XXIII.
Kaksi munkkia.
Lui mettant un capuchon
Ils en firent en moine.
Kansanlaulu.[71]
Eräässä Loiren rannalla vähän matkan päässä Orleans'ista ja sieltä Beaugency'hin vievän tien varrella olevassa kapakassa istui pöydän ääressä, ruskea kaapu yllään, ja suuri huppukaulus puoleksi silmille vedettynä, nuori munkki, silmät hyvin tarkkaavaisina ja hartaina rukouskirjaan kiintyneinä, vaikkakin hän oli valinnut vähän pimeänpuoleisen nurkan lukupaikakseen. Hänen vyöstään riippui rukousnauha, jonka helmet olivat isommat kuin kyyhkysen muna, ja pyhäinkuvat, joita oli runsas valikoima samaan nauhaan kiinnitettynä, pitivät kilinää hänen joka liikahduksellaan. Kun hän kohotti päätään katsoakseen oveen päin, niin saattoi huomata hienopiirteisen suun, jota koristivat ylöspäin taivutetut ja niin muhkeat viikset, että jalkaväen kapteeni olisi voinut olla niistä ylpeä. Hänen kätensä olivat hyvin valkeat, kyntensä pitkät ja huolellisesti leikatut; eikä mikään osoittanut, että tämä nuori veli olisi, munkkikuntansa tapoja noudattaen, koskaan käsitellyt lapiota tai haravaa.
Lihava pulleaposkinen talonpoikaiseukko, joka toimitti tässä kapakassa palvelijan ja keittäjättären virkaa ja joka kaiken lisäksi oli vielä sen omistaja, lähestyi nuorta munkkia, ja tervehdittyään häntä sangen kömpelösti, sanoi hänelle:
— Mitä? arvoisa isä, ettekö tilaa mitään päivälliseksi? Tiedättekö että kello on jo yli puolenpäivän?
— Mahtaakohan Beaugency'n lautta viipyä vielä kauvankin?
— Kukapa tietää. Vesi on matalalla, eikä nyt pääse kulkemaan mielensä mukaan. Ja sitten toisekseen ei ole vielä sen tuloaikakaan. Kuulkaa, teidän sijassanne minä söisin tässä päivällistä.
— Olkoon menneeksi! minä syön tässä päivällistä; mutta eikö ole jotain muuta huonetta kuin tämä, jossa voisin syödä? Tunnen täällä katkua, joka ei ole miellyttävää.
— Olettepa te kovin arkatuntoinen, arvoisa isä. Minä puolestani en tunne mitään.
— Korvennetaanko tämän majatalon lähistöllä jossain sikoja?
— Sikojako? Voi kuinka te olette leikkisä! Että sikojako? Kyllä melkein; sikoja he todella ovat, sillä kuten sanotaan eläessään he olivat silkkiin puettuina, mutta niistä sioista ei ole syötäväksi. Ne ovat hugenotteja, luvalla sanoen, joita virran rannalla poltetaan, sadan askeleen päässä täältä; siitä se katku, jota täällä tunnette.
— Hugenotteja?
— Niin, hugenottejapa hyvinkin. Ei suinkaan se teille mitä? Ei sen pitäisi viedä teiltä ruokahalua. Mitä siihen tulee että tahtoisitte vaihtaa huonetta ruokaillaksenne, niin minulla ei ole kuin tämä yksi vaan; niin ollen teidän täytyy siihen tyytyä. Ja mitäs turhista, ei hugenotti haise niinkään pahalle. Muuten, jos heitä ei poltettaisikaan, niin kyllä he löyhkäisivät ilmankin. Tänä aamuna heitä oli koko läjä rantahiekalla, niin korkea kuin … mitä se oli, tuon uunin korkuinen!
— Ja te käytte katsomassa noita ruumiita?
