KORTTIEN KUNINGASKUNTA
I
Olipa kerran yksinäinen saari kaukaisessa meressä, ja saaressa asui kuninkaita ja kuningattaria, ässiä ja sotamiehiä korttien kuningaskunnassa. Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset, kakkoset ja kolmoset ja kaikki muut jäsenet olivat hekin aikoja sitten sinne asettuneet. Ne eivät kumminkaan olleet kahdestisyntynyttä väkeä kuten kuuluisat hovikortit.
Ässä, kuningas ja sotamies muodostivat kolme ylintä kastia. Neljänteen kastiin kuului sekaisin alempia kortteja. Kakkoset ja kolmoset olivat kaikkein alimmat. Nämä alemmat kortit eivät saaneet milloinkaan istua korkeain hovikorttien rinnalla.
Saarivaltakunnan lait ja säännöt olivat tosiaankin ihmeteltävät. Jokaisen yksilön sääty oli määrätty ikimuistoisista ajoista. Jokaisella oli oma tehtävänsä, eikä kukaan tehnyt mitään muuta. Missä he olivat ja elivätkin, aina näytti heitä ohjaavan jokin näkymätön käsi — suurten sääntöjen mukaisesti.
Kenelläkään Korttien kuningaskunnan jäsenellä ei ollut tilaisuutta ajatella, kenenkään ei tarvinnut päästä mihinkään päätökseen, ketään ei milloinkaan vaadittu pohtimaan mitään kysymystä. Kansalaiset kulkivat kaikin välinpitämättöminä ja sanattomina totunnaista kulkuansa. Kaatuessaan he eivät aiheuttaneet minkäänlaista hälinää. Siinä he makasivat selällään tuijotellen taivaaseen ikuisesti alkuperäisessä muodossansa.
Korttien kuningaskunnassa vallitsi huomattava hiljaisuus ja täydellinen tyytyväisyys. Milloinkaan ei sattunut kapinaa eikä väkivaltaisuutta. Milloinkaan ei ilmennyt kiihkoa eikä innostusta.
Suuri valtameri, joka lakkaamatta hymisi kehtolauluansa, tuuditteli saaren uneen tuhannet kerrat sitä hellävaroen hyväillen aaltojensa valkealla kädellä. Laaja taivaanlaki sulki saaren untuvainsa peittoon niinkuin emo-lintu, joka hautoessaan levittää siniset siipensä. Kaukana taivaanrannalla ilmaisi tummansininen juova toisen rannikon olemassaoloa. Mutta mikään kiistan tai taistelun melske ei voinut saavuttaa korttien kuningaskuntaa häiritäkseen sen tyyntä rauhaa.
II
Tuossa kaukaisessa vieraassa maassa meren toisella puolen eli nuori prinssi, jonka äiti oli sureva kuningatar. Kuningatar oli joutunut epäsuosioon ja eleli nyt ainoan poikansa keralla merenrannikolla. Prinssi vietti lapsuutensa yksinään ja hylättynä istuen hylätyn äitinsä vaiheilla ja kutoellen suurten kaipaustensa verkkoa. Hän ikävöi päästä etsimään Lentävää hevosta, Kruunupää-käärmettä, Taivaan ruusua, Loihdittuja polkuja tai Kauneuden prinsessaa, joka nukkui Kammon linnassa kolmentoista virran ja seitsemän meren takana.
Koulussa hän kuuli kauppiaan pojan kertovan vieraista kuningaskunnista. Kotwalin poika tarinoi kahdesta Lampun hengestä. Ja kun sade valui virtoina ja pilvet peittivät taivaan, hän istui kynnyksellä katsellen merelle ja virkkoi surevalle äidillensä: "Kerrohan, äiti, minulle jostakin kaukaisesta maasta."
