NAJANDZHURIN BABUT
I
Najandzhurin Babut olivat aikoinaan kuuluisia tilanomistajia. He olivat tunnetut ruhtinaallisesta tuhlaavaisuudestansa. He repäisivät irti Dakkan muslimin karhean reunan, koska se hankasi heidän ihoansa. He voivat kuluttaa tuhansia rupioita kissanpoikasen häämenoihin. Eräässä juhlatilaisuudessa heidän kerrotaan sytyttäneen lukemattomia lamppuja, jotta yö muuttuisi päiväksi, ja karistelleen taivaalta hopealankoja auringonvaloa jäljitellen. Tuo kalkki tapahtui ennen suurta tulvaa. Sitten tuli tulva. Näiden vanhanaikaisten Babujen keskuudessa, jotka noudattelivat ruhtinaallisia tottumuksiansa, perimysjärjestys ei voinut olla pitkäikäinen. Niinkuin lampusta jossa palaa liian monta sydäntä, öljy on pian lopussa, sammui heistäkin elämän voima ja valkeus.
Naapurimme Kailas Babu on tuon hävinneen ihanuuden viimeinen jäännös. Hänen ollessaan keskenkasvuinen oli perhe saavuttanut melkeinpä äärimmäisen alennuksensa tilan. Hänen isänsä kuollessa pidettiin vielä häikäisevän komeat kuolinmenot, ja sitten seurasi vararikko. Omaisuus myytiin velkojen suorittamiseksi. Se vähäinen määrä rahaa, mikä vielä jäi, oli aivan liian mitätön pitämään voimassa suvun vanhaa loistokkuutta.
Kailas Babu lähti Najandzhurista ja saapui Kalkuttaan. Hänen poikansa ei elänyt kauan tässä himmenneen loiston maailmassa. Hän kuoli jättäen jälkeensä ainoan tyttären.
Kalkuttassa me olemme Kailas Babun naapurit. Meidän perheemme historia on omituisella tavalla edellämainitun nimenomainen vastakohta. Minun isäni ansaitsi rahansa omin ponnistuksin ja piti kunnianansa olla kuluttamatta äyriäkään enempää kuin oli tarpeen. Hänen vaatteensa olivat kuin työmiehen ja samoin hänen kätensä. Hän ei milloinkaan taipunut tuhlailevan komeuden nojalla ansaitsemaan Babun arvonimeä, ja minä, hänen ainoa poikansa, tiedän olla hänelle siitä kiitollinen. Hän antoi minulle kaikkein parhaan kasvatuksen, joten minä kykenin raivaamaan itselleni tien maailmassa. Minä en pidä häpeänäni sitä tosiasiaa, että olen omin neuvoin tullut siksi, mikä olen. Tulenkestävän kassakaappini sisältämät setelit ovat minulle rakkaammat kuin tyhjässä perheenkirstussa lepäävä pitkä sukupuu.
Tuo lienee ollut syynä siihen, ettei minua miellyttänyt nähdä Kailas Babun kirjoittavan yleistä luottoa varten valtavia hänen vanhan Babu-maineensa vararikkoutuneen pankin maksettavia osoituksia. Minä otaksuin hänen halveksivan minua, koska isäni oli ansainnut rahansa omin käsin.
Minun olisi pitänyt havaita, ettei kukaan muu ollut Kailas Babulle nurjamielinen. Olisi tosiaankin ollut vaikea löytää sävyisämpää ukkoa kuin hän. Surussa ja ilossa hän oli aina läsnä ystävällisine pienine myötätunnonilmauksineen. Hän otti osaa kaikkiin naapuriensa juhlamenoihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Hänen tutunomainen hymynsä tervehti yhtä hyvin vanhaa kuin nuortakin. Hän oli väsymättömän kohtelias tiedustellessaan perheolojen yksityiskohtia. Ystäväin, jotka kohtasivat hänet kadulla, täytyi suostua siihen, että hän tarttui takinnappiin ja esitti pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä:
"Ystäväiseni, olipa hauskaa, että sinut tapasin. Hyvinkö jakselet? Kuinka voi Shashi? Entä Dada, voiko hänkin hyvin? Tiedätkö, minä kuulin vast'ikään, että Madhun poika on sairastunut, makaa kuumeessa. Kuinka hänen laitansa nyt lienee? Oletko kuullut? Entä Hari Tsharan Babu — en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin — toivon, ettei hän ole sairas. Kuinka on Rakkhalin laita? Ja tuota — tuota — kuinka voi perheenne naisväki?"