— Ahaa! Te sanotte sen minulle siksi että ne olivat alasti. Mutta, arvoisa isä, eihän kuolleista mitä … ne nyt eivät minuun tehneet sen ihmeempää vaikutusta kuin jos olisin nähnyt joukon kuolleita sammakolta. Kyllä näkyy kaikesta että heillä on eilen ollut Orleansissa koko urakka, sillä Loire on kuljettanut sieltä meille niin tuhannesti noita kerettiläiskaloja, kun joessa on vesi matalalla, niin niitä löytää joka päivä vesijätöiltä. Eilenkin kun myllärin poika oli katsomassa oliko joku toutain käynyt hänen verkkoonsa, niin eikös löydäkin sieltä kuollutta naista joka oli saanut mahdottoman hilporin iskun vatsaansa. Ajatelkaas, siitä oli mennyt sisään ja tullut hartioiden välistä ulos. Kyllähän poika sentään mieluummin olisi ottanut hyvän karpin… Mutta mikäs teille tuli, arvoisa isä? Ihankohan rupeatte pyörtymään? Tahdotteko että tuon teille päivällistä odottaessanne ryypyn Beaegency'n viiniä, se teidät taas saattaa hyvälle tuulelle.
— Ei kiitoksia.
— No niin! Mitä te sitte tahdotte päivälliseksi?
— Mitä vaan … se on minulle yhdentekevää.
— Mutta sanokaahan sentään! Minulla onkin sellainen ruokasälliö jossa on vähän vaikka mitä, tietäkääs.
— No hyvä! Laittakaa minulle kananpoika, ja antakaa minun lukea rauhassa messukirjaani.
— Kananpoikako? kananpoika! mutta arvoisa isä, sehän nyt vasta olisi jotakin! No ei teidän ainakaan tarvitse panna hampaita naulaan paastoaikana. Teillä on siis paavilta erikoislupa syödä kananpoikia perjantaipäivänä?
— Kas miten olenkaan hajamielinen? Niin totta tosiaan, tänäänhän on perjantai. Ei sinun pidä perjantaina lihaa syömän. Antakaa minulle munia. Olen teille kovin kiitollinen kun huomautitte siitä minulle ajoissa, että sain niin suuren synnin välttäneeksi.
— Niin niin! sanoi kapakan emäntä puoliääneen, nuo herrat ne söisivät kananpoikia paastopäivänä, jos ei heitä siitä varoittaisi; mutta jos he huomaavat köyhän vaimon keitossa vaivaisen silavanmurusen, niin kyllä siltä nostetaan sellainen elämä että hirvittää.
Sen sanottuaan hän rupesi valmistamaan munaruokaansa, ja munkki alkoi taaskin lukea messukirjaansa.
— Ave Maria! tyttäreni, sanoi toinen munkki astuessaan huoneeseen juuri, kun Margareta — se oli emännän nimi — piteli paistinpannun vartta ja varustautui kääntämään isoa omelettia.
Vastatullut oli komea harmaapartainen vanhus, hän oli kookas, tanakka ja pyylevä; hänen kasvonsa olivat hyvin punoittavat. Mutta kaikkein ensimäisenä veti huomion puoleensa suunnaton laastarilappu, jonka taa hänen toinen silmänsä hävisi kokonaan ja joka peitti puoli poskea. Hän puhui ranskaa sujuvasti; mutta hänen lausumisessaan saattoi huomata keveän vieraan korostuksen.
Hänen tullessaan sisään nuori munkki painoi päähineensä vieläkin syvempään, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Mutta vielä enemmän ihmetytti Margareta-muoria kun myöhemmin tullut munkki, joka oli palavissaan työntänyt päähineensä riippumaan hartioilleen, veti sen kiireimmän kaupalla silmilleen heti kun oli nähnyt uskonveljensä.
— Totta tosiaan, arvoisa isä, tulette parhaiksi ruoka-aikaan; ette tarvitse ollenkaan odottaa, ja saatte olla kuin kotonanne. Kääntyen sitten nuoren munkin puoleen hän virkkoi; Eikö totta, arvoisa isä, olette varmaan ihastunut kun saatte syödä päivällisenne tämän kunnianarvoisan isän seurassa. Minun omelettini tuoksu on houkutellut hänet tänne. Mutta en peijakas vieköön minä olekaan voita säästellyt!
Nuori munkki vastasi arasti ja soperrellen.
— Pelkään häiritseväni teitä, hyvä herra.
Vanha munkki puolestaan virkkoi, painaen päänsä hyvin syvään:
— Olen vähäpätöinen elsassilainen munkki parka… Puhun huonosti ranskaa … ja pelkäänpä ettei seurani uskonveljestäni ole miellyttävä.
