XXII.
Elokuun 24 päivä.
"Saignez! Saignez!"
Mot du Marechal de Tavannes.[67]
Jätettyään komppaniansa kapteeni George juoksi kotiinsa toivoen tapaavansa veljensä siellä; mutta tämä oli jo lähtenyt sieltä sanottuaan palvelijoille että hän viipyisi koko yön poissa. Siitä Georgen oli helppo päättää että veljensä oli kreivittären luona, ja hän läksi kiireen kaupalla tavoittamaan tätä sieltä. Mutta verilöyly oli jo alkanut; yleinen sekasorto, kaikkialla tungeskelevat murhamiehet ja katujen poikki pingoitetut köydet pakoittivat hänet pysähtymään joka askeleella. Hänen täytyi kulkea Louvren läheltä, ja siellä juuri uskonvimma riehui kaikkein hillittömimmin. Erään senaikaisen kirjailijan[68] voimallisen kuvauksen mukaan siellä veri vuosi joka taholla virtanaan, pyrkien jokea kohti, ja kaduilla kulkiessa oli joka silmänräpäys vaarassa musertua ikkunoista heitettyjen murhattujen ruumiiden alle.
Pirullisella tarkkuudella oli pidetty huolta siitä, että suurin osa veneistä, jotka tavallisesti olivat Louvrenpuoleisella rannalla, oli viety joen toiselle puolen; siten monet pakolaiset, jotka juoksivat Seinen rantaan toivoen pääsevänsä veneeseen ja siten vihollistensa iskuja pakoon, huomasivatkin että heillä oli vain valittavana aallot tai heitä vainoavien sotilaitten hilporit. Samalla aikaa saattoi nähdä Kaarle IX istuvan eräässä palatsinsa ikkunassa pitkä pyssy käsissään ja metsästävän onnettomia pakenevia.[69]
Hyppien yli kuolleiden ruumiiden ja ryvettäen itsensä vereen, kapteeni teki taivaltaan, ollen joka askeleella vaarassa joutua jonkun surmamiehen erehdyksen uhriksi. Hän oli huomannut, että sotilailla ja aseistetuilla porvareilla oli kaikilla valkea nauha käsivarressa ja valkea risti hatussa. Hän olisi helposti voinut ottaa hänkin nämä tuntomerkit, mutta murhaajien hänessä herättämä inho ja kauhu ulottui niihin merkkeihinkin, joista heidät tunsi.
Joen rannalla, Châtelet'n[70] lähistöllä hän kuuli nimeään huudettavan. Hän käänsi päätään ja näki hampaisiin saakka aseistetun miehen, joka kuitenkaan ei näyttänyt käyttävän aseitaan; muuten oli tälläkin valkea risti hatussaan, ja hän pyöritteli sormissaan paperipalasta aivan rauhallisen näköisenä. Se oli Béville. Hän katsoi kylmästi ruumiita sekä eläviä ihmisiä, joita Meunier-sillan yläpuolella heitettiin Seineen.
— Mitä pirua sinä teet täällä? Onko jokin ihme tai kuninkaan suosio antanut sinulle tuon uskonkiihkon, sillä minusta sinä näytät siltä kuin olisit menossa hugenotteja metsästämään?
— Entä sinä itse, mitä sinä teet täällä noiden kurjien parissa?
— Minäkö? hitto vie, minä katselen; ja kyllä tässä näkemistä onkin.
Ja tiedätkös miten hyvä onni minulla oli? Tunnethan vanhan Michel
Cornabon'in, sen koronkiskurin hugenotin, joka on minua niin nylkenyt?
— Sinä olet hänet tappanut, onneton!
