KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.
Binoi ymmärsi, että Sutšarita oli kutsunut hänet luokseen keskustelemaan suunnitellusta sisarensa avioliitosta. Näytti siis olevan laita niin, että vaikka Binoi oli asian lopullisesti ratkaissut, asia ei sittenkään ollut suinkaan valmis! Hän ei näyttänyt pääsevän, eläessään vapaaksi kummastakaan puolueesta.
Tähän saakka Binoita oli huolestuttanut eniten se, kuinka voisi ilmaista uutisen Goralle. Goran ollessa kysymyksessä hän ei ajatellut vain erästä yksilöä, sillä Gora edusti määrättyjä aatteita, määrättyä uskoa, ja oli ollut eräänlaisena tukena ja turvana elämässä. Binoin alinomainen seurustelu hänen kanssaan oli muuttunut sekä tavanomaiseksi että ilahduttavaksi asiaksi, ja jokainen kiista hänen kanssaan oli kuin itseänsä vastaan kiistelemistä.
Mutta nyt oli isku isketty, ja tehtävän alkuperäinen peloittavuus oli hälvennyt. Binoi oli saanut jonkinlaista rohkeutta kertoessaan Goralle suhteestaan Lolitaan. Ennen leikkausta potilas pelkää sanomattomasti, mutta kun veitsi sitten alkaa leikata, niin sairas huomaa, että tuskan ohella tulee lievennyskin ja ettei se, mikä mielikuvituksessa näyttää ylen vakavalta asialta, olekaan sellainen todellisuudessa.
Aikaisemmin Binoi ei ollut voinut väitellä itsensäkään kanssa, mutta nyt oli kiistan ovi avoinna, ja hän mietti alinomaa vastauksia Goran väitteisiin. Ja sellaisia vastahuomautuksia, joita Gora hänen nähdäkseen voi esittää, hän repi rikki eri näkökannoilta. Jos hän olisi saanut perinpohjin käsitellä koko asian Goran keralla, niin hän olisi, joskin kiihtyen, päässyt johonkin lopulliseen päätökseen, mutta Binoi huomasi, ettei Gora halunnut asiaa läpikotaisin pohtia. Tuo kiihdytti Binoita melkoisesti; hän ajatteli: »Gora ei tahdo ymmärtää eikä halua selittääkään, hän tahtoo vain käyttää väkivaltaa. Väkivaltaa! Kuinka voisinkaan taipua väkivaltaa tottelemaan. Tapahtuipa mitä hyvänsä, minä pysyn totuuden puolella!» Sana »totuus» tuntui hänen sitä lausuessaan käyvän kiinni hänen sydämeensä, ikäänkuin elävä olio. Voidakseen pitää puoliansa Goraa vastaan täytyi liittyä mahdollisimman voimakkaaseen puolueeseen, ja niin Binoi, ottaen totuuden parhaaksi tueksensa, toisteli sanaa itsekseen kerran toisensa jälkeen. Tuntiessaan siten paenneensa totuuden turviin hän alkoi melkoisesti kunnioittaa itseänsä, ja Sutšaritan luo mennessään hän käveli pää pystyssä. Binoi itse ei kyennyt käsittämään, johtuiko tämä turvallisuuden tunto siitä, että hän nyt taipui kohti totuutta, vaiko kenties jollekin toiselle taholle suuntautuvasta taipumuksesta.
Hänen saapuessaan perille Harimohini oli uutterissa keittopuuhissa. Binoi pysähtyi keittiön ovelle, lausui julki sen toivomuksen, että bramaanin pojalle valmistettaisiin asianmukainen ateria, ja lähti yläkertaan.
Sutšaritalla oli käsillä jokin ompelutyö. Hän ei kohottanut katsettaan työstänsä käydessään heti siihen asiaan, joka hänellä oli mielessä. Hän sanoi: »Kuulkaahan, Binoi Babu, tuleeko meidän välittää pelkistä ulkonaisista vastuksista, ellei mitään sisäistä estettä ole olemassa?»
