ELÄVÄ VAI KUOLLUT?
I
Saradasankarin, Ranihatin zemindarin talossa asuvalla leskivaimolla ei ollut ketään sukulaisia isänsä perheestä. He olivat kuolleet toinen toisensa jälkeen. Miehensäkään suvussa hänellä ei ollut ketään, jota olisi voinut nimittää omaiseksensa, ei puolisoa eikä poikaa. Hänen lankonsa Saradasankarin lapsi oli hänen lemmikkinsä. Pitkät ajat lapsen syntymän jälkeen äiti oli ollut kovin sairas, ja täti, leskivaimo Kadambini, oli sitä hoitanut. Kun nainen hoitaa ja kasvattaa toisen lasta, niin hän kiintyy siihen sitäkin lujemmin, koska hänellä ei ole oikeutta vaatia sitä omaksensa — ei mitään sukulaisuuden oikeutta, vaan yksinomaan rakkauden oikeus. Rakkaudella ei ole oikeuttansa osoittaessaan sellaista todistetta, jonka yhteiskunta hyväksyy; se vain vaalii sitäkin kiihkeämmin elämänsä epävarmaa aarretta. Niinpä kohdistuikin lesken koko patoutunut rakkaus tuohon pieneen lapseen. Eräänä sraban-kuun yönä Kadambini äkkiä kuoli. Jostakin syystä hänen sydämensä syke taukosi. Kaikkialla muualla maailmassa asiat kulkivat kulkuansa, mutta tuossa lempeässä, rakkaudestansa kärsivässä povessa ajan kello oli ainiaaksi seisahtunut.
Poliisitutkinnon ikävyyksien välttämiseksi isännän neljä bramaanipalvelijaa lähtivät muitta mutkitta viemään ruumista poltettavaksi. Ranihatin polttopaikka on erittäin etäällä kylästä. Siellä oli suuren vesisäiliön vieressä maja, lähellä sitä valtava viikunapuu eikä mitään muuta. Aikaisemmin oli seudun halki virrannut joki, joka nyt oli ihan kuivunut, ja osa sen uomaa oli padottu kuolinmenoissa käytettäväksi altaaksi. Kansa piti allasta virran osana ja kunnioitti sitä sellaisenaan.
Tuotuaan ruumiin majaan miehet istuutuivat odottamaan polttopuuta.
Aika tuntui niin pitkältä, että kaksi heistä levottomaksi käyden lähti
katsomaan, missä se viipyi. Nitain ja Gurutsaranin mentyä Bidhu ja
Banamali jäivät ruumista vartioimaan.
Oli pimeä sraban-kuun yö. Tähdettömällä taivaalla aaltosi sankka pilvimeri. Miehet istuivat äänettöminä pimeässä huoneessa. Heidän tulitikkunsa ja lamppunsa eivät kelvanneet mihinkään. Tulitikut olivat kosteat, joten ne kaikista ponnistuksista huolimatta eivät syttyneet, ja lyhdyt sammuivat. Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi toinen: "Kuulehan, veikko, tupakka ei nyt tekisi pahaa. Unohdimme ottaa mukaan kiireissämme."
Toinen vastasi: "Minä voin juosta hakemaan kaikkea mitä tarvitsemme."
Bidhu, joka hyvin ymmärsi, miksi Banamali tahtoi lähteä [hän pelkäsi aaveita, sillä polttopaikalla uskotaan kummittelevan], virkkoi: "Sen kyllä uskon. Ja minun kaiketi pitää sillävälin istua täällä yksinäni!"
Keskustelu taukosi jälleen. Viisi minuuttia tuntui kokonaiselta tunnilta. He kiroilivat mielessään toisia, jotka olivat lähteneet polttopuuta hakemaan, ja alkoivat ajatella, että he istuivat jaarittelemassa jossakin miellyttävässä nurkassa. Hiljaisuutta rikkoi ainoastaan lammelta kuuluva sammakkojen ja sirkkojen lakkaamaton ääntely. Sitten heistä yht'äkkiä tuntui siltä, kuin vuode olisi hieman liikahtanut ruumiin kääntyessä toiselle kyljelle. Bidhu ja Banamali vapisivat ja mutisivat: "Ram, Ram." Huoneessa kuului syvä huokaus. Samassa vartijat syöksyivät ulos majasta ja lähtivät juoksemaan kohti kylää.