Kailas Babun vaatteet olivat aina aivan moitteettomat, vaikka hänen pukuvarastonsa olikin surkeasti rajoitettu. Hänellä oli tapana joka päivä tuulettaa ja pitää auringonpaisteessa paitojansa, liivejänsä, nuttujansa ja housujansa sekä vuodevaatteitansa ja sitä pientä mattoa jolla hän aina istui. Tuuletettuaan hän ne pudisteli, harjasi ja ripusti vaatenaulakkoihin. Ne muutamat huonekalut, jotka hänellä oli, saivat hänen pienen huoneensa sievännäköiseksi ja viittasivat siihen, että hänellä oli tarpeen tullen enemmänkin. Varsin usein, kun häneltä puuttui palvelijaa, hän sulki talonsa joksikin aikaa. Silloin hän omin käsin silitti liinavaatteitansa ja suoritti muitakin pieniä palvelusväen tehtäviä. Sitten hän jälleen avasi ovensa ja otti vastaan vieraitansa.
Vaikka Kailas Babu, kuten sanottu, oli menettänyt koko maaomaisuutensa, hänellä oli sentään eräitä perintökaluja jäljellä. Oli pieni hopeinen pirskotuspullo hajuvettä varten, ruusuöljyä sisältävä filigraanipullonen, pieni kultainen tarjotin, kallisarvoinen vanha hartiahuivi ja vanhanaikainen juhlapuku kunnianarvoisine turbaaneineen. Nämä esineet hän oli mitä suurimmalla vaivalla saanut pelastetuksi rahanlainaajien kynsistä. Hän toi ne esiin jokaisessa sopivassa tilaisuudessa yrittäen siten pelastaa Najandzhurin Babujen maailmankuulua arvokkuutta. Vaikka hän todellisuudessa olikin maailman vaatimattomin mies, piti hän kumminkin pyhänä arvollensa kuuluvana velvollisuutenaan jokapäiväisessä puheessaan sallia sukuylpeyden päästä vapaasti ilmenemään. Ystävät hyväntuulisesti häntä vielä yllyttivät saaden siitä itselleen suurta huvia.
Naapurit oppivat pian nimittämään häntä Thakur Dadaksi (isoisäksi). He kerääntyivät hänen luoksensa ja istuivat tuntikausia hänen seurassaan. Jottei hänelle siitä koituisi menoja, joku hänen ystävistänsä toi hänelle tupakkaa ja sanoi: "Kuulehan, Thakur Dada, minä sain tänä aamuna hieman tupakkaa, lähettivät sitä minulle Gajasta. Kas tässä, ottakaa ja koetelkaa, miellyttääkö se teitä."
Thakur Dada otti tupakan vastaan ja havaitsi sen erinomaiseksi. Sitten hän johtui kertomaan erinomaisesta tupakasta, jota oli aikoinaan poltettu Najandzhurissa ja joka oli ollut mahdottoman kallista.
"Mitäpä olisi", tapasi hän sanoa, "mitäpä olisi, jos tekin sitä kerran koettelisitte? Minulla on vielä jokin määrä jäljellä ja minä voin ottaa sen kohta käsille."
Jokainen tiesi, että jos ehdotukseen myöntyi, niin kaapin avain oli tavalla tai toisella joutunut hukkaan tai oli Ganesh, talon vanha palvelija, sen jonnekin pimittänyt.