Goran kanssa väitellessään Binoi oli noudattanut erästä näkökantaa ja nyt Sutšaritan kanssa keskustellessaan hän noudatti aivan vastakkaista. Kukaan ei olisi voinut aavistaakaan, että hän oli jossakin kohden toista mieltä kuin Gora!
»Mutta ettekö te pidä ulkonaisia esteitä liian vähäpätöisinä?» kysyi
Binoi.
»Siihen on syynsä, Binoi Babu!» selitti Sutšarita. »Meidän esteemme eivät ole nimenomaan ulkonaiset, sillä yhteisömme rakentuu uskonnollisille periaatteille, kun sitävastoin se yhteiskunta, johon te kuulutte, on sosiaalisten siteiden kietoma. Jos siis Lolita tahtoo luopua yhteisöstään, niin asia on hänelle vakava; te sitävastoin ette paljoakaan menetä jättäessänne oman yhteisönne.»
He alkoivat keskustella siitä, tuleeko ihmisen persoonallisen uskonnon sekoittua johonkin yhteisöön vai eikö.
Keskustelun ollessa käynnissä tuli huoneeseen Satiš, kädessään kirje ja sanomalehti. Binoin nähdessään hän kävi kovin levottomaksi ja toivoi jotenkin voivansa muuttaa perjantain sunnuntaiksi. Satiš ja hänen ystävänsä Binoi alkoivat kohta keskustella; Sutšarita ryhtyi lukemaan sanomalehteä ja kirjettä, jonka oli lähettänyt Lolita.
Sanomalehdessä oli uutinen, jossa kerrottiin erästä tunnettua brahmoperhettä uhanneen sen vaaran, että tytär olisi mennyt naimisiin hindulaisen kanssa, mutta vaaran tulleen vältetyksi nuoren miehen haluttomuuden nojalla. Tuota uutista aiheena käyttäen oli asiasta kehitelty kokonainen kirjoitelma, jossa vertailtiin toisiinsa brahmoperheen surkuteltavaa heikkoutta ja nuoren hindulaisen järkkymätöntä vakaumusta.
Sutšarita ajatteli, että sanottiinpa mitä tahansa, Lolitan ja Binoin avioliitto oli toteutettava. Mutta hän huomasi selvästi, ettei auttanut käydä kiistelemään tämän nuoren miehen kanssa, ja lähetti niinmuodoin Lolitalle kirjeen, jossa kehoitti häntä heti saapumaan, mainitsematta mitään Binoista.
Kun kalenteri ei missään tapauksessa suostunut muuttamaan perjantaita sunnuntaiksi, Satišin täytyi auttamattomasti lähteä kouluun. Sutšarita nousi mennäkseen peseytymään ja pyysi Binoita odottamaan vähän aikaa.
Väittelyn kiihkeyden viilennyttyä Binoin nuori miehekkyys heräsi omaksi itseksensä hänen istuessaan yksin huoneessa. Kello oli suunnilleen yhdeksän, ja kadulla näkyi vain vähän ohikulkijoita. Sutšaritan kirjoituspöydällä olevan pienen kellon tikitys oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni. Huoneen henki alkoi vaikuttaa Binoin mieleen, ja hänestä tuntui siltä, kuin huoneensisustus olisi yht’äkkiä käynyt hänelle tutuksi. Sutšaritan siisti pöytä, tuolien kirjaellut peitteet, pöydän alle levitetty talja, seinällä riippuvat kuvat ja pieneen hyllyyn järjestetyt punakantiset kirjat vaikuttivat tenhoisasti hänen mieleensä. Tässä huoneessa tuntui viihtyvän jokin kaunis salaisuus, ja niiden keskustelujen muisto, joita oli täällä kuunnellut hiljainen keskipäivä, tuntui piilevän huoneessa vielä nytkin arkana ja kauniina oliona. Binoi alkoi kuvitella, missä keskustelijat olivat istuneet, ja muovasi mieleensä lukuisia kuvia niistä tunnustuksista, joihin Pareš Babu oli viitannut sanoessaan: »Minä olen kuullut Sutšaritalta, ettei Lolita ole teille ynseä.» Binoin mielessä alkoi soida jokin sanoin kuvaamaton sävel, ikäänkuin jonkun vaeltavan lemmenlaulajan virittämä, ja hänen sydämensä salatuissa kammioissa heräsi sanaton ja sanomaton tunne, joka sai Binoin levottomaksi, koska hän ei ollut runoilija eikä taiteilija. Hänestä tuntui, että hän täyttäisi kaikki vaatimukset, kunhan voisi jotakin tehdä, mutta toiminta näytti hänestä mahdottomalta. Tuntui siltä, kuin olisi jokin harso erottanut häntä läheisistäkin olioista, niin että ne näyttivät olevan äärettömän kaukana, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa repiä harsoa.