Suunnilleen kolme mailia juostuansa he kohtasivat toverit, jotka palasivat lyhtyinensä. He olivat tosiaankin olleet savuttelemassa eivätkä tuoneet tikkuakaan mukanansa, selittiväthän vain, että puu oli jo kaadettu ja että halot tuodaan kohta, kun on ehditty se hakata. Bidhu ja Banamali sitten kertoivat, mitä heille oli majassa tapahtunut. Nitai ja Gurutsaran ivailivat ja vihoissaan soimasivat Bidhua ja Banamalia tehtävänsä jättämisestä.
Kaikki neljä palasivat viipymättä majalle. Astuessaan sisään he kohta huomasivat, että ruumis oli tiessään; vain tyhjät paarit olivat paikoillansa. Miehet tuijottelivat toisiinsa. Oliko sakaali voinut käydä sen sieppaamassa? Mutta eihän ollut vaateriepuakaan missään. Ulos astuttuansa he havaitsivat majan edustalle kerääntyneessä mudassa pienten naisenjalkojen verekset jäljet. Saradasankar ei ollut mikään typerä mies, joten heillä tuskin oli toiveita saada hänet uskomaan tätä aavetarinaa. Pitkien keskustelujen jälkeen miehet senvuoksi päättelivät olevan parasta sanoa, että ruumis oli poltettu.
Kun sitten aamupuolella saapuivat polttopuuta tuovat miehet, niin sanottiin, että heidän viivyttelynsä vuoksi työ oli jo suoritettu heitä odottamatta; majasta muka oli sentään löytynyt halkoja sen verran. Kukaan ei johtunut sitä epäilemään, koska kuollut ruumis ei suinkaan ole sellainen kalleus, että kenenkään tekee mieli sitä varastaa.
II
Jokainen tietää, että vaikka ei olekaan elonmerkkejä, elämä sittenkin usein salaa kytee ja voi syttyä uudelleen ruumiissa, joka näyttää kuolleelta. Kadambini ei ollut kuollut; hänen elämänsä koneisto vain oli jostakin syystä äkkiä seisahtunut.
Tajuisuuden palatessa hän havaitsi ympärillänsä sankan pimeyden. Häntä kummastutti se, ettei hän maannut tavallisessa paikassaan. Hän huusi sisartansa, mutta pimeästä ei kuulunut vastausta. Istumaan noustuansa hän kauhistuen muisti kuolinvuoteensa, äkillisen kivun rinnassa ja alkavan tukehduttavan tunnon. Vanhempi käly oli lämmittämässä maitoa lapselle, kun Kadambini pyörtyi ja vaipui vuoteeseen lausuen tukahtuvin äänin: "Sisar, tuo lapsi tänne. Minua kovin ahdistaa." Sitten kaikki mustui, niinkuin mustuu vihko mustepullon kaatuessa. Kadambinin muisti ja tajunta ja kaikki maailmankirjan kirjaimet yht'äkkiä hämärtyivät. Leski ei kyennyt muistamaan, oliko lapsi suloisella rakkauden äänellä huutanut "Tätiä" kuin viimeistä kertaa, vai eikö; hän ei voinut muistaa, oliko maailmasta lähtiessään — kuten tiesi: kuoleman loputtomalle ja tuntemattomalle matkalle — saanut hellyyden suoman lähtölahjan, rakkauden matkarahan hiljaisuuden maahan siirtyessään. Aluksi hän luultavasti piti yksinäistä pimeätä suojaa Tuonen asumuksena, missä ei ole mitään nähtävissä, ei mitään kuultavissa, ei mitään muuta tekemistä kuin ikuinen valvominen. Mutta kun sitten kylmä, kostea tuuli puhalsi avoimesta ovesta ja hän kuuli sammakkojen kurnutuksen, niin hänen mieleensä palautuivat eloisina muisteloina kaikki hänen lyhyen elämänsä sadeajat, ja hän tunsi olevansa maan sukua. Sitten välkähti salama, ja hän näki altaan, viikunapuun, laajan tasangon ja etäiset puut. Hän muisti, kuinka oli toisinaan tullut täyden kuun aikana kylpemään tuohon altaaseen ja kuinka kammottavalta kuolema oli tuntunut, kun hän oli nähnyt ruumiin polttopaikalla.