— Tappanutko? hyi sentään! En minä sotkeudu ollenkaan uskonasioihin. Kaukana siitä että olisin hänet tappanut; ei, minä kätkin hänet kellariini, ja hän, hän antoi minulle kuitin kaikesta mitä olen hänelle velkaa. Niin olen tehnyt hyvän työn, ja olen saanut siitä palkinnonkin. Totta kyllä asetin pistoolini piipun kaksi kertaa hänen ohimolleen, jotta hän olisi helpommin allekirjoittanut kuitin, mutta piru minut periköön jos olisin ampunut. — Mutta katsohan tuotakin naista, joka on tarttunut vaatteistaan siltapalkkiin. Nyt hän putoaa… ei, ei hän putoakaan. Saakeli! tuopa on mukavata, sitä kannattaa mennä lähempääkin katsomaan.
George erosi hänestä, ja sanoi itsekseen, lyöden otsaansa:
— Ja siinä sitten oli yksi kunniallisimpia aatelismiehiä mitä tässä kaupungissa tunnen!
Hän tuli Saint-Josse-kadulle, joka oli autio ja pimeä: varmastikaan siellä ei asunut ainoatakaan reformeerattua. Kuitenkin kuului sinne selvään lähikaduilta lainehtiva melu. Yhtäkkiä valaisee valkeita seiniä olkitukkojen punertava loimu. Hän kuulee läpitunkevia huutoja ja näkee puolipukeissaan olevan naisen hajalla hapsin, lapsi käsivarrellaan pakenevan yliluonnollisen nopeasti. Häntä ajoi takaa kaksi miestä, kiihoittaen toisiaan rajuin huudoin kuin ainakin villiä elukkaa ahdistavat metsästäjät. Nainen oli juuri pääsemässä avoimeen puistokäytävään, kun toinen takaa-ajajista ampui häntä pyssyllään joka hänellä oli aseena. Luoti sattui tämän selkään kaataen hänet maahan. Nainen nousi heti taas pystyyn, astui askeleen Georgea kohti ja vaipui sitten taas polvilleen; sitten hän, viimeiset voimansa ponnistaen kohotti lastaan kapteenia kohti, kuin olisi hän luottanut tämän jalomielisyyteen. Sitten hän heitti henkensä sanaakaan sanomatta.
— Siinä on taas yksi kerettiläisnarttu maassa! huusi mies, joka oli ampunut. Minä en lepää ennenkuin olen saanut tusinan täyteen.
— Konna! karjaisi kapteeni ja ampui häntä pistoolillaan vasten naamaa.
Roiston pää retkahti viereistä seinää vasten. Hänen silmänsä pullistuivat kamalan näköisinä auki, ja sitten hän luisui luisumistaan kantapäillään kuin seinää vastaan liian viistoon asetettu laukku ja kaatui maahan kuolleena kuin kivi.
— Mitä? kuinka te tapatte katolilaisen? huusi kuolleen toveri, jolla oli toisessa kädessä tulisoihtu ja toisessa verinen miekka. Kuka te oikein olette? Mutta, kautta messun, tehän olette kuninkaan kevytaseisia ratsumiehiä? Lempo soikoon! teille sattui erehdys, herra upseeri!
Kapteeni otti vyöstään toisen pistoolinsa ja viritti sen. Tämän liikkeen ja vieterin pienen naksahduksen murhamies ymmärsi täydelleen, heitti soihtunsa maahan ja pötki pakoon minkä käpälistä kerkesi. George ei viitsinyt ampua häntä. Hän kumartui tarkastamaan maassa makaavaa naista ja huomasi tämän kuolleeksi. Luoti oli mennyt läpi; hänen lapsensa, kädet äidin kaulaan kietoutuneina, huusi ja itki, se oli yltyleensä veressä, mutta kuin ihmeen kautta se ei ollut haavoittunut. Kapteenin oli vähän vaikea irroittaa se äidistään, jota se puristi kaikin voimin; sitten hän kääri sen viittaansa ja käytyään varovaisemmaksi kokemastaan seikkailusta hän nosti maasta kuolleen hatun, otti siitä valkean ristin ja kiinnitti sen omaansa. Sillä tavoin hän pääsi kenenkään pysäyttämättä kreivittären asunnolle saakka.