Harimohini tuli kysymään, eikö Binoi halunnut virvokkeita, ja kun Binoi vastasi kieltävästi, hän tuli huoneeseen istumaan.
Asuessaan Pareš Babun talossa Harimohini oli ollut nimenomaisesti Binoihin kiintynyt, mutta tultuaan Sutšaritan keralla taloon, jota voi nimittää omaksi kodikseen, hän oli alkanut kovin vieroksua talossakävijöitä. Hän oli johtunut päättelemään, että Sutšaritan viimeaikaiset erehdykset sosiaalisessa käyttäytymisessä olivat yksinomaan hänen tuttaviensa aiheuttamat. Vaikka hän tiesikin, ettei Binoi ollut brahmo, hän toisaalta havaitsi varsin selvästi, ettei Binoi noudattanut kovin täsmällisesti hindulaisia tapoja, joten hän nyttemmin ei ollut erittäin kärkäs kutsumaan tuota bramaaninpoikaa osalliseksi pyhään ateriaan, jonka uhrasi jumalillensa.
Nyt hän sanoi Binoille keskustelun aikana: »Kuulehan, lapseni, sinä olet bramaaninpoika; etkö suorita ehtoohartautta?»
»Täti», virkkoi Binoi puolustellen, »minä olen opetellut ulkoa niin paljon asioita öin päivin, että olen unohtanut kaikki oikeat ehtoohartauden tekstit!»
»Pareš Babu on hänkin oppinut aika paljon», vastasi Harimohini, »mutta hän suorittaa siitä huolimatta jonkinlaista hartautta sekä aamuin että illoin.»
»Se, mitä hän tekee, ei ole suoritettavissa vain oppimalla joitakin tekstejä», virkkoi Binoi. »Jos tulen joskus hänenlaiseksensa, menettelen samoin kuin hän.»
»Mutta minkätähden et voi noudattaa esivanhempiesi esimerkkiä niin kauan kuin et vielä ole hänen kaltaisensa?» kysyi Harimohini verrattain jyrkästi. »Onko hyvä olla sitä ja tätä eikä oikein kumpaakaan? Onhan ihminen lopultakin uskonnollinen olento. Mutta sinä et huoli Ramasta etkä Gangesista! Kuinka se on mahdollista?»
Hänen puheensa keskeytti Lolita, joka Binoin nähdessään kovin säpsähti ja kysyi Harimohinilta, missä Sutšarita oli.
»Radharani on lähtenyt peseytymään», sanoi Harimohini. Lolita näytti tahtovan selittää ilmaantumistansa ja virkkoi: »Minut kutsui tänne Sutšarita.»
»Hyvä, istu ja odota, kunnes hän tulee», sanoi Harimohini. »Hän palaa aivan kohta.»