"Ei voi olla milloinkaan varma", lisäsi ukko silloin, "minne kaikki joutuu, kun palvelijat pääsevät käsiksi. Ette voi uskoa, millainen houkko tuo minun Ganeshini on, mutta minulla ei ole sydäntä lähettää hänet menemään."
Ganesh oli aina valmis vastustelematta sietämään soimauksia, kun oli kysymyksessä suvun maine.
Joku läsnäolevista sanoi silloin tavallisesti: "Älä tuosta huoli, Thakur Dada. Voithan etsiä myöhemmin. Tämä tupakka, jota tässä poltamme, on kyllin hyvää. Toinen olisi liian väkevää."
Thakur Dada istuutui rauhoittuneena, ja juttelu jatkui.
Kun vieraat olivat poislähdössä, Thakur Dada saatteli heitä ovelle ja virkkoi siinä, kynnyksellä seisten: "Tässä muistaissani: milloinkas tulette kaikin aterialle luokseni?"
Joku meistä vastasi silloin: "Eipä ihan lähiaikoina, Thakur Dada, eipä ihan pian. Sovitaan päivästä tuonnempana."
"Aivan oikein", vastasi ukko. "Aivan oikein. On parasta odottaa, kunnes sateet tulevat. Nyt on liian kuuma. Runsas ateria, sellainen kuin minun teille tarjoamani, ei tällaisen sään vallitessa ole otollinen."
Mutta kun sitten sadeaika ehti, varoi jokainen muistuttamasta häntä lupauksestansa. Jos asia tuli puheeksi, niin joku ystävistä huomautti sievästi, että oli kovin hankalaa lähteä ulos sellaisen sään vallitessa ja että oli parempi odottaa, kunnes sateet olisivat ohi. Ja niin leikki jatkui.
Hänen kehno asumuksensa ei suuruudeltansa ollenkaan vastannut hänen arvoansa, ja me valittelimme asiaa hänen kerallansa. Ystävät vakuuttivat täysin ymmärtävänsä hänen vaikeutensa: oli melkein mahdotonta löytää Kalkuttasta kelvollista taloa. He olivat kaikin jo vuosikausia etsiskelleet hänelle sopivaa taloa, mutta minun tarvitsee tuskin lisätä, ettei yksikään ystävä ollut niin mieletön, että olisi jotakin löytänyt. Thakur Dada silloin huokasi syvään ja alistuvasti ja virkkoi: "Niinpä niin, saanen sittenkin koettaa tulla toimeen tässä asunnossa." Sitten hän lisäsi, iloisesti hymyillen: "Mutta tiedättekö mitä? Ystävistäni minä en voisi milloinkaan erota. Minun täytyy saada olla teidän läheisyydessänne. Se tosiaankin korvaa kaikki."
Jollakin tavoin minulla oli tuosta kaikesta erittäin syvä tunto. Varsinaisena syynä tyytymättömyyteeni lienee ollut se, että nuorelle henkilölle typeryys ilmenee pahimpana rikoksena. Kailas Babu tosin ei ollut nimenomaisesti typerä. Tavallisissa liikeasioissa jokainen kysyi mielellään hänen neuvoansa. Mutta kun tuli puheeksi Najandzhur, niin hänen puheistansa epäilemättä puuttui tervettä järkeä. Koska hupainen myötätunto esti kaikkia vastustamasta hänen mahdottomia väitteitänsä, niin hän ei niitä ollenkaan rajoittanut. Kun joku hänen kuultensa kertoeli Najandzhurin kunniakasta tarinaa sitä mielettömästi liioitellen, niin hän mitä vakavimpana hyväksyi kaikki eikä unissaankaan ajatellut kenenkään asioita epäilevän.
