan?
— Olette liian hyvä. Suutelen käsiänne.
— Ei, noudattakaa antamaani neuvoa. Aateliskunniani kautta! Sitä teidän ei tarvitse katua.
— Suuri kiitos, joskus toiste voin sitä käyttää hyväkseni. Tänään minua odotetaan. Ja Mergy otti askeleen eteenpäin.
— Menkää yli Seinen, hyvä ystävä; se on viimeinen sanani. Jos teille tapahtuu jokin onnettomuus, kun ette ole tahtonut minua kuunnella, niin minä pesen käteni.
Bévillen äänensävyssä oli jotain outoa vakavuutta, joka pisti Mergyn silmiin. Béville oli jo kääntynyt mennäkseen; tällä kertaa Mergy pysäytti hänet.
— Mitä pirua te oikein tarkoitatte? selittäkää sananne, älkääkä enää puhuko minulle arvoituksin ja ongelmin.
— Hyvä ystävä, minun ehkä ei pitäisi puhua niinkään selvään; mutta menkää yli virran ennen sydänyötä; ja nyt hyvästi.
— Mutta…
Béville oli jo pitkän matkan päässä. Mergy seurasi häntä hetkisen; mutta pian hän, häpeissään kun siten tuhlasi aikaa, jonka voi käyttää parempaankin, palasi entisille jäljilleen ja lähestyi puutarhaa, johon hänen oli määrä mennä. Hänen täytyi kävellä jonkin aikaa edes ja takaisin odottaessaan että useat ohikulkijat olisivat menneet kyllin kauvaksi. Hän pelkäsi että nämä vähän hämmästyisivät nähdessään hänen menevän sellaiseen aikaan puutarhan portista sisään. Yö oli kaunis, vieno tuulenleyhkä oli tuonut vilpoisuutta helteeseen; kuu tuli vuoroon näkyviin keveiden valkoisten pilvenhattarain takaa, vuoroin peittyi niiden taakse. Se yö oli kuin luotu lemmenkohtausta varten.
Hetkisen oli katu autiona; hän avasi heti puutarhan portin ja sulki sen äänettömästi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän ajatteli vain riemuja jotka häntä odottivat Dianan luona; ja synkät ajatukset, jotka Bévillen kummalliset sanat olivat hänen mielessään herättäneet, olivat sieltä karkonneet hyvin kauvas.
Hän lähestyi taloa varpaisillaan. Eräästä puoliavoimesta ikkunasta tuikki lamppu punaisten verhojen takaa; se oli sovittu merkki. Silmänräpäyksessä hän oli rakastajattarensa huoneessa.
Tämä oli puoleksi lepäävässä asennossa hyvin matalalla, tummansinisellä sametilla päällystetyllä leposohvalla. Hänen pitkät mustat, epäjärjestyksessä olevat hiuksensa peittivät kokonaan tyynyt, joihin hänen päänsä nojasi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän näytti ponnistelevan pitääkseen ne suljettuina. Yksi ainoa katosta riippuva hopealamppu valaisi huonetta ja loi kaiken valonsa Diana de Turgis'n kalpeille kasvoille ja hehkuvanpunaisille huulille. Hän ei nukkunut; mutta kun näki hänet noin, niin olisi luullut voivansa sanoa, että häntä vaivasi tuskallinen painajainen. Tuskin Mergyn ensi askeleet olivat ruvenneet kuulumaan huoneen matolla, kun hän kohotti päätään, avasi silmänsä ja suunsa, vavahti ja sai vaivoin tukahduttaneeksi kauhun huudahduksen.
— Pelästytinkö sinut, enkelini? kysyi Mergy polvillaan ja kumartuneena tyynyn yli, jolle kaunis kreivitär oli taas antanut päänsä vaipua.
— Siinähän viimeinkin olet! Luojan kiitos!
— Olenko antanut odottaa itseäni? On vielä pitkä aika keskiyöhön.
— Ah! antakaa minun olla! antakaa… Eihän vaan kukaan lie nähnyt teidän tulleen tänne?
