PALVOJATAR
I
Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman olemassaoloni.
Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen. He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija, sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina, sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on, liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani. Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.
Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö, joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin silmäluomet itkun jäljeltä.
Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.
Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."
Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää, joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.
Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani. Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen tuokion näkyvissäni.
Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa. Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden läheiseksi.
Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua tyrkkäävän.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Mistä syystä olet tuonut minut valtaistuimesi eteen, jumalani? Muulloin minä aina näin sinut puiden keskellä, ja niin oli paljoa parempi. Se oli oikea paikka kohdata sinua."
Hänen oli täytynyt nähdä minut puutarhassa käyskelemässä minun huomaamattani häntä. Mutta viime päivinä minä olin ollut vilustunut, joten en ollut voinut lähteä ulos. Minun täytyi pakostakin pysytellä sisällä ja kunnioittaen katsella illan taivasta taloni pengermältä. Hetken vaiti oltuansa palvoja virkkoi: "Jumalani, anna minulle muutama hyvä sana."
Minä en ollut ollenkaan valmistunut noudattamaan tuota äkkiä esitettyä pyyntöä ja vastasin hänelle silmänräpäyksellisen mielijohteen nojalla: "Minä en anna enkä ota hyviä sanoja. Minä vain avaan silmäni ja vaikenen, ja silloin minä voin sekä kuulla että nähdä, vaikka ei sanaakaan lausuttaisi. Kun sinua nyt katselen, niin en kaipaa ollenkaan sinun äänesi kaikua."
Palvoja kerrassaan kiihtyi minun puhuessani ja huudahti: "Jumala ei puhu minulle ainoastaan suullansa, vaan koko ruumiillansa."
Minä sanoin hänelle: "Vaiti ollessani minä voin kuunnella koko ruumiillani. Minä olen tullut tänne Kalkuttasta kuuntelemaan tuota ääntä."
Palvoja sanoi: "Niin, minä tiedän sen, ja senvuoksi minä olen tullut tänne luoksesi istumaan."
Ennen poistumistansa hän jälleen kumarsi ja kosketti jalkojani. Minä huomasin hänen olevan pahoillaan siitä, että minulla oli jalkineet. Hän olisi mieluummin nähnyt ne paljaina.
Seuraavana aamuna minä istuin kattotasanteella. Etelässä olevan puujonon takaa näkyi avoin maaseutu, viluinen ja autio. Minä voin nähdä auringon nousevan idästä sokeriruokopensaan ja kylän kupeella olevan puuryhmän takaa. Tummien puiden varjosta ilmestyi äkkiä näkyviin kylätie. Se lähti etenemään ja kiemurteli kohti joitakin näköpiirin rajalla sijaitsevia kyliä, kunnes häipyi harmaaseen sumuun.
Sinä aamuna oli vaikea sanoa, oliko aurinko noussut vai eikö. Vaalea usva häilyi vielä puiden latvoissa. Minä näin palvojan astelevan epämääräisen hämärän halki aamuisena sumuhaamuna. Hän lauloi lauluansa Jumalalle ja helisytti kymbaaleitansa.
Vihdoin hälveni sakea usva, ja aurinko siirtyi sijallensa kotona ja pellolla suoritettavien töiden joukkoon ikäänkuin kylän ystävällinen patriarkka.
Ehdittyäni vasta istuutua kirjoituspöytäni ääreen tyydyttääkseni kalkuttalaisen kustantajani ahnautta kuulin portaista askeleita. Kohta astui sisään palvoja itsekseen hymisten ja minua kumartaen. Minä kohotin katseeni papereistani.
Hän virkkoi: "Jumalani, eilen minä otin pyhäksi ravinnoksi mitä ateriastasi oli jäänyt."
Minä hämmästyin ja kysyin, kuinka hän voi sen tehdä.
"Oh", vastasi hän, "minä odotin illalla ovellasi sinun aterioidessasi ja otin hieman ruokaa lautaseltasi, kun se kannettiin ulos".
