HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: LAPSI
I
Tullessaan palvelijaksi isäntänsä taloon Raitsharan oli kahdentoista vuoden ikäinen. Hän kuului samaan kastiin kuin hänen herransa, ja hänen tehtäväksensä annettiin herran pienen pojan hoitaminen. Ajan kuluessa poika varttui kyllin suureksi lakatakseen istumasta Raitsharanin käsivarrella ja alkaakseen käydä koulua. Koulusta hän siirtyi yliopistoon ja yliopistosta tuomarinvirkaan. Ennen hänen naimisiinmenoansa Raitsharan oli hänen ainoana palvelijanansa.
Mutta kun sitten tuli taloon emäntä, niin Raitsharan havaitsi olevansa kahden herran palveluksessa. Koko hänen entinen vaikutusvaltansa siirtyi uudelle valtiattarelle. Asian tasoitti uusi tulokas. Anukul sai pojan, ja uupumattoman huolellinen Raitsharan sai pojan pian kerrassaan valtoihinsa. Hän kiikutteli pienokaista käsivarsillansa, jutteli sille käyttäen käsittämätöntä lastenkieltä, vei kasvonsa aivan likelle lasta ja veti ne jälleen iloisesti irvistäen takaisin.
Poika osasi jo kontata ja kiivetä kynnyksen yli. Kun Raitsharan lähti sitä tavoittamaan, se tavallisesti pyrki pakoon vallattomasti nauraen ja kirkuen. Raitsharania hämmästytti se erinomainen ketteryys ja täsmällinen harkintakyky, jota pienokainen takaa-ajettuna osoitti. Hänen katseessaan oli salaista arkuutta ja syvää kunnioitusta, kun hän virkkoi valtiattarellensa: "Teidän pojastanne tulee varmaan tuomari."
Uusia ihmeitä ilmeni aikanansa. Lapsen ensimmäiset vaaperrukset merkitsivät Raitsharanin mielestä uuden kauden alkua ihmiskunnan historiassa. Kun poika sitten osasi mainita isäänsä "Ba-ban" äitiänsä "Ma-man" ja Raitsarania "Tsan-nan" nimellä, niin Raitsharanin riemastus oli rajaton. Hän juoksi ilmoittamaan uutista koko maailmalle.
Jonkin ajan kuluttua Raitsharanin piti osoittaa lahjakkuuttansa toisin tavoin. Hänen oli esimerkiksi oltava hevosena, otettava suitset suuhunsa ja potkittava vimmatusti. Sitäpaitsi hänen täytyi painia pienen holhokkinsa kanssa, ja ellei hän lopuksi osannut taitavasti kellahtaa selällensä ja joutua häviölle, syntyi välttämättä suuri parku.
Niihin aikoihin Anukul siirrettiin erääseen piirikuntaan Padma-virran varrelle. Kalkuttan kautta matkustaessaan hän osti pojallensa pienet vankkurit. Sitäpaitsi hän hankki keltaisen silkkinutun, kultareunuksisen lakin ja muutamia kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita. Raitsharanin tapana oli juhlallisen ylpeästi pukea ne pienen holhokkinsa ylle joka kerta, kun he lähtivät kävelemään.
Sitten tuli sadeaika, ja vettä tulvi päivän toisensa jälkeen taukoamatta. Ahnas virta nieli suunnattoman suuren käärmeen tavoin pengermiä, kyliä, viljavainioita ja peitti tulvaansa hiekkarantamien korkeat ruohot. Aika ajoin, rantapengermien murtuessa, kuului kumea jymy. Päävirran lakkaamaton kohina kuului etäälle. Ohikiitävät vaahtojoukot osoittivat veden kiihkeätä juoksua.
Eräänä iltapäivänä sade taukosi. Sää oli pilvinen, mutta viileä ja kirkas. Raitsharanin pieni itsevaltias ei halunnut pysytellä huoneissa niin kauniina ehtoopäivänä. Hänen majesteettinsa astui vankkureihin, Raitsharan asettui aisoihin ja veti hänet hitaasti aina virran rannalla sijaitseville riisipelloille saakka. Pelloilla ei ollut ketään, ja virralla ei näkynyt yhtäkään venhettä. Vesipinnan toisella puolen, lännessä, pilvet olivat repeytyneet. Auringonlaskun hiljainen juhlallisuus ilmeni hehkuvassa loistossaan. Tämän hiljaisuuden vallitessa lapsi äkkiä viittasi sormellaan eteensä ja huusi: "Tshan-na! Anna kukka!"