— Ei kukaan… Mutta mikä sinun on, armaani? Miksi nuo kauniit pikku huulesi väistävät minun huuliani?
— Oi Bernard, jos tietäisit! oi älä kiusaa minua minä pyydän! Minä kärsin kauheasti, minulla on hirveä päänsärky … pääparkani on kuin tulessa.
— Ystävä raukka!
— Istu lähelleni, ole ystävällinen, äläkä kysy minulta mitään tänään… Olen kovin sairas. Hän painoi kauniit kasvonsa yhteen leposohvan tyynyistä ja valitti tuskallisesti. Sitten hän äkkiä kohottautui kyynärpäittensä varaan, pudisti paksun, koko hänen kasvonsa peittäneen tukkansa syrjään ja tarttuen Mergyn käteen, hän painoi sen ohimoilleen. Bernard tunsi hänen valtimonsa sykkivän kiivaasti.
— Kätesi on kylmä, se tekee minulle hyvää.
— Rakas Dianani, kuinka soisinkaan että päänsärkysi vaivaisi minua sinun asemestasi! hän sanoi suudellen tätä polttavan kuumalle otsalle.
— Niin! ja minä tahtoisin … aseta sormiesi päät kulmakarvojeni päälle, se tuottaa minulle lievitystä. Minusta tuntuu että jos itkisin, niin kärsisin vähemmän… Mutta en voi itkeä.
Syntyi pitkä hiljaisuus, jota häiritsi vain kreivittären epätasainen ja vaivaloinen hengitys. Mergy, ollen polvillaan leposohvan ääressä, hieroi hellävaroen ja väliin suuteli kauniin Dianansa raukeita kulmakarvoja. Hänen vasen käsivartensa nojasi päänaluseen, ja hänen rakastettunsa sormet, joita hän piti kädessään, puristivat sitä silloin tällöin kouristuksen tapaisin liikkein. Dianan hengitys hyväili samalla kertaa lauhkeana ja polttavana hekumallisesti hänen huuliaan.
— Rakas ystävä, Bernard sanoi viimein, minun nähdäkseni sinua vaivaa jokin muukin kuin päänsärky. Onko sinulla jotain erikoista surun syytä? Ja mikset sitä sano minulle, minulle? Etkö tiedä, että jos kerran rakastamme toisiamme, niin meidän on jaettava niinhyvin surut kuin ilotkin?
Kreivitär pudisti päätään avaamatta silmiään. Hänen huulensa liikkuivat, mutta niiltä ei kuulunut yhtään selvää ääntä, sitten hän ikäänkuin sen ponnistuksen uuvuttamana antoi päänsä vaipua Mergyn olkapäätä vasten. Samassa kello löi puoli kaksitoista. Diana säpsähti ja nousi istualleen väristen kiireestä kantapäähän.
— Mutta rakas ystävä, te todella pelästytätte minut!
— Ei mitään … ei vielä mitään, hän sanoi soinnuttomalla äänellä… Tuon kellon ääni on kamala! Joka lyönnillä on minusta kuin tunkeutuisi tulikuuma rauta pääni läpi.
Mergy ei keksinyt parempaa lääkettä eikä parempaa vastausta kuin suudella hänen otsaansa, jota kreivitär nojasi häneen päin. Yhtäkkiä tämä ojensi kätensä, ja laskien ne rakastettunsa olkapäille ja kiinnittäen häneen säihkyvän katseensa, joka tuntui tunkeutuvan aivan hänen lävitseen, hän sanoi:
— Bernard, milloin sinä käännyt katolilaiseksi?
— Rakas enkelini, ei puhuta siitä nyt, se tekee sinut vaan entistä sairaammaksi.