Hänen ensimmäisenä ajatuksenansa oli palata kotiin. Mutta sitten hän asiaa harkitsi: "Minä olen kuollut. Kuinka voinkaan palata kotiin? Se tuottaisi heille onnettomuutta. Minä olen lähtenyt elävien valtakunnasta. Minä olen oman itseni haamu!" Ellei ollut niin laita, mietti hän, niin kuinka hän olisikaan päässyt pois Saradasankarin hyvinvarjellusta zenanasta ja joutunut keskiyön aikaan tälle etäiselle ruumiinpolttopaikalle? Ja ellei hänen kuolinmenojansa olisi suoritettu loppuun, minne olivatkaan joutuneet ne miehet, joiden piti hänet polttaa? Hänen mieleensä muistui kuolemanhetki Saradasankarin kirkkaasti valaistussa talossa, ja nyt hän havaitsi olevansa yksin tällä etäisellä, autiolla, synkällä polttopaikalla. Hän ei varmaankaan kuulunut maan asujainten joukkoon! Hän oli epäilemättä kauhun, pahan enteen luomus, oma haamunsa!
Tuo ajatus katkaisi kaikki häntä maailmaan liittävät siteet. Hän tunsi olevansa ihmeen voimakas, rajattoman vapaa. Hän voi tehdä mitä tahtoi, lähteä minne halusi. Tämän uuden ajatuksen hurjasti haltioittamana hän syöksyi ulos majasta kuin tuulenpuuska ja seisoi polttopaikalla. Kaikki häpeän ja pelon rippeetkin olivat hänestä hävinneet.
Mutta hänen yhä kauemmaksi astellessaan hänen jalkansa väsyivät ja hänen ruumiinsa herpoutui. Tasanko levisi loppumattomiin; siellä täällä oli riisipeltoja, ja hän havaitsi toisinaan kahlaavansa polvia myöten vedessä.
Päivän alkaessa sarastaa hän kuuli muutaman linnun tirskuvan etäisten talojen luona kasvavissa bambupensaikoissa. Sitten hänet valtasi kauhu. Hän ei tietänyt, millaisessa uudessa suhteessa hän oli maahan ja eläviin ihmisiin. Tasangolla, polttopaikalla ollessaan, maaliskuisen yön pimeässä, hän oli ollut peloton oman valtakuntansa alamainen. Päivänvalossa nähdyt ihmisasunnot saivat hänet pelon valtaan. Ihmiset ja haamut pelkäävät toisiansa, koska heidän heimonsa asuvat Tuonenvirran vastakkaisilla rantamilla.
III
Hänen vaatteensa olivat loan peittämät, öinen vaellus ja omituiset mietteet olivat tehneet hänet mielipuolen näköiseksi; hän näytti tosiaankin sellaiselta, että ihmiset olisivat voineet häntä säikähtää ja lapset heitellä kivillä tai juosta tiehensä. Onneksi oli ensimmäinen hänen näkijänsä eräs vaeltaja. Hän astui luo ja virkkoi: "Äiti, sinä näytät kunnianarvoiselta naiselta. Minne oletkaan menossa yksinäsi ja tuossa asussa?"
Kadambini, joka ei kyennyt keräämään ajatuksiansa, tuijotti häneen ääneti. Hän ei voinut käsittää olevansa yhä kosketuksissa maailman kanssa ja näyttävänsä kunnianarvoiselta naiselta, enempää kuin sitäkään, että vaeltaja voi häneltä jotakin tiedustella.
