XXVII.
Sairaalassa.
Father: — Why are you so obstinate?
Pierre: — Why you so troublesome, that a poor wretch
Can't die in peace? —
But you, like ravens, will becroaking round him.[81]
Otway, Venice preserved.
Vanha munkkiluostari, jonka La Rochellen kaupungin neuvosto oli heti alussa ottanut takavarikkoon, oli piirityksen aikana muutettu sotilassairaalaksi. Kappelista oli viety pois penkit, alttari ja kaikki koristukset, ja sen kivilattia oli olkien ja heinien peitossa: sinne vietiin tavalliset sotilaat. Ruokasali oli määrätty upseereille ja aatelismiehille. Se oli sangen iso sali, jossa oli hyvä seinälaudoitus vanhaa tammea, seinissä leveät suippokaari-ikkunat, joista tuleva valo riitti kirurgisiin leikkauksiin, mitä siellä yhtä mittaa toimitettiin.
Siellä kapteeni George makasi patjalla, joka oli punaisena hänen ja monen muun häntä ennen tällä tuskien paikalla olleen onnettoman verestä. Olkitukko oli hänellä päänalasena. Hänen päältään oli juuri riisuttu haarniska ja leikattu auki hänen takkinsa ja paitansa. Hän oli vyötäisiä myöten alasti, mutta oikeassa kädessään oli hänellä vielä käsivarren haarniskansa ja rautahansikkaansa. Eräs sotilas koetti tuketa verenvuotoa hänen haavoistaan, joista toinen oli vatsassa heti haarniskan alapuolella, toinen, lievä, vasemmassa käsivarressa. Mergy oli niin tuskansa vallassa, ettei hän kyennyt antamaan hänelle mitään tehokasta apua. Väliin itkien polvillaan hänen vieressään, väliin maassa kieriskellen ja ääneen huutaen epätoivoissaan hän lakkaamatta syytti itseään siitä että oli tappanut mitä hellimmän veljen ja parhaan ystävänsä. Kapteeni sensijaan oli tyyni ja koetti hillitä veljensä tuskanpurkauksia.
Parin askeleen päässä hänen patjastaan oli toinen, jolla lojui Béville-parka yhtä ikävässä tilassa. Hänen kasvonsa eivät ollenkaan ilmaisseet samaa tyyntä kohtaloonsa alistumista kuin kapteenin. Aika-ajoin hän päästi ilmoille tukahutetun valituksen, ja hän käänsi päätään naapuriaan kohti, ikäänkuin pyytääkseen tältä hiukan hänen rohkeuttaan ja lujuuttaan.
Neljissäkymmenissä oleva kuivahko, laiha, kaljupäinen ja hyvin ryppyinen mies tuli saliin ja läheni kapteeni Georgea, kädessään vihreä pussi, josta kuului jotain vissiä kilinää ja kalinaa, mikä sairasraukoista kuulosti kovin hirvittävältä. Tämä oli mestari Brisart, sen aikaiseksi sangen taitava kirurgi, kuuluisan Ambrosius Parée'n oppilas ja toveri. Hän oli juuri tehnyt jonkun leikkauksen, sillä hänen käsivartensa olivat kyynärpäihin saakka paljaina, ja hänellä oli vielä edessään suuri, aivan verinen esiliina.
— Mitä te minusta tahdotte, ja kuka te olette? kysyi George häneltä.
— Olen kirurgi, arvoisa herra, ja jos mestari Brisart'in nimi ei ole teille tuttu, niin paljonpa teidän tiedoistanne silloin puuttuukin. No niin, rohkeutta vaan, purkaa nyt hammasta. Minä ymmärrän ampumahaavoja, Herran kiitos, ja kunpa minulla olisikin tuhannen livren säkki joka miehestä, joista olen kaivanut pyssynluoteja pois ja jotka tänä päivänä voivat yhtä mainiosti kuin minäkin.