— Sinun itsepintaisuutesi se tekee minut sairaaksi … mutta siitähän sinä niin vähän välität. Mutta aika kiiruhtaa; ja vaikka olisin kuolemankielissä, niin tahtoisin sen käyttää viimeiseen hengenvetooni saakka kehoittamalla sinua…
Mergy tahtoi suudella hänen suunsa suudelmalla. Se on oivallinen todistuskeino ja kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin, mitä rakastaja voi lemmittynsä suusta kuulla. Mutta Diana, joka tavallisesti sellaisessa tapauksessa ei tyytynyt yksin vain sitä odottamaan, työnsi hänet tällä kertaa päättävästi ja melkeinpä vihastuneena luotaan.
— Kuulkaa minua, herra de Mergy, joka päivä minä vuodatan verikyyneliä, ajatellessani teitä harhauskossanne. Te tiedätte kuinka teitä rakastan! Voitte arvata minkälaisia niiden tuskien täytyy olla, joita kärsin ajatellessani, että hän, joka minulle on paljon kalliimpi kuin elämäni, saattaa, ja ehkäpä aivan kohta, kadottaa sekä ruumiinsa että sielunsa.
— Diana, tiedättehän sopineemme siltä, ettemme enää puhuisi keskenämme tuonkaltaisista asioista.
— Meidän täytyy, onneton! Kuka sen on sanonut että sinulla on enää tuntiakaan katumis- ja parannusaikaa?
Hänen äänensä outo sointu ja hänen kummalliset sanansa johdattivat vaistomaisesti Mergyn mieleen hänen Bévilleltä saamansa omituisen neuvon. Ne liikuttivat hänen mieltään väkisinkin, vaan hän pysyi kuitenkin lujana, mutta hän luulikin tämän kahta kiivaammaksi käyneen käännyttämisinnon johtuvan vain Dianan kiintymyksestä häneen.
— Mitä tarkoitattekaan, rakas ystävä? Uskotteko että tämän huoneen katto, tappaakseen hugenotin, putoaa yhtäkkiä hänen päälleen niinkuin viime yönä vuoteenne katos? Onneksi siinä ei tapahtunut meille sen pahempaa kuin että saimme vähän tomua päällemme.
— Teidän itsepintaisuutenne saattaa minut epätoivoon! — … Kuulkaapas, näin unta että vihollisenne olivat aikeissa surmata teidät … ja näin teidät, viruen verissänne heidän käsiensä raatelemana, heittävän henkenne ennenkuin ennätin tuoda rippi-isän luoksenne.
— Viholliseniko? En luullut itselläni olevan sellaisia.
— Mieletön! Eivätkö kaikki ne ole vihollisianne, jotka teitä kammovat kerettiläisyytenne vuoksi? Eikö sitä ole koko Ranska? Varmasti on; ja kaikkien ranskalaisten täytyy olla vihollisianne niinkauvan kuin pysytte Jumalan ja pyhän kirkon vihollisena.
— Jätetään tuo, kuningattareni. Mitä uniinne tulee niin pyytäkää vanhalta Camillalta niihin selitystä, minä niistä en ymmärrä mitään. Mutta puhutaan muuta. — Te olitte eilen hovissa, minusta tuntuu siltä; sieltä te varmaan, niin arvelen, olette saanut päänkivistyksenne, joka teille tuottaa kärsimyksiä ja tekee minut hulluksi.
— Niin, minä tulen hovista, Bernard. Olen nähnyt kuningattaren, ja läksin hänen luotaan … lujasti päättäen tehdä viimeisen yrityksen saadakseni teidät vaihtamaan… Teidän täytyy tehdä se, se on ehdottomasti välttämätöntä.
— Minun mielestäni me, rakas ystävä, sanoi Mergy keskeyttäen, voisimme, luvalla sanoen, käyttää aikamme vieläkin paremmin, kun kerran olette siksi voimissanne, että jaksatte pitää noin voimallisia saarnoja.
Kreivitär vastasi tähän vain katseella, jossa oli sekä ylenkatsetta että vihaa.