Harimohini ei suhtautunut erikoisen suopeasti Lolitaankaan, koska tahtoi nyt irroittaa Sutšaritan vanhasta ympäristöstään ja pitää häntä oman valvontansa alaisena. Pareš Babun toiset tyttäret eivät olleet niin tutunomaisia, ja Harimohinia ei ollenkaan miellyttänyt, että Lolita tuli milloin tahansa pakisemaan Sutšaritan kanssa. Hän tapasi, jos mahdollista, keskeyttää heidän keskustelunsa kutsumalla Sutšaritan pois muka jotakin taloustointa suorittamaan, tai valitteli, etteivät Sutšaritan opinnot nykyjään edistyneet yhtä hyvin kuin ennen. Hän sanoi niin huolimatta siitä, ettei hän Sutšaritan opiskellessa milloinkaan unohtanut huomauttaa, etteivät opinnot olleet tytöille ainoastaan tarpeettomat, vaan suorastaan vahingollisetkin. Voimatta varjella Sutšaritaa sillä tavoin kuin olisi halunnut hän soimaili toisinaan Sutšaritan tuttavia, toisinaan taas hänen opintojansa.
Harimohini ei ollut ollenkaan mielissään joutuessaan Binoin ja Lolitan seuraan, mutta jäi kumminkin istumaan, koska oli heille vihoissaan. Hän aavisteli, että noiden kahden kesken oli vallitsemassa jokin salaperäinen suhde, ja sanoi itsekseen: »Olivatpa yhteiskuntanne säännöt millaiset tahansa, minä en missään tapauksessa suvaitse sellaista häpeällistä tutunomaisuutta, tuollaista kristillistä käytöstapaa omassa talossani.»
Lolitan mielessä oli samoin ikävä vastustuksen tunto. Edellisenä päivänä hän oli päättänyt lähteä Sutšaritan keralla Anandamojin luo, mutta kun oli lähdettävä, hän ei voinutkaan toteuttaa päätöstään. Hän kunnioitti Goraa erinomaisesti, mutta samalla hänen vihamieliset tunteensa olivat varsin voimakkaat, sillä hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että Gora suhtautui häneen kaikin puolin epäsuopeasti. Nämä tunteet olivat siinä määrin vallitsevat, että Goran vankilasta päästyä hänen Binoihin kohdistuvat tunteensakin olivat muuttuneet. Aikaisemmin hän oli ylpeillyt vaikutusvallastaan Binoihin nähden, joten pelkkä ajatus, ettei Binoi kyennyt irtautumaan ystävänsä kynsistä, sai hänet moittimaan Binoin heikkoutta.
Binoi puolestaan kävi kovin levottomaksi nähdessään Lolitan astuvan huoneeseen. Hän ei kyennyt milloinkaan pitämään Lolitaa koskevia ajatuksiansa kirkkaina, sillä siitä lähtien, kun seurakunnan juorut olivat punoneet yhteen heidän nimensä, hänen mielensä kävi levottomaksi kuin magneettineula ukkossäällä joka kerta, kun hän näki Lolitan.
Lolita oli vihoissaan Sutšaritalle, kun näki Binoin istuvan huoneessa. Hän käsitti, että hänet oli kutsuttu selvittelemään sekaantunutta vyyhtiä ja saamaan halutonta Binoita jälleen myötämieliseksi. Niinpä hän kääntyi Harimohinin puoleen ja virkkoi: »Sanokaa siskolle, etten voi nyt viipyä, vaan tulen toisen kerran.» Sitten hän poistui nopeasti huoneesta Binoihin vilkaisemattakaan.
Harimohini, jonka läsnäolo ei enää ollut välttämätön, poistui hänkin suorittamaan jotakin talousaskarta.