Tuo oli minulle yllätys, sillä kaikki kylän asukkaat tiesivät, että olin ollut Euroopassa ja aterioinut eurooppalaisten kanssa. Minä olin epäilemättä kasvistensyöjä, mutta keittäjäni pyhyys ei sietänyt tutkimista, ja oikeaoppiset pitivät minun ruokaani saastaisena.
Palvojatar huomasi hämmästyneen ilmeeni ja virkkoi: "Jumalani, miksi tulisin ollenkaan sinun luoksesi, ellen nauttisi sinun ruokaasi?"
Minä kysyin häneltä, mitä hänen omaan kastiinsa kuuluvat henkilöt asiasta arvelivat. Hän kertoi minulle jo levittäneensä uutista ympäri kylää. Hänen kastiinsa kuuluvat henkilöt olivat pudistaneet päätänsä, mutta samalla myöntäneet, että hänen oli kuljettava omaa tietänsä.
Minä sain selville, että palvojatar oli erään hyvän maalaisperheen jäsen ja että hänen hyvissä varoissa oleva äitinsä halusi pitää hänet kotona. Mutta tytär kulki mieluummin mierolaisena. Minä kysyin häneltä, miten hän sai elatuksensa. Hän kertoi minulle, että hänen seuralaisensa olivat lahjoittaneet hänelle kappaleen maata ja että hän pyyteli ravintonsa kulkien ovelta ovelle. Hän sanoi minulle: "Se ruoka, jonka minä saan kerjäten, on jumalallista."
Mietittyäni, mitä hän oli sanonut, minä käsitin hänen tarkoituksensa. Kun saamme ravintomme toisten hyvyyden suomina almuina, niin muistamme Jumalaa, antajaa. Mutta kun saamme ruokamme kotona, kuten ainakin, itsestäänselvänä asiana, niin taivumme ajattelemaan, että se kuuluu meille oikeudenmukaisesti.
Minun teki kovin mieli kysellä hänen miehestänsä. Mutta kun hän ei milloinkaan epäsuorastikaan hänestä puhunut, en häneltä mitään kysynyt.
Varsin pian minä havaitsin, ettei palvojatar ollenkaan kunnioittanut sitä kylän osaa, missä korkeampiin kasteihin kuuluvat henkilöt elivät. "He eivät anna milloinkaan", sanoi hän, "pienintäkään ropoa Jumalan palvelemiseksi, vaikka heidän hallussaan onkin suurin osa Jumalan maata. Mutta köyhät palvovat ja näkevät puutetta."
Minä kysyin häneltä, miksi hän ei lähtenyt elämään noiden jumalattomien ihmisten seurassa ja auttamaan heitä paremmalle tielle. "Se", sanoin minä hieman tekohartaasti, "olisi jumalallisen palvonnan korkein muoto".
Minä olin aika ajoin kuullut sellaisia saarnoja ja toistelen niitä tilaisuuden sattuessa varsin mielelläni yleiseksi hyväksi.
Palvojattareen tuo kumminkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Hän kohotti suuret pyöreät silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:
"Tarkoitatko, että koska Jumala on syntisten kanssa, niin heitä jollakin tavoin palvelemalla palvelee Jumalaa? Niinkö tarkoitat?"
"Niin", vastasin minä, "niin minä ajattelen".
"Tietysti", vastasi hän melkein kärsimättömästi, "tietysti Jumala on heidän kanssansa, sillä kuinkapa he muuten voisivat ollenkaan elää? Mutta mitäpä se minulle merkitsee? Minun Jumalani ei ole siellä. Minä en voi palvoa häntä siellä, koska en häntä sieltä löydä. Minä etsin häntä sieltä, mistä voin hänet löytää."
Niin puhuessaan hän kumarsi kunnioittavasti. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli tämä. Pelkkä Jumalan kaikkialla-läsnäoloa tehostava oppi ei meitä auta. Se totuus, että Jumala on kaikkea läpäisevä, voi olla pelkkä epähavainnollinen abstraktio ja sellaisenaan meille epätodellinen. Missä Hänet voin nähdä, siellä Hän on todellisena minun sielussani.