— Voi kirottua kuitenkin! hän sanoi hiljaa ikäänkuin itsekseen puhuen, miksi minun pitääkin olla niin heikko! Sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä: Näen aivan selvään, ettette minua rakasta, te pidätte minusta niinkuin hevosesta: kunhan vaan täytän oikkunne, niin mitä sillä väliä vaikka saankin tuhannet tuskat! Juuri teidän ja yksin teidän vuoksenne olen taipunut kärsimään omantunnontuskia, joiden rinnalla kaikki kidutukset, mitä ihmisten raivo ja viha voivat keksiä, eivät ole mitään. Yksi ainoa sana huuliltanne toisi rauhan sieluuni, mutta sitä sanaa te ette koskaan tule sanomaan. Yhtä ainoata ennakkoluuloanne ette tahdo uhrata minun vuokseni.
— Rakas Diana, kuinka te minua ahdistatte! Olkaa oikeudenmukainen älkääkä antako uskonkiihkonne sokaista itseänne. Vastatkaahan minulle, voisitteko mistään muualta saada orjan, joka nöyremmin kuin minä tekisi kaiken minkä käsivarteni tai ymmärrykseni voi? Mutta, jos se täytyy vielä kerran sanoa, niin sanon sen sitten: voisin kuolla puolestanne, mutta en uskoa eräisiin seikkoihin.
Diana kohautti olkapäitään ja katsoi häneen suorastaan vihaisesti.
— Minä en voisi, Mergy jatkoi, muuttaa teidän vuoksenne tumman ruskeaa tukkaani vaaleaksi. En voisi muuttaa jäsenteni muotoa teidän mieliksenne. Uskontoni, rakas, on yksi jäsenistäni, ja vielä sellainen jäsen, ettei sitä voi minulta riistää ottamatta samalla henkeäni. Huoletta saa minulle saarnata kaksikymmentä vuotta, mutta ei koskaan minua saada uskomaan, että palanen happamatonta leipää…
— Vaikene! hän sanoi käskevällä äänellä, älä rupea herjaamaan! Olen koettanut kaikkea, mutta mikään ei olen tepsinyt. Kaikki te, jotka olette kerettiläisyyden myrkyn saastuttamia, olette uppiniskaista väkeä, ja te suljette silmänne ja korvanne, te pelkäätte nähdä ja kuulla. No niin, aika on tullut, jolloin silmänne eivät enää näe eivätkä korvanne kuule. Oli ainoastaan yksi keino hävittää tämä kasvannainen kirkosta, ja se keino pannaan nyt täytäntöön.
Hän otti muutaman askeleen huoneessa ja jatkoi sitten kiihoittuneen näköisenä:
— Ennenkuin tunti on kulunut, hakataan kerettiläisyyden lohikäärmeen seitsemän päätä poikki. Miekat ovat hiotut ja uskolliset valmiina. Jumalanpilkkaajat häviävät maan päältä.
Osoittaen sitten sormellaan huoneen nurkkaan asetettua kelloa hän sanoi:
— Katso, sinulla on vielä neljännestuntia parannusaikaa. Kun tuo osoitin on tullut tuolle paikalle, niin kohtalosi on ratkaistu.
Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun alkoi kuulua ensin epäselvästi, kumeata kohua, sen tapaista kuin suuren tulipalon ympärillä liikehtivä ihmisjoukko synnyttää; sitten se tuntui nopeasti käyvän kovemmaksi; muutaman minuutin kuluttua saattoi jo eroittaa kaukaa kuuluvaa kellojen soittoa ja tuliaseitten paukahduksia.
— Mitä kauheuksia te minulle ilmoitattekaan? huudahti Mergy.
Kreivitär oli syöksynyt avaamansa ikkunan ääreen.
Silloin kohina, jota ikkunalasit ja -verhot eivät enää olleet estämässä, tunkeusi selvempänä huoneeseen. Tuntui kuin olisi siihen sekaantunut tuskanhuutoja ja ilonulvontaa. Taivasta kohti kohosi punertava savu, ja sitä nousi kaupungin kaikista osista niin kauas kuin silmä kantoi. Olisi luullut suunnattoman tulipalon päässeen valloilleen, jos ei huone olisi heti tullut täyteen pihkanhajua, joka ei voinut lähteä muusta kuin tuhansista palavista olkitukoista. Samalla aikaa valaisi, nähtävästikin kadulta ammutun pyssynlaukauksen leimaus erään silmänräpäyksen ajaksi lähitalon ikkunaruudut.