Lolitan kasvojen ilme, joka muistutti tukahdutettua tulta, ei ollut Binoille outo, mutta hän ei ollut nähnyt sitä pitkiin aikoihin. Hän oli tuntenut vapautuneensa pelosta, kun näyttivät olleen ja menneen ne pahat päivät, joina Lolita oli kärkkäästi singonnut häntä kohti tulisia nuoliansa, mutta tänään hän näki Lolitan vetävän esille nuo vanhat aseensa ja huomasi, ettei niissä ollut ruosteen merkkiäkään. Vihan sietäminen on kylläkin vaikeata, mutta Binoin-laisen henkilön oli vieläkin vaikeampi sietää ylenkatsetta. Hän muisti, kuinka karsaasti Lolita oli häntä katsellut pitäessään häntä pelkkänä Goran saattolaisena, ja nyt hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että hänen epäröimisensä täytyi Lolitasta näyttää pelkuruudelta. Hänestä oli sietämätöntä, että Lolita piti arkuutena sitä, mikä todellisuudessa oli velvollisuudentunnon aiheuttamaa epäröintiä, eikä suonut hänelle vähintäkään tilaisuutta lausua edes muutamaa sanaa asiasta. Väittelytilaisuuden menettäminen oli Binoille kaikkein suurin rangaistus, sillä hän tiesi osaavansa väitellä ja sovittaa sanojansa taitavasti, ja tiesi kykenevänsä harvinaisen hyvin pitämään puoliaan kiistassa. Mutta kun Lolitan ja hänen kesken ilmaantui jotakin pohdittavaa, ei Lolita milloinkaan suonut tilaisuutta asian käsittelemiseen, ja tänäkin päivänä oli sellainen tilaisuus luiskahtanut käsistä.
Nähdessään pöydällä sanomalehden hän kärsimättömänä tarttui siihen ja huomasi samassa, että eräs kohta oli lyijykynällä merkitty. Hän luki kohdan ja havaitsi heti, että huomautuksen ja sitä seuraavien selitysten esineenä olivat Lolita ja hän. Siinä hänelle selvisi, että Lolita tulisi olemaan alinomaisten hänen yhteisönsä jäsenten sinkoamien solvausten esineenä. Niinmuodoin hänestä näytti varsin oikealta, että Lolitan-lainen vilkas tyttö piti halveksittavana, jos hän, Binoi, tuhlasi aikaansa väittelemällä hiuksenhienoista sosiaalisista kysymyksistä sen sijaan, että olisi yrittänyt pelastaa häntä sellaisesta nöyryytyksestä. Hän oli häpeissään verratessaan itseään tuohon ylpeään tyttöön ja ajatellessaan, kuinka urheasti ja välinpitämättömästi hän suhtautui yhteiskuntaan.
Kun Sutšarita palasi, ehdittyään pitää huolta Sutisin aamiaisesta ja lähettää hänet kouluun, Binoi istui niin jurona ja masentuneena, ettei Sutšarita virittänyt uudelleen äskeistä keskustelua.
Aterialle käytäessä Binoi jätti suorittamatta tavanomaiset puhdistautumismenot, ja Harimohini huomautti: »Kuulehan, Binoi, kun et kerran noudata mitään hindulaisia tapojamme, miksi et käänny brahmoksi?»
Binoi tunsi itsensä hieman loukkaantuneeksi ja vastasi: »Sinä päivänä, jona alan olla sitä mieltä, että hindulaisuuden muodostavat pelkät koskettamista ja ravintoa koskevat kiellot ja monet muut samanlaiset ajatuksettomat säännöt ja ohjeet, minä käännyn, ellen brahmoksi, niin kristityksi, muhamettilaiseksi tai muuksi sellaiseksi. Mutta toistaiseksi en suhtaudu hindulaisuuteen niin toivottomasti.»
Kun Binoi poistui Sutšaritan luota, hänen mielensä oli sangen hämmentynyt, sillä hänestä tuntui, kuin häntä olisi tyrkitty joka puolelta ja kuin hän olisi saapunut sellaiseen paikkaan, joka oli aivan autio ja vailla minkäänlaista suojaa!
Ihmetellen, minkätähden oli joutunut niin luonnottomaan tilaan, hän kulki hitaasti eteenpäin mietteissään ja pää painuksissa, kunnes saapui eräälle aukiolle, missä istuutui puun alle. Kun hänen elämässään oli aikaisemmin ilmennyt jokin vaikea pulma, suuri tai pieni, hän oli käynyt keskustelemaan siitä ystävänsä kanssa, ja joka kerta oli löytynyt ratkaisu; mutta nyt se tie oli tukossa ja hänen täytyi ratkaista asia yksin.