Minun ei tarvinne seikkaperäisesti selittää, ettei hän minua innokkaasti palvoessaan pitänyt minua yksilöllisenä olentona. Minä olin hänen palvontansa pelkkä väline. Minun asianani ei ollut ottaa sitä vastaan enempää kuin hylätäkään sitä, sillä se ei kuulunut minulle, vaan Jumalalle.
Tullessaan jälleen palvojatar havaitsi minun taaskin tutkivan kirjojani ja papereitani.
"Mitä oletkaan tehnyt", kysyi hän ilmeisesti harmistuneena, "että minun Jumalani vaatii sinua ryhtymään tuollaiseen turhaan rasitukseen? Milloin tulenkin, sinä aina luet ja kirjoitat."
"Jumala askarruttaa hyödyttömiä lapsiansa", vastasin minä, "koska he muuten voisivat joutua onnettomuuteen. Heidän tulee toimitella kaikkein vähimmässä määrin tarpeellisia asioita. Se on heidän suojanansa."
Palvojatar kertoi minulle, ettei hän voinut sietää niitä esteitä, jotka minua alinomaa ympäröivät. Kun hän halusi tulla minua tervehtimään, niin palvelijat eivät sallineet hänen nousta suoraa päätä yläkertaan. Kun hän halusi kunnioittaen koskettaa jalkojani, niin sukkani olivat aina tiellä. Ja kun hän halusi yksinkertaisesti kanssani jutella, hän huomasi minun henkeni eksyneen oppineisuuden erämaihin.
Tällä kertaa hän ennen lähtöänsä laski kätensä ristiin ja sanoi: "Jumalani! Tänä aamuna minä tunsin jalkasi rinnassani. Kuinka ne olivatkaan viileät! Ja ne olivat paljaat, peittämättömät. Minä pidin niitä kauan hartaasti pääni päällä. Se täytti minun koko olemukseni. Mitäpä hyötyä senjälkeen oli siitä, että tulin luoksesi? Miksi tulinkaan? Sano, Herra, totuus — eikö se ollut pelkkää sokaistumista?"
Maljakossa pöydälläni oli muutamia kukkia. Hänen ollessaan luonani puutarhuri toi uusia kukkia ja asetti ne niiden sijaan. Palvojatar näki hänen ne vaihtavan.
"Siinäkö kaikki?" huudahti hän. "Joko olet suoriutunut kukistasi? Annahan ne minulle." Hän piteli kukkia hellävaroen kämmenkuopassansa ja alkoi kumartunein päin niihin tuijottaa. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän jälleen kohotti päänsä ja virkkoi minulle: "Sinä et milloinkaan silmäile näitä kukkia; siitä syystä ne luonasi lakastuvat. Kunhan niitä katselisit, niin lukemisesi ja kirjoittamisesi hupenisivat tuuleen."
Hän solmi kukat viittansa helmaan, nosti ne hartain elein päälaellensa ja virkkoi syvästi kunnioittaen: "Salli minun viedä Jumalani mukanani."
Hänen niin sanoessaan minä tunsin, etteivät huoneissamme olevat kukat saa meiltä niille kuuluvaa hellää huolenpitoa. Me pistämme ne maljakkoon, ja ne muistuttavat pikemmin vallattomia koulupoikia, jotka seisovat yhdessä joukossa rangaistavina.
Palvojatar tuli jälleen samana iltana ja istui edessäni kattotasanteella.
"Minä annoin ne kukat pois", sanoi hän, "kun tänä aamuna kuljin talosta taloon laulaen Jumalan nimeä. Beni, kylämme päämies, nauroi hartaalle kunnioitukselleni ja sanoi: 'Miksi tuhlaat koko palvontasi hänelle? Etkö tiedä, että hän on herjausten esineenä koko maakunnassa?' Onko se totta, Jumalani? Onko totta, että he sinua säälimättömästi kohtelevat?"