— No mutta johan nyt jotain, sanoi Margareta muori, ihanko te rupeatte kursailemaan? Munkkien, ja varsinkin samaan munkkikuntaan kuuluvien keskenhän pitää olla vain yksi vuode ja yksi pöytä. Ja ottaen jakkaran hän asetti sen pöydän ääreen, suoraan munkkia vastapäätä. Vanhus istuutui siihen syrjittäin ja tuntui olevan kovin hämillään.
Omeletti tuli pöydälle.
— No arvoisat isät, lukekaa hyvin sukkelaan ruokarukouksenne ja sanokaa sitten minulle onko omelettini hyvä.
Sana ruokarukous tuntui saattavan molemmatkin munkit yhä enemmän ymmälle. Nuorempi sanoi vanhemmalle:
— Teidän on se luettava, te olette vanhempi, teille se kunnia kuuluu.
— Ei ollenkaan. Te olitte täällä ennen minua, teidän se on luettava.
— Ei suinkaan, olkaa hyvä lukekaa te se.
— Minä sitä ainakaan en tee.
— Teidän täytyy ehdottomasti.
— No katsokaahan vaan, ettekö annakin omeletin jäähtyä. Onko koskaan nähty kahta niin kursailevaa harmaaveljestä! Lukekoon vanhempi rukouksen ja nuorempi kiitoksen ruoan jälkeen.
— Minä osaan rukouksen vain omalla kielelläni, sanoi vanha munkki.
Nuorempi näytti hämmästyvän ja loi salavihkaa silmäyksen kumppaniinsa. Sillävälin tämä viimeksimainittu pani kätensä hyvin hurskaan näköisenä ristiin ja alkoi höpistä huppukauluksensa sisässä joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla. Sitten hän istuutui, ja kädenkäänteessä, sanaakaan virkkaamatta hän oli pistänyt poskeensa kolme-neljännestä omeletista ja tyhjentänyt pullon, joka oli asetettu hänen eteensä pöydälle. Hänen toverinsa, nenä melkein lautasessa kiinni, avasi suutaan vain pannakseen siihen ruokaa. Kun omeletti oli lopussa, niin hän nousi, risti kätensä ja lausui hyvin nopeasti ja epäselvästi muutamia latinalaisia sanoja, joista viimeiset olivat: Et beata viscera virginis Mariae. Ne vain saattoi Margareta kuulla.
— Kuinka omituisen rukouksen, kaikella kunnioituksella sanoen, te luittekaan, arvoisa isä! Minusta se ei tunnu samanlaiselta kuin meidän pastorimme käyttämä.
— Se on meidän luostarimme rukous, sanoi nuori harmaaveli.
— Mahtaakohan lautta jo pian tulla? kysyi toinen munkki.
— Kärsivällisyyttä! Kyllä sen pitäisi jo kohta tulla, vastasi
Margaretamuori.
Nuorempi harmaaveli näytti olevan harmissaan, ainakin siitä tavasta päättäen millä hän heilautti päätään. Hän ei kuitenkaan huolinut lausua pienintäkään huomautusta; ja ottaen rukouskirjansa hän rupesi lukemaan kahta tarkkaavammin.
Elsassilainen puolestaan antoi, selin toveriinsa kääntyen, rukousnauhansa helmien solua etusormensa ja peukalonsa välitse liikuttaen tällöin huuliaan, joilta kuitenkaan ei kuulunut pienintäkään ääntä.
— Tuossapa on kaksi kummallisinta munkkia ja hiljaisinta mitä koskaan olen nähnyt, ajatteli Margareta asettuen rukkinsa ääreen, jonka hän pian pani liikkeeseen.
Neljännestuntiin ei hiljaisuutta ollut häirinnyt mikään muu kuin rukin hyrinä, kun neljä aseistettua ja hyvin roistomaisen näköistä miestä tuli kapakkaan. He hipaisivat hiukan hattunsa reunaa munkit nähdessään, ja yksi heistä pyysi, tervehtien Margaretaa tuttavallisella nimellä "pikku Reettaseni", tältä ensiksi viiniä ja sitten päivällistä hyvin nopeaan, "sillä" — hän sanoi — "ihan on minulle kasvanut sammalta kurkkuun, kun en ole saanut leukojani liikutella".
— Viiniä! viiniä! mutisi Margaretamuori, se on kyllä helposti sanottu, herra Pensas-Jaska. Mutta maksatteko te kanssa puolestanne? Te tiedätte että herra Luottonen on kuollut; ja ennestäänkin te jo olette minulle velkaa, yhteensä viinistä ja päivällisistä ja illallisista, enemmän kuin kuusi eky'tä, niin totta kuin minä olen kunniallinen nainen.
