SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.
»Ei!» huudahti Gora itsekseen, »minun katumusmenoni eivät tapahdu huomenna! Ne ovat alkaneet tänään. Tänään palaa suurempi tuli kuin se, joka huomenna sytytetään. Uuden elämäni kynnyksellä minun tulee antaa suuri uhri, ja siitä syystä Jumala on herättänyt sydämessäni valtavan kaipauksen. Kuinkapa olisikaan muuten käynyt niin merkillisesti? Ei ollut olemassa minkäänlaista inhimillistä todennäköisyyttä, että heihin tutustuisin, ja siinä määrin vastakkaisten luonnonlaatujen yhdyntää ei tapahdu tässä maailmassa asiain kulkiessa luonnollista latuansa. Sitäpaitsi ei kukaan olisi voinut uneksiakaan sellaisen valtavan kaipauksen heräävän minunlaiseni välinpitämättömän henkilön sydämessä, Tähän saakka olen uhrannut maalleni helposti kaiken sen, mitä olen uhrannut, ja minulta ei ole milloinkaan vaadittu mitään sellaista, mikä olisi merkinnyt minulle todellista uhrausta! Minä en ole voinut milloinkaan käsittää, minkätähden ihmiset ollenkaan kitsastelevat uhrautuessaan synnyinmaansa hyväksi. Mutta tällaisessa suuressa luopumisessa ei tavallinen lahja kelpaa. Uhri edellyttää surua, ja minun uusi syntymäni voi tapahtua ainoastaan sillä ehdolla, että koko sydämeni tulee tuskan lävistämäksi! Huomenna toimitetaan julkinen katumukseni yhteisöni jäsenten läsnäollessa. Ja nyt, edellisenä iltana, on elämäni herra tullut koputtamaan sydämeni oveen. Ellei sydämeni syvyyksissä tapahdu kaikkein täydellisintä katumusta, kuinka voinkaan huomenna ottaa vastaan puhdistuksen? Kunhan tarjoan sen lahjan, joka on uhreista vaikein, tarjoan sen täydellisesti, niin muutun todella köyhäksi ja pyhitetyksi — muutun bramaaniksi.»
Goran palattua Harimohini sanoi hänelle: »Lähtekää kerallani heti, olkaa hyvä! Kunhan tulette ja sanotte hänelle sanan, niin kaikki käy hyvin.»
»Minkätähden lähtisinkään?» kysyi Gora. »Missä suhteessa olenkaan häneen? En missään, en missään!»
»Hän palvoo teitä kuin jumalaansa ja kunnioittaa teitä kuin guruansa», vastasi Harimohini.
Nuo sanat värähdyttivät Goran sydäntä, mutta hän väitti jälleen vastaan:
»En käsitä, minkätähden lähtisin. Luultavaa on, etten tule enää milloinkaan häntä näkemään.»
»Totta kyllä», virkkoi Harimohini mielissään hymyillen. »Ei ole oikein käydä liian usein täysi-ikäisen tytön luona. Mutta en voi lähteä luotanne, ennenkuin tehtäväni on jotenkin suoritettu. Jos tulen vielä toiste teitä pyytämään, voitte heti kieltäytyä.»
Mutta Gora pudisteli yhä päätänsä. Ei milloinkaan, ei milloinkaan enää! Kaikki oli nyt ollutta ja mennyttä. Uhri oli tarjottu Jumalalle, ja tämä viimeinen seikka ei saanut sen puhtautta vahingoittaa. Gora ei tahtonut lähteä Sutšaritan luo.
Havaitessaan, että oli mahdoton saada Goraa suostumaan, Harimohini pyysi häntä: »Jos teidän tosiaankin on kerrassaan mahdoton lähteä, täyttäkää ainakin tämä pyyntöni, kirjoittakaa hänelle kirje!»
Gora pudisti päätänsä. Se oli mahdotonta. Hän ei voinut lähettää kirjettä.