Sinä hetkenä minä säikähdin. Oli kamalaa havaita, että painomustetta pärskyi niin kauas.
Palvojatar jatkoi: "Beni luulotteli voivansa yhdellä henkäyksellä sammuttaa minun palvontani liekin! Mutta sepä ei olekaan mikään mitätön liekki, se on leimuava tuli. Miksi he sinua herjaavat, Jumalani?"
Minä vastasin: "Siitä syystä, että minä sen ansaitsen. Luulenpa ahnaudessani väijyskelleeni ihmisten sydämiä?"
Palvojatar sanoi: "Nyt sinä näet itse, kuinka vähäarvoiset heidän sydämensä ovat. Ne ovat täynnä myrkkyä, ja se parantaa sinut ahnaudestasi."
"Kun ihmisen sydämessä asuu ahnaus", vastasin minä, "niin hän on alinomaisessa vaarassa joutua lyödyksi. Itse ahnaus suo hänen vihollistensa käytettäväksi myrkkyä."
"Meidän armollinen Jumalamme", virkkoi hän, "lyö meitä omalla kädellänsä ja ajaa pois kaiken myrkyn. Se, joka loppuun asti kestää Jumalan kuritusta, on pelastettu."
II
Sinä iltana palvojatar kertoi minulle elämänsä tarinan. Illan tähdet syttyivät ja painuivat puiden taakse hänen kertoessaan tarinansa loppuun.
Mieheni on erittäin yksinkertainen. Monet pitävät häntä tyhmänäkin, mutta minä tiedän, että se, joka ymmärtää yksinkertaisesti, ymmärtää oikein. Liikeasioissa ja taloudenhoidossa hän piti hyvin puolensa. Koska hänen tarpeensa olivat vähäiset ja toivomuksensa harvat, hän kykeni tulemaan toimeen sen nojalla, mitä hänellä oli. Hän ei milloinkaan sekaantunut muihin asioihin eikä pyrkinyt niitä ymmärtämään.
Mieheni vanhemmat kuolivat, kun olimme olleet vasta vähän aikaa naimisissa, ja me jäimme yksin. Mutta mieheni tarvitsi aina jonkun yläpuolellansa. Minä häpeän tunnustaessani, että hän tavallaan kunnioitti minua ja piti minua ylempänänsä. Mutta minä olen varma, että hän kykeni käsittämään asiat paremmin kuin minä, vaikka minä osasin paremmin puhua.
Kaikkein syvimmin hän kunnioitti Guru Thakuriansa (henkistä opettajaansa). Oikeastaan ei ollut kysymyksessä pelkkä harras kunnioitus, vaan rakkaus, ja sellainen rakkaus on harvinainen.
Guru Thakur oli miestäni nuorempi. Kuinka kaunis hän olikaan!
Mieheni oli poikaiällänsä leikkinyt hänen kerallansa ja oli niistä ajoista alkaen omistanut sydämensä ja sielunsa varhaisen ikänsä ystävälle. Thakur tiesi, kuinka yksinkertainen mieheni oli, ja tapasi häntä armottomasti kiusoitella.
Hän ja hänen toverinsa pitivät iloa hänen kustannuksellansa, mutta hän sieti kaikki mitä kärsivällisimmin.
Minun naimisiin joutuessani Guru Thakur oli Benaresissa opiskelemassa. Mieheni tapasi maksaa kaikki hänen kustannuksensa. Minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen, kun hän palasi kyläämme.
Viidentoistavuotiaana minä synnytin lapsen. Minä olin niin nuori, etten osannut sitä hoitaa. Minä jaarittelin mielelläni ja olin usein tuntikausia ystävättärieni luona. Jos minun täytyi jäädä kotiin poikaa kaitsemaan, minä tavallisesti kerrassaan suutuin. Ah, minun lapsi-jumalani tuli minun elämääni, mutta hänen lelunsa eivät olleet valmiina häntä varten. Hän tuli äidin sydäntä varten, mutta äidin sydän jäi siitä jälkeen. Hän jätti minut vihoissaan, ja siitä saakka minä etsin häntä kaikkialta maailmasta.