— Molemmatkin asiat yhtä totta! vastasi Pensas-Jaska nauraen; se tahtoo sanoa että olen teille velkaa vain kaksi eky'tä, Reettamuori, enkä äyriäkään enemmän. Ja hän käytti erästä vielä voimakkaampaa sanaa:
— Voi Jesus Maria siunatkoon! voiko sanoa?…
— No no, älkäähän nyt siinä ruvetko lörpöttelemään. Minä maksan ne sinulle samalla kuin senkin mitä nyt täällä kulutamme; sillä tänään minulla on heliseviä taskussa, vaikkakaan emme niitä saaneet siinä urakassa missä nyt viimeksi oltiin. En ymmärrä minne ne senkin kerjäläiset panevat rahansa.
— On hyvin mahdollista että he nielevät ne, kuten saksalaiset tekevät, sanoi yksi hänen tovereistaan.
— Saakeli sentään! kiljaisi Pensas-Jaska, niitä täytyy katsoa lähempää. Jos kerettiläisen raadossa on hyviä pistooleja, niin liian hyvä se on koirien ruoaksi heitettäväksi.
— Kuinka hän huusikaan tänä aamuna, se kerettiläisen papin tyttö! sanoi kolmas.
— Entä se lihava pappi sitten! lisäsi viimeinen. Hän oli niin paksu, ettei häntä saanut uppoamaan veteen.
— Teillä onkin sitten ollut koko urakka tänä aamuna? kysyi
Margareta, joka tuli kellarista täysiä pulloja tuoden.
— Onpa niinkin, sanoi Pensas-Jaska. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia, tusinan verran me heitä kaikkiaan heitimme virtaan tai tuleen. Mutta Reetta, se vaan oli onnetonta, kun heillä ei ollut ei niin pennin pyöreätä; lukuunottamatta naista, jolla oli muutamia helyjä, ei koko sakki ollut edes pyssynhanan veroinen. Niin, arvoisa isä, hän jatkoi kääntyen nuoren munkin puoleen: hyvin me olemmekin ansainneet aneita tänä aamuna tappamalla kerettiläisiä koiria, teidän vihollisianne.
Munkki katsoi häneen hetkisen ja rupesi sitten uudestaan lukemaan; mutta rukouskirjansa vapisi huomattavasti hänen vasemmassa kädessään ja oikean hän puristi nyrkkiin niinkuin kovan mielenliikutuksen vallassa oleva mies ainakin.
— Aneista puhuen, sanoi Pensas-Jaska kääntyen tovereittensa puoleen, tiedättekös että tahtoisin yhden sellaisen, jotta saisin syödä lihaa tänään. Näen tuolla Reettamuorin kanatarhassa kananpoikia, ja ne himoittavat minua niin vietävästi.
— Perhana vieköön! sanoi yksi roistoista, syödään vaan niitä, ei meitä siitä tuomita. Huomenna menemme ripityttämään itsemme, sillä hyvä.
— Kuulkaapas pojat, huusi toinen, nytpä keksin keinon. Pyydetäänpäs tuolta isomahaiselta munkilta lupa syödä lihaa.
— Niinkuin hän muka voisi sen antaa! vastasi toverinsa.
— Kautta Neitsyt Maarian! huusi Pensas-Jaska, minäpä tiedän paremman keinon kuin kaikki muut, ja sen sanon teille korvaan.
Kaikki neljä lurjusta panivat heti päänsä yhteen ja Pensas-Jaska selitti aivan hiljaa kuiskaten heille suunnitelmansa, joka suurella naurunrähäkällä hyväksyttiin. Yksi roisto vain näytti vähän epäilevän.
— Kuule, Pensas-Jaska. Tuo on huono tuuma, tuo sinun tuumasi, ei siitä meille kunnian kukko laula; minä en pistä siihen näppiäni.
— Suusi kiinni, Kapustakoura. Niinkuin se muka olisi suurikin synti, jos jotakuta vähän kutkuttaa tikarinterällä!
— Niin, mutta tuollaista kaljupäätä!…
He puhuivat hiljaa, ja molemmatkin munkit näyttivät yrittävän päästä heidän suunnitelmiensa perille muutamista sanoista, joita he saivat heidän puheistaan siepanneeksi.