Aivan lähellä liejukossa seisoi suuri kadamba-puu täydessä kukassaan. Lapsi-majesteetti katseli sitä ahnain silmin, ja Raitsharan arvasi, mistä oli kysymys. Hän oli hiljattain sommitellut samanlaisista kukkapalleroista pienet vankkurit, ja poika oli vetänyt niitä koko päivän jäljessään niin ylen onnellisena, ettei Raitsharanin ollut tarvinnut ollenkaan ottaa suitsia suuhunsa. Hänet ylennettiin hevosesta ajomieheksi.
Mutta tänä iltana Raitsharania ei ollenkaan haluttanut lähteä kahlaamaan polvia myöten mudassa saadakseen käsiinsä kukkia. Niinpä hän vikkelästi osoitti sormellaan aivan toiseen suuntaan huudahtaen: "Katsohan, pienokainen! Katsohan lintua!" Monenlaisin naurettavin äännähdyksin hän nopeasti kuljetti vankkurit pois puun läheisyydestä.
Lapsi, jonka on määrä tulla tuomariksi, ei kumminkaan ole niin helposti petettävissä. Sitäpaitsi ei sattunut olemaan sillä hetkellä hänen silmällensä mitään kiintokohtaa. Ja kuviteltu lintu ei kelpaa kovin kauan uskottelun esineeksi.
Pieni herra piti päänsä, ja Raitsharan oli ihan neuvoton. "Olkoonpa menneeksi, pienokaiseni", virkkoi hän vihdoin, "istu sinä siinä vankkureissasi, minä menen hakemaan sinulle kauniin kukan. Mutta älähän huoli lähteä veden partaalle."
Sen sanottuansa hän paljasti säärensä polvia myöten ja lähti kahlaamaan halki liejun kohti kukkivaa puuta.
Raitsharanin poistuttua hänen pieni herransa riensi juosten kohti kiellettyä vettä. Hän näki virran kiitävän ohi ja kuuli sen kumun ja kohinan. Näytti siltä, kuin tottelemattomat laineet olisivat nekin paenneet jotakin suurempaa Raitsharania nauraen tuhannen lapsosen äänin. Kun ihmisen lapsi näki niiden vallattomuuden, niin hänen sydämensä kiihtyi ja kävi levottomaksi. Hän kiipesi salaa pois vankkureistansa ja vaapersi kohti virtaa. Matkallansa hän poimaisi maasta pienen kepin ja kumartui sitten yli virran partaan ollen muka onkivinansa. Vallattomat vedenneidot tuntuivat salaperäisin äänin kutsuvan häntä luoksensa leikkimään.
Raitsharan oli poiminut kahmalollisen kukkia ja kantoi niitä rannalle nuttunsa liepeessä, kasvot hymyn seppelöiminä. Mutta kun hän sitten ehti vankkurien luo, ei siellä ollutkaan ketään. Hän silmäili joka puolelle, mutta ketään ei näkynyt. Hän katsoi jälleen vaunuihin, mutta eihän siinä ketään ollut.
Tuona ensimmäisenä kauhun tuokiona veri jähmettyi hänen suonissansa. Hänen silmissään ui koko maailma kuin mustana usvana. Murtuneen sydämensä syvyydestä hän huusi läpitunkevasti: "Pienokainen, pienokainen, missä oletkaan?"
Mutta mikään ääni ei kuulunut vastaavan: "Täällä, Tshan-na." Ei kaikunut lapsen vallatonta naurua vastaukseksi, lapsen ilohuudot eivät tervehtineet häntä. Virta vain vyöryi eteenpäin kumisten ja kohisten kuten ennenkin — ikäänkuin ei olisi tietänyt mitään ja ikäänkuin sillä ei olisi ollut aikaa huolia niin mitättömästä inhimillisestä tapahtumasta, lapsen kuolemasta.
Illan lähetessä Raitsharanin valtiatar kävi kovin levottomaksi. Hän lähetti miehiä joka suunnalle etsimään. Miehet lähtivät lyhdyt käsissään ja saapuivat vihdoin Padman partaalle. Sieltä he löysivät Raitsharanin, joka juoksi vainiolla kuin rajutuuli huutaen ilmoille epätoivoansa: "Pienokaiseni, pienokaiseni, missä oletkaan!"
Kun he vihdoin saivat Raitsharanin kotiin, hän heittäytyi valtiattarensa jalkojen eteen. He pudistelivat häntä ja kysyivät yhä uudelleen, mihin hän oli lapsen jättänyt; mutta hän osasi sanoa vain sen, ettei mitään tietänyt.
Vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä, että Padma oli lapsen nielaissut, jäi mieliin kuitenkin väijyvä epäilys. Samana iltana näet oli havaittu kylän lähistöllä joukko mustalaisia, ja heitä hieman epäiltiin. Johtuipa äiti hurjan tuskansa vallassa ajattelemaan niinkin, että Raitsharan itse oli lapsen varastanut. Liikuttavasti pyytäen hän kutsui Raitsharanin puheillensa ja lausui: "Raitsharan, anna minulle takaisin pienokaiseni. Anna takaisin lapseni. Ota minulta rahaa niin paljon kuin tahdot, mutta anna lapseni takaisin!"
Raitsharan vain takoi otsaansa vastaukseksi. Hänen emäntänsä käski hänen lähteä talosta.
Anukul yritti järkisyiden nojalla saada vaimonsa luopumaan tuosta ihan epäoikeutetusta epäilyksestä. "Mikä ihme", sanoi hän, "olisikaan voinut vietellä hänet sellaiseen rikokseen?"
Äiti vastasi vain: "Lapsukaisellani oli kultaisia koruja. Kukapa tietää?"
Asiasta ei käynyt hänen kanssaan enempää kiisteleminen.
II
Raitsharan palasi kotikyläänsä. Hänellä ei ollut itsellänsä poikaa eikä toivoakaan siitä, että hänelle vielä syntyisi lapsi. Mutta ennenkuin vuosi oli kulunut, hänen vaimonsa synnytti pojan ja kuoli.
Nähdessään vastasyntyneen Raitsharan tunsi sydämessään valtavaa kaunaa. Hänen mielessään eli se paha epäilys, että tulokas oli saapunut anastamaan pienen herran sijaa hänen sydämessään. Sitäpaitsi hän ajatteli, että olisi kovin väärin olla onnellinen oman poikansa keralla sen jälkeen, mitä hänen herransa pienokaiselle oli tapahtunut. Ellei olisi ollut eräs leskeytynyt sisar, joka suostui olemaan vastasyntyneelle äidin sijaisena, niin lapsi varmaankaan ei olisi kauan elänyt.
Mutta vähitellen tapahtui Raitsharanin mielessä muutos. Asiat kehittyivät aivan ihmeellisesti. Tämä uusi lapsonen alkoi vuorostaan kontata ja vallattomin ilmein kiivetä kynnyksen yli. Hänkin osoitti hupaista nokkeluutta pyrkiessään pakenemaan. Soperrellessaan, nauraessaan, itkiessään ja elehtiessään hän muistutti pientä herraa. Toisinaan, kun Raitsharan kuunteli hänen parkuansa, hänen sydämensä alkoi äkkiä väkivaltaisesti takoa vasten kylkiluita, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen entinen pieni herransa olisi itkenyt jossakin tuntemattomassa Tuonen maassa, koska oli kadottanut Tshan-nansa.
Phailna (sen nimen näet oli Raitsharanin sisar antanut äskensyntyneelle) alkoi pian jutella. Se oppi lausumaan Ba-ba ja Ma-ma lapsellisin äänenpainoin. Kuin Raitsharan kuuli nuo tutut äänteet, niin salaisuus yht'äkkiä hänelle selvisi. Pikku herra ei ollut voinut vapautua Tshan-nan lumoista ja oli senvuoksi syntynyt uudestaan hänen luonansa.
Tätä otaksumaa tukevat todisteet olivat Raitsharanin mielestä kerrassaan eittämättömät:
1. Uusi lapsonen oli syntynyt pian hänen pienen herransa kuoltua.
2. Hänen vaimonsa ei ollut voinut mitenkään kerätä itselleen niin paljon ansiota, että hänen olisi suotu synnyttää lapsi jo keski-ikään ehdittyänsä.
3. Uusi lapsi kävellä vaapperoi ja huuteli Ba-ba ja Ma-ma. Ei puuttunut yhtäkään niistä merkeistä, joiden nojalla voi päätellä hänen aikanaan tulevan tuomariksi.
Sitten Raitsharanin mieleen äkkiä johtui lapsen äidin kamala syytös. "Niinpä oli tosiaankin laita", sanoi hän ihmeissään itsekseen, "äidin sydän oli oikeassa. Hän tiesi, että minä olin varastanut hänen lapsensa." Tähän päätökseen päästyänsä Raitsharan alkoi katkerasti katua entistä huolimattomuuttansa. Hän omistautui nyt ruumiineen ja sieluineen uudelle lapselle ja muuttui sen uhrautuvaksi hoitajaksi. Hän alkoi kasvattaa lasta, ikäänkuin se olisi ollut jonkun rikkaan miehen poika. Hän osti vankkurit, keltaisen silkkinutun ja kullankirjaillun lakin, sulatti vaimovainajansa korut ja teetti niistä kultaiset ranne- ja nilkkarenkaat. Hän ei sallinut pienokaisen leikkiä naapurinlasten keralla ja oli itse öin päivin hänen seuralaisenansa. Kun lapsi oli ehtinyt poikaikään, hän oli niin hemmoiteltu ja niin upeasti puettu, että kylän pojat antoivat hänelle nimeksi "Teidän Ylhäisyytenne" ja pitivät häntä pilkkanansa; vanhemmat henkilöt puolestaan pitivät Raitsharania mielettömänä ja syyntakeettomana, mitä lapseen tuli.
Vihdoin tuli se aika, jolloin pojan oli lähdettävä kouluun. Raitsharan möi pienen maatilkkunsa ja lähti Kalkuttaan. Siellä hän löysi suurta vaivaa nähtyänsä palvelijanpaikan ja lähetti Phailnan kouluun. Mitään vaivaa karttamatta hän koetti antaa hänelle mitä parhaan kasvatuksen, parhaat vaatteet ja parhaan ravinnon. Hänen omana ravintonansa sitävastoin oli kourallinen riisiä, ja hän sanoi itsekseen: "Pienokaiseni, minun pieni herraseni, sinä rakastit minua siinä määrin, että tulit takaisin minun luokseni. Sinun ei pidä joutua enää milloinkaan kärsimään minun huolimattomuudestani."
Niin kului kaksitoista vuotta. Poika osasi nyt hyvin lukea ja kirjoittaa. Hän oli hilpeä ja terve ja hyvännäköinen. Hän käsitteli melkoisen huolellisesti ulkonaista olemustansa ja aivan erikoisesti jakaustansa. Hän taipui ylellisyyteen ja hienosteluun eikä säästellyt rahojansa. Hän ei voinut milloinkaan pitää Raitsharania ihan isänänsä, koska viimeksimainittu isällisen hellyytensä ohella käyttäytyi palvelijan tavoin. Toinen virhe oli se, että Raitsharan salasi isyytensä kaikilta.
Sen laitoksen oppilaat, jossa Phailna asusti, pitivät suurena huvinansa Raitsharanin maalaista käytöstä, ja minun on tunnustettava, että Phailna isänsä selän takana otti osaa heidän piloihinsa. Mutta sydämensä syvyydessä kaikki oppilaat pitivät tuosta vilpittömästä ja hellämielisestä miehestä, ja Phailna oli hänkin kovin ukkoon kiintynyt. Kuten jo sanoin, hän kuitenkin rakasti isäänsä tavallaan alentuvaisesti. Raitsharan vanheni vanhenemistaan, ja hänen isäntänsä moitti häntä alinomaa epätyydyttävästä työstä. Raitsharan oli nähnyt puutetta pojan vuoksi. Siitä hän oli ruumiillisesti heikontunut eikä jaksanut enää kunnollisesti tehtäviänsä suorittaa. Usein hän unohti asioita, ja hänen ymmärryksensä muuttui tympeäksi ja tylsäksi. Mutta hänen isäntänsä odotti häneltä kunnollisen palvelijan työmäärää eikä sietänyt puolusteluja. Se rahamäärä, jonka Raitsharan oli saanut tiluksensa myydessään, oli loppuun kulunut. Poika moitiskeli alinomaa vaatetustansa ja vaati lisää rahoja.
III
Raitsharan teki päätöksen. Hän luopui palvelijantoimestansa, jätti Phailnalle hieman rahaa ja virkkoi: "Minulla on eräitä asioita järjestettävänä kotikylässäni, mutta minä palaan aivan pian."
Hän lähti heti Barasetiin, missä Anukul oli tuomarina. Tuomarin puoliso oli yhä murheenmurtama. Hän ei ollut enää saanut lasta.
Eräänä päivänä Anukul lepäili pitkän ja rasittavan päivätyönsä jälkeen. Hänen vaimonsa oli parhaillaan ostamassa eräältä kerjäävältä puoskarilta ylen korkeasta hinnasta jotakin yrttiä, joka muka takasi lapsen syntymisen. Pihalta kuului tervehtijän ääni. Anukul lähti katsomaan, kuka siellä oli. Tulija oli Raitsharan. Nähdessään vanhan palvelijansa Anukul tunsi sydämensä heltyvän. Hän kyseli ukolta jos jotakin ja tarjoutui ottamaan hänet jälleen palvelukseensa.
Raitsharan hymyili raukeasti ja lausui vastaukseksi: "Minä tahtoisin kunnioittaen tervehtiä valtiatartani."
Anukul astui Raitsharanin keralla taloonsa, missä emäntä ei ottanut
vierasta vastaan niin ystävällisesti kuin hänen entinen isäntänsä.
Raitsharan ei siitä huolinut, vaan laski kätensä rinnoilleen ja sanoi:
"Pienokaistanne ei varastanut Padma. Minä sen tein."
Anukul huudahti: "Hyvä Jumala! Mitä? Missä hän onkaan?"
Raitsharan vastasi: "Hän on minun luonani. Minä tuon hänet tänne ylihuomenna."
Sunnuntai tuli. Silloin ei ollut oikeuden istuntoa. Puolisot silmäilivät odottavasti tielle, jolta olivat varhaisesta aamusta alkaen tähynneet Raitsharania saapuvaksi. Kymmenen aikaan hän tuli taluttaen Phailnaa kädestä.
Mitään kysymättä Anukulin vaimo tempasi pojan syliinsä ja hurjan kiihtymyksen tilassa, milloin nauraen, milloin itkien, kosketteli häntä, suuteli hänen hiuksiansa ja otsaansa ja katseli häntä kasvoihin ahnain silmin. Poika oli erittäin sievä ja herraspojan tavoin puettu. Anukul tunsi sydämessään äkillisen hellyyden puuskan.
Siitä huolimatta, hän kysyi tuomarina: "Onko sinulla jonkinlaisia todisteita?"
Raitsharan vastasi: "Kuinkapa voisi olla olemassa sellaisen teon todisteita? Jumala yksin tietää, että minä olen varastanut poikanne, eikä kukaan muu maailmassa."
Nähdessään kuinka kiihkeästi hänen puolisonsa oli käynyt poikaan käsiksi Anukul oivalsi kaiken todisteiden kyselemisen hyödyttömyyden. Menetteli viisaammin, jos uskoi. Sitäpaitsi — mistäpä olisi Raitsharanin lainen ukko temmannut itselleen tuollaisen pojan? Ja miksi hänen uskollinen palvelijansa häntä ilman aikojaan pettelisi?
"Mutta kuulehan, Raitsharan", lisäsi hän ankarasti, "sinä et saa jäädä tänne".
"Mihin minä sitten lähden, herrani?" kysyi Raitsharan tukahtuvin äänin.
"Minä olen vanha. Kuka ottaakaan näin vanhan miehen palvelukseensa?"
Tuomarin puoliso sanoi: "Salli hänen jäädä. Lapseni siitä iloitsee.
Minä annan hänelle anteeksi."
Anukulin tuomarillinen tunto ei kumminkaan tahtonut siihen myöntyä.
"Ei", sanoi hän, "hän ei voi saada anteeksi mitä on tehnyt".
Raitsharan kumarsi maahan asti ja tarttui Anukulin jalkoihin.
"Herrani", huusi hän, "sallikaa minun jäädä. En minä sitä tehnyt. Sen teki Jumala."
Anukul oli tuntoinensa mitä pahimmassa pulassa, kun Raitsharan yritti vierittää syytä Jumalan hartioille.
"Ei", sanoi hän, "minä en voi siihen suostua. Minä en voi sinuun enää luottaa. Sinä olet minut kerran kavaltanut."
Raitsharan nousi ja virkkoi: "En minä sitä tehnyt."
"Kuka sitten?" kysyi Anukul.
"Minun kohtaloni", vastasi Raitsharan.
Kukaan sivistynyt ihminen ei kumminkaan voinut hyväksyä moista puolustetta. Anukul pysyi järkähtämättömänä.
Havaitessaan olevansa rikkaan tuomarin eikä suinkaan Raitsharanin poika Phailna oli aluksi kovin vihoissaan, kun ajatteli, että häneltä oli nämä pitkät ajat riistetty hänelle syntymänsä nojalla kuuluvat oikeudet. Mutta kun hän näki Raitsharanin seisovan siinä murheellisena, hän sanoi isällensä: "Isä, anna hänelle anteeksi. Jos et sallikaan hänen jäädä luoksemme asumaan, anna hänelle sentään pieni kuukausieläke."
Tuon kuultuansa Raitsharan ei enää virkkanut sanaakaan. Hän silmäili viimeisen kerran poikansa kasvoja ja kumarsi kunnioittavasti entisille valtijaillensa. Sitten hän lähti ulos ja katosi maailman lukemattomien ihmisten joukkoon.
Kuukauden lopulla Anukul lähetti hänelle vähäisen rahasumman. Mutta rahat tulivat takaisin hänen kotikylästänsä. Siellä ei ollut ketään Raitsharan-nimistä henkilöä.