Mies virkkoi jälleen: "Tulehan, äiti, minä vien sinut kotiin. Sanohan, missä asut."
Kadambini mietti. Appelaan palaaminen olisi ollut mieletöntä, ja hänellä ei ollut isänkotia. Sitten hänen mieleensä muistui nuoruusajan ystävätär. Hän ei ollut Dzhogmajaa nähnyt nuoruusiän jälkeen, mutta he olivat silloin tällöin kirjoittaneet toisillensa. Toisinaan he olivat kiistelleet, kuten luonnollista olikin, koska näet Kadambini tahtoi tehdä ilmeiseksi, että hänen Dzhogmajaan kohdistuva rakkautensa oli rajaton, hänen ystävättärensä sitävastoin valittaessa, ettei Kadambini rakastanut yhtä hartaasti kuin hän. Molemmat uskoivat varmasti, että olisivat erottamattomat, jos kerran toisensa kohtaisivat.
Kadambini vastasi vaeltajalle: "Minä tahdon lähteä Sripatin taloon
Nisindapuriin."
Koska vaeltaja oli menossa Kalkuttaan, niin Nisindapur oli hänen matkansa varrella, joskaan ei aivan lähellä. Hän siis vei Kadambinin Sripatin taloon, ja ystävättäret kohtasivat jälleen toisensa. Aluksi he eivät toisiansa tunteneet, mutta vähitellen kummankin silmiin alkoivat kuumottaa lapsuusiän piirteet.
"Sepä oiva onni!" virkkoi Dzhogmaja. "En ole voinut uneksiakaan, että sinut vielä näkisin. Mutta miten oletkaan tänne tullut, sisar? Appesi väki ei varmaankaan ole sallinut sinun lähteä!"
Kadambini vaikeni ja virkkoi vihdoin: "Sisar, älä kysele mitään apestani. Suo minulle jokin nurkka huoneessasi ja pidä minua palvelijattarenasi; minä suoritan sinun töitäsi."
"Mitä?" huudahti Dzhogmaja. "Minäkö pitäisin sinua palvelijanani! Sinähän olet paras ystäväni, olet minun — —" ja niin edespäin ja niin edespäin.
Samassa astui huoneeseen Sripati. Kadambini tuijotti häneen hetkisen ja lähti sitten ulos hitain askelin. Hän jätti päänsä verhoamatta eikä osoittanut vähintäkään häveliäisyyden eikä kunnioituksen merkkiä. Dzhogmaja pelkäsi miehensä voivan senvuoksi suhtautua ystävättäreen ennakkoluuloisesti ja aloitti taitavan selityssarjan. Mutta Sripati, joka mielellään yhtyi kaikkeen, mitä Dzhogmaja sanoi, keskeytti hänen juttunsa ja jätti vaimonsa mieleen ikävän tunnon.
Kadambini oli tullut, mutta hän ei ollut enää samanlainen olento kuin hänen ystävättärensä: heitä oli kuolema erottamassa. Hän ei voinut seurustella tutunomaisesti toisten kanssa, niin kauan kuin hänen oma olemassaolonsa sai hänet hämmingin valtoihin ja tajuisuus säilyi. Kadambini usein silmäili Dzhogmajaa mietteisiinsä vaipuneena. Hän ajatteli: "Hänellä on miehensä ja työnsä, hän elää maailmassa, joka on ylen etäällä minun maailmastani. Hän tuntee kiintymystä ja suorittaa velvollisuuksiansa niinkuin maailman asujaimet ainakin, mutta minä olen tyhjä varjo. Hän asuu elävien joukossa; minä olen ikuisuudessa."