— Hittoja kanssa, ei siinä ole mitään eroa, puuttui Pensas-Jaska taas äänekkäämmin puheeseen. Ja kaiken lisäksi joutuu siinä synnin tekemään hän enkä minä.
— Niin, Pensas-Jaska on oikeassa! huusi kaksi muuta.
Siinä samassa Pensas-Jaskaksi kutsuttu nousi ja meni ulos huoneesta. Hetkisen perästä rupesi kuulumaan kanojen huutoa ja kaakatusta, ja kohta lurjus tuli takaisin, kuollut kana kummassakin kädessä.
— Voi tuota kirottua! kiljaisi Margaretamuori. Vai menet sinä tappamaan minun kanojani ja vielä perjantaipäivänä! Mitä sinä niillä aiot tehdä, roisto?
— Hiljaa, hiljaa, Reetta, älkääkä kuumentako korviani; te tiedätte että minun kanssani ei leikitä. Laittakaa vaan paistinvartaat kuntoon ja antakaa minun pitää muusta huoli. Sitten hän sanoi, lähestyen elsassilaista harmaaveljeä. — Katsokaas, arvoisa isä, näettehän nämä elukat? No niin, tahtoisin että olisitte niin hyvä ja ristisitte ne.
Munkki hätkähti hämmästyneenä, toinen sulki kirjansa, ja Margareetta alkoi haukkua Pensas-Jaskaa.
— Ettäkö minä ristisin? sanoi munkki.
— Niin juuri, arvoisa isä. Minä rupean kummiksi, ja ruvetkoon tuo Reetta tuossa toiseksi. Ja kuulkaas mitkä nimet annan tyttötypyköilleni: tästä tehdään Karppi, tuosta taas Ahven. Eikös olekin siinä kaksi kaunista nimeä!
— Ristiä kanoja! huudahti munkki nauraen.
— Senkin haaska! huusi Margareta, luuletko todellakin että minä sallin teidän pitää tuota ilvettänne omassa talossani? Luuletko olevasi juutalaisten parissa tai hornassa noitien luona kun rupeat elukoita kastattamaan?
— Laittakaa niin, ettei minun tarvitse kuulla tuon suunpieksijän räyhäämistä, sanoi Pensas-Jaska tovereilleen ja te, isäseni, tokko osaatte lukea tuosta terästä kuka seppä sen on tehnyt?
Niin sanoen hän toi paljastetun tikarinsa vanhan munkin nenän eteen. Nuorempi hyppäsi pystyyn; mutta melkein samassa hän, ikäänkuin varovasti asian harkittuaan istuutui jälleen, päättäen hillitä itsensä.
— Kuinka minun sitten pitää ristiä tätä siipikarjaa, poikani?
— Perhana vieköön, sehän on hyvin helppoa; ihan niinkuin te kastatte meitäkin, meitä vaimosta syntyneitä. Ripauttakaa Baptizo te Carpam et Percam;[72] mutta sanokaa se omalla siansaksallanne. No niin, Pikku-Jussi, tuopas tänne tuo vesilasi, ja te muut kaikki, hatut pois päästä, ja kuunnelkaa hartaasti, jumalauta!
Yleiseksi hämmästykseksi vanha harmaaveli otti hiukan vettä, ripautti sitä kanojen päähän ja lausui hyvin nopeasti ja epäselvästi jotakin, joka muistutti rukousta. Hän lopetti lauseensa sanoilla Baptizo te Carpam et Percam. Sitten hän tarttui taaskin rukousnauhaansa hyvin tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi tehnyt mitään tavatonta.
Margaretamuori oli hämmästyksestä mykkänä. Pensas-Jaska riemuitsi. — No niin, Reetta, hän sanoi heittäen tälle kanat, valmistapas meille nyt tuo karppi ja tuo ahven; niistä tulee kovin hyvää paastoruokaa.
Mutta Margareta ei vieläkään suostunut pitämään niitä kristittyjen ruokana, niin kastetut kuin ne olivatkin. Roikaleiden täytyi uhkailla häntä, että he pitelisivät häntä pahoin, ennenkuin hän sai asettaneeksi nuo muunnetut kalat paistinvartaaseen.
Sillä välin Pensas-Jaska ja toverinsa joivat vahvasti; he esittivät maljoja ja pitivät suurta melua.