— Mutta kuulkaas nyt, tohtori, sanokaa minulle totuus. Haavahan on kuolettava, mikäli minä ymmärrän?
Kirurgi tutki ensin vasenta käsivartta ja sanoi: Tuo ei ole mitään! Sitten hän rupesi tunnustelemaan toista haavaa, mikä sai haavoitetun kasvot piankin vääntymään kamalaan irvistykseen. Oikealla kädellään hän vielä sysäsi kirurgin käden rajusti syrjään.
— Perhana vieköön! jo riittää, senkin paholaisen tohtori! hän kiljaisi; näen jo naamastanne että olen mennyttä miestä.
— Hyvä herra, katsokaas, minä pelkään, että luoti on ensin tunkeutunut vatsaan hiukan vinosti alhaaltapäin ja sitten kulkien ylöspäin, pysähtynyt selkärankaan, jota me muuten nimitämme kreikkalaisella nimellä rachis. Siitä minä niin päättelen, kun jalkanne ovat liikkumattomat ja kylmät. Se merkki ei voi pettää; ei missään tapauksessa.
— Laukaus vasten naamaa ja luoti selkärangassa! Saakeli! tohtori, siinä on jo enemmän kuin tarpeeksi lähettämään tällaisen piruparan isiensä tykö. No, älkää enää kiusatko minua, vaan antakaa minun kuolla rauhassa.
— Ei! hänen täytyy elää! huusi Mergy, kiinnittäen tohtoriin hurjina tuijottavat silmänsä ja tarttuen kovasti tämän käsivarteen.
— Niin, kyllä hän elää vielä tunnin ehkä kaksikin, sanoi mestari
Brisart kylmästi, kun on noin roteva mies.
Mergy vaipui taas polvilleen, tarttui kapteenin oikeaan käteen ja kostutti viljavina vuotavilla kyynelillään sitä peittävää rautahansikasta.
— Kaksi tuntiako? George virkkoi. Sen parempi, pelkäsin että saisin kärsiä kauemmin.
— Ei, se on mahdotonta, huusi Mergy nyyhkyttäen. George, sinä et saa kuolla. Veli ei voi kuolla veljen käden kautta.
— No, no, pysyhän rauhallisena, äläkä ravistele minua. Sinun jokainen liikahduksesi tuntuu minussakin. Nyt minulla ei ole kovin kovia tuskia, kunpahan ei tulisi tämän pahempaa… Niinhän se sanoi Zanykin kirkontornista pudotessaan.
Mergy istuutui patjan viereen, nojaten päätään polviinsa ja kätkien kasvonsa käsiinsä. Hän istui liikkumatonna ja kuin horroksiin vaipuneena, mutta aina jonkun ajan kuluttua vapisuttivat kouristuksen tapaiset nytkähdykset koko hänen ruumistaan kuumeen puistatusten tavoin, ja tuskallisena pusertui hänen rinnastaan esiin valituksia, jotka eivät ollenkaan tuntuneet mistään inhimillisestä olennosta lähteneiltä.
Kirurgi oli asettanut muutamia kääreitä vain verenvuotoa tyrehdyttääkseen, ja hän pyyhki hyvin kylmäverisesti koetinpuikkoaan.
— Kehoittaisin teitä heti tekemään viimeiset valmistuksenne, hän sanoi, jos tahdotte protestanttista pappia, niin niistä ei ole täällä puutetta. Jos pidätte enemmän katolilaisesta, niin kyllä teille sellainenkin annetaan. Näin juuri vastikään munkin, jonka meikäläiset ovat ottaneet vangiksi. Kas, tuolla hän juuri ripittää tuota katolilaista upseeria, joka tekee kuolemaa.
— Antakaa minulle juotavaa, sanoi kapteeni.
— Älkää millään muotoa juoko! silloin kuolette tuntia pikemmin.
— Tunti elämänaikaa ei ole viinilasin arvoinen. No niin, hyvästi tohtori; tässä on kupeellani eräs, joka odottaa teitä kärsimätönnä.