— Verilöyly on alkanut! kreivitär huudahti painaen kauhistuneena kätensä ohimoilleen.
— Mikä verilöyly! Mitä tarkoitatte?
— Tänä yönä kaikki hugenotit surmataan, kuningas on niin määrännyt. Kaikki katolilaiset ovat aseistautuneet, eikä yhtään ainoata kerettiläistä pidä säästettämän. Pyhä kirkko ja Ranska ovat pelastetut; mutta sinä olet tuhon oma, ellet luovu väärästä uskostasi.
Mergy tunsi kylmän hien kihoavan kaikista jäsenistään. Hän katsoa tuijotti Diana de Turgis'ta, jonka kasvoilla oli omituinen kauhun ja riemunsekainen ilme. Kauhea melu, joka kaikui hänen korvissaan ja jota koko kaupunki oli täynnään, osoittivat Mergy'lle liiankin selvästi, että hänen kreivittäreltä juuri kuulemansa hirveä uutinen oli totta. Muutaman hetken Diana pysyi liikkumatonna ja sanatonna, silmät häneen kiintyneinä; mutta osoittaen sormellaan ikkunaan päin hän näytti tahtovan vedota Bernardin mielikuvitukseen, jotta tämä paremmin voisi luoda mielikuvituksessaan kuvan niistä veristä näytelmistä, mitä tuon metelin ja raakamaisen valaistuksen saattoi aavistaa merkitsevän. Hänen kasvojensa ilme lauhtui asteettain, hurja ilo katosi ja pelko vaan jäi jälelle. Vihdoin hän polvilleen vaipuen, sanoi rukoilevalla äänellä:
— Bernard, minä vannotan sinua, pelasta henkesi, käänny katolilaiseksi! Pelasta henkesi, pelasta minun henkeni, joka riippuu siitä!
Mergy loi kreivittäreen tuiman katseen tämän seuratessa häntä polvillaan kulkien ja käsivarret ojennettuina. Vastaamatta hänelle sanaakaan Mergy juoksi huoneen perälle, jossa hän tempasi miekkansa minkä tullessaan oli asettanut nojatuolille.
— Onneton! mitä aiot tehdä? kreivitär huusi juosten hänen luokseen.
— Puolustautua! Ei minua vaan surmata niin kuin lammasta.
— Ei tuhatkaan miekkaa voisi sinua pelastaa, sinä mieletön! Koko kaupunki on aseissa. Kuninkaan kaarti, sveitsiläiset, porvaristo ja rahvas, kaikki ovat mukana verilöylyä toimeenpanemassa, eikä ole tällä hetkellä sitä hugenottia, jolla ei olisi kymmenen tikaria rinnassaan. On vain yksi keino temmata sinut pois kuoleman kidasta: rupea katolilaiseksi.
Mergy oli urhoollinen; mutta ajatellessaan vaaroja, joita se yö tuntui tuovan mukanaan, hän tunsi raukkamaisen pelon hetkiseksi hiipivän sydämeensä; vieläpä hänen mieleensä juolahti salaman nopeana ajatus pelastautua luopumalla uskostaan.
— Vastaan hengestäsi, jos rupeat katolilaiseksi, sanoi Diana liittäen kätensä ristiin.
— Jos luopuisin uskostani, tuumi Mergy, niin halveksisin itseäni koko elinaikani. Se ajatus riitti palauttamaan takaisin hänen rohkeutensa, jonka sai kahta lujemmaksi häpeäntunne siitä, että hän oli hetkisen horjunut. Hän painoi hatun päähänsä, pani vyönsä solkeen, ja käärittyään vaippansa vasemman käsivartensa ympärille ikäänkuin kilveksi, hän otti päättäväisen näköisenä askeleen ovea kohti.
— Minne menet, onneton?