Veljekset heittäytyivät toistensa syliin ja pysyttelivät jonkun aikaa syleilyssään voimatta lausua sanaakaan. Vihdoin kapteeni kuvaili muutamin sanoin tilannetta mikä kaupungissa vallitsi. Bernard sadatteli kuningasta, Guiseja ja katolilaisten pappeja, hän tahtoi lähteä kaupungille ja koettaa päästä yhteyteen uskonveljiensä kanssa, jos nämä jossain yrittäisivät asettua vastarintaan. Kreivitär itki ja koetti häntä pidätellä, ja lapsi parkui ja huusi äitiään.
Kun pitkä aika oli kulunut parkumiseen, voivotteluun ja itkuun, niin täytyi vihdoinkin tehdä joku päätös. Lapsen suhteen kreivittären tallimestari otti hommatakseen, että joku vaimo ottaisi sen hoiviinsa. Mitä Mergy'hin tuli, niin hän ei voinut sillä hetkellä ajatella pakoa. Ja muuten, minne mennä? tiesikö kukaan eikö verilöyly ulottunut yli koko Ranskan, sen toisesta laidasta toiseen? Vahvoilla kaartin osastoilla oli miehitetty sillat, joita pitkin reformeeratut olisivat voineet päästä Saint-Germainen etukaupunkiin, mistä he sitten olisivat helpommin saattaneet pujahtaa pois kaupungista ja pyrkiä Etelä-Ranskan maakuntiin, jotka kaikkina aikoina olivat pysyneet heidän asialleen uskollisina. Toiselta puolen taas tuntui siltä, että olisi ollut mahdotonta, vieläpä varomatontakin pyytää hallitsijalta armoa hetkellä, jolloin hän, verilöylyn kiihoittamana, himoitsi vain yhä uusia uhreja. Kreivittären talo ei ollut — hän kun oli kuuluisa hurskaudestaan — varsin alttiina murhamiesten toimeenpanemille ankarille tarkastuksille, ja Diana uskoi voivansa luottaa väkeensä. Niinollen Mergy ei voinut mistään löytää turvapaikkaa jossa hän olisi ollut vähemmin vaaralle alttiina. Päätettiin että hän pysyisi siellä piilossa odottaen asian kehittymistä.
Sen sijaan että joukkosurmaaminen seuraavana päivänä olisi loppunut, se tuntui pikemminkin kiihtyvän ja käyvän järjestelmällisemmäksi. Ei ollut katolilaista, joka ei olisi ottanut valkeata ristiä pelosta että häntä muuten olisi voinut epäillä kerettiläiseksi, ja joka ei olisi aseistautunut ja antanut ilmi hugenotteja, jotka vielä olivat elossa. Kuningas oli sillä välin palatsiinsa sulkeutuneena, eikä hänen luokseen päässyt kukaan muu kuin surmatyön tekijäin johtomiehet. Ryöstönhalun houkuttelemana roskaväki oli liittynyt porvarikaartiin ja sotilaihin, ja kirkossa kiihoittivat saarnamiehet uskovaisia yhä suurempaan julmuuteen.
— Musertakaamme yhdellä kertaa, he sanoivat, kaikki lohikäärmeen päät, ja lopettakaamme ainiaaksi kansalaissodat.
Ja uskotellakseen verta ja ihmeitä janoaville kansajoukoille, että taivas hyväksyi tuon raivon ja vimman ja että se oli tahtonut heitä vielä rohkaista loistavalla ihmeellä, nämä sananjulistajat huusivat:
— Menkää Innocent-hautuumaalle, menkää katsomaan orapihlajapensasta, joka on uudelleen ruvennut kukkimaan kuin nuortuneena ja vahvistuneena siitä että sitä on kerettiläisten veri kostuttanut!
Ja aseistetut murhamiehet menivät monina juhlakulkueina hyvin juhlallisin menoin ihailemaan pyhää orjantappurapensasta, ja hautuumaalta palatessaan heitä elähytti uusi entistä kovempi uskonvimma ja into saada käsiinsä ja syöstä surman suuhun ne, joille taivas niin silminnähtävän selvään oli tuomionsa julistanut. Eräs Katarina di Medicin lause oli kaikkien suussa, sitä toisteltiin miehestä mieheen lapsia ja naisia teurastettaessa: Che pietà lor ser crudele, che crudeltà lor ser pietoso; tänään on lempeä kun on julma, julma kun on lempeä.