— Pitääkö minun lähettää teille munkki vai protestanttinen pappi?
— Ei kumpaakaan.
— Kuinka?
— Jättäkää minut rauhaan.
Kirurgi kohautti olkapäitään ja lähestyi Bévilleä.
— Partani kautta! hän huudahti, onpa siinä siisti haava. Nuo paholaisen vapaaehtoiset lyövät ihan silmittömästi.
— Paranenhan minä, eikö totta? kysyi haavoittunut heikolla äänellä.
— Hengittäkäähän vähän. Silloin kuului hyvin heikko vihellystä muistuttava ääni; sen synnytti ilma, joka virtasi yhtäaikaa ulos Bévillen rinnassa olevasta haavasta kuin suustakin, ja punaisena vaahtona tihkui verta haavasta.
Kirurgi vihelsi ikäänkuin jäljitelläkseen tätä omituista ääntä; sitten hän asetti kaikessa kiireessä kääreen haavalle, ja sanaakaan virkkamatta hän otti myttynsä ja hankkihe lähtemään. Sillävälin Bévillen silmät, kiiluen kuin kynttilät, seurasivat kaikkia tämän liikkeitä.
— No, tohtori? hän kysyi vapisevin äänin.
— Pankaa pillit pussiin, kirurgi vastasi kylmästi. Ja meni tiehensä.
— Voi onnetonta! kuolla näin nuorena! huudahti Béville-parka, antaen päänsä vaipua takaisin olkitukolle, mikä hänellä oli päänalaisena.
Kapteeni George pyysi juotavaa; mutta kukaan ei tahtonut hänelle antaa vesilasia pelosta että siten saattaisi jouduttaa hänen kuolemaansa. Omituista inhimillisyyttä, joka vaan pitentää kärsimyksiä! Samassa tulivat saliin haavoittuneita katsomaan La Noue ja kapteeni Dietrich sekä monta muuta upseeria. He pysähtyivät kaikki Georgen patjan ääreen, ja La Noue katseli, miekkansa kahvaan nojaten, vuoroon kumpaakin veljestä silmin, joissa kuvastui selvästi tämän surullisen näyn hänessä herättämä mielenliikutus.
Saksalaisen kapteenin vyöstä riippuva taskumatti veti Georgen huomion puoleensa.
— Kapteeni, hän virkkoi, tehän olette vanha sotilas?
— Kyllä, vanha sotilas minä olen. Ruudinsavu harmentaa parran pikemmin kuin vuodet. Minä olen kapteeni Dietrich Hornstein.
— Sanokaapa minulle, mitä te tekisitte, jos olisitte haavoittunut niinkuin minä?
Kapteeni Dietrich katseli haavoja kuin ainakin mies, joka oli tottunut niitä näkemään ja arvostelemaan miten vaarallisia ne olivat.
— Minä tekisin tilin omantuntoni kanssa ja pyytäisin aikalasillisen
Reinin viiniä, jos sitä vaan olisi mailla halmeilla.
— Mutta minä pyydän heiltä vain tilkkasen heidän huonoa La Rochellen viiniä, eivätkä nämä kaistapäät tahdo sitä minulle antaa.
Dietrich irroitti vyöstään taskumattinsa, joka oli hyvin iso, ja aikoi viedä sen haavoittuneen huulille.
— Mitä te teettekään, kapteeni! huusi yksi sotilaista; lääkäri sanoo, että hän kuolee paikalla, jos juo.
— Entäpä sitten? Saapahan edes vähän iloa ennen kuolemaansa. Kas tuossa, uljas ystäväni; hävettää vaan, kun ei ole parempaa viiniä teille tarjota.
— Te olette ritarillinen mies, kapteeni Dietrich, sanoi George juotuaan. Ojentaen sitten taskumatin naapurilleen, hän virkkoi: Entä sinä, Béville-parkani, etkö sinäkin tahdo myöntää minun olevan oikeassa?