— Kuulkaahan! huusi Pensas-Jaska iskien nyrkkinsä kovasti pöytään vaatien hiljaisuutta. Minä ehdotan että juomme maljan pyhän isämme paavin terveydeksi ja kaikkien hugenottien kuolemaksi, ja noiden molempien kaljupäiden ja Reetan täytyy juoda meidän kanssamme.
Huutaen ilmaisivat kolme muuta suostuvansa ehdotukseen.
Hän nousi hieman horjuen, sillä hän oli jo enemmän kuin puoleksi humalassa ja pullosta, joka hänellä oli kädessään, hän täytti nuoren munkin lasin.
— No, hurskas isä, hän sanoi: hänen terveytensä pyhyydeksi! Mi—minä e… erehdyin. Hänen pyhyytensä terveydeksi ja hugenottien …
— Minä en milloinkaan juo aterioitteni välillä, sanoi nuori mies kylmästi.
— Ei, perhana! kyllä te juotte, tai piru minut periköön, jos ette sano miksi ette juo!
Näin sanoen hän laski pullon pöydälle, ja ottaen käteensä lasin hän rupesi tuomaan sitä munkin huulille, joka istui rukouskirjansa yli kumartuneena näköjään hyvin rauhallisena. Muutamia viinipisaroita tipahti kirjalle. Heti paikalla nuori munkki nousi ja sieppasi käteensä lasin; mutta sensijaan että olisi juonut sen sisällön, hän heittikin sen vasten Pensas-Jaskan naamaa. Kaikki räjähtivät nauramaan. Käsivarret ristissä ja selkä seinää vasten harmaaveli katsoi tiukasti roikaletta silmiin.
— Kuulkaapas, pikku munkki, tämä leikki ei minua ollenkaan huvita. Kirkas tuli ja leimaus! jos ette olisi munkki niin kyllä minä totisesti teille näyttäisin, kenen kanssa te olette tekemisissä.
Näin puhuen hän ojensi kätensä aivan nuoren miehen kasvojen kohdalle ja nykäsi sormenpäillään tätä viiksistä.
Munkin kasvot helähtivät purppuranpunaisiksi, toisella kädellä hän tarttui julkeata roistoa kaulukseen kiinni, toiseen hän tempasi pullon ja iski sen palasiksi tämän päähän niin rajusti, että Pensas-Jaska vaipui tunnotonna jakkaralle kasvot yhtaikaa sekä viinin että veren peitossa.
— Mainiota! reipas poikani! huudahti vanha munkki, tepä olette koko piru hengenmieheksi! Pensas-Jaska on kuollut! kirkuivat muut rosvot, nähdessään ettei toverinsa hievahtanutkaan, kyllä me teille annamme rökkiin niin että tuntuu. He tempasivat miekkansa; mutta nuori munkki kääräisi hämmästyttävän nopeasti kaapunsa leveät hihat ylös sai käteensä Pensas-Jaskan miekan ja asettui puolustusasentoon mitä päättäväisimmän näköisenä. Samassa silmänräpäyksessä hänen uskonveljensä tempasi viittansa alta tikarin, jonka terä oli vähintäin kahdeksantoista tuuman pituinen, ja asettui hänen rinnalleen aivan yhtä sotaisen näköisenä.
— Ahaa, lurjukset, kyllä me teille näytämme mistä Taavetti olutta osti.
Ja kädenkäänteessä oli kaikkien kolmen lurjuksen pakko, joko haavottuneena tai ainakin aseensa menettäneenä hypätä ikkunasta ulos.
— Jesus Maria siunaa ja varjele! minkälaisia tappelijoita te olettekaan, arvoisat isät! Te tuotatte kunniaa uskollenne. Kuitenkin kaikitenkin makaa tuossa yksi mies kuolleena, ja se on vahingoksi talon maineelle.
— Mitä vielä! ei hän ole kuollut sanoi vanha munkki, näkyyhän hän liikahtelevan; mutta menenpä antamaan hänelle viimeisen voitelun. Ja hän meni haavoittuneen luo ja tarttui tätä tukasta kiinni; ja asettaen terävän tikarinsa tämän kurkulle hän olisi ruvennut leikkaamaan hänen päätään poikki, jos eivät Margaretamuori ja nuorempi munkki olisi häntä pidättäneet.