Näissä protentanteissa oli vain harvoja, jotka eivät olleet sodassa ja mukana tulisissa taisteluissa, ja silloin he olivat koettaneet ja useinkin menestyksellisesti, korvata pienemmän lukumääränsä urhoollisuudellaan; ja kuitenkin yritti ainoastaan kaksi tämän teurastuksen aikana tehdä vastarintaa surmaajilleen, ja näistä kahdesta miehestä oli vain toinen ollut sodassa. Ehkäpä se seikka, että he olivat tottuneet taistelemaan kokonaisina joukkoina ja säännöllisissä taisteluissa, oli riistänyt heiltä sen yksilöllisen päättäväisyyden ja tarmokkuuden, joka olisi saattanut innostuttaa jokaista protestanttia puolustautumaan kotonaan kuin linnoituksissa. Saattoi nähdä vanhojen sotilaitten ojentavan nöyrien uhrieläinten tavoin kaulansa kurjien olentojen katkaistavaksi, jotka edellisenä päivänä vielä olisivat vapisseet heidän edessään. He pitivät kohtaloonsa alistumistaan urhoollisuutena ja marttyyriglooriaa soturin kuolemaa parempana.
Kun ensimäinen kostonjano oli sammutettu, niin saattoi murhamiehistä sääliväisimpien nähdä tarjoavan uhreilleen hengen ja elämän uskostaluopumisen hinnalla. Hyvin pieni joukko kalvinisteja käytti tätä tarjousta hyväkseen ja suostui lunastamaan itsensä kuolemasta ja kidutuksistakin valheella, joka ehkä oli anteeksiannettava. Naiset ja lapset taas lukivat uskontunnustuksensa heidän päänsä yläpuolella kohotettujen miekkojen keskessä ja kuolivat valitustakaan päästämättä.
Kahden päivän kuluttua kuningas koetti lopettaa teurastuksen; mutta kun joukon intohimot kerran on päästetty valloilleen, niin sitä on mahdoton enää pysähdyttää. Ei siinä kyllä, että tikarit eivät suinkaan lakanneet tekemästä työtään, vaan hallitsijan itsensäkin täytyi, jumalattomasta säälittelystä syytettynä, peruuttaa armahdusmääräyksensä ja koventaa ne vielä ankarammiksi kuin mitä hänenkään ilkeytensä olisi vaatinut, mikä ominaisuus sentään oli yksi hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.
Pärttylinyötä lähinnä seuraavina päivinä kävi kapteeni säännöllisesti veljeänsä katsomassa tämän piilopaikassa, ja joka kerta oli hänellä kerrottavana tälle uusia yksityiskohtia hirmutapauksista joiden silminnäkijänä hän oli ollut.
— Voi milloinka pääsenkään pois tästä murhien ja rikosten maasta? huudahti George. Mieluummin tahtoisin elää villien eläinten kuin ranskalaisten parissa.
— Tule mukaan La Rochelle'een, sanoi Mergy; toivon etteivät murhatöiden tekijät ole vielä saaneet sitä haltuunsa. Tule kuolemaan minun kanssani, ja saata uskostaluopumisesi unhoon puolustamalla uskomme viimeistä varustusta.
— Entä mihin minä sitten joudun? sanoi Diana.
— Lähtekäämme pikemminkin Saksaan tai Englantiin, vastasi George.
Siellä ei meitä ainakaan tapeta eikä meidän tarvitse tappaa.
Nämä suunnitelmat eivät toteutuneet. George pantiin vankeuteen, kun ei ollut totellut kuninkaan määräyksiä; ja kreivitär, peläten että rakastettunsa voitaisiin keksiä, ajatteli enää vain miten saada hänet toimitetuksi pois Parisista.