— Kadulle. En tahdo tuottaa teille sitä surua, että teidän täytyisi nähdä minut surmattavan silmienne edessä ja omassa talossanne.
Hänen äänessään oli jotain niin syvästi halveksivaa, että kreivitär siitä aivan masentui. Hän oli asettunut Mergyn eteen. Tämä sysäsi hänet tuimasti syrjään. Mutta Diana tarttui rakastettunsa takin liepeeseen ja hiihätteli polvillaan hänen luokseen.
— Päästäkää minut! Mergy huudahti! Tahdotteko te itse luovuttaa minut murhamiesten tikareille? Hugenotin lemmitty voi ostaa syntinsä anteeksi uhraamalla jumalalleen rakastajansa veren.
— Pysähdy, Bernard, minä rukoilen sinua! Minähän tahdon vain parastasi. Sinun täytyy elää, minun vuokseni, enkelini! Rakkautemme nimessä, pelasta itsesi. Suostu lausumaan vain yksi ainoa sana, ja sinä olet pelastettu, sen vannon.
— Kuinka? Minäkö ottaisin itselleni murhamiesten ja roistojen uskon!
Pyhät evankeliumin marttyyrit, minä tulen luoksenne!
Ja hän tempautui irti niin rajusti, että kreivitär kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli juuri avaamassa ovea lähteäkseen ulos, kun Diana, hypähtäen pystyyn notkeasti kuin nuori naarastiikeri, syöksyi hänen luokseen ja puristi hänet syleilyynsä lujemmin kuin mitä roteva mies olisi jaksanut.
— Bernard! hän huusi poissa suunniltaan ja kyyneleet silmissä, tuollaisena rakastan sinua enemmän kuin jos rupeisit katolilaiseksi. Ja vetäen hänet mukanaan leposohvalle hän vaipui sille hänen kanssaan, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja kyynelillään.
— Jää tänne, ainoani, armaani, pysy luonani, urhea Bernard'ini, hän sanoi puristaen tätä rintaansa vasten ja peittäen hänet ruumiillaan kuin saaliinsa ympäri kietoutuva käärme. Eivät he tule sinua täältä asti, minun sylistäni, hakemaan; ja sinun rintaasi pääsee iskemään vain minut surmaamalla. Anna minulle anteeksi, rakkaimpani, kalleimpani; en voinut ennemmin ilmaista sinua uhkaavaa vaaraa. Kauhea vala sitoi kieleni. Mutta minä pelastan sinut tahi kuolen sinun kanssasi.
Silloin kuului portilta kova kolkutus. Kreivittären huulilta pääsi läpitunkeva huuto, ja Mergy irroittauduttuaan hänen syleilystään mutta jättämättä pois vasemman käsivartensa ympäri käärimäänsä viittaansa, tunsi itsensä nyt niin voimakkaaksi ja päättäväiseksi, että hän olisi epäröimättä heittäytynyt suinpäin sadan murhaajan keskeen, jos heitä olisi tullut hänen luokseen.
Melkein kaikissa Parisin taloissa oli ulko-ovessa pieni neliskulmainen, hyvin tiheällä rautaristikolla varustettu aukko, niin että talon asukkaat saattoivat ennakolta tutkia, voivatko he turvallisesti avata oven. Usein eivät edes jykevät, suurilla nauloilla ja raudoituksella varustetut tammiovet olleet vielä kylliksi varovaisten ihmisten mielestä, jotka eivät tahtoneet antautua ilman oikeata piiritystä. Niinpä olikin sitten oven kahden puolen laitettu kapeita ampuma-aukkoja, ja niistä saattoi, pysyen itse näkymättömissä, mielinmäärin väijyä hyökkääjiä ja ampua heidät kuoliaaksi.
Kreivittären vanha uskottu palvelija, joka oli mainitunlaisen ristikon läpi tarkastellut tulijaa ja kuulustellut kohteliaasti hänen asiaansa, palasi ilmoittamaan emännälleen, että kapteeni George de Mergy pyysi välttämättä päästä sisään. Pelko katosi ja ovi aukeni.