Silloin hänen äitinä kertoi hänelle loppumattoman, lapsuudessaan kuulemansa tarinan ihmeellisestä maasta meren tuolla puolen, missä asui prinsessa Kauneus. Ja nuoren prinssin sydän tuli kaipauksesta kipeäksi hänen istuessaan siinä kynnyksellä katsellen suurelle merelle ja kuunnellen äitinsä tarinaa sateen valuessa virtanaan ja harmaiden pilvien peittäessä taivasta.
Eräänä päivänä kauppiaan poika tuli prinssin luo ja virkkoi terhakasti: "Kuulehan, kumppani, opintoni ovat nyt päättyneet. Minä aion lähteä matkoille etsiäkseni onneani mereltä. Olen tullut sanomaan sinulle jäähyväisiä."
Prinssi sanoi: "Minä lähden kerallasi."
Kotwalin poika sanoi hänkin: "Kumppanit, luotettavat ja uskolliset, älkää minua jättäkö. Minäkin lähden kerallanne."
Sitten nuori prinssi sanoi surevalle äidillensä: "Äiti, minä lähden nyt matkoille etsimään onneani. Takaisin tullessani olen varmaan keksinyt jonkin keinon kaikkien sinun surujesi hälventämiseksi."
Niin nuo kolme kumppanusta lähtivät yhdessä matkaan. Satamassa lepäsi ankkurissa kauppiaan kaksitoista laivaa, ja kolme kumppanusta nousivat muutamaan niistä. Etelätuuli puhalsi, ja alukset purjehtivat pois yhtä nopeasti kuin ne toiveet, jotka syttyivät prinssin sydämeen.
Simpukankuorisaaren luona he täyttivät yhden aluksen simpukankuorilla.
Santelipuusaaren rannassa he täyttivät toisen santelipuulla ja
Korallisaarille tultuansa he täyttivät kolmannen aluksen koralleilla.
Kului neljä vuotta, ja he täyttivät vielä neljä alusta, yhden norsunluulla, toisen myskillä, kolmannen ryytineilikoilla ja neljännen muskottipähkinöillä.
Mutta kun kaikki nuo alukset olivat täydessä lastissa, nousi ankara myrsky. Kaikki alukset upposivat ryytineilikkoineen ja muskottipähkinöineen, myskeineen ja norsunluineen, koralleineen ja santelipuineen ja simpukankuorineen. Mutta se alus, jossa kolme kumppanusta olivat, törmäsi erään saaren edustalla olevaan riuttaan, heitti heidät vahingoittumattomina rannalle ja pirstautui.
Tämä saari oli kuuluisa Korttien saari, missä elivät Ässä ja Kuningas ja Kuningatar ja Sotamies sekä yhdeksän- ja kymmensilmät ja kaikki muut jäsenet — suurten sääntöjen mukaisesti.
III
Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt saaren rauhaa. Mitään uutta ei ollut tapahtunut. Mistään asiasta ei ollut milloinkaan kiistelty.
Sitten ilmestyivät yht'äkkiä meren rannalle heittämät toverukset — ja suuri kiista alkoi. Se koski varsinkin kolmea seikkaa.
Ensinnäkin: mihin kastiin piti noiden luokittelemattomien muukalaisten kuulua? Pitikö heidät lukea hovikortteihin kuuluviksi? Vai olivatko he vain alemman kastin väkeä, yhdeksän- ja kymmensilmien veroisia? Ei ollut mitään ennakkotapausta, jonka nojalla tämä tärkeä kysymys olisi ollut ratkaistavissa.
Toiseksi: mitä heimoa he olivat? Olivatko he vaalea- ja heleäihoisia kuten hertat, vai kuuluivatko he tummaihoisiin risteihin? Tästä kysymyksestä koitui loputtomia kiistoja. Saaren koko naimisjärjestys monimutkaisine säännöksinensä riippui sen kunnollisesta ratkaisemisesta.
Kolmanneksi: millaista ravintoa he nauttivat? Missä heidän tuli asua ja nukkua? Ja pitikö heidän pieluksensa olla kohti lounaista, luoteista, vaiko koillista? Koko Korttien valtakunnassa ei ollut milloinkaan ennen pohdittu niin tärkeitä ja vaikeita ongelmia.
