VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.
Goran katumusmenojen valmistelut olivat täydessä käynnissä eräässä puutarhassa Gangesin rannalla. Abinaš pahoitteli, että valittu paikka oli kaukana Kalkuttan keskuksesta, joten asia ei tulisi herättämään suurta huomiota. Hän tiesi, ettei Gora itse todella kaivannut katumusta — sitä kaipasi hänen maansa, jonka kansan tuli siitä saada moraalista vaikutusta. Senvuoksi olisi Abinašin mielestä pitänyt järjestää tämä toimitus keskelle ihmisvilinää.
Mutta Gora ei siihen suostunut, koska Kalkuttan-lainen suuri kaupunki oli sopimaton suuren uhritulen sytyttämiseen ja pyhien kirjojen lukemiseen, niinkuin Gora oli asian suunnitellut. Metsän erakkomaja oli siihen sopivampi, Gangesin yksinäisellä rannalla, veda-laulujen säestämänä ja uhritulen valaisemana, Gora tahtoi rukoillen huutaa puoleensa muinaista Intiaa, koko maailman opettajaa, ja tahtoi kylpien ja itseänsä puhdistaen sen opastamana astua uuteen elämään. Gora ei kaivannut minkäänlaista »moraalista vaikutusta».
Abinaš, joka ei voinut millään muulla tavalla tyydyttää julkisuushaluansa, turvautui sanomalehtiin ja lähetti suunniteltua tilaisuutta koskevan uutisen kaikille lehdille, mainitsematta mitään Goralle. Eikä siinä kyllin — hän sepitti erinäisiä pitkiä kirjoitelmia tehden niissä tiettäväksi, ettei Goran-lainen henkevä ja puhdas bramaani voinut joutua minkään synnin koskemaksi, mutta että hän oli ottanut kantaakseen nykyisen langenneen Intian kaikki virheet ja aikoi suorittaa katumusta koko maan puolesta. Hän kirjoitti: »Meidän maamme kärsii vieraan rodun kahleita omien vikojensa vuoksi, ja samoin on Gourmohan Babukin kokenut omassa elämässään vankilan kahleiden tuottamaa murhetta. Kun siis hän kantoi itsessään maansa murhetta ja oli valmis harjoittamaan katumusta kansansa huonon käytöksen vuoksi, niin teidän, bengalilaisten veljien, Intian miljoonien onnettomien lapsien, tulisi teidänkin j.n.e., j.n.e.»
Noita vuodatuksia lukiessaan Gora kovin suuttui, mutta Abinaš oli auttamaton. Goran nuhteet eivät häntä liikuttaneet — pikemmin ilahduttivat. Hänen mielestään hänen gurunsa liiteli korkeammissa ilmapiireissä kuin toiset eikä ollenkaan ymmärtänyt näitä tämän maailman asioita. Taivaallinen Narod lumosi Višnun vina-soittimensa sävelillä ja sai hänet luomaan pyhän Gangesvirran, mutta virran johdattaminen kuolevaisten maille oli maisen kuninkaan Bhagirathan asia — ei niiden, jotka taivaissa asustavat. Nuo kaksi tehtävää olivat ihan eri asioita; kun siis Gora raivostui Abinašin väkivaltaisuuksista, niin Abinaš vain hymyili itsekseen ja Goraan kohdistuva kunnioitus kävi hänen tahollaan entistä valtavammaksi. Hän sanoi itsekseen: »Meidän gurumme kasvot ovat kuin Šivan, ja ajatuksissaan hän on kuin Bholanath. Hän ei ymmärrä mitään, hänellä ei ole ollenkaan tervettä järkeä, hän suuttuu vähimmästäkin, mutta tyyntyy jälleen tuokiossa.»
Abinašin ponnistusten johdosta Goran katumusmenot alkoivat herättää suurta huomiota joka taholla, ja valtavan suuri määrä ihmisiä kävi Goran luona häntä näkemässä tai häneen tutustumassa. Hänelle saapui joka päivä niin paljon kirjeitä, että hän lopulta lakkasi niitä lukemasta. Goran mielestä kaikki nämä hänen katumusharjoitustaan koskevat julkiset keskustelut hävittivät tapauksen juhlallisuuden tehden siitä pelkän sosiaalisen toimituksen. Se oli niiden aikojen yleinen virhe.
Krišnadajal ei ottanut nyttemmin sanomalehtiä käteensäkään, mutta kaikkien näiden tapahtumien aiheuttama hälinä tunkeutui hänenkin olosijoilleen, ja hänen palvelevat seuralaisensa tunsivat suurta ylpeyttä saadessaan toivoa, että heidän kunnioitetun ystävänsä arvokas poika tulisi kerran saavuttamaan samanlaisen aseman kuin hänen pyhä isänsä. Hän noudatti jo isän askelia, ja ystävät kertoilivat mielihyvin Krišnadajalille lähestyvästä pyhästä toimituksesta, jonka sanottiin tulevan suoritettavaksi erinomaisen loisteliaasti.
