KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.
Jätettyään kirjoittamansa paperin Harimohinin haltuun Gora ajatteli katkaisseensa suhteensa Sutšaritaan. Mutta asia tai asiakirja ei ole lopullisesti valmis, kun se on kirjoitettu. Goran sydän ei tahtonut missään tapauksessa siihen suostua, ja vaikka hän olikin merkinnyt siihen nimensä oman tahdonvoimansa varassa, hänen sydämensä kieltäytyi antamasta merkintöänsä — se oli yhä tottelematon. Niin tottelematon, että Gora päätti lähteä Sutšaritan luo vielä samana iltana. Mutta ollessaan parhaillaan aikeissa lähteä hän kuuli läheisen kirkon kellon lyövän kymmenen ja havaitsi samassa, että oli liian myöhä lähteä vieraisiin. Sitten hän makasi valvoen ja kuuli kellon lyövän yksitoista. Puutarhaan hän ei sittenkään ollut lähtenyt tänä iltana, vaan oli lähettänyt sanan tulevansa aamulla.
Seuraavana aamuna hän meni virran rannalla sijaitsevaan puutarhaan, mutta missä olikaan se mielen voimakkuus ja puhtaus, jota hän oli päättänyt osoittaa käydessään katumusharjoitukseensa?
Useita kuuluisia oppineita oli jo saapunut, ja toisia odotettiin. Gora tervehti heitä kaikkia lämpimästi, ja he puolestaan viittailivat alinomaa, kaikkein korkeimpia kiitoslauseita käyttäen, Goran iäiselle uskonnolle osoittamaan lujaan ja hurskaaseen kiintymykseen.
Vähitellen puutarha täyttyi väenvilinällä, ja Gora kierteli tarkastelemassa kaikkea, mutta tässä kiireessä ja sekasorrossa palasi hänen mieleensä alinomaa yksi ainoa ajatus, sydämen syvyyksistä nousten. Tuntui siltä, kuin joku olisi hänelle sanonut: »Sinä olet tehnyt väärin, olet tehnyt väärin!» Hänellä ei ollut aikaa ajatella selvästi keksiäkseen missä vääryys piili — mutta hän ei kyennyt mitenkään tukahduttamaan tuota sydämessä liikkuvaa syvää tuntoa. Kaikkien näiden valtavien valmistelujen keskellä tuntui joku hänen oman sydämensä rajoissa asuva vihollinen todistavan häntä vastaan ja sanovan: »Vääryys jää yhä olemaan.» Tuo vääryys ei ollut sääntöjen eikä lakien rikkomista, se ei ollut pyhien säädösten loukkaamista eikä millään tavoin sotinut uskonnollisia menoja vastaan — se oli vääryyttä, joka oli tapahtunut hänen omassa olemuksessaan. Senvuoksi Goran koko sielu kapinoi näitä katumusmenojen valmisteluja vastaan.
Alkamishetki lähestyi. Pyhän toimituksen paikalle oli kohotettu katos, ja ympärillä oli bambuaidake. Mutta Goran parhaillaan alkaessa vaihtaa vaatteita, Gangesissa kylvettyään, havaittiin läsnäolijoiden joukossa liikettä. Eräänlainen levottomuus tuntui leviävän joka taholle. Vihdoin tuli Goran luo Abinaš hämmästyksen ilme kasvoissaan. Hän sanoi: »Kotoasi on vastikään lähetetty tieto, että Krišnadajal Babu on ankarasti sairastunut. Hän on lähettänyt ajoneuvot hakemaan sinua heti kotiin.»
Gora lähti kohta, ja kun Abinaš tahtoi lähteä hänen kerallaan, hän sanoi: »Ei, sinun täytyy jäädä pitämään huolta vieraista, ei käy päinsä, että sinäkin poistut.»
Krišnadajalin huoneeseen astuessaan Gora näki hänen makaavan vuoteessaan ja Anandamojin hieroskelevan hänen jalkojansa. Gora silmäili pelokkaasti heitä molempia, kunnes Krišnadajal viittasi häntä istumaan tuoliin, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten.
»Kuinka hän nyt voi?» kysyi Gora istuuduttuaan äidiltä.
»Hän voi hieman paremmin», vastasi Anandamoji. »On lähetetty hakemaan eurooppalaista lääkäriä.»
Sošimukhi ja palvelijatar olivat hekin huoneessa. Krišnadajal viittasi heitä poistumaan. Huomattuaan, ettei ketään muita ollut huoneessa Krišnadajal katsahti ääneti Anandamojin silmiin, kääntyi sitten Goran puoleen ja virkkoi heikoin äänin: »Minun aikani on tullut, ja minun on nyt ennen kuolemaani kerrottava sinulle, mitä olen kauan pitänyt salaisuutenani. Muuten en voi tuntea itseäni vapaaksi.»