II
Yrittäessäni tässä eritellä niitä ajatuksia ja tunteita, joita Kailas Babu minussa herätti, huomaan vieläkin syvemmän syyn vastenmielisyyteeni. Koetan sitä selvitellä.
Vaikka olenkin rikkaan miehen poika ja olisin voinut tuhlata aikaani yliopistossa, työskentelin kumminkin niin uutterasti, että suoritin maisteritutkintoni Kalkuttassa aivan nuorella iällä. Moraalinen olemukseni oli moitteeton. Sitäpaitsi oli ulkonäköni niin edullinen, että jos olisin maininnut itseäni kauniiksi nuorukaiseksi, sellaista menettelyä olisi voitu pitää itsetunnon ilmauksena, mutta ei missään tapauksessa totuuden loukkaamisena.
Oli ilmeistä, että Bengalin neitosten vanhemmat pitivät minua erittäin soveliaana sulhaseksi. Minä olin itsekin täysin selvillä siitä asiasta ja olin päättänyt saavuttaa naimamarkkinoilla täyden hinnan itsestäni. Kuvaillessani mieleeni tulevaa valittuani minä näin varakkaan isän ainoan tyttären, ylen kauniin ja hienosti sivistyneen. Tarjouksia tuli läheltä ja kaukaa tulvimalla; suuria käteisiä rahasummia tarjottiin. Minä punnitsin näitä tarjouksia ankaran puolueettomasti oman arvostelukykyni herkässä vaa'assa. Mutta kukaan heistä ei soveltunut minulle. Runoilija Bhabavutin keralla minä tulin vakuutetuksi siitä, että "tämän maailman loputtoman ajan ja rajattoman avaruuden piirissä on vihdoin syntyvä eräs, joka on minun veroiseni". Mutta epävarmalta tuntui, oliko sellainen verraton olento jo olemassa tässä surkeassa nykyisessä ajassa ja nykyisen Bengalin rajoitetussa avaruudessa.
Sillävälin lauloivat toivehikkaat vanhemmat minun ylistystäni monissa äänilajeissa ja erilaisin rytmein.
Miellyttivätpä heidän tyttärensä minua tai eivät, joka tapauksessa oli osakseni tuleva harras kunnioitus minulle aina mieluinen. Minä totuin pitämään sitä minulle kuuluvana oikeutena, koska muka olin niin erinomainen. Meille opetetaan, että jumalat, vaikka kieltävätkin lahjansa kuolevaisilta, siitä huolimatta edellyttävät palvojiensa heitä hartaasti kunnioittavan ja ovat vihoissaan, jos jäävät sellaista uhria vaille. Minussa tämä jumalallinen katsantokanta oli voimallisesti kehittynyt.
Mainitsin jo, että Thakur Dadalla oli yksi ainoa pojantytär. Minä olin usein tytön nähnyt, mutta en ollut milloinkaan erehtynyt pitämään häntä kauniina. Milloinkaan ei ollut mieleeni juolahtanut, että hän voi olla minun tuleva puolisoni. Siitä huolimatta minusta näytti aivan varmalta, että Kailas Babu jonakin kauniina päivänä kaikkea asiaankuuluvaa kunnioitusta osoittaen tarjoaisi hänet uhrilahjaksi minun alttarilleni. Niin — ja juuri tässä piili vastenmielisyyteni syvin syy — olinpa kerrassaan alakuloinenkin siitä, ettei hän ollut sitä jo tehnyt. Minä olin kuullut hänen sanoneen ystävillensä, etteivät Najandzhurin Babut milloinkaan anoneet almua. Siinäkään tapauksessa, että tyttö jäisi naimattomaksi, hän ei tahtonut rikkoa suvun perintätapaa. Tuo julkeus se minua suututti. Mieliharmini kyti joitakin aikoja. Minä näet olin ihan rauhallinen ja osoitin mitä suurinta kärsivällisyyttä, koska olin erinomainen ihminen.