Auringon säteiden alkaessa tunkeutua varjoon, missä hän istui, hän nousi ja alkoi jatkaa matkaansa, mutta ei ehtinyt kovinkaan kauas, kun äkkiä kuuli Satišin huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Hetkistä myöhemmin hänen pieni ystävänsä jo piteli häntä kädestä. Oli perjantai, ja Satiš oli palaamassa koulusta, jossa oli annettu lupa lopuksi viikkoa.
»Tulkaa, Binoi Babu», pyysi Satiš, »tulkaa kotiin minun kanssani!»
»Kuinka voisinkaan tulla?» kysyi Binoi.
»Miksi ette voisi?» tiukkasi Satiš.
»Kyllästyvät minuun, kun käyn kovin usein», selitti Binoi.
Satiš ei katsonut sellaisen väitteen ansaitsevan mitään huomiota ja sanoi vain: »Ei, tulkaahan!»
Satiš ei osannut ollenkaan ajatella sitä suurta ikävyyttä, johon Binoi oli joutunut heidän perheessään seurustellessaan, ja Binoin sydäntä liikutti pojan puhdas kiintymys. Se taivaallinen ilon täydellisyys, jota hän oli tuntenut Pareš Babun kodissa, ilmeni koskemattomana ainoastaan tuossa perheen jäsenessä. Tänä onnettomien tapahtumien päivänä oli yksin Satišin mieli säilynyt seesteisenä, ja hänen kiintymyksensä siteitä ei ollut yrittänyt rikkoa mikään yhteiskunnan taholta tuleva isku. Binoi kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja virkkoi: »Tulehan, veikkonen, minä saattelen sinut talonne ovelle.» Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi poikaa koskettaessaan saanut kokea sitä hellyyttä, jolla Sutšaritan ja Lolitan kiintymys oli pojan lapsuudesta saakka ympäröinyt.
Satišin taukoamaton juttelu kaikui erittäin suloiselta Binoin korviin, ja tämä pojan sydämen vilpitön kosketus sai hänet hetkeksi unohtamaan oman elämänsä vaikean ongelman.
Sutšaritan luo mennessään heidän täytyi kulkea Pareš Babun talon ohi, ja ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva Pareš Babun huone näkyi kadulle. Sen ohi kulkiessaan Binoi ei voinut olla sinne katsahtamatta, ja hän näki Pareš Babun istuvan pöytänsä ääressä. Oli mahdoton nähdä, puhuiko hän vai ei, mutta Lolita istui lähellä Pareš Babua, selkä kadulle päin, kuuliaisen oppilaan asennossa.
Sutšaritan luona koettu mielenliikutus oli saanut Lolitan niin levottomaksi, ettei hän ollut voinut auttaa ahdistustansa muuten kuin lähtemällä tyynesti isänsä luo. Pareš Babussa päilyi niin syvä rauha, että kärsimätön Lolita meni usein äänetönnä istumaan hänen viereensä siten tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. Tänään Pareš Babu oli kysynyt: »Mitä nyt, Lolita?» Lolita oli vastannut: »Ei mitään, isä. Tämä sinun huoneesi on miellyttävä ja viileä.»
Pareš Babu arvasi hyvinkin, että Lolita oli tullut hänen luokseen haavoitetuin sydämin, sillä hänen omassa sydämessäänkin asui salainen tuska. Niin hän alkoi vähin erin esittää sellaisia asioita, jotka saattoivat keventää yksilöllisen elämän mitättömien ilojen ja surujen taakkaa.
Nähdessään isän ja tyttären siinä tutunomaisesti keskustelevan Binoi pysähtyi hetkiseksi eikä ollenkaan kuunnellut, mitä Satiš puhui. Satiš oli parhaillaan esittämässä erittäin mutkikasta sotilaallisen taktiikan kysymystä. Hän tutkisteli, eikö olisi mahdollista harjoittaa tiikerijoukkoa ja sijoittaa se taistelurintamaan, oman ja vihollisen sotajoukon välimaalle, jotta voitto olisi varmasti saavutