KOTIINTULO
Phatik Tshakravorti oli kylän poikien johtaja kaikissa heidän salajuonissaan. Hänen mieleensä johtui uusi vallattomuus. Virran rantaliejussa lepäsi iso tukki odottaen mastopuuksi muovautumista. Hän päätti nyt, että heidän piti yhteisin voimin siirtää tukki paikoiltansa ja vierittää se pois. Tukin omistaja tulisi varmaan vihastumaan ja hämmästymään, ja heillä itsellään olisi siitä aimo huvi. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen ja ryhtyivät yksimielisesti sitä toteuttamaan.
Mutta juuri silloin, kun leikki oli alkamassa, ilmestyi näyttämölle Makhan, Phatikin nuorempi veli, ja istuutui sanaakaan sanomatta hirrelle heidän eteensä. Pojat seisoivat hetkisen ällistyneinä. Eräs joukosta tuuppasi häntä verraten hellävaroin ja kehoitti poistumaan paikaltansa, mutta hän jäi paikalleen kehoituksesta vähääkään välittämättä. Hän näytti nuorelta filosofilta, joka mietiskelee kaikkien leikkien turhuutta. Phatik oli kiukuissaan. "Kuulehan, Makhan", huudahti hän, "jos et lähde siitä ihan heti, niin minä sinut löylytän!"
Makhan vain siirtyi mukavampaan asentoon.
Jos Phatik nyt mieli säilyttää yleisön nähden kuninkaallisen arvovaltansa, niin selvää oli, että hänen piti toteuttaa uhkauksensa. Mutta ratkaisevana hetkenä hänen rohkeutensa petti. Hänen hedelmällinen henkensä keksi kuitenkin nopeasti uuden keinon, joka oli omansa saattamaan hänen veljensä häviöön ja lisäksi tuottamaan poikien parvelle lisää huvia. Hän käski vierittää tukin Makhanineen päivineen. Makhan kuuli käskyn ja piti kunnia-asianansa olla vääjäämättä. Mutta hän, samoinkuin muutkin maallisen kunnian tavoittelijat, unohti asiaan liittyvän vaaran.
Pojat alkoivat kaikin voimin vierittää tukkia huutaen: "Yks, kaks, ko-olme!" Kolmeen asti ehdittyä tukki lähti, ja samassa oli menoteillä myöskin Makhanin filosofia, maine ja kaikki.
Kaikki toiset pojat huusivat ihastuksissaan kurkkunsa käheiksi, mutta Phatik oli hieman pelästynyt. Hän tiesi, mitä nyt oli tuleva. Ja aivan oikein: Makhan nousi Maaemon povelta sokeana kuin kohtalo ja raivotarten tavoin huutaen. Hän hyökkäsi Phatikin kimppuun, kynsi hänen kasvojansa, löi ja potki häntä ja juoksi sitten ulvoen kotiin. Draaman ensimmäinen näytös oli suoritettu.
Phatik pyyhki kasvonsa, istuutui rantaan uponneen venheen laidalle ja alkoi pureksia jotakin ruohonkortta. Laituriin saapui alus, ja siitä astui maihin keski-ikäinen, harmaahiuksinen ja tummaviiksinen mies. Hän näki pojan istuvan siinä joutilaana ja tiedusteli häneltä Tshakravortien asuntoa. Phatik pureksi yhä korttansa ja vastasi: "Tuolla", mutta oli kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hän neuvoi. Vieras kysyi toistamiseen. Phatik heilutteli jalkojansa venheen laidalla ja virkkoi: "Lähtekää silmittelemään."
Mutta sitten saapui kotoa palvelija, joka ilmoitti äidin haluavan saada puhutella Phatikia. Phatik kieltäytyi lähtemästä. Mutta palvelija vallitsi tilannetta, tempasi hänet syliinsä ja lähti kantamaan voimattoman raivon vallassa potkivaa ja tempovaa taakkaansa.
Phatikin ehdittyä kotiin hänen äitinsä sai hänet näkyviinsä ja huusi kiukkuisesti: "Joko taas olet lyönyt Makhania?"