Mutta Béville pudisti päätään mitään vastaamatta.
— Voi nyt! kun eivät vieläkään herkeä minua kiusaamasta! sanoi
George. Mitä! Eikö minun anneta kuolla rauhassa?
Hän näki protestanttisen papin tulevan luokseen raamattu kainalossa.
— Poikani, sanoi pappi, kun te nyt…
— Riittää! riittää! Tiedän kyllä mitä aiotte minulle sanoa, mutta se on turha vaiva. Olen katolilainen.
— Vai olet sinä katolilainen! huudahti Béville. Et siis enää olekaan jumalankieltäjä?
— Mutta ennenvanhaan teidät — pappi virkkoi — kasvatettiin reformeerattuun oppiin; ja tänä juhlallisena ja peloittavana hetkenä, kun valmistaudutte astumaan töiden ja omientuntojen Korkeimman Tuomarin eteen…
— Olen katolilainen. Paholaisen sarvien kautta! jättäkää minut rauhaan.
— Mutta…
— Kapteeni, ettekö ollenkaan sääli minua! Olette jo tehnyt minulle suuren palveluksen; pyydän teiltä vielä toista sellaista. Laittakaa niin, että saan kuolla tarvitsematta kuulla varoituspuheita ja ruikutuksia.
— Poistukaa, sanoi kapteeni papille; näettehän, ettei hän ole sillä tuulella, että tahtoisi teitä kuunnella.
La Noue antoi merkin munkille, joka tuli heti kuolevan luo.
— Tässä on teidän uskokuntanne pappi, hän sanoi kapteeni Georgelle; me emme pyri millään tavoin pakoittamaan omiatuntoja.
— Munkki tai pappi, menkööt hiiteen molemmatkin! vastasi haavoittunut.
Munkki ja protestanttinen pappi olivat kumpikin vuoteen vieressä, toinen sen toisella, toinen toisella puolen; ja he näyttivät olevan aikeissa ruveta kumpikin riitelemään kuolevaa itselleen.
— Tämä aatelismies on katolilainen, sanoi munkki.
— Mutta hän on protestantti syntyjään, sanoi pappi; hän kuuluu minulle.
— Mutta hänpä on kääntynyt katolilaiseksi.
— Hän tahtoo kuolla isiensä uskossa.
— Ripittäkää itsenne, poikani.
— Lausukaa uskontunnustuksenne, poikani.
— Eikö totta, tehän tahdotte kuolla hyvänä katolilaisena?
— Viekää pois tuo Antikristuksen lähettiläs! huusi pappi, joka tunsi läsnäolijain enemmistön olevan hänen puolellaan.
Hetipaikalla eräs sotilas, kiihkeä hugenotti, tarttui munkin köysivyöhön ja työnsi hänet syrjään huutaen hänelle:
— Ulos täältä, senkin kaljupää! senkin hirtehinen! Ei La Rochellessa ole enää pitkiin aikoihin veisattu messuja.
— Seis! sanoi La Noue, jos tämä aatelismies tahtoo ripittää itsensä, niin annan kunniasanani siitä, ettei kukaan tule häntä siitä estämään.
— Suuri kiitos, herra La Noue …, sanoi kuoleva heikolla äänellä.
— Voitte kaikki todistaa, sanoi munkki, että hän tahtoo ripittää itsensä.
— Ei! piru vieköön! en tahdo.
— Hän palajaa takaisin isiensä uskoon, huudahti pappi.
— En! tuhat tulimmaista! en! Jättäkää minut rauhaan kumpikin. Olenko jo kuollut, koska korpit jo riitelevät ruumiistani? En huoli en messuistanne en virsistänne.
— Pilkkaaja! huusivat molemmatkin keskenään vihamielisten uskontokuntien papit yhtaikaa.
— Kyllä sitä johonkin pitää uskoa, sanoi kapteeni Dietrich järkähtämättömän tyynesti ja rauhallisesti.