— Mitä te teette, herra Jumala! sanoi Margareta; tapatteko ihmisen! ja vielä ihmisen joka on hyvien katolilaisten kirjoissa, vaikkei hän sitä olekaan ollenkaan, kuten kyllä saattaa nähdä!
— Minä otaksun, että kiireelliset asiat kutsuvat teitä niinkuin minuakin Beaugency'hin, sanoi nuori munkki kanssaveljelleen. Nyt on lautta täällä. Kiirehtikäämme.
— Te olette oikeassa, ja minä seuraan teitä. Hän pyyhki tikarinsa ja asetti sen taas vaippansa alle. Sitten molemmat urheat munkit läksivät, maksettuaan puolestaan, yhdessä taivaltamaan kohti Loirea, jättäen Pensas-Jaskan Margaretan käsiin, joka aluksi rupesi maksun saadakseen kopeloimaan tämän taskuja; sitten hän rupesi poimimaan pois lasisiruja, joita tämän naama oli täynnään, hoitaakseen häntä kaikkien niiden sääntöjen mukaan, joita kaikki eukot noudattavat samankaltaisissa tapauksissa.
— Erehdynpä suuresti, jos en ole teitä nähnyt jossain, sanoi nuori mies vanhalle harmaaveljelle.
— Piru minut periköön, mutta kyllä teidän naamanne ei ole minulle outo! Mutta…
— Kun teidät näin ensi kerran, niin eipä teillä silloin tainnut olla tuo kaapu päällänne.
— Entä te itse?
— Te olette kapteeni…
— Dietrich Hornstein, palvelukseksenne; ja te olette se nuori aatelismies, jonka kanssa söin päivällistä lähellä Etampes'ia.
— Sama juuri.
— Teidän nimenne on Mergy?
— Niin; mutta nyt se ei ole minun nimeni. Minä olen veli Ambrosius.
— Ja minä, veli Antonius Elsassilainen.
— Hyvä. Ja minne matka?
— La Rochelleen, jos vain voin.
— Niin minäkin.
— Olenpa kovin iloissani kun teidät tapasin… Mutta saakeli! kyllä te saatoitte minut niin vietävän pahaan pulaan ruokarukouksellanne; enhän minä siitä osannut sanaakaan; ja minä kun pidin teitä alussa niin hyvänä munkkina kuin pääseekin.
— Samat sanat.
— Mistä te olette paennut?
— Parisista. Entä te?
— Orleansista. Enemmän kuin viikko minun täytyi piilotella.
Miesparkani … kornettini … ovat Loiressa.
— Entä Mila?
— Hän kääntyi katolilaiseksi.
— Entä hevoseni, kapteeni?
— Ai! tosiaankin! niin että missäkö se on? Annatin raippoja sille torvensoittajaheittiölle joka sen teiltä varasti… Mutta kun en tiennyt missä te oleilitte, niin en voinut toimittaa sitä teille takaisin… Ja minä pidin sen itse odottaen että saisin kunnian tavata teitä. Nyt se on varmastikin jollakin paavilaisroikaleella.
— Hiljaa! älkää sanoko sitä sanaa niin kovasti. Kuulkaas kapteeni, olkaamme yksistä puolin ja auttakaamme toinen toistamme niinkuin vastikäänkin teimme.
— Olkoon niin; ja niinkauan kuin Dietrich Hornsteinilla on pisaraakaan verta suonissaan, on hän aina valmis tappelemaan teidän rinnallanne.
He puristivat iloisesti toistensa käsiä.
— Mutta kuulkaas, mikä pahuksen juttu se olikaan, jonka he kertoivat minulle, ja jossa oli sekä kanat että Carpam ja Percam ja kaikki? Kyllä täytyy sanoa että nuo paavilaiset ovat oikeita pässinpäitä.
— Hiljaa! kerran vielä: tuossa on lautta.
Niin jutellen he tulivat lautalle, jolle he nousivat. He tulivat Beaugency'hin, eikä mitään muuta erikoista tapahtunut kuin että he tapasivat useita uskolaistensa ruumiita jotka kelluivat Loiren pinnalla.
Eräs lauttureista huomautti että useimmat olivat vedessä selällään.
— He huutavat taivaan kostoa, sanoi Mergy aivan hiljaa saksalaisen ratsuväen kapteenille.
Dietrich puristi hänen kättään sanaakaan virkkaamatta.