Samoinkuin salama seuraa ukkosta, liittyi minun vihankaunaani leikillisyyden säde. Minun oli tietenkin mahdotonta rangaista ukkoa vain siitä syystä, että vapautuisin vihastani, ja pitkiin aikoihin minä en tehnytkään mitään. Mutta sitten eräänä päivänä juolahti mieleeni niin huvittava suunnitelma, etten kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan ryhdyin sitä toteuttamaan.
Olen jo maininnut, että useat Kailas Babun ystävät tapasivat täysin määrin mielistellä ukon turhamaisuutta. Eräs heistä, eläkettä nauttiva virkamies, oli hänelle kertonut, että varakuvernööri joka kerta hänet tavatessaan tiedusteli, miten oli laita Najandzhurin Babujen, kuuluipa hän vielä sanoneen, että Bengalin ainoat todella kunnianarvoiset suvut olivat Bardwanin hallitsijan ja Najandzhurin herrojen. Kun tämä suunnaton valhe kerrottiin Kailas Babulle, hän tunsi itsensä ylen imarrelluksi ja toisteli juttua usein. Ja joka kerta, kun hän senjälkeen tapasi virkamiehen jossakin seurassa, hän muun muassa tiedusteli:
"Niin — tuota — ohimennen kysyen, kuinka voikaan varakuvernööri? Aivan hyvin, niinkö sanoitte? Se minua kovin ilahduttaa. Entä hänen korkea puolisonsa, onko hänkin hyvässä voinnissa? Niin — ja pienokaiset, hyvinkö voivat hekin? Sepä hauskaa kuulla! Älkää suinkaan unohtako tervehtiä minun puolestani, kun heidät kohtaatte."
Kailas Babu puhui alinomaa aikeestansa käydä jonakin päivänä Sahibia tervehtimässä. Mutta varmana sopii pitää, että varakuvernöörit ja kuvernöörit ehtisivät moneen kertaan vaihtua ja paljon vettä ehtisi virrata Huglia alas, ennenkuin Najandzhurin perhekiesit tulisivat jälleen siihen kuntoon, että ne voitaisiin ajaa hallituspalatsin edustalle.
Eräänä päivänä minä otin Kailas Babun kahden kesken puheilleni ja sanoin hänelle kuiskaten: "Kuulkaahan, Thakur Dada, minä olin eilen vastaanotossa, ja varakuvernööri tuli maininneeksi Najandzhurin Babut. Minä kerroin hänelle, että Kailas Babu oli tullut kaupunkiin. Tiedättekö, hän oli kamalasti loukkaantunut siitä, että olette laiminlyönyt hänen luonansa käymisen. Hän sanoi luopuvansa kaikista sopivaisuussäännöistä ja käyvänsä tänä päivänä iltapuolella teitä tervehtimässä."
Kuka hyvänsä olisi heti huomannut minun juoneni. Ja jos asia olisi koskenut jotakin toista henkilöä, niin Kailas Babukin olisi leikin ymmärtänyt. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ystävältänsä virkamieheltä, ja kaikkien hänen omien liioittelujensa jälkeen varakuvernöörin vierailu näytti maailman luonnollisimmalta asialta. Minun kertomani uutinen sai hänet kovin hermostuneeksi. Jokainen odotettavissa olevan vierailun yksityiskohta askarrutti kovin hänen mieltänsä — kaikkein eniten se, ettei hän itse osannut puhua englanninkieltä. Miten ihmeessä oli tästä vaikeudesta suoriuduttava? Minä sanoin hänelle, ettei mitään vaikeutta ollut olemassakaan. Oli näet ylhäistä olla osaamatta englanninkieltä, ja sitäpaitsi varakuvernöörillä oli aina mukanansa tulkki. Hän oli vielä nimenomaisesti maininnut, että vierailu tulisi olemaan yksityisluontoinen.