»Kirjoittakaa sentään pari riviä!» kehoitti Harimohini. »Minä olen tullut saamaan teiltä opastusta, koska tunnette hyvin pyhät kirjamme.»
»Mitä opastusta?» kysyi Gora.
»Eikö soveliaaseen ikään ehtineen hindutytön asiana ole mennä naimisiin ja alkaa suorittaa kotoisia askareita?» selitti Harimohini.
»Kuulkaahan», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, »älkää sekoittako minua tähän juttuun. En ole mikään kuuluisa kirjanoppinut enkä niinmuodoin kykene teitä opastamaan.»
»Minkätähden ette sano minulle suoraan, mikä on syvimmän mielenne toivomus?» huudahti Harimohini tuimasti. »Aluksi te itse sommittelitte silmukkaa, ja nyt, kun on aika se irroittaa, sanotte: 'Älkää huoliko minua siihen kietoa!' Mitä tämä oikeastaan merkitsee? Varsinainen totuus on se, ettette tahdo antaa hänelle selvyyttä.»
Milloin hyvänsä muulloin Gora olisi kiivastunut tuollaisesta huomautuksesta eikä olisi voinut missään tapauksessa sietää sellaista syytöstä, vaikka se olisi ollut todenperäinenkin. Mutta tänään oli alkanut hänen katumuksensa, ja hän ei voinut olla vihoissaan. Sitäpaitsi hän käsitti mielensä syvimmässä, että Harimohini oli lausunut julki totuuden. Gora oli kyllin säälimätön katkaistakseen ne voimakkaat siteet, jotka liittivät hänet Sutšaritaan, mutta tahtoi jonkin tekosyyn nojalla säilyttää hienon liittävän langan, joka oli näkymättömissä. Hän siis ei ollut kumminkaan valmis irtautumaan Sutšaritasta täydellisesti ja lopullisesti.
Mutta kaikki itaruuden jäljetkin oli hävitettävä, sillä hänen ei käynyt tarjoaminen jotakin toisella kädellä toisen vaatiessa antia takaisin.
Hän otti esiin paperiliuskan ja kirjoitti siihen voimakkain vedoin:
»Naisille on elämän varsinaisen oleellistamisen tienä kaikkien menestys. Olipa maailma täynnä iloa tai surua — hyveellinen ja siveä nainen hyväksyy sen ja valitsee tärkeimmäksi uskonnolliseksi velvollisuudekseen muovata uskontonsa näkyvään muotoon omassa kodissaan.»
»Olisi hyvä, jos lisäisitte pari sanaa Kailašin suositukseksi», ehdotteli Harimohini sen luettuaan.
»Ei, minä en häntä tunne», virkkoi Gora. »En voi kirjoittaa hänestä mitään.»
Harimohini taittoi kirjeen kokoon erinomaisen huolellisesti, solmi saaliinsa sarin kulmaan ja lähti kotiin. Sutšarita oli yhä vielä Anandamojin ja Lolitan luona, ja Harimohini ajatteli, ettei olisi soveliasta keskustella asiasta siellä, koska Sutšarita voisi kuulla Lolitan ja Anandamojin vastustavan ehdotusta ja alkaisi epäröidä. Tuota peläten hän lähetti Sutšaritalle kirjelapun kehoittaen häntä käymään kotona seuraavana päivänä päivällisen aikaan, koska hänellä oli tärkeä asia hänen kanssaan pohdittavana. Hän lupasi päästää Sutšaritan takaisin Lolitan luo jo saman päivän iltapuolella.
Seuraavana päivänä Sutšarita saapui, mielessään varma päätös tehdä lujaa vastarintaa, koska tiesi tädin alkavan jälleen käsitellä naimisiinmenoa koskevaa kysymystä. Hän oli päättänyt lopettaa koko jutun antamalla erittäin varman ja lopullisen vastauksen.
Aterian jälkeen Harimohini aloitti: »Minä kävin eilen illalla tapaamassa guruasi.»
Sutšaritaa alkoi peloittaa. Oliko täti lähettänyt häntä hakemaan vain saadakseen jälleen solvata Goraa?
»Älä pelkää», virkkoi Harimohini tyynnytellen. »En mennyt sinne hänen kanssaan riitelemään. Olin täällä ihan yksin ja ajattelin, että voisin hyvinkin lähteä kuuntelemaan hänen erinomaisia mielipiteitänsä. Keskustelun kuluessa tuli mainituksi sinun nimesi, ja minä huomasin heti hänen olevan samaa mieltä kuin minä. Hän ei pidä hyvänä, että tytöt pysyvät liian kauan naimattomina. Sanoopa hän niinkin, että pyhät kirjat tuomitsevat sellaisen menettelyn vääräksi. Se voi käydä päinsä eurooppalaisissa perheissä, mutta hindujen keskuudessa se on mahdotonta. Minä puhuin aivan avoimesti Kailašista, ja hän suhtautui nähdäkseni asiaan erittäin järkevästi.»
Sutšarita oli menehtyä häpeään, kun Harimohini jatkoi: »Sinä kunnioitat häntä gurunasi, ja niin ollen sinun tulee noudattaa hänen kehoitustansa!»
Sutšarita ei virkkanut mitään. Harimohini jatkoi: »Minä sanoin hänelle: 'Suvaitkaa itse tulla hänelle puhumaan, sillä hän ei ollenkaan kuuntele minun puhettani.' Hän vastasi: 'Ei, minä en käy enää hänen luonansa — sen kieltää hindulainen yhteiskuntamme.' Minä kysyin: 'Mitä meidän siis on tekeminen?' Vihdoin hän kirjoitti jotakin omin käsin sinulle tuotavaksi. Kas tässä!» Harimohini irroitti hitaasti Sarinsa kulmasta paperilapun, avasi sen ja levitti Sutšaritan luettavaksi.
Lukiessaan Sutšarita tunsi tukehtuvansa ja käyvänsä jäykäksi ja liikkumattomaksi kuin puunukke.
Kirjoitettuun lauseeseen ei sisältynyt mitään uutta eikä mahdotonta. Sutšaritan oma mielipide ei eronnut siinä ilmaistusta ajatuksesta. Mutta se seikka, että se oli lähetetty nimenomaan hänelle Harimohinin välityksellä, näytti ilmaisevan tarkoitusta, joka tuotti Sutšaritalle tuskaa monin tavoin. Minkätähden saapui tämä Goran käsky nimenomaan tänään? Sutšaritallekin oli varmaan saapuva se päivä, jona hänen oli mentävä naimisiin — mutta minkätähden piti Gora sellaista kiirettä hänen tähtensä? Oliko Goran työ, mikäli se koski häntä, tullut ehdottomaan päätökseen?
Oliko hän Goralle loukkaukseksi hänen velvollisuuksiensa suorituksessa, vai oliko hän esteenä hänen elämäntyönsä tiellä? Eikö Goralla ollut enää mitään hänelle antamista ja eikö hänellä ollut mitään toivottavaa häneltä, Sutšaritalta? Sutšarita ei missään tapauksessa voinut niin ajatella — hän tahtoi joka tapauksessa yhä katsella eteenpäin. Hän koki parhaansa mukaan taistella sydämessään tuntemaansa sietämätöntä tuskaa vastaan, mutta ei voinut saada minkäänlaista lohdutusta.
Harimohini antoi Sutšaritalle runsaasti ajatteluaikaa. Hän lähti viettämään tavanmukaista iltapuolilepoansa ja herättyään ja palattuaan hän tapasi Sutšaritan istumassa hiljaa samassa paikassa, mihin hän oli jäänyt.