Poika oli isänsä elämän valkeus ja ilo. Minun huolimattomuuteni aina suretti miestäni. Mutta hänelle oli suotu mykkä sielu. Hän ei kyennyt milloinkaan tuskaansa ilmaisemaan.
Ihmeellistä oli, että minun laiminlyönneistäni huolimatta poika rakasti minua enemmän kuin ketään muuta. Hän tuntui pelkäävän, että minä jonakin päivänä lähden ja jätän hänet. Niinpä hän silloinkin, kun minä olin hänen kanssaan, seuraili minun liikkeitäni levottomin katsein. Hän sai olla varsin vähän minun seurassani, ja senvuoksi hänen halunsa olla luonani kehittyi tuskallisen kiihkeäksi. Minun joka päivä virralle mennessäni hän tavallisesti kävi rauhattomaksi ja ojensi pienet käsivartensa, jotta hänet otettaisiin mukaan. Mutta rantaportaat olivat minulle se paikka, jossa sain tavata ystävättäreni, joten en välittänyt ottaa sinne lasta vaivoikseni.
Oli varhainen elokuun aamu. Harmaat pilvet olivat toinen toisensa jälkeen kietoneet taivaan kosteiden viittojensa laskoksiin. Minä käskin tyttöä pitämään huolta pienokaisesta sill'aikaa kuin kävin virralla. Minun lähtiessäni lapsi itki pyrkien jälkeeni.
Niillä kylpyportailla ei ollut ketään minun saapuessani. Minä olin paras uimari kylän naisten joukossa. Sade oli paisuttanut virtaa melkoisesti. Minä uin keskelle virtaa, verrattain kauas rannasta.
Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.
Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin eikä huutanut: 'Äiti!'
Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani. Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan minusta eroamatta.
Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.
Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde. Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.
Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa. Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii jumalallista juomaansa samasta maljasta.
Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme. Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa varten, niin sormeni ilosta lauloivat.
Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa korjasi asian.
Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten, ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.
Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni, minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.
Minä pysähdyin, painoin katseeni alas ja lysähdin itseeni. Hän kiinnitti katseensa minuun ja virkkoi: 'Kuinka ihmeen kaunis onkaan sinun ruumiisi!'
Koko lintujen maailma tuntui helkähtävän laulamaan lehvistössä pääni päällä. Kaikki tien varrella kasvavat pensaat näyttivät puhkeavan hehkuvaan kukkaan. Tuntui siltä, kuin taivas ja maa ja kaikki olisi muuttunut humalluttavan riemun pyörteeksi.
En tiedä, kuinka saavuin kotiin. Muistan vain syöksyneeni siihen huoneeseen, jossa me palvoimme Jumalaa. Mutta silmieni edessä karkelivat samat kultaiset valon välkkeet, jotka olivat värähdelleet näkyvissäni tuolla yksinäisellä polulla virralta palatessani.
Guru Thakur saapui sinäkin päivänä aterialle ja tiedusteli mieheltäni, minne minä olin lähtenyt. Hän etsi minua, mutta ei voinut minua mistään löytää.
Ah, maa ei ole minulle enää sama kuin ennen. Entinen päivänpaiste ei enää ole minun. Minä huusin Jumalaani tuskassani, mutta hän ei kääntänyt kasvojansa minun puoleeni.
En tiedä, miten päivä kului. Yöllä minun piti kohdata mieheni. Mutta yö on pimeä ja mykkä. Silloin minun mieheni henki ilmenee säteilevänä kuin tähdet hämärissä. Minä olin kuullut hänen pimeässä lausuvan ajatuksiansa ja olin hämmästynyt havaitessani, kuinka syvästi hän kykeni tajuamaan.