On vaikea sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun Krišnadajal oli viimeksi käynyt Goran huoneessa. Mutta nyt hän riisui silkkivaatteensa, pukeutui tavallisiin vaatteisiin ja astui tosiaankin hänen luoksensa. Gora ei ollut siellä, ja palvelija kertoi hänen lähteneen kotitemppeliin.
»Taivaalliset! Mitä hän temppelissä tekee?» huudahti Krišnadajal.
Kun Krišnadajalille kerrottiin, että Gora oli siellä hartausharjoituksissa, hän säikähti sitäkin enemmän ja lähti suoraa päätä temppelin ovelle. Siinä hän tosiaankin näki Goran suorittamassa palvontamenojansa ja huusi hänelle sisään astumatta: »Gora!»
Gora nousi hämmästyneenä nähtyään isänsä.
Krišnadajal oli järjestänyt omaan osaansa taloa erikoisen suojelija-jumalansa palvontapaikan. Perhekunta kuului vaišnava-uskoon, mutta Krišnadajal ei ollut pitkiin aikoihin ottanut osaa perhehartauteen. Nyt hän huusi Goralle: »Tule, Gora, tule sieltä ulos!»
»Mitä tämä kaikki merkitsee?» huudahti Krišnadajal Goran tultua ulos.
»Mitä asiaa sinulla on täällä?»
»Bramaanit kyllä pitävät huolen palvontamenojen suorittamisesta», valitti Krišnadajal, kun Gora ei mitään vastannut. »He toimittavat kaikki tarpeelliset menot joka päivä — suorittavat palvonnan koko perhekunnan puolesta, joten sinulla ei ole siinä asiassa mitään tekemistä!»
»Eihän siinä ole mitään väärää?» kysyi Gora.
»Väärää tosiaan!» huudahti Krišnadajal. »Mitä tarkoitatkaan? Se on väärää kaikkinensa! Minkätähden sekaantuvatkaan näihin asioihin sellaiset, joilla ei ole niissä mitään tekemistä? Se on selvä rikos, usko minua! Se on rikos, josta et joudu kärsimään yksin sinä, vaan koko perhekunta!»
»Jos suhtaudutte asiaan sisäisen hartauden kannalta, niin on olemassa peräti vähän ihmisiä, joilla on siihen oikeus», vastasi Gora, »mutta tarkoitatteko, ettei minulla ole oikeutta tehdä sitä, minkä tekee pappimme Ramhari?»
Krišnadajal huomasi yht'äkkiä olevan vaikeata vastata ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi: »Katsohan, hartausmenojen toimittaminen kuuluu Ramharin kastille. Jumala ei pidä sitä syntinä, sillä jos kerran alamme moittia jotakin sillä alalla, niin heidän koko toimintansa on mennyttä ja yhteiskunta ei voi jatkaa työtänsä. Mutta sinä et voi mitenkään puolustautua. Mitä tarvetta oli sinulla astua tähän huoneeseen?»
Ei tuntunut ylen mahdottomalta kuulla Krišnadajalin laisen miehen sanovan, että tarkoin velvollisuuksiaan noudattava bramaanikin teki virheen astuessaan palvontasuojaan, joten Gora tyytyi vastaansanomatta tuohon huomautukseen. Sitten Krišnadajal jatkoi: »Olenpa kuullut vielä erään asian, Gora. Onko totta, että olet kutsunut kaikki kuuluisat oppineet katumusharjoitukseesi?»
»On», vastasi Gora.
»Minä en salli eläissäni niin tapahtuvan!» huudahti Krišnadajal kiihtyneenä.
»Minkätähden ette?» kysyi Gora, koko mieli täynnä sotaista henkeä.
»Minkätähden!» huudahti Krišnadajal. »Enkö sanonut sinulle jo taanoin, ettet sinä voi järjestää mitään katumusmenoja?»
»Sanoitte kyllä», myönsi Gora, »mutta ette maininnut minkäänlaista syytä».
»En ymmärrä, minkätähden minun olisi syitä mainittava», vastasi Krišnadajal. »Me olemme sinun vanhempasi ja opettajasi, joita sinun tulee kunnioittaa, ja laki säätää, ettet voi ottaa osaa mihinkään uskonnollisiin menoihin saamatta meiltä siihen lupaa. Tiedäthän, kuinka on laita niiden uskonnollisten menojen, joita on järjestettävä esivanhempien muistoksi?»
»Tiedän; mutta mitä estettä siinä olisi?» kysyi Gora ihmeissään.
»Se on ihan mahdotonta!» huudahti Krišnadajal vihaisesti. »Minä en voi sallia sinun suorittavan niitä menoja.»
»Kuulkaahan», virkkoi Gora tuntien itsensä kovin loukkaantuneeksi, »tämä on oma asiani. Minä ryhdyn katumusharjoitukseen oman itseni puhdistamiseksi, joten on aivan suotta väitellä sitä vastaan ja olla siitä huolissaan.»