»Radhu», virkkoi Harimohini, »minkätähden olet niin mietteliäs, rakkaani? Minkätähden tämä asia niin kovin sinua ajatteluttaa? Onko Gourmohan Babu kirjoittanut väärin?»
»Ei», vastasi Sutšarita leppoisasti, »se, mitä hän kirjoittaa, on aivan totta».
»Mitä siis hyödyttääkään asian tuonnemmaksi siirtäminen, lapseni?» kysyi Harimohini melkoista rohkeampana.
»En tahdokaan asioita tuonnemmaksi siirtää», vastasi Sutšarita. »Lähden tapaamaan isää.»
»Kuulehan, Radhu», huomautti Harimohini, »isäsi ei missään tapauksessa toivo sinun menevän naimisiin hinduperheen jäsenen kanssa — mutta gurusi sitävastoin — hän — —»
»Täti», huudahti Sutšarita kärsimättömästi, »minkätähden puhutkaan yhä uudelleen tuolla tavalla? Minä en aio ollenkaan puhua isän kanssa avioliitosta. Haluan tavata hänet, siinä kaikki!»
Sutšarita voi nyt löytää lohdutusta ainoastaan Pareš Babun seurasta.
Perille saavuttuaan Sutšarita näki Pareš Babun olevan säälimässä vaatteita matkalaukkuun.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyi Sutšarita.
»Minä lähden vaihteen vuoksi Simlaan», virkkoi Pareš Babu nauraen.
»Huomenna aamujunassa.»
Pareš Babun lyhyessä naurahduksessa piili valtavan mieltenkuohun historia, joka ei jäänyt huomaamatta. Omassa kodissa ahdisteli Pareš Babua hänen vaimonsa, kodin ulkopuolella olivat samassa toimessa hänen tuttavansa. He eivät suoneet hänelle hetkenkään rauhaa, ja hän olisi joutunut olemaan alinomaisen rajuilman keskellä, ellei voinut joksikin aikaa päästä muualle. Sutšaritan mieltä kosketti kovin, kun hän näki Pareš Babun itse kokoilevan matkatavaroita seuraavana päivänä aloitettavaa matkaa varten. Hänestä tuntui surulliselta ajatella, ettei kukaan perheen jäsenistä auttanut häntä siinä työssä. Niinpä hän kehoittikin Pareš Babua keskeyttämään askarruksensa, tyhjensi matkalaukun, kääri kaikki vaatekappaleet kokoon mitä huolellisimmin ja latoi ne sitten jälleen laukkuun. Pareš Babun mielikirjat hän sijoitti niin, etteivät ne vahingoittuisi heilahduksissa ja siinä puuhassa ollessaan hän kysyi leppoisasti: »Lähdetkö yksin isä?»
»Se ei ole minulle ollenkaan vaikeata, Radha!» vakuutti Pareš Babu havaiten sen kipeän tunnon, joka piili kysymyksen pohjalla.
»Ei, isä, minä lähden kerallasi», virkkoi Sutšarita.
Pareš Babu katsahti Sutšaritan silmiin, ja viimeksimainittu lisäsi:
»Isä, minä lupaan olla sinua häiritsemättä.»
»Minkätähden sanot niin?» kysyi Pareš Babu. »Ethän ole minua milloinkaan häirinnyt, maammoseni.»
»Minä en voi tulla ollenkaan toimeen, ellen saa olla läheisyydessäsi, isä», sanoi Sutšarita. »On paljon asioita, joita en vielä ymmärrä ja ellet sinä niitä minulle selitä, en pääse milloinkaan niiden perille. Sinä kehoitat minua luottamaan omaan älyyni, isä, mutta minulla ei ole sellaista älyä, minulla ei ole mielessäni minkäänlaista lujuutta. Ota minut mukaasi, isä, otathan.»
Tuon sanottuaan hän kääntyi ja kumartui matkalaukun yli kyynelten alkaessa pirahdella hänen silmistään.