— Minä uskon … että te olette kunnon mies, ja vapautatte minut noista äkäpusseista… Niin, menkää tiehenne ja antakaa minun kuolla kuin koiran.
— Niin, kuole sitten kuin koira! sanoi pappi poistuen närkästyneenä ja kiukuissaan. Munkki teki ristinmerkin ja lähestyi Bévillen vuodetta.
La Noue ja Bernard de Mergy pysähdyttivät papin.
— Tehkää vielä viimeinen yritys, sanoi Mergy. Säälikää häntä, säälikää minua!
— Kapteeni, sanoi La Noue kuolevalle, uskokaa vanhaa soturia, sellaisen miehen kehoitukset, joka on Jumalalle lupautunut, voivat kuolevan viimeisille hetkille suoda lievitystä. Älkää kallistako korvaanne syntisen koreuden kehoituksille, älkääkä syöskö uhmailullanne sieluanne kadotukseen.
— Herra La Noue, vastasi kapteeni, en ole tänään ajatellut kuolemaa suinkaan ensi kerran. En tarvitse kenenkään kehoituksia tai varoituksia siihen valmistautuakseni. En ole koskaan suvainnut uhmailua, tällä hetkellä vähemmän kuin konsanaan. Mutta piru vieköön! Nyt saan vain kuulla heidän lörpötyksiään.
Pappi kohautti olkapäitään. La Noue huokasi. Molemmatkin poistuivat hitain askelin ja pää painuksissa.
— Toveri, sanoi Dietrich, kyllä teillä täytyy olla helvetilliset tuskat, kun puhutte niinkuin nyt puhutte?
— Kyllä, kapteeni, minä kärsin niin tulen vietävästi.
— Silloin toivon, ettei hyvä Jumala ota pahakseen teidän sanojanne, jotka niin vietävästi tuntuvat jumalanpilkalta. Mutta kun on luodinreikä läpi ruumiin, niin perhana vieköön! kyllä silloin on lupa vähän kiroillakin lohdutuksekseen.
George hymyili ja tarttui taas taskumattiin.
— Maljanne, kapteeni! Te olette paras sairaanhoitaja, minkä haavoittunut sotilas voi saada. Ja puhuessaan hän ojensi tälle kätensä.
Kapteeni Dietrich puristi sitä, osoittaen jotain liikutuksen merkkejä.
— Teufel! hän mutisi aivan hiljaa. Olisi se sentään, jos veljeni Hennig olisi katolilainen ja minä olisin häntä ampua romauttanut vatsaan!… Siinä nyt on Milan ennustuksen selitys.
— George, toveri hyvä, sanoi Béville valittavalla äänellä, sano minulle edes jotain. Me kuolemme kohta; se on peloittava hetki!… Vieläkö sinä ajattelet samalla tavalla kuin silloin, kun käännytit minut jumalankieltäjäksi?
— Aivan varmasti; rohkeutta vaan! muutaman hetken päästä meidän ei enää tarvitse kärsiä.
— Mutta tuo munkki puhuu minulle tulesta … paholaisista … mitä minä tiedän, minä?… Mutta minusta se kaikki ei tunnu oikein vakuuttavalta.
— Tyhmyyksiä kaikkityyni!
— Mutta jos se kuitenkin olisi totta?
— Kapteeni, teille minä testamenttaan haarniskani ja miekkani. Olisin suonut, että minulla olisi ollut jotain parempaa teille antaa tästä hyvästä viinistä, jota olette minulle juottanut niin auliisti.
— George, ystäväni, Béville taas puuttui puheeseen, olisi sentään kauhistuttavaa, jos se olisi totta, mitä hän sanoo … ijäisyys!
— Pelkuri!
— Niin, pelkuri … se on pian sanottu, mutta silloin on lupa olla pelkuri, kun on kysymyksessä ikuinen piina ja kärsimys.
— No niin! ripitä sitten itsesi.