Toisinaan minä pääsin vasta myöhään illalla levolle, kun talousaskareet olivat estämässä. Mieheni odotti minua lattialla istuen, makuulle menemättä. Aloitimme silloin usein keskustelumme puhumalla jotakin Gurusta.
Tänä yönä minä tulin jälkeen puolenyön huoneeseeni ja löysin mieheni lattialta nukkumasta. Häntä häiritsemättä minä paneuduin lattialle hänen jalkojensa eteen, kasvot hänen puoleensa käännettyinä. Kerran hän nukkuessaan ojensi jalkaansa ja satutti minua rintaan. Se oli hänen viimeinen testamenttinsa.
Seuraavana aamuna, kun mieheni heräsi unestansa, minä jo istuin hänen vieressään. Ikkunasta näkyi tuuhean lehvistön yli aamun ensimmäinen kalpea kajaste yön päärmeessä. Oli niin varhainen, etteivät varikset olleet vielä alkaneet vaakkua.
Minä kumarsin ja kosketin otsallani mieheni jalkoja. Hän nousi istumaan, säikähtyneenä, ikäänkuin unennäöstä heräten, ja silmäili hämmästyneenä kasvojani. Minä sanoin:
'Olen tehnyt päätökseni. Minun täytyy jättää maailma. Minä en voi olla kauemmin sinun omasi. Minun täytyy lähteä sinun luotasi.'
Mieheni kenties luuli yhä uneksivansa. Hän ei virkkanut sanaakaan.
'Kuulehan mitä sanon!' rukoilin minä sanomattoman tuskan vallassa. 'Kuule minua ja ymmärrä! Sinun täytyy naida toinen vaimo. Minun täytyy sanoa hyvästi.'
Mieheni sanoi: 'Mitä merkitsee kaikki tämä hurja, hullu puhe? Kuka käskee sinua luopumaan maailmasta?'
Minä vastasin: 'Guru Thakurini.'
Mieheni näytti hämmentyneeltä. 'Guru Thakur!' huudahti hän. 'Milloin hän on antanut sinulle sen neuvon?'
'Aamulla', vastasin minä, 'eilen, kun kohtasin hänet virralta palatessani'.
Hänen äänensä hieman värähteli. Hän kääntyi, silmäili kasvojani ja kysyi minulta: 'Miksi hän sinulle antoi sellaisen käskyn?'
'En tiedä', vastasin minä. 'Kysy häneltä itseltänsä! Hän sanoo sen sinulle, jos voi.'
Mieheni sanoi: 'Maailmasta voi luopua, vaikka jääkin siinä elämään.
Sinun ei tarvitse lähteä minun luotani. Minä puhun asiasta Gurulleni.'
'Sinun Gurusi', vastasin minä, 'kenties hyväksyy anomuksesi; mutta minun sydämeni ei milloinkaan siihen suostu. Minun täytyy lähteä sinun luotasi. Tästä lähtien ei maailmaa enää ole minulle olemassa.'
Mieheni vaikeni, ja me istuimme siinä pimeässä lattialla. Kun päivä oli valjennut, hän sanoi minulle: 'Menkäämme yhdessä hänen luoksensa.'
Minä laskin käteni ristiin ja sanoin: 'Minä en näe häntä enää milloinkaan.'
Hän katsoi minua kasvoihin. Minä painoin pääni alas. Hän ei virkkanut enempää. Minä tiesin, että hänen katseensa oli jotenkin tunkeutunut minun mieleeni ja tiesi mitä siellä tapahtui. Tässä minun maailmassani on ollut vain kaksi ihmistä, jotka ovat minua sydämestänsä rakastaneet — minun poikani ja minun mieheni. Tämä rakkaus oli minun Jumalani, ja senvuoksi se ei voinut sietää mitään vääryyttä. Toinen heistä jätti minut, ja minä itse jätin toisen. Nyt minun täytyy saada totuus, totuus yksinänsä.
Hän kosketti permantoa jalkojeni edessä, nousi, kumarsi ja lähti.