Phatik vastasi ärtyneesti: "Enkä ole; kuka sinulle on sellaista uskotellut?"
Hänen äitinsä huusi sitäkin äänekkäämmin: "Älä puhu perättömiä!
Oletpahan."
Phatik virkkoi kiukkuisesti: "Enkä ole, saat sen uskoa. Kysy Makhanilta!" Mutta Makhan piti parhaana pysyä aikaisemmassa väitteessänsä. Hän sanoi: "Totta se on, äiti, Phatik löi minua."
Phatikin kärsivällisyys oli jo lopussa. Sellaista vääryyttä hän ei voinut sietää. Hän hyökkäsi Makhanin kimppuun ja mukiloi häntä minkä ennätti. "Tuossa", huusi hän, "tuossa ja tuossa ja tuossa saat valheistasi".
Äiti asettui heti Makhanin puolelle ja hääti Phatikin pois paukuttaen häntä kämmenpohjillansa. Kun sitten Phatik sysäsi hänet syrjään, hän huudahti: "Mitä teetkään, sinä pieni vintiö! Lyötkö omaa äitiäsi?"
Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen saapui taloon aikaisemmin mainittu harmaapäinen vieras. Hän tiedusteli, mikä oli hätänä. Phatik oli nolona ja häpeissään.
Kun hänen äitinsä sitten astui kahakasta loitommalle ja silmäili vierasta, niin hänen kiukkunsa muuttui hämmästykseksi. Hän näet tunsi veljensä ja huudahti: "Sinäkö, Dada! Mistä tuletkaan?"
Samalla hän kumarsi maahan asti ja kosketti veljensä jalkoja. Veli oli lähtenyt pois paikkakunnalta pian hänen naimisiin mentyänsä ja oli perustanut liikkeen Bombayhin. Hänen sisarensa oli menettänyt miehensä, veljen vielä Bombayssä oleskellessa. Nyt Bishamber oli palannut Kalkuttaan ja oli heti alkanut etsiä sisartansa. Kohta kun oli saanut tietää hänen asuinpaikkansa, hän oli rientänyt häntä tervehtimään.
Seuraavat päivät olivat täyden ilon päiviä. Veli tiedusteli, kuinka oli poikien kasvatuksen laita. Sisar kertoi, että Phatikista oli alinomainen kiusa: hän oli laiska, tottelematon ja hurjapäinen. Makhan sitävastoin oli kultaisen kiltti, lauhkea kuin lammas ja erittäin halukas lukemaan. Bishamber tarjoutui ystävällisesti vapauttamaan sisarensa Phatikista, jonka lupasi ottaa kasvattaakseen omien lapsiensa keralla Kalkuttassa. Leskeytynyt äiti suostui mielellään ehdotukseen. Enon tiedustellessa, halusiko Phatik lähteä hänen mukanansa Kalkuttaan, pojan ilo oli rajaton, ja hän virkkoi: "Kyllä haluan, eno!" Oli ilmeistä, että halu tosiaankin hänen mielessänsä paloi.
Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.
Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa, milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.
Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa, antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita, ennenkuin menetteli niin varomattomasti.
Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee, kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.
Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle. Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.
Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä kohtelultansa.
Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.
Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa. Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt, leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä, jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, — sydän siinä äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa, kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa. Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä alinomaa.
Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin, hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja. Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.
Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno, milloin saan palata kotiin?"
Eno vastasi: "Odotahan, kunnes tulee lupa-aika."
Mutta lupa-aika oli tuleva vasta marraskuussa, ja siihen mennessä sai odottaa kauan.
Eräänä päivänä Phatik kadotti koulukirjansa. Hänen oli ollut erittäin vaikea oppia tehtäviänsä kirjojenkin avulla. Nyt se oli kerrassaan mahdotonta. Opettaja kuritti häntä joka päivä armottomasti. Hänen asemansa kävi niin surkean kurjaksi, että hänen serkkunsa jo häpesivät tunnustaa hänet sukulaiseksensa. He alkoivat pilkata ja loukata häntä vielä enemmän kuin toiset pojat. Vihdoin hän meni tätinsä luo ja tunnusti kadottaneensa kirjansa.