»Kuulehan, Gora», sanoi Krišnadajal, »älä huoli muuttaa kaikkea väittelyn esineeksi. Tästä asiasta ei käy väitteleminen. On olemassa paljonkin asioita, joita et vielä kykene käsittämään. Minä sanon sinulle vielä kerran, että erehdyt kovin otaksuessasi päässeesi hindu-uskonnon piiriin. Se ei ole sinun vallassasi, sillä jokainen veripisara suonissasi, koko ruumiisi kiireestä kantapäähän saakka, on sitä vastaan. Sinä et voi yht'äkkiä muuttua hinduksi; halusitpa sitä miten tahansa, se ei kumminkaan ole vallassasi. Hyvän työn tulee alkaa jokaisesta syntymästä.»
»Minä en tiedä mitään jokaisesta syntymästä», virkkoi Gora punastuen, »mutta enkö voi vaatia oikeutenani sitä, mihin veriheimolaisuuteni minut oikeuttaa?»
»Jälleen kiistelyä!» huudahti Krišnađajal. »Etkö häpee vastustaa minua arvelematta? Sinä nimität itseäsi hinduksi, mutta milloin pääsetkään vapautumaan tuosta vieraasta luonnonlaadustasi? Sinun pitää kuunnella mitä sanon ja pidättyä kaikesta tuollaisesta.»
»Ellen suorita katumusta», virkkoi Gora oltuaan hetkisen vaiti, pää kumarassa, »en voi istua Sošimukhin vihkiäisissä toisten vieraiden seurassa».
»Sehän on niinkuin olla pitääkin!» huudahti Krišnadajal kiihkeästi.
»Mitä se haittaa? Voimmehan järjestää sinulle erikoisen istumapaikan.»
»Ja niin minun täytyy pysytellä erilläni yleensäkin», lisäsi Gora.
»Hyvä niin», vastasi Krišnadajal. Huomatessaan Goran joutuvan kovin ihmeisiinsä hän lisäsi: »Kuulehan, minä en nauti aterioitani milloinkaan kenenkään seurassa, en siinäkään tapauksessa, että minut kutsutaan. Missä yhteydessä olenkaan yhteisöni kanssa? Jos tahdot viettää elämäsi mahdollisimman saastumattomana, sinun on paras noudattaa samaa polkua. Mikäli ymmärrän, se olisi hyväksesi.»
Päivällisen aikaan Krišnadajal lähetti hakemaan Abinašia ja sanoi hänelle: »Minkätähden olette kaikki salaliitossa ja tanssitatte Goraa sillä tavalla?»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Abinaš. »Gora johtaa pikemmin meitä! Hän on kaikkein vähimmin tanssitettavissa!»
»Mutta minä sanon teille, ettei tuo katumushälinä sovi mihinkään», sanoi Krišnadajal. »Minä en voi missään tapauksessa sitä suvaita. Teidän tulee se heti lopettaa.»
Abinaš ajatteli: »Onpa ukko itsepintainen!» Hän tunsi historiasta useita esimerkkejä, joissa suurten miesten isät eivät olleet vähimmässäkään määrässä ymmärtäneet poikiansa, ja otaksui Krišnadajalin kuuluvan tuohon luokkaan. Kunhan Krišnadajal olisi ollut viettämättä öitään ja päiviään kaikenlaisten joutavien sannjasien joukossa ja olisi ottanut oppia pojastansa, niin hänen hyötynsä olisi ollut paljoa suurempi!
Mutta Abinaš oli hienotunteinen henkilö, ja kun huomasi, ettei väittelystä ollut mitään apua ja ettei »moraalista vaikutusta» todennäköisesti ilmaantuisi, hän ei huolinut tuhlata aikaansa turhiin kiistoihin. Niinpä hän myönsi: »Hyvä, ellette asiaan myönny, se jää toteuttamatta. Kaikki on järjestetty, kutsutkin on lähetetty, joten sitä ei käy peruuttaminen — mutta jääköön Gora pois, me voimme suorittaa katumusharjoituksen, sillä eihän maassamme ole puutetta synnistä.» Niin hän rauhoitti Krišnadajalin.
Gora ei ollut milloinkaan erikoisesti kunnioittanut Krišnadajalin sanoja, ja tänäänkään hänen mielensä ei taipunut tottelemaan. Siinä elämän piirissä, joka oli yhteisöelämää valtavampi, hän ei katsonut velvollisuudekseen totella isän ja äidin kieltoja. Mutta asiassa piili kuitenkin tänään jotakin sellaista, mikä teki hänet levottomaksi. Hänen mieleensä kangasteli epämääräinen ajatus, että Krišnadajalin lausumien takana oli jokin salattu totuus. Se oli kuin jokin hahmoton painajainen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Tuntui siltä, kuin jokin olisi yrittänyt torjua häntä samalla kertaa joka suunnalta. Hänen oma yksinäisyytensä kävi tänään ilmeiseksi ja kehittyi valtaviin mittasuhteisiin. Hänen edessään oli suunnaton työkenttä, ja itse työkin oli rajattoman suuri, mutta hänellä ei ollut ketään vierellänsä.