— Pyydän sinua, sano minulle, oletko aivan varma siitä, ettei mitään helvettiä ole olemassa?
— Joutavia!
— Ei, vastaa minulle; oletko siitä ihan varma? Vakuuta minulle kunniasanallasi, ettei helvettiä ole olemassa.
— Minä en ole varma mistään. Jos perkele on olemassa, niin saammepahan nähdä, onko se hyvinkin musta.
— Kuinka! sinä et ole siitä varma?
— Ripitytä itsesi, sen sanon sinulle.
— Mutta sinä pilkkaat minua siitä.
Kapteeni ei voinut olla hymyilemättä; sitten hän sanoi vakavasti:
— Sinun sijassasi minä ripityttäisin itseni; sehän on aina varminta, ja kun on saanut ripin viimeisen voitelun, niin silloinhan sitä on valmiina kaiken varalta.
— No niin! Minä teen niinkuin sinäkin. Ripitytä sinä itsesi ensin.
— En.
— No, sano mitä sanot, mutta minä tahdon kuolla hyvänä katolilaisena. Kuulkaa, arvoisa isä! Antakaa minun lausua confiteor'ini[82] ja kuiskatkaa korvaani; sillä se on vähän unohtunut.
Bévillen ripityttäessä itseään kapteeni George ryyppäsi vielä kulauksen viiniä, sitten hän painoi päänsä kehnolle päänaluselleen ja ummisti silmänsä. Hän makasi rauhallisesti neljännestunnin ajan. Sitten hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja rupesi värisemään päästäen pitkän valituksen, jonka tuska pusersi esiin hänen rinnastaan. Luullen hänen heittävän henkensä Mergy parahti ääneensä ja kohotti hänen päätään. Kapteeni avasi heti silmänsä.
— Vieläkö? hän sanoi työntäen veljensä hiljaa luotaan. Minä rukoilen sinua, Bernard, rauhoitu.
— Voi George! George! Ja minun käteni on tuottanut sinulle kuoleman!
— Minkä sinä sille voit? Enhän ole ensimäinen ranskalainen, joka saa surmansa veljensä kädestä … enkä luule olevani viimeinenkään. Mutta en voi syyttää muita kuin yksin itseäni vain. Kun monsieur otti minut saatuaan minut vapautetuksi vankilasta, mukaansa, niin olin itsekseni vannonut, etten paljastaisi miekkaani… Mutta kun olin saanut tietää, että tuon Béville-paran kimppuun oli hyökätty … kun kuulin pyssyjen paukkeen, niin tahdoin päästä katsomaan tappelua likempää.
Hän pani silmänsä taas kiinni ja avasi ne jälleen pian sanoen
Mergy'lle:
— Rouva de Turgis on käskenyt minun sanoa sinulle, että hän aina rakasti sinua. — Ja kapteeni hymyili heikosti.
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hän kuoli neljännestunnin perästä, näyttämättä kärsivän kovin kovia tuskia. Muutaman minuutin perästä heitti Béville henkensä munkin sylissä, joka sittemmin vakuutti, että hän oli aivan selvään kuullut ilmassa enkelien ilohuudot, kun nämä korjasivat tämän katuvan syntisen sielun, kun taas maan alta perkeleet vastasivat siihen riemun ulvonnalla viedessään mukanaan kapteeni Georgen sielun.
Kaikista Ranskan historioista voi nähdä, kuinka La Noue läksi pois La Rochellesta, inhoon saakka tympeytyneenä kansalaissotaan ja omantuntonsa vaivaamana, joka soimasi häntä siitä, että hän taisteli kuningastaan vastaan; kuinka katolilaisten armeijan oli pakko luopua piirityksestä, ja kuinka neljäs rauha solmittiin, jota pian seurasi Kaarle IX:n kuolema.
Entä saattoiko Mergy lohduttautua? Ottiko Diana itselleen uuden rakastajan? — Sen jätän lukijan ratkaistavaksi, joka siten saa päättää romaanin mielensä mukaan.