Täti mursi halveksien suutansa ja sanoi: "Sinä iso kömpelö maalaistollo! Enhän minä, jolla on suuri perhe hoidettavana, voi ostaa sinulle uusia kirjoja viisi kertaa kuussa."
Palatessaan sinä iltana koulusta Phatik tunsi päätänsä kovin pakottavan ja värisi vilusta. Hän arvasi sairastuneensa malariaan. Hänen pahimpana pelkonansa oli se, että joutuisi tuottamaan vaivaa tädille.
Seuraavana aamuna Phatikia ei löytynyt mistään. Kaikki etsimiset lähitienoilla osoittautuivat tuloksettomiksi. Oli satanut koko yön, ja ne, jotka lähtivät poikaa hakemaan, palasivat läpimärkinä. Vihdoin Bishamber pyysi apua poliisilta.
Illansuussa pysähtyivät katetut poliisivaunut oven eteen. Satoi yhä, ja kadut olivat tulvan vallassa. Kaksi poliisimiestä kantoi Phatikin Bishamberin eteen. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän asti, kerrassaan loan peitossa, kasvot ja silmät olivat kuumeen tulehduttamat, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Bishamber otti hänet syliinsä ja kantoi sisäsuojiin. Nähdessään hänet hänen vaimonsa huudahti: "Millainen vaiva meillä onkaan ollut tuosta pojasta. Eikö olisi parasta lähettää hänet kotiin?"
Phatik kuuli hänen sanansa ja lausui nyyhkyttäen: "Eno, minä olin menossa kotiin, mutta ne retuuttivat minut takaisin."
Kuume kiihtyi ankaraksi, ja poika oli koko yön houreissa. Bishamber kutsutti lääkärin. Phatik avasi kuumehehkuiset silmänsä, tuijotti kattoon ja kysyi ikäänkuin muissa ajatuksissa: "Eno, joko lupa-aika on tullut? Saanko lähteä kotiin?"
Bishamber pyyhkäisi kyynelet silmistänsä, tarttui Phatikin laihoihin ja kuumiin käsiin ja istui hänen luonansa koko yön. Poika alkoi jälleen sopertaa. Vihdoin hänen äänensä kiihtyi: "Äiti", huudahti hän, "älä lyö minua! Minä puhun totta!"
Seuraavana päivänä Phatik tuli hetkiseksi tajuihinsa. Hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan. Lopulta hänen päänsä painui takaisin pielukselle pettymyksen ilmein. Hän käänsi kasvonsa seinään päin syvään huoaten.
Bishamber ymmärsi hänen ajatuksensa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi: "Phatik, minä olen lähettänyt hakemaan äitiäsi."
Päivä kului. Lääkäri virkkoi huolestunein äänin, että pojan tila oli erittäin arveluttava.
Phatik alkoi huutaa: "Mitattu — kolme syltä. Mitattu — neljä syltä. Mitattu —." Hän oli kuullut virta-alusten miesten siten huutelevan luotauksensa tuloksia. Nyt hän oli itse luotaamassa pohjatonta merta.
Myöhemmin samana päivänä syöksyi Phatikin äiti huoneeseen kuin tuulenpyörre, alkoi käydä huhtoa edestakaisin, valittaa ja parkua.
Bishamber yritti saada häntä tyyntymään, mutta hän heittäytyi vuoteeseen ja huusi: "Phatik, kultaseni, minun kultaseni!"
Phatik keskeytti hetkiseksi rauhattoman liikehtimisensä. Hänen kätensä lakkasivat heilumasta ylös ja alas. Hän sanoi: "Mitä nyt?"
Äiti huusi jälleen: "Phatik, kultaseni, minun kulta poikani."
Phatik käänsi päätänsä ylen hitaasti ja sanoi, ketään näkemättä: "Äiti, loma-aika on tullut."