Gora kalpeni ja istui hiljaa ja vaiti. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Gora, minä en siihen aikaan ollenkaan kunnioittanut yhteiskuntaamme — ja siitä johtui, että tein sellaisen suuren virheen. Ja kun se kerran oli tehty, ei ollut enää minkäänlaista takaisinkääntymisen mahdollisuutta.» Hän vaikeni jälleen. Gora oli hänkin yhä vaiti, mitään kysymättä.
»Minä otaksuin, ettei olisi välttämätöntä sitä milloinkaan ilmaista, ja että asiat voisivat jatkua entiseen tapaan. Mutta nyt huomaan sen olevan mahdotonta, sillä kuinka voisitkaan minun kuoltuani ottaa osaa kuolinmenoihini?»
Tuon seikan ajatteleminen se ilmeisesti sai Krišnadajalin tuskasta värähtämään.
Goran teki kovin mieli kuulla, miten asian laita todellisuudessa oli. Hän kääntyi Anandamojin puoleen ja kysyi: »Sanohan, äiti, mitä tämä merkitsee! Eikö minulla ole oikeutta ottaa osaa kuolinmenoihin?»
Anandamoji oli tähän saakka istunut jäykkänä, pää painuksissa, mutta Goran kysymyksen kuullessaan hän kohotti päänsä, katsoi vakavasti Goran silmiin ja sanoi: »Ei, lapseni, sinulla ei ole sellaista oikeutta.»
»Enkö siis ole hänen poikansa?» kysyi Gora säpsähtäen.
»Et», vastasi Anandamoji.
Valtavalla voimalla purkautui Gorasta seuraava kysymys: »Äiti, etkö sinä ole minun oikea äitini?»
Anandamojin sydän oli pakahtua, kun hän vastasi kalsein kyynelettömin äänin: »Gora, lapseni, sinä olet minun ainoa poikani. Minä olen lapseton nainen, mutta sinä olet minun poikani todellisemmin kuin omasta ruumiistani syntynyt lapsi olisi voinut milloinkaan olla.»
»Miten siis minut sait?» kysyi Gora katsahtaen jälleen kohti
Krišnadajalia.
»Se tapahtui kapinan aikana», aloitti Krišnadajal, »Etavassa ollessamme. Äitisi, joka pelkäsi kapinallisia sotilaita, pakeni meidän taloomme. Isäsi oli kuollut edellisenä päivänä taistelussa. Hänen nimensä oli — — —»
»Minun ei tarvitse kuulla hänen nimeänsä», jyrisi Gora. »Minä en halua nimeä kuulla.»
Krišnadajal vaikeni ihmetellen Goran kiihtymystä. Hän lisäsi vain: »Hän oli irlantilainen. Äitisi kuoli samana yönä synnytettyään sinut. Siitä päivästä lähtien sinua on kasvatettu meidän talossamme.»
Tuokion ajan Gorasta tuntui siltä, kuin hänen elämänsä olisi ollut jonkinlaista eriskummallista unennäköä. Ne perustukset, joille elämä oli lapsuudesta saakka rakentunut, olivat silmänräpäyksessä murenneet ja murskaantuneet, ja hän ei kyennyt ymmärtämään, kuka oli ja missä. Se, mitä hän oli nimittänyt menneisyydeksi, näytti nyt ihan olemattomalta, ja se loistava tulevaisuus, jota hän oli intomielin toivoellut, oli sekin hävinnyt olemattomiin. Hän tunsi itsensä lootuksenlehdellä väriseväksi kastepisaraksi, jonka olemassaolo kestää vain tuokion. Hänellä ei ollut äitiä, ei isää, ei isänmaata, ei kansallisuutta, ei sukujuurta, ei Jumalaakaan. Hänelle oli jäänyt yksi ainoa asia, ja se oli valtava kielto. Mihin hän voikaan turvautua? Mihin työhön ryhtyä? Mistä kohdasta hän voi aloittaa elämänsä uudelleen? Minne suunnata katseensa? Ja mistä hän voikaan kerätä vähitellen, päivä päivältä, aineksia uuteen tehtäväänsä? Gora oli sanatonna tämän omituisen tyhjyyden keskellä, missä hänestä oli hävinnyt kaikki suuntavaisto, ja hänen kasvojaan silmäillessään ei kumpikaan läsnäolijoista voinut virkkaa enää sanaakaan.
Samassa saapui englantilainen tohtori bengalilaisen lääkärin seurassa. Tohtori katseli yhtä suurin mielenkiinnoin Goraa kuin potilastansa ja ihmetteli itsekseen, kuka tuo nuori mies saattoi olla. Goralla oli yhä vielä otsallaan Gangesin pyhästä mudasta muovattu merkki ja yllään se silkkipuku, johon hän oli virrasta noustuaan verhoutunut. Hänellä ei ollut paitaa, ja hänen valtava ruumiinsa hohteli olkapäille heitetyn ohuen verhon läpi.
Milloin tahansa ennen Gora olisi tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä nähdessään englantilaisen, mutta nyt hän katseli erikoisin mielenkiinnoin tohtoria, joka oli kumartunut sairasta tutkimaan. Hän kysyi itseltään kerran toisensa jälkeen: »Onko siis tuo mies tässä minun lähin heimolaiseni?»
Tutkittuaan sairaan ja häneltä kyseltyään tohtori sanoi: »Minä en huomaa mitään erikoisen vaarallisia oireita. Valtimo ei anna aihetta huolestumiseen, ja minkäänlaista orgaanista vikaa ei ole. Varovaisuutta noudattaen oireet voivat hyvinkin jäädä toistumatta.»
Tohtorin poistuttua Gora nousi sanaakaan sanomatta ja aikoi lähteä, mutta Anandamoji tuli juoksujalkaa toisesta huoneesta, minne oli mennyt tohtorin lähdettyä, tarttui Goran käteen ja huudahti: »Gora rakas, et saa olla vihainen, sillä se murtaisi sydämeni.»
»Minkätähden olet niin kauan salannut asian minulta?» kysyi Gora. »Ei olisi haitannut, vaikka olisit sen minulle ilmaissut.»
»Lapseni», aloitti Anandamoji ottaen kaiken syyn kannettavakseen, »minä tein tuon synnin, koska pelkäsin menettäväni sinut. Jos sittenkin niin käy, jos lähdet tänään luotani, niin syytän ainoastaan itseäni, mutta se olisi minulle kuolemaksi, rakkaani!»
»Äiti!» oli Goran ainoana vastauksena. Kun Anandamoji kuuli tuon sanan, hänen pidätetyt kyynelensä alkoivat vuolaina virrata.
»Äiti, minun täytyy nyt lähteä Pareš Babun luo», sanoi Gora.
»Hyvä, rakkaani, mene!» virkkoi Anandamoji tuntien ankaran painon vierähtävän sydämeltään.
Krišnadajal oli sillävälin käynyt kovin levottomaksi siitä, että oli kertonut Goralle salaisuuden, vaikka kuolemaa ei tarvinnut pelätä aivan ensi tilassa. Ennenkuin Gora ehti huoneesta poistua, hän virkkoi: »Kuulehan, Gora, minun mielestäni ei ole välttämätöntä kertoa asiaa kenellekään. Käyttäydy hieman varovaisesti ja menettele muuten suunnilleen samoin kuin tähän asti, niin kukaan ei ole entistä viisaampi.»
Gora poistui vastaamatta mitään tuohon ehdotukseen. Muistaessaan, ettei minkäänlainen todellinen heimolaisuus liittänyt häntä Krišnadajaliin, hän tunsi mielensä erinomaisesti keventyvän.
Mohim ei ollut voinut jäädä pois toimistostaan mainitsematta nimenomaista syytä. Järjestettyään kaikki lääkärien tuloa ja isänsä hoitoa varten hän niinmuodoin oli lähtenyt toimistoon ja saanut luvan poistua. Hän oli matkalla kotiin, kun Gora ulos tullessaan kohtasi hänet.
»Minne olet menossa?» kysyi Mohim.
»Uutiset ovat hyvät», vastasi Gora. »Tohtori on käynyt ja sanoo, ettei ole mitään vaaraa.»
»Sepä oiva onni!» huudahti Mohim keventynein mielin. »Ylihuomenna menee Sošimukhi miehelään. Sinun pitää käydä hieman asioihin, Gora! Ja kuulehan, varoita Binoita, jottei hän satu tänne poukahtamaan juuri sinä päivänä. Abinaš on erittäin tarkka hindu — hän mainitsi nimenomaan, ettei sellaista väkeä saa kutsua vihkiäisiin. Ja vielä eräs asia, veljeni. Toimistoni pää_sahib_ on kutsuttu, joten sinun ei pidä ajaa häntä menemään! Ei sinulta siinä paljoa vaadita — kunhan nyökkäät ja sanot: 'Hyvää iltaa, sir.' Sellaista asiaa vastaan ei ole mitään pyhissä kirjoissamme. Jos tahdot, voit saada erikoisen vakuutuksen kirjanoppineilta, jotta olet asiasta aivan varma. Sinun tulee muistaa, poikani, että he muodostavat hallitsevan luokan; ei haittaa ollenkaan, jos hieman hillitset ylpeyttäsi heidän edessään!»
Gora meni menojaan vastaamatta mitään Mohimin huomautuksiin.