Mutta kolmea kumppanusta alkoi ahdistaa kova nälkä. Heidän täytyi saada ruokaa tavalla tai toisella. Väittelyn yhä jatkuessa loppumattomine väliaikoinensa ja Ässien kutsuessa koolle oman erikoiskokouksensa, jonka valitseman komitean oli määrä keksiä jokin asiaan soveltuva ammonaikainen käsittelytapa, kolme kumppanusta söivät mitä käsiinsä saivat, joivat jokaisesta astiasta ja särkivät kaikki säännöt.
Kakkosia ja kolmosiakin sellainen jumalaton menettely kauhistutti. Kolmoset sanoivat: "Veikot kakkoset, nuo ihmiset ovat ilmeisesti häpeämättömiä!" Kakkoset puolestansa sanoivat: "Veikot kolmoset, he ovat nähtävästi alempaa kastia kuin me!"
Lopetettuaan ateriansa toverukset lähtivät kaupungille kävelemään.
Nähdessään mahtipontisten olentojen liikkuvan ikävissä kulkueissaan jäykän juhlallisine kasvoineen prinssi kääntyi kauppiaan pojan ja Kotwalin pojan puoleen, keikahdutti päätänsä ja purskahti ankaraan nauruun.
Tuon omituisen, ennenkuulumattoman naurun kaiku kiiriskeli Kuninkaankatua alaspäin, halki Ässätorin ja pitkin Sotilasrantaa ja häipyi vihdoin, itseänsä hämmästyen, suureen tyhjään hiljaisuuteen.
Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa värisytti luihin ja ytimiin asti heidän ympärillänsä vallitseva kuolonhiljaisuus. He kääntyivät prinssin puoleen ja sanoivat: "Kuulehan, kumppani, lähdetään pois. Älkäämme jääkö hetkeksikään tähän kaameaan henkien maahan."
Mutta prinssi sanoi: "Kumppanit, nämä olennot muistuttavat ihmisiä, ja minä aion koettaa heitä ravistelemalla saada selville, onko heidän suonissaan pisaraakaan lämmintä, elävää verta."
IV
Päivät kuluivat kulumistaan, ja saaren rauhallinen elämä jatkui melkein häiriytymättömänä. Kumppanukset eivät noudattaneet mitään sääntöjä tai ohjeita. He eivät tehneet mitään niinkuin olisi tehdä pitänyt, olipa sitten kysymyksessä istuminen tai seisominen tai kääntyminen tai selällänsä makaaminen. Päinvastoin: joka kerta, kun he näkivät sellaisia toimia suoritettavan täysin sääntöjen mukaisesti, he purskahtivat hillittömästi nauramaan. Heitä ei ollenkaan liikuttanut noiden ikuisten sääntöjen ikuinen vakavuus.
Erään kerran suuret hovikortit saapuivat tervehtimään Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa ja prinssiä.
"Minkä tähden", kysyivät he verkalleen, "minkä tähden te ette käyttäydy suurten sääntöjen mukaisesti?"
Kumppanukset vastasivat: "Sen tähden, että meillä on sellainen Itshtsha (halu)."
Suuret hovikortit näyttivät heräävän iänikuisesta unesta ja virkkoivat yhdessä ontoin, kolein äänin: "Itsh-tsha! Entä kuka on Itsh-tsha?"
Sillä kertaa he eivät päässeet tajuamaan, kuka Itshtsha oli, mutta koko saari tuli sen vähitellen ymmärtämään.
Ensimmäinen valonsäde pilkahti heidän mieliinsä, kun he prinssin käyttäytymistä tarkatessaan havaitsivat hänen voivan menetellä ihan vastakkaisella tavalla kuin aina ennen. Sitten he olivat hämmästyksekseen huomanneet, että korteissa oli toinenkin puoli, johon heidän tarkkaavaisuutensa ei ollut milloinkaan ennen kiintynyt. Se oli muutoksen alku.