Puolenpäivän aikaan, jolloin useimmat naapurimme ovat työssään ja toiset nukkuvat, pysähtyivät parihevosten vetämät vaunut Kailas Babun asunnon edustalle. Kaksi liveripukuista lakeijaa tuli kuuluvin äänin ilmoittamaan, että varakuvernööri oli saapunut. Kailas Babu oli valmiina hänet vastaanottamaan vanhanaikaisissa juhlavaatteissaan ja esi-isiensä turbaani päässään, ja hänen vieressään seisoi Ganesh tilaisuutta varten puettuna isäntänsä parhaaseen pukuun. Kuultuaan varakuvernöörin saapuneen Kailas Babu juoksi ähkyen ja puhkuen ja vapisten ovelle ja toi sisään erään valepukuun puetun ystäväni, lakkaamatta kumarrellen ja astellen taaksepäin niin hyvin kuin osasi. Hän oli levittänyt vanhan hartiahuivin eräälle puutuolille ja pyysi varakuvernööriä istuutumaan. Sitten hän piti korkealentoisen puheen käyttäen urdua, sahibien muinaista hovikieltä, ja tarjosi hänelle kultaisella lautasella rivin kulta-mohareita, jotka muodostivat hänen hävinneen omaisuutensa viimeiset rippeet. Perheen vanha palvelija Ganesh, jonka ilme osoitti kammoa lähentelevää syvää kunnioitusta, seisoi taampana pirskotuspulloinensa ja kostutti korkeata vierasta, aika ajoin vielä vaihteen vuoksi käytellen filigraanipullosenkin sisällystä.
Kailas Babu pahoitteli pahoittelemistaan, ettei voinut ottaa hänen armoansa vastaan yhtä loistavasti kuin sukunsa perintötilalla Najandzhurissa. Siellä hän olisi voinut valmistaa asianmukaisen juhlallisen vastaanoton. Kalkuttassa hän oli pelkkä muukalainen ja vierailija — niin sanoakseen kala kuivalla maalla.
Ystäväni, jolla oli päässään korkea silinterihattu, nyökkäsi ylen arvokkaasti. Sanomattanikin on selvää, että englantilaisen käytöstavan mukaan päähine olisi ollut huoneessa riisuttava. Ystäväni ei kumminkaan huolinut sitä riisua, koska pelkäsi joutuvansa ilmi, ja Kailas Babu ja hänen vanha palvelijansa Ganesh olivat ylevästi tietämättömät tuosta säädyllisyyden rikkoutumisesta.
Kymmenen minuuttia kestäneen vierailun jälkeen, jonka muodostivat ennen kaikkea nyökytykset, ystäväni nousi lähteäkseen. Sopimuksemme mukaisesti kuljettivat liveripukuiset lakeijat ylväästi vaunuihin kultakolikot, kultaisen tarjottimen, esivanhempien hartiahuivin, hopeisen pirskotuspullon ja ruusuvettä sisältävän filigraanipullosen. Kailas Babu ajatteli varakuvernöörien yleensä menettelevän siten.
Minä katselin kaikkea tuota viereisestä huoneesta. Kupeitani pakotti pidätetty nauru. Kun en enää voinut pidättyä nauramasta, riensin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin siellä eräässä nurkassa nuoren tytön, joka nyyhkytti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumassa. Havaitessaan minun hillittömästi nauravan hän astui kiivaasti minua kohti singoten suurten tummien silmiensä salaman minun silmiini ja virkkoi kyynelten tukahduttamalla äänellä: "Sanokaa, mitä isoisäni on teille tehnyt? Miksi olette tullut häntä pettämään? Miksi olette tänne tullut? Miksi —"
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää.
Nauruni vaikeni heti. Mieleeni ei ollut johtunut, että tekoni oli mitään muuta kuin erinomaisen hupainen pila, mutta nyt minä huomasin, että olin tuottanut mitä julminta tuskaa kaikkein hellimmälle pienelle sydämelle. Julmuuteni koko rumuus nousi minua tuomitsemaan. Minä pujahdin hiljaa pois huoneesta, niinkuin koira, jota on potkaistu.
Aikaisemmin minä olin pitänyt Kusumia, Kailas Babun pojantytärtä, verrattain arvottomana naimamarkkinoiden esineenä, joka turhaan odotti tilaisuutta saada houkutelluksi kosijan puoleensa. Mutta nyt minä hämmästyen huomasin, että tuon huoneen nurkassa sykki ihmisen sydän.
Minä voin tuskin ollenkaan nukkua seuraavana yönä. Mieleni oli kuohuntatilassa. Seuraavana päivänä, aamulla ani varhain, minä vein kaikki varastetut esineet takaisin Kailas Babun asuntoon aikoen jättää ne salaa Ganeshin haltuun. Minä odottelin oven ulkopuolella ja, kun en ketään tavannut, lähdin yläkertaan Kailas Babun huoneeseen. Käytävässä kuulin, kuinka Kusum mitä rukoilevimmin äänin sanoi isoisällensä: "Dada rakkahin, kerro minulle kaikki, mitä varakuvernööri sinulle eilen sanoi. Älä jätä sanaakaan mainitsematta. Tahtoisin kovin mielelläni kuulla sen vielä kerran."
Dadaa ei tarvinnut kehoitella. Hänen kasvoistansa säteili ylpeys, kun hän mainitsi kaikki ne kiitoksen sanat, jotka varakuvernööri oli suvainnut lausua puhuessaan Najandzhurin ikivanhasta suvusta. Tyttö istui hänen edessään, silmäili hänen kasvojansa ja kuunteli hartaan tarkkaavasti. Vanhaa miestä rakastaen hän oli päättänyt näytellä osansa loppuun asti.
Sydämeni oli syvästi liikutettu, ja silmiini kihosivat kyynelet. Minä seisoin ääneti oven ulkopuolella Thakur Dadan mitä ihmeellisimmällä tavalla koristellessa kertomusta varakuvernöörin vierailusta. Hänen vihdoin huoneesta poistuttuansa minä laskin varastetut esineet tytön jalkojen eteen ja poistuin sanaakaan virkkamatta.
Myöhemmin samana päivänä minä kävin tapaamassa Kailas Babua itseänsä. Rumaa uudenaikaista tapaa noudattaen minä en yleensä ollut ukkoa tervehtinyt huoneeseen astuessani. Mutta tänä päivänä minä kumarsin syvään ja kosketin hänen jalkojansa. Olen varma siitä, että ukko ajatteli varakuvernöörin vierailun aiheuttaneen minun kohteliaisuuteni. Hän oli siitä kovin hyvillään, ja hänen silmissään näkyi suosiollisen ankaruuden ilme. Ystävät olivat jo kerääntyneet hänen luoksensa, ja hän oli jo jälleen alkanut seikkaperäisesti selostaa varakuvernöörin vierailua lisäten siihen vieläkin mitä haaveellisimpia kaunisteita. Kertomus oli jo muuttumassa eepilliseksi sekä sisällykseltään että pituudeltaan.
Toisten vieraiden lähdettyä minä esitin ukolle kosintani mahdollisimman vaatimattomaan tapaan. Minä sanoin hänelle, että "vaikka en voinutkaan millään muotoa toivoa olevani kyllin arvokas naimaliiton nojalla pääsemään niin ylhäisen perheen yhteyteen, kuitenkin… j.n.e., j.n.e."
Kun olin ehtinyt selvästi esittää kosintani, ukko tempasi minut syliinsä ja huudahti riemun valtaamana: "Minä olen köyhä mies enkä olisi milloinkaan voinut toivoa niin suurta onnea."
Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kailas Babu silloin tunnusti olevansa köyhä. Samalla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään unohti, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, Najandzhurin Babuille ikimuistoisista ajoista kuuluvan arvokkuuden.