KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.
Oli päätetty, että katumusmenot oli suoritettava seuraavana päivänä, joten Goran piti lähteä puutarhaan tänä iltana. Mutta juuri hänen ollessaan lähtemässä, saapui arvaamatta Harimohini. Hänet nähdessään Gora ei ollut ensinkään mielissään. »Ah, tekö», sanoi hän, »minun täytyy lähteä aivan kohta. Äitikään ei ole nykyjään kotosalla — jos tahdotte hänet tavata, niin —»
»En, kiitos», vastasi Harimohini. »Olen tullut teitä tapaamaan.
Istuutukaa pieneksi hetkeksi, en pidätä teitä kauan.»
Gora istuutui, ja Harimohini alkoi heti puhua Sutšaritasta. Hän selitti Sutšaritan saaneen suurta hyötyä Goran erinomaisista opetuksista, jopa siinä määrin, ettei hän nyt ottanut vastaan kenen hyvänsä tarjoamaa vettä ja että hänen mielenlaatunsa oli muutenkin muuttunut edukseen. »Hyväinen aika», huudahti Harimohini, »ettepä tiedä, millainen murhe minulla on hänestä ollut. Jos voitte johtaa hänet oikealle tielle, olen teille kiitollinen ikäni kaiken. Tehköön Jumala teistä kuningaskunnan hallitsijan. Minä toivon, että saatte hyvästä perheestä jalon sukunne arvoisen tyttären, että kotinne menestyy, että saatte varallisuutta, onnea ja perillisiä!»
Sitten hän jatkoi selittäen Sutšaritan nyt ehtineen täysi-ikäiseksi, joten hänet oli toimitettava viipymättä miehelään. Jos hän olisi ollut hinduperheen jäsen, niin hän olisi jo ollut puoliso ja monen lapsen äiti. Harimohini uskoi varmaan Goran olevan samaa mieltä siitä, ettei avioliittoa mitenkään käynyt siirtäminen tuonnemmaksi. Harimohini, joka oli pitkät ajat kokenut pelon vallassa ratkaista tätä ongelmaa, oli vihdoin, suurten ponnistusten ja nöyrien pyyntöjen jälkeen, saanut lankomiehensä Kailašin saapumaan Kalkuttaan. Jumalan avulla olivat siten poistuneet kaikki ne esteet, jotka olivat aiheuttaneet hänelle suurta pelkoa ja tuskaa. Kaikki oli järjestyksessä. Morsiamelta ei vaadittu mitään myötäjäisiä, ja hänen aikaisemman historiansa vuoksi ei esitetty minkäänlaisia vastaväitteitä — Harimohini oli taitavasti kaikki järjestänyt — ja nyt, asiain kehityttyä tähän otolliseen vaiheeseen, Sutšarita oli kääntynyt ihan itsepintaisen vastustelevaksi, Harimohinin oli mahdoton käsittää, mitä tyttö oikeastaan ajatteli — Jumala yksin tiesi, oliko hän jonkun henkilön vaikutuksen alaisena, vai vetikö häntä puoleensa jokin toinen.
»Mutta minä sanon teille suoraan», jatkoi Harimohini, »ettei tyttö ole teidän arvoisenne! Jos hän naimisiin mentyään asettuu asumaan maalle, ei kukaan saa hänestä kuulla, ja niin asiat menevät tasaista menoansa. Mutta te asutte kaupungissa, ja jos te hänet naitte, ette voi milloinkaan enää näyttäytyä julkisuudessa!»
»Mitä oikeastaan puhutte?» huudahti Gora ärtyisesti. »Kuka on sanonut, että minun tekee mieli hänet naida?»
»Mitäpä minä tiedän?» puolustelitte Harimohini. »Kun kuulin, että asia oli mainittu sanomalehdissä, olin häpeään menehtyä!»
Gora arvasi Haran Babun tai jonkun hänen puolueensa jäsenen kirjoittaneen asiasta sanomalehtiin, puristi kätensä nyrkkiin ja huusi: »Se on valhe!»
»Sen uskon!» huudahti Harimohini, Goran jyrisevän äänen säikähdyttämänä. »Nyt esitän teille pyynnön, johon teidän tulee suostua. Teidän pitää tulla käymään Radharanin luona.»
»Minkätähden?» kysyi Gora.
»Teidän tulee selittää asia hänelle», vastasi Harimohini.
Goran mieli sylkähti, kun hän kuuli tuon ehdotuksen. Hänen sydämensä sanoi: »Mene tapaamaan häntä tänään viimeinen kerta! Huomenna on katumusmenojesi päivä — senjälkeen olet askeetti. Tänään on ainoastaan tämä lyhyt iltahetki jäljellä — voit nähdä hänet ainoastaan tuokion ajan! Siinä ei varmaankaan ole mitään pahaa, ja jos onkin, niin se hupenee huomenna tuhkaksi.»
»Sanokaa minulle, mitä minun tulee hänelle selittää», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti.
»Ei mitään muuta kuin tämä», vastasi Harimohini. »Hindulaisten periaatteiden mukaan on täysikasvuinen tyttö viipymättä naitettava, ja hinduyhteiskuntaan pääsemistä varten on Kailašin-lainen sulhanen hänen asemassaan olevalle tytölle arvaamaton hyvä onni.»
Goran sydäntä lävistelivät tuimat nuolet, ja kun hän muisti miehen, jonka oli kohdannut Sutšaritan talon portilla, hänestä tuntui, kuin olisivat skorpionit häntä purreet. Hänestä tuntui sietämättömältä ajatella hetkeäkään, että sellainen mies saisi Sutšaritan vaimokseen. Hänen mielensä oli kuohuksissa, ja hän huudahti itsekseen: »Ei, se ei voi koskaan tapahtua!»
Sutšaritan oli mahdotonta liittyä siten kehenkään toiseen. Hänen syvä, tyyni sydämensä, jonka täyttivät hänen runsaat ajatuksensa ja tunteensa, ei voinut milloinkaan ilmaista itseään yhtä täydellisesti jollekulle toiselle miehelle eikä tulisi ilmaisemaan itseään enää milloinkaan. Kuinka ihmeellistä se olikaan ollut! Millainen sanoin kuvaamaton läsnäolo olikaan tuntunut salaperäisyyden suojan sisimmässä kammiossa! Kuinka usein voi sellainen kokemus tulla ihmisen osaksi, ja kuinka monet olivat nähneet sellaisia ihmeitä? Se mies, jonka kohtalo oli sallinut siinä määrin syvästi ja oikein oivaltaa Sutšaritan olemusta kokonaisuudessaan, oli saanut omakseen Sutšaritan itsensä! Kuinka siis voikaan kukaan muu voittaa hänet haltuunsa?
»Tuleeko Radharanin jäädä yksin koko iäksensä? Onko sellainen kohtalo mahdollinen?» huudahti Harimohini.
Se oli totta! Huomenna Goran piti suorittaa katumusmenonsa! Sen jälkeen hän oli oleva ehdottoman puhdas bramaani! Jäisikö siis Sutšarita yksinäiseksi koko iäkseen? Ja oliko kenelläkään oikeutta pakottaa häntä elämänsä ajaksi omaksumaan sellaisen aseman? Voiko nainen kantaa niin raskasta taakkaa?
Harimohini jatkoi juttuansa, mutta Gora ei häntä kuunnellut. Hän mietti itsekseen: »Isäni on kerran toisensa jälkeen kieltänyt minua ryhtymästä katumusmenoihin — eikö hänen kieltonsa merkitse mitään? Se, mitä olen kuvitellut elämäni tarkoitukseksi, voi olla pelkkää kuvittelua, joka ei ollenkaan soinnu olemukseeni. Minä tulen rammaksi koko iäkseni, jos yritän kantaa keinotekoisesti omaksumaani taakkaa, jonka alinomaa painaessa en kykene suorittamaan mitään elämäni tehtävää. Minä alan huomata, että sydäntäni kietoo kaipaus! Kuinka voinkaan vierittää hartioiltani tämän paatisen painon? Isäni on jollakin tavoin havainnut, etten ole syvimmässä sydämessäni mikään bramaani, en mikään askeetti, ja siitä syystä hän on minua ehdottomasti kieltänyt.»
Gora päätti mennä jo samana iltana Krišnadajalin luo lopullisesti häneltä kysyäkseen, mikä hänessä havaittu seikka sai hänet sanomaan, että katumuksen tie oli Goralta suljettu. Kunhan saisi Krišnadajalin selittämään, niin hän varmaan keksisi jonkin pelastuskeinon. Pelastuskeinon!
»Odottakaahan hetkinen, tulen aivan heti», sanoi Gora Harimohinille ja riensi isänsä luo. Hänestä tuntui, että Krišnadajal tiesi jotakin, minkä nojalla hän voi heti vapautua.
Mutta hänen isänsä huoneen ovi oli suljettu ja pysyi suljettuna, vaikka Gora koputti pari kolme kertaa. Sieltä uhosi suitsukkeiden ja sandelipuun tuoksu, sillä Krišnadajal oli tänään syventynyt jonkun sannjasinsa keralla erikoisen voimallisiin joga-harjoituksiin, ja sellaisissa tapauksissa hän aina sulki ovensa häiritsijöiden varalta. Koko iltana ei kukaan voinut päästä huoneeseen, olipa asiana mikä tahansa.