KOLMASTOISTA LUKU.
Oli kulunut siten muutamia päiviä, kun Binoi eräänä ehtoopuolena, päivällisaterian jälkeen, istuutui sepittämään kirjettä Goralle. Lukien asian huonon edistymisen tylsän kynän viaksi hän istui pitkät ajat teroitellen kynää mitä huolellisimmin. Siinä toimessa ollen Binoi kuuli alakerrasta äänen, joka huusi hänen nimeänsä. Hän heitti kynän pöydälle, riensi nopeasti portaisiin ja huusi: »Tulkaa tänne, Mohim dada!»
Mohim tuli ja istuutui mukavasti Binoin makuusijalle. Vähän aikaa tarkasteltuaan huoneen kalustoa hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, syynä ei ole se, etten tiedä osoitettasi, enempää kuin sekään, että haluan vointiasi tiedustella, mutta totisesti ei teidän nykyaikaisten mallinuorukaisten luo pääse beteliä puraisemaan eikä haikuja vetämään, joten minutkin saa vain aivan erikoinen asia —» Hän huomasi Binoin hämmentyvän, vaikeni ja jatkoi sitten: »Jos aiot lähteä piippua ostamaan, pyydän armahtamaan minua. Minä voin antaa anteeksi sen, ettet tarjoa minulle tupakkaa, mutta kömpelön noviisin täyttämä piippu tekisi lopun elämästäni.» Mohim tarttui käsillä olevaan viuhkaan, leyhytteli sitä vähän aikaa ja sai vihdoin sanoneeksi: »Seikka on se, että minulla on syytä tulla sinua tervehtimään sunnuntaisesta iltapuolilevostani luopuen. Toivon sinun tekevän minulle palveluksen.»
»Mikä se palvelus voi olla?» kysyi Binoi.
»Lupaa ensin, niin sanon sen sinulle», vastasi Mohim.
»Luonnollisesti, jos voin sen tehdä —»
»Sinä yksin voit sen tehdä. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: minä suostun.»
»Minkätähden olettekaan tänään niin epäileväinen?» kysyi Binoi. »Tiedättehän varsin hyvin, että olen kuin perheenne jäsen — jos voin jotenkin teitä auttaa, niin tietenkin sen teen.»
Mohim veti taskustaan betelkäärön, tarjosi Binoille, pisti loput omaan suuhunsa, pureskeli ja virkkoi: »Tunnethan tyttäreni Sasin. Hänen ulkomuodossaan ei ole mitään moittimista; hän näet ei ole tullut siinä suhteessa isäänsä. Minä en voi öisin nukkua, kun ajattelen, että hän voisi joutua jonkun mitättömän miehen haltuun.»
»Minkätähden olette niin pelokas?» kysyi Binoi tyynnytellen. »Eihän naimisiinmeno ole vielä ollenkaan kiireellinen.»
»Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin ymmärtäisit huolestumiseni», virkkoi Mohim huoaten. »Vuosien varrella hän vanhenee ihan itsestään, mutta sulhanen ei tule ihan itsestään. Niinpä joudunkin ajan pitkään varsin surkeaan mielentilaan. Mutta jos voit antaa minulle jotakin toivoa, niin tietenkin mielelläni odotan joitakin aikoja.»
Binoi oli pahassa pulassa. »Minä en valitettavasti tunne juuri ketään», mutisi hän. »Voipa sanoa, etten oikeastaan tunne ketään muuta kuin teidän perheenne Kalkuttassa — mutta voinhan sentään silmäillä ympärilleni.»
»Tunnethan Sasin joka tapauksessa — millainen tyttö hän on ja niin edespäin?» virkkoi Mohim.
»Tietysti!» nauroi Binoi. »Olenhan tuntenut hänet aina pienestä pikkaraisesta — hän on kelpo tyttö.»
»Niinpä sinun ei tarvitse silmäillä kovin kauas, poikaseni. Minä tarjoan hänet sinulle!» Mohimin kasvoissa säteili voitonriemu.
»Mitä!» huusi Binoi nyt kerrassaan hämmentyen.
»Minä pyydän anteeksi, että olen ottanut asian puheeksi», virkkoi Mohim. »Sinun perheesi on tietenkin parempi kuin meidän, mutta kun olet saanut uudenaikaisen kasvatuksen, ei tuon tarvinne olla esteenä.»
»Ei, ei!» huudahti Binoi. »Ei ole puhettakaan perheestä — mutta onhan hän vielä kovin nuori —»
»Mitä ajatteletkaan?» väitti vastaan Mohim. »Sasi on aivan riittävän iällinen! Eiväthän hindulaisten perheiden tyttäret ole muukalaisia naishenkilöltä — ei käy päinsä rikkoa omia tapojamme.»
Mohim ei jättänyt uhriansa niinkään helposti, ja hänen käsissään Binoi tuskin tiesi mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi: »Hyvä, ajatelkaamme asiaa hetkinen.»
»Ota itsellesi ajatusaikaa riittävästi. Eihän sinun tarvitse heti paikalla määrätä onnekasta päivää.»
»Minun täytyy kysyä omaisteni mielipidettä —», alkoi Binoi jälleen.
»Tietysti, tietysti», keskeytti hänet Mohim. »Heidän mielipidettänsä on luonnollisesti tiedusteltava. Setäsi ollessa vielä elossa emme tietenkään voi tehdä mitään vastoin hänen toivomuksiansa.» Hän otti jälleen taskustaan beteliä ja meni menojansa, nähtävästi pitäen asiaa päätettynä.
Hieman aikaisemmin oli Anandamoji kautta rantain tiedustellut, olisiko Binoin ja Sasin naimaliitto mahdollinen, mutta Binoi ei ollut ottanut asiaa kuulevaan korvaansa. Se ei tuntunut Binoista nytkään otolliselta, mutta siitä huolimatta hän soi ajatukselle sijaa mielessään. Hän mietti itsekseen, että jos asia toteutuisi, hän tulisi kuulumaan Goran perheeseen, joten Goran ei olisi niinkään helppo torjua häntä luotaan. Hän oli aina pitänyt naurettavana sitä englantilaista käsitystä, jonka mukaan avioliitto on sydämen asia, ja niinmuodoin ei ajatus sinänsä tuntunut hänestä mitenkään mahdottomalta. Se kerrassaan miellyttikin häntä tänä hetkenä, koska Mohimin ehdotus kelpasi tekosyyksi lähteä kysymään Goran neuvoa. Hän puolittain toivoeli, että ystävä kehoittaisi häntä suostumaan, sillä hän uskoi varmaan, että Mohim pyytäisi Goraa puuttumaan asiaan, ellei hän auliisti suostuisi.
Nämä ajatukset häivyttivät vähitellen Binoin mielenmasennuksen, hänen teki kovin mieli tavata Goraa ja hän lähti kohti Goran asumusta. Mutta hän ei ollut ehtinyt kovinkaan kauas, kun kuuli Satišin huutavan takaansa.
Hän palasi omaan asuntoonsa pojan keralla, joka veti taskustaan jotakin liinaan käärittyä. »Arvatkaahan, mitä minulla tässä on!» virkkoi Satiš.
Binoi mainitsi kaikenlaisia mahdottomia esineitä, »kallon», »nuken» ja muita samanlaisia, mutta Satiš pudisteli vain päätänsä.
Vihdoin hän avasi käärön, josta kirpoutui näkyviin muutamia tummapintaisia hedelmiä, ja kysyi: »Voitteko sanoa, mitä hedelmiä nämä ovat?»
Binoi arvaili sinne tänne, ja kun hän oli luopunut yrityksistään, Satiš selitti, että eräs Rangoonissa asuva täti oli lähettänyt näitä hedelmiä heille ja että äiti oli käskenyt viedä muutamia Binoi Babulle.
Birmalaiset mangostanapuun hedelmät olivat siihen aikaan Kalkuttassa harvinaisia. Binoi katseli ja puristeli niitä ja kysyi: »Miten ihmeessä näitä hedelmiä syödään, Satiš Babu?»
Satiš nauroi Binoin tietämättömyydelle ja virkkoi: »Kas näin, ei pidä yrittää niitä purra — ne pitää halkaista veitsellä ja sitten syödä sisus.»
Satiš itse oli vastikään tuottanut omaisilleen suurta huvia turhaan yrittäessään purra hedelmää; nyt hän voi unohtaa oman noloutensa ja nauraa Binoille.
Kun nämä eri-ikäiset ystävykset olivat hetkisen pakisseet, Satiš virkkoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, äiti sanoo, että jos teillä on aikaa, teidän pitää lähteä meille minun kerallani. Tänään on Lilan syntymäpäivä.»
»Minulla ei valitettavasti ole aikaa tänään», sanoi Binoi. »Minun täytyy mennä muualle.»
»Minne menette?» kysyi Satiš.
»Ystäväni luo.»
»Senkö ystävänne luo?»
»Niin.»
Satiš ei voinut tajuta niitä syitä, jotka estivät Binoita lähtemästä heidän luoksensa ja pakottivat hänet menemään toisen ystävän luo vieläpä sellaisen henkilön luo, jota hän puolestaan ei voinut ollenkaan sietää. Satišista tuntui epämieluiselta pelkkä ajatuskin, että Binoi halusi nähdä ja tavata sellaista ystävää, joka näytti vieläkin ankarammalta kuin hänen koulunjohtajansa ja joka ei tuntunut missään tapauksessa taipuvan tunnustamaan hänen soittokoneensa oivallisuutta. Satiš siis vaati itsepintaisesti: »Ei, Binoi Babu, teidän pitää lähteä kotiin minun kanssani.»
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Binoi antautui. Vaikka mielessä risteilivät erilaiset kiintymyksentunteet ja kaikenlaisia vastaväitteitäkin tuli kuuluville, hän sittenkin lopulta tarttui voittajansa käteen ja lähti kohti taloa, jonka numero oli 78. Binoi oli pakostakin hyvillään ajatellessaan, että nimenomaan hänet oli valittu osalliseksi noihin harvinaisiin Birman hedelmiin, jotka osoittivat ilmeisen tutunomaisuuden alkamista hänen ja perheen välisissä suhteissa.
Lähestyessään Pareš Babun taloa Binoi näki sieltä tulevan Haranin ja muutamia muita tuntemattomia henkilöitä, jotka oli kutsuttu Lilan syntymäpäiville. Haran Babu meni kuitenkin menojansa ollenkaan hänestä välittämättä.
Taloon tullessaan Binoi kuuli naurua ja melua. Sudhir oli siepannut avaimen, jonka sulkemassa lipastossa piili Labonjan albumi. Tämän nuoren kirjallisen maineen tavoittelijan valitsemien runojen joukossa oli muutamia, jotka olisivat sopineet pilailun aiheeksi, ja Sudhir uhkasi lukea niitä kokoontuneen seuran kuullen. Molempien puolueiden välinen taistelu oli kiihtynyt kuumimmilleen Binoin saapuessa. Hänen tullessaan Labonjan puolue hävisi näkymöltä silmänräpäyksessä, ja Satiš juoksi toisten jälkeen ottaakseen osaa ilonpitoon. Sitten tuli huoneeseen Sutšarita, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä hieman odottamaan, hän tulee aivan kohta. Isä on lähtenyt kutsumaan Anath Babua ja tulee hänkin pian.»
Ajatellen tekevänsä Binoille hyvänkin palveluksen Sutšarita alkoi puhua hänelle Gorasta. Hän sanoi nauraen: »Luulenpa, ettei hän tule enää milloinkaan meillä käymään!»
»Minkätähden niin luulette?» kysyi Binoi.
»Hän varmaankin loukkaantui nähdessään meidät tytöt miesseurassa», selitti Sutšarita. »Otaksun hänen kunnioittavan ainoastaan sellaisia naisia, jotka antautuvat kokonaan talousvelvollisuuksiinsa.»
Binoin oli vaikea vastata tuohon huomautukseen. Hän olisi kovin mielellään väittänyt vastaan, mutta kuinka hän olisikaan voinut sanoa sellaista, minkä tiesi olevan paikkansapitämätöntä? Niinpä hän sanoikin vain: »Luulen Goran olevan sitä mieltä, etteivät tytöt ole uskollisia kutsumukselleen, elleivät täysin mielenkiinnoin suorita talousvelvollisuuksiansa.»
Sutšarita virkkoi: »Eikö siinä tapauksessa olisi parempi, jos miesten ja naisten velvollisuudet kerrassaan erotettaisiin toisistaan? Kun miehet ottavat osaa perhe-elämään, voivat heidän ulkomaailmaan kohdistuvat velvollisuutensa samoin joutua kärsimään! Oletteko siis samaa mieltä kuin ystävänne?»
Naisen yhteiskunnallista asemaa koskevista seikoista Binoi oli näihin asti ollut samaa mieltä kuin Gora, olipa kirjoittanut asiaa koskevia artikkelejakin sanomalehtiin. Mutta nyt hän tuskin kykeni kannattamaan sellaisia mielipiteitä. »Ettekö usko», sanoi hän, »että olemme kaikissa sellaisissa asioissa sovinnaisuuden orjia? Naisten esiintyminen kotien ulkopuolella loukkaa meitä ennen kaikkea sen vuoksi, ettemme ole siihen tottuneet, ja sitten me koemme oikeuttaa tunteitamme väittämällä sellaisen käytöksen olevan sopimatonta. Pohjalla on todellisuudessa perintätapa, perustelut ovat pelkkää veruketta.»
Pienten kyselyjen ja huomautusten nojalla Sutšarita sai pysytetyksi keskustelun Goraa koskevana, ja Binoi sanoi mitä hänellä oli sanottavana ystävästään, vilpittömästi ja kaunopuheisesti. Hän ei ollut milloinkaan ennen järjestellyt kuvauksiaan ja väitteitään niin hyvin. Sopiipa epäillä, olisiko Gora itsekään kyennyt esittämään periaatteitaan niin selvästi ja loisteliaasti. Oman odottamattoman taidokkuutensa ja ilmaisukykynsä yllyttämänä Binoi tunsi hilpeyttä, joka sai hänen kasvonsa sädehtimään. Hän sanoi: »Pyhissä kirjoissamme luetaan: Tunne itsesi — sillä tieto merkitsee vapautumista. Voin teille sanoa, että ystäväni Gora on itse Intia itsensä tuntevana. En voi missään tapauksessa pitää häntä tavallisena henkilönä. Me kaikki muut hajoitamme mieliämme eri suuntiin jokaisen mitättömimmänkin harrastuksen tai uutuuden houkuttelemina, mutta hän on mies, joka seisoo jäykkänä kaikkien näiden hajoittavien harrastusten keskellä ja lausuu ukkosäänin loitsuansa: Tunne itsesi!»
Keskustelu olisi jatkunut vielä kauankin, sillä Sutšarita kuunteli mielenkiinnoin, mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta Satišin ääni, joka lausueli:
Ällös kerro synkin säkein:
»Elämä on unta vain!»
Satiš rukka ei milloinkaan päässyt osoittamaan taitoansa vieraiden kuullen. Kuulijat joutuivat usein kuumaan ja ikävään oloon kuunnellessaan Lilan lausuilevan englantilaista runoutta, Mutta Baroda ei milloinkaan kutsunut esiin Satišia, vaikka heidän kahden kesken muuten vallitsi joka asiassa kiivas kilpailun henki. Satišin suurimpana ilona oli Lilan ylpeyden masentaminen, mikäli hänelle suinkin tarjoutui siihen tilaisuutta. Edellisenä päivänä oli Lila osoittanut taitoansa Binoin kuullen, mutta Satišilla ei ollut ollut tilaisuutta kehoittamatta todistaa etevämmyyttänsä. Hän olisi saanut nuhteet palkakseen, jos olisi yrittänyt. Niinpä hän nyt alkoi lausuella viereisessä huoneessa ikäänkuin itsekseen, ja Sutšarita ei voinut olla nauramatta.
Samassa syöksyi huoneeseen Lila heiluvin palmikoin, juoksi Sutšaritan luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
Kello löi neljä. Pareš Babun luo tullessaan Binoi oli päättänyt poistua aivan pian ja käydä Goraa tapaamassa. Ja mitä enemmän hän oli ystävästään puhunut, sitä kiihkeämmäksi kävi hänen halunsa päästä hänen puheillensa. Kellon muistuttaessa ajan kulumista hän nousi nopeasti: tuoliltaan.
»Täytyykö teidän jo lähteä?» huudahti Sutšarita. »Äiti valmistaa teille teetä. Ettekö voi vielä hieman viipyä?»
Binoille tuo ei ollut kysymys, vaan käsky, joten hän istuutui heti jälleen. Hienoon silkkihameeseen pukeutunut Labonja tuli samassa ilmoittamaan, että tee oli valmiina ja että äiti odotti heitä parvekkeella.
Binoin nauttiessa teetä Baroda-rouva huvitti häntä kertomalla juurta jaksain jokaisen tyttärensä elämäkerran. Lolita vei Sutšaritan mukanaan pois huoneesta, ja Labonja jäi yksin, pää neulomuksen yli kumartuneena. Joku oli kerran mairitellen maininnut, kuinka somasti hänen hienot sormensa liikkuivat hänen neuleessaan, ja siitä pitäen hän oli alkanut ottaa työn käsille alinomaa, ilman mitään nimenomaista syytä, kun oli läsnä vieraita.
Pareš Babu palasi illan suussa, ja kun oli sunnuntai, hän ehdotti, että lähdettäisiin Brahma Samadžin jumalanpalvelukseen. Baroda-rouva kääntyi Binoin puoleen ja sanoi, että he näkisivät hänet mielellään seurassaan, ellei hänellä ollut mitään sitä vastaan.
He sijoittuivat kaksiin ajoneuvoihin ja lähtivät Samadžiin.
Jumalanpalveluksen päätyttyä ja heidän parhaillaan ajoneuvoihin
noustessaan Sutšarita huudahti hieman säpsähtäen: »Kas, tuolla menee
Gourmohan Babu!»
Gora oli epäilemättä nähnyt seurueen, mutta kiiruhti pois ikäänkuin ei olisi heitä huomannut. Binoita hävetti ystävän karu käytös, mutta hän ymmärsi heti tuon äkillisen perääntymisen syyn. Gora oli nähnyt hänet tässä seurassa. Se onnentunto, joka oli kaiken aikaa kirkastanut Binoin mieltä, oli nyt tiessään. Sutšarita luki heti Binoin ajatukset ja arvasi niiden aiheen, ja hänen mielensä valtasi jälleen närkästys, kun hän ajatteli, että Gora voi niin väärämielisesti arvostella Binoin-laista ystävää ja että hän voi hautoa mielessään niin epäoikeutettuja brahmoihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Hän toivoi entistä enemmän Goran häpeään saattamista millä keinoin tahansa.