Dzhogmaja tunsi hänkin olonsa epämieluisaksi, mutta ei kyennyt selvittämään, mistä syystä. Naiset eivät rakasta sitä, mikä on salaperäistä, sillä vaikka epävarmuus voidaankin muuntaa runoudeksi, sankarillisuudeksi tai oppineisuudeksi, sitä kumminkaan ei käy ottaminen lukuun taloustoimissa. Jos siis nainen ei kykene jotakin asiaa ymmärtämään, niin hän sen joko hävittää ja unohtaa tai muovaa sen uudestaan omiin tarkoituksiinsa soveltuvaksi; ellei hänen onnistu tavalla tai toisella sitä käsitellä, niin hän suuttuu siihen. Mitä suuremmaksi kävi Kadambinin hajamielisyys, sitä kärsimättömämmin kohteli häntä Dzhogmaja, joka ihmetellen itseltänsä kyseli, mikä murhe hänen sieluansa painoi.
Sitten ilmeni uusi vaara: Kadambini pelkäsi itseänsä, mutta ei kyennyt itseänsä pakenemaan. Ne, jotka pelkäävät aaveita, pelkäävät niitä, jotka ovat heidän takanansa; siellä, minne heidän katseensa ei ulotu, asuu pelko. Mutta Kadambinin suurin pelko asui hänessä itsessään, sillä hän ei pelännyt mitään ulkonaista. Öisen kuolonhiljaisuuden vallitessa, yksin huoneessa ollessaan, hän kiljaisi; iltaisin, kun hän näki varjonsa lampun valossa, hänen koko ruumiinsa vapisi. Hänen pelokkuutensa nähdessään kaikki muutkin talon asujaimet joutuivat eräänlaisen pelontuskan valtaan. Palvelijat ja Dzhogmaja itse alkoivat nähdä aaveita.
Kerran, keskiyön aikaan, Kadambini tuli itkien makuusuojastansa ja valitteli Dzhogmajan ovella: "Sisareni, sisareni, salli minun maata jalkojesi edessä! Älä jätä minua yksin!"
Dzhogmaja oli yhtä suuttunut kuin peloissaankin. Hänen teki mieli heti ajaa Kadambini pois talosta. Uutterasti ponnisteltuansa hyväluontoisen Sripatin onnistui saada vieras rauhoittumaan ja pysymään viereisessä huoneessa.
Seuraavana päivänä Sripati sai odottamatta käskyn saapua vaimonsa huoneisiin. Dzhogmaja alkoi häntä kovin soimata: "Sinäkö luulet mies olevasi? Vaimo karkaa appensa talosta ja saapuu sinun luoksesi; kuluu kuukausi, ja sinä et ole viitannutkaan siihen suuntaan, että hänen on poistuttava, etkä ole tietääkseni ilmaissut vähintäkään paheksumista sen johdosta. Olen iloinen, jos suvaitset selittää kantasi. Te miehet olette kaikki yhdenlaisia."
Useimmat miehet tuntevat niin harkitsematonta vaimoihinsa kohdistuvaa kiintymystä, että suostuvat vapaaehtoisesti tunnustamaan olevansa väärässä. Vaikka Sripati olikin valmis Dzhogmajan ruumiin nimessä vannomaan, ettei hänen avuttomaan, mutta kauniiseen Kadambiniin kohdistamansa ystävällinen mielenkiinto ollut hitustakaan suurempi kuin sen sopi olla, hän ei kumminkaan kyennyt sitä käyttäytymisellänsä todistamaan. Hän arveli, että tuota hylättyä leskeä oli appelassa kohdeltu tylysti, koska hän ei ollut voinut sitä oloa kauemmin sietää, vaan oli pakostakin etsinyt suojaa hänen luotansa. Kuinka hän voikaan sysätä pois luotansa onnettoman, jolla ei ollut isää eikä äitiä? Niin puhuttuansa hän jätti asian sikseen, sillä hänellä ei ollut halua kiusata Kadambinia esittämällä hänelle epämieluisia kysymyksiä.
Niin ollen hänen vaimonsa yritti toisella tavalla hyökätä haluttoman herransa kimppuun, kunnes viimeksimainittu vihdoin havaitsi, että hänen täytyi rauhansa vuoksi kirjoittaa muutama sana Kadambinin apelle. Sitten hän arveli, ettei kirje johtaisi tyydyttävään tulokseen, päätti lähteä Ranihatiin ja toimia sen mukaan, mitä sai kuulla.
Sripati lähti, ja Dzhogmaja puolestaan sanoi Kadambinille:
"Ystäväiseni, on tuskin soveliasta, että jäät tänne pitemmäksi ajaksi.
Mitä sanovatkaan ihmiset?"
Kadambini silmäili Dzhogmajaa juhlallisen jäykästi ja virkkoi: "Mitä minä ihmisistä?"
Dzhogmaja hämmästyi. Sitten hän lausui käskevästi: "Jos sinä et ihmisistä välitäkään, niin meidän täytyy. Kuinka voimmekaan puolustaa sitä, että pidätämme luonamme toiseen perheeseen kuuluvaa naishenkilöä?"
Kadambini kysyi: "Missä on minun appi-isäni talo?"
"Kirottua!" ajatteli Dzhogmaja. "Mitähän tuo kurja nainen tämän jälkeen sanoo?"
Kadambini virkkoi erittäin hitaasti: "Mitä onkaan minulla tekemistä teidän kanssanne? Kuulunko minä maahan? Te nauratte, itkette, rakastatte; jokainen tempaa itselleen omansa ja yrittää sitä varjella, minä vain katselen. Te olette ihmisiä, minä olen vain varjo. Minä en voi käsittää, miksi Jumala on jättänyt minut tähän teidän maailmaanne."
Hänen katsantonsa ja puheensa olivat niin omituiset, että Dzhogmaja ymmärsi hänen tarkoituksistansa jotakin, joskaan ei kaikkea. Kykenemättä häntä karkoittamaan luotansa tai enempää häneltä kyselemään hän lähti pois ajatuksiensa rasittamana.
IV
Kello oli suunnilleen kymmenen illalla, kun Sripati palasi Ranihatista. Maankamara hukkui sadetulviin. Näytti siltä, kuin sade ei lakkaisi milloinkaan ja kuin yö olisi loppumaton.
Dzhogmaja kysyi: "Mitä kuuluu?"
"Minulla on paljonkin kerrottavaa, maltahan hieman."
Sen sanottuaan Sripati vaihtoi vaatteita ja istui illallispöytään; sitten hän paneutui pitkäkseen ja sytytti piippunsa.
Hänen vaimonsa ei kyennyt kauemmin hillitsemään uteliaisuuttansa, astui miehensä makuusijan luo ja kysyi: "Mitä olet saanut tietää?"
"Että sinä olet varmaan erehtynyt."
Dzhogmaja ärtyi. Naiset eivät erehdy milloinkaan, ja jos erehtyvätkin, niin ymmärtäväinen mies ei virka asiasta mitään; hänen on paras ottaa se omaksi syyksensä. Dzhogmaja tiuskaisi: "Suvaitsetko sanoa, miten on laita?"
Sripati vastasi: "Se nainen, jonka olet ottanut taloosi, ei ole sinun
Kadambinisi."
Tuon kuullessaan vaimo kovin kiukustui, varsinkin kun hänen miehensä sen sanoi. "Mitä! Enkö minä tunne omaa ystävätärtäni? Pitääkö minun kääntyä sinun puoleesi saadakseni hänestä selkoa? Oletpa viisas, tosiaankin!"
Sripati huomautti, ettei ollut tarpeen kiistellä hänen viisaudestansa. Hän voi todistaa mitä oli sanonut. Dzhogmajan Kadambini oli varmasti kuollut.
Dzhogmaja vastasi: "Kuulehan! Sinä olet varmaan pahoin erehtynyt. Olet käynyt jossakin toisessa talossa tai sekoitat kuulemasi asiat. Kuka sinun käski sinne lähteä? Kirjoita kirje, niin juttu selviää."
Sripatia kovin loukkasi, ettei hänen vaimonsa luottanut hänen käytännöllisiin kykyihinsä; hän esitti kaikenlaisia todisteita, mutta tuloksetta. Keskiyön aikaan he yhä väittelivät. Vaikka he molemmat nyt olivat yhtä mieltä siitä, että Kadambini oli saatava pois talosta, vaikka Sripati uskoi vieraan koko ajan pettäneen hänen vaimoansa uskottelemalla olevansa hänen tuttavansa ja vaikka Dzhogmaja piti häntä prostituoituna, ei kumpikaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi. Vähitellen he alkoivat puhua niin äänekkäästi, että unohtivat Kadambinin nukkuvan viereisessä huoneessa.
Toinen sanoi: "Olemmepa sievässä pinteessä! Minä sanon sinulle, että kuulin sen omin korvin!" Siihen vastasi toinen vihaisesti: "Mitä minä siitä huolin? Näenhän minä omilla silmilläni, eikö totta?"
Vihdoin virkkoi Dzhogmaja: "Hyvä. Sano minulle, milloin Kadambini on kuollut." Hän ajatteli, että jos voisi keksiä ristiriitaisuutta kuolinpäivän ja jonkin Kadambinin lähettämän kirjeen päiväyksen välillä, niin hän voisi todistaa Sripatin erehtyneen.
Sripati mainitsi Kadambinin kuolinpäivän, ja he havaitsivat kumpikin, että vieras oli saapunut seuraavana päivänä heidän luoksensa. Dzhogmajan sydän vavahteli, ja Sripatikaan ei ollut ihan levollinen.
Samassa ovi aukeni; kostea tuuli puhalsi huoneeseen ja sammutti lampun.
Pimeys syöksyi sisään ja täytti koko talon. Kadambini seisoi huoneessa.
Kello oli suunnilleen yksi, ja sade valui ulkona virtoinaan.
Kadambini lausui: "Ystäväni, minä olen Kadambini, mutta en enää elä.
Minä olen kuollut."
Dzhogmaja kiljaisi kauhistuneena; Sripati ei kyennyt mitään sanomaan.
"Mitään muuta pahaa minä kumminkaan en ole sinulle tehnyt. Minulla ei ole yhtään asuinsijaa elävien, mutta ei myöskään kuolleiden seassa. Voi, minne menenkään?" Hän itki, ikäänkuin olisi tahtonut herättää rankkasateisena yönä nukkuvan Luojan, ja kysyi jälleen: "Voi, minne menenkään?"
Niin sanoen Kadambini jätti ystävättärensä, joka vaipui tainnoksiin pimeässä huoneessaan, ja lähti maailmalle etsimään olopaikkaansa.
V
On vaikea sanoa, kuinka Kadambini pääsi Ranihatiin. Aluksi hän ei näyttäytynyt kenellekään, vaan vietti koko päivän erään temppelin raunioissa, nähden polttavaa nälkää. Sateisena, pimeänä iltapäivänä, ihmisten kyyhöttäessä asunnoissaan uhkaavaa rajusäätä peläten, Kadambini lähti liikkeelle. Hänen sydämensä vapisi hänen saapuessaan appensa taloon, ja kun hän astui sisään, verhoten kasvonsa tiheällä harsolla, ei kukaan ovenvartijoista häntä estänyt. He näet luulivat häntä palvelijaksi. Sade virtasi taukoamatta, ja tuuli ulvoi.
Talon emäntä, Saradasankarin vaimo, pelasi parhaillaan korttia leskeytyneen sisarensa kanssa. Keittiössä oli palvelijatar, makuukammiossa lepäsi sairas lapsi. Kadambini astui huoneeseen kenenkään huomaamatta. En tiedä, miksi hän oli tullut appensa taloon. Hän ei tietänyt sitä itsekään, hänestä vain tuntui siltä, että hän halusi nähdä jälleen lapsensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne täältä lähtisi ja mitä tekisi.
Valaistussa huoneessa hän näki lapsen nukkumassa, kätöset nyrkkiin puserrettuina, ruumis kuumeen kalvamana. Kunpa hän vain saisi painaa tuon pienen kiusatun povellensa! Sitten hän johtui kohta ajattelemaan: "Minä en ole olemassa. Kukapa sen näkisi? Hänen äitinsä pitää seurasta, pitää jaarittelusta ja korttipelistä. Koko sen ajan, jona lapsi oli jätetty minun huostaani, hän itse oli ihan huoleton eikä välittänyt hänestä vähääkään. Kuka hoitaa lasta nyt niinkuin minä sitä hoidin?"
Lapsi käänsi kylkeä ja huudahti unenhorroksessa: "Täti, anna minulle vettä!" Lemmikki ei ollut vielä unohtanut tätiänsä! Kadambini kaatoi nopeasti lasiin vettä, otti lapsen syliinsä ja antoi sille juotavaa.
Vielä nukkuessaan lapsi ei pitänyt ollenkaan eriskummallisena asiana, että tuttu käsi tarjosi hänelle vettä. Mutta kun Kadambini oli sammuttanut pienokaisen polttavan janon, suudellut sitä ja alkanut jälleen uneen tuutia, niin se heräsi ja syleili häntä. "Oletko sinä kuollut, täti?" kysyi lapsi.
"Olen, kultaseni."
"Ja olet tullut takaisin? Älä enää kuole."
Ennenkuin hän ehti vastata, tapahtui onnettomuus. Eräs palvelijattarista kantoi sisään sago-kulhoa, pudotti sen käsistään ja syöksyi permantoon. Melun kuullessaan hänen emäntänsä jätti kortit ja tuli huoneeseen. Hän seisoi siinä kuin puupatsas kykenemättä pakenemaan enempää kuin puhumaankaan. Tuon kaiken nähdessään lapsikin kauhistui ja parahti itkemään: "Mene pois, täti, mene pois!"
Nyt Kadambini vihdoin ymmärsi, ettei ollut kuollut. Vanha huone, vanhat esineet, sama pienokainen, sama rakkaus, kaikki muuttui jälleen eläväksi, entiselleen. Ystävättärensä talossa hän oli tuntenut, että hänen lapsuutensa leikkikumppani oli kuollut. Lapsensa huoneessa hän tiesi, ettei poikasen "täti" ollut suinkaan kuollut. Hän virkkoi tuskaisin äänin: "Sisar, miksi minua pelkäät? Näethän, että olen ihan entiseni."
Hänen kälynsä ei voinut sietää enempää, vaan vaipui tainnoksiin. Itse Saradasankar tuli hänkin zenanaan. Hän lausui kätensä ristiin laskien: "Teetkö oikein? Satis on ainoa poikani. Miksi näyttäydyt hänelle? Emmekö me ole sukulaisiasi? Sinun mentyäsi hän on riutunut riutumistaan; hän huutaa yöt päivät: 'Täti! Täti!' Sinä olet lähtenyt maailmasta; murra nuo sinua maailmaan sitovan lemmen kahleet. Me suoritamme kuolinmenot kaikella kunnialla."
Kadambini ei voinut sietää enempää. Hän virkkoi: "Enhän minä ole kuollut, minä en ole kuollut. Kuinka saankaan teidät vakuutetuiksi siitä, etten ole kuollut? Minä elän, elän!" Hän nosti lattiasta pronssiastian ja iski sillä otsaansa. Veri virtasi hänen silmäkulmastansa. "Näettekö!" huudahti hän. "Minä elän." — Saradasankar seisoi siinä kuin kuvapatsas, lapsi kirkui peloissaan, ja molemmat pyörtyneet naiset lepäsivät liikahtamatta.
Sitten Kadambini jälleen huusi: "Minä en ole kuollut, minä en ole kuollut", asteli zenanasta kaivolle johtavia portaita ja syöksyi veteen. Yläkerrassa oleva Saradasankar kuuli loiskahduksen.
Satoi rankasti koko yön, satoi seuraavan aamun hämärissä, satoi vielä keskipäivälläkin. Kadambini oli kuolemallansa todistanut, ettei ollut kuollut.