Muutoksen tultua kerran alullensa toverukset kykenivät yhä paremmin perehdyttämään heitä Itshtshan salaisuuksiin. Kortit oivalsivat vähitellen, etteivät säännökset sido elämää. He alkoivat tuntea salaista tyydytystä käytellessään kuninkaallista valitsemiskykyänsä.
Mutta tämä Itshtshan ensimmäinen hyökkäys sai koko korttijoukon hiljaa horjahtelemaan ja sitten hoipertumaan maahan. Näky muistutti jotakin jättiläismäistä köynnöskäärmettä, joka unesta heräten hitaasti aukoo kierteitänsä värinän käydessä läpi sen koko ruumiin.
V
Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.
Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden ainoan syrjäkatseen prinssiin.
"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."
Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain, välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."
Molemmat kumppanit hymyilivät tuntijain hymyä ja kysyivät:
"Onko tosiaankin niin laita, prinssi?"
Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."
Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä olen sotamies!"
Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää. Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten. Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.
Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil, kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat rakkauden syvimmästä kaipauksesta!
VI
Minne ovatkaan nyt hävinneet heidän koreat, pyöreät, säännölliset ja omahyväiset kasvonsa? Tuossa näet kasvot, jotka ovat tulvillaan lemmensairasta ikävää. Tässä on sydän, jonka saa hurjasti tykyttämään kipeä kaipaus. Tässä on mieli, jota epäilykset raatelevat. Soitanto ja huokaukset, hymyily ja kyynelet täyttävät ilman. Elämä sykkii, sydämiä murtuu, intohimoja syttyy.
Jokainen ajattelee nyt omaa ulkonäköänsä ja vertailee itseänsä toisiin. Ristiässä miettii itsekseen, että Patakuningas on verrattain hyvännäköinen. "Mutta", arvelee hän, "kun minä kävelen katua, niin näkisittepä vain, miten kaikkien katseet suuntautuvat minuun". Patakuningas sanoo: "Mitähän ihmettä tuo Ristiässä aina käy kaula kenossa ja kopeana kuin riikinkukko? Hän luulee kaikkien kuningattarien olevan kuolettavasti lemmensairaina hänen tähtensä, vaikka hän todellisuudessa onkin vain —" Siihen hän pysähtyy tutkiakseen kasvojansa kuvastimessa.
Kuningattaret olivat kuitenkin kaikkein villityimpiä. He alkoivat kuluttaa kaiken aikansa koristautumalla yhdeksänsilmiä varten. Ja yhdeksänsilmäisistä tuli heidän toivottomia ja kehnoja orjiansa. Mutta heidän toisiansa koskevat leikkaavat lausumansa olivat vieläkin loukkaavampia.
Nuoret miehet istuskelivat äänettöminä puiden lehvien alla tai loikoilivat varjoisassa metsässä. Nuoret tytöt, vaaleansinisiin puettuina, astelivat sattumalta saman metsän samoihin varjopaikkoihin samojen puiden alle ja käänsivät katseensa toisaalle, ikäänkuin eivät olisi siellä ketään nähneet, ja näyttäen niin viattomilta kuin eivät olisi sieltä ketään etsineet. Sitten uskalsi eräs toisia rohkeampi nuorukainen lähestyä sinihamoseen puettua neitoa. Mutta hänen astuessaan lähemmäksi hänen kielensä ei ottanut häntä totellakseen. Siinä hän seisoi sanattomana ja tuhmana, ja otollinen hetki häipyi pois.
Kokil-linnut lauloivat lehvistössä heidän päittensä päällä. Inha etelätuuli puhalsi; se sai hiukset epäjärjestykseen, se kuiski korvaan ja kiihti veren musiikkia. Puiden lehvissä kohahteli riemu. Ja valtameren taukoamaton pauhu sai nuorukaisen ja neidon sydämen sanattomat kaipaukset läikkymään edestakaisin lemmen täyden tulvan aikana.
Kumppanukset olivat tuoneet korttien kuningaskunnan vedettömiin kanaviin uuden elämän runsaat vuoksivedet.
VII
Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus, ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.
Prinssi havaitsi, missä vika piili. Hän kutsui luoksensa kaikki saarelaiset ja virkkoi: "Tuokaa tänne huiluja ja kymbaaleita, pillejä ja rumpuja. Antakaa kaikkien soida yhdessä ja kajahduttakaa äänekkäitä riemuhuutoja. Herttakuningatar lähtee tänä yönä valitsemaan itsellensä puolisoa!"
Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset alkoivat puhaltaa huilujansa ja pillejänsä, kahdeksan- ja seitsensilmäiset soittivat säkkipillejänsä ja viulujansa, ja kakkoset ja kolmosetkin paukuttivat hurjasti rumpujansa.
Tämä raju soitannon puuska pyyhkäisi kerrassaan pois kaikki huokaukset ja haaveilut. Nauru ja puhe purkautui ilmi valtavina virtoina. Tapahtui uskaliaita kosintoja ja ivailevia torjumisia, juteltiin, jaariteltiin, laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa. Tuntui siltä, kuin kesän vilkas tuuli olisi häilytellyt ja ravistellut, humisuttanut ja vihellyttänyt miljoonia lehviä ja oksia ammonaikaisten aarniometsien helmassa.
Mutta herttakuningatar istui ruusunpunaiseen hamoseen puettuna salaisen lehtimajansa varjossa ja kuunteli vaieten niitä valtavia ja kuohuvia soitannon ja riemun ääniä, jotka aaltoilivat hänen luoksensa. Hän sulki silmänsä ja uneksi lemmenunelmaansa. Ja kun hän sitten silmänsä avasi, hän näki prinssin istumassa maassa edessänsä silmäillen hänen kasvojansa. Kuningatar peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäytyi säikähtäen taaksepäin riemun melskeen täyttäessä hänen mielensä.
Prinssi vietti koko päivän yksinään vaeltaen meren maininkien vaiheilla. Hänellä oli mielessään kuningattaren hämmästynyt katse, hänen säikähtynyt eleensä, ja hänen sydämensä sykki korkeata toivoa.
Sinä iltana vartoivat nuorten miesten ja neitosten hilpeäpukuiset parvet palatsin portilla. Palatsin salia valaisivat tarumaiset lamput, ja sen seiniä kiersivät kevään kukkasista punotut köynnökset. Herttakuningatar astui vitkalleen sisään, ja koko yleisö nousi häntä tervehtimään. Jasmiiniseppele kädessään hän seisoi siinä prinssin edessä alasluoduin katsein. Ujon vaatimattomana hän tuskin rohkeni laskea seppelettä valitsemansa puolison kaulaan. Mutta prinssi taivutti päätänsä, ja seppele soljahti paikallensa. Nuorukaisten ja neitosten parvi oli odottanut hänen valintaansa kiihkeän, uteliaan äänettömyyden vallassa. Ja kun valinta sitten oli tapahtunut, niin väenpaljous huojui ja häilyi hillittömän riemun leiskeessä. Heidän ilohuutojensa kaiku kuului saaren joka kolkkaan ja kaukana merellä purjehtiviin aluksiinkin. Milloinkaan ennen ei Korttien kuningaskunnassa ollut kohotettu sellaista valtavaa huutoa.
Sitten he kantoivat prinssiä ja hänen morsiantansa olkapäillänsä, asettivat heidät valtaistuimelle ja kruunasivat heidät siellä Korttien muinaisessa kuningaskunnassa.
Ja meren toisella puolella sijaitsevan kaukaisen saaren rannikolla sureva Äiti-kuningatar saapui poikansa uuteen kuningaskuntaan kullankoristetussa laivassa.
Ja saaren asukkaiden elämää eivät enää määrää Säännöt, vaan he ovat hyviä tai pahoja, tai hyviä ja pahoja, aina oman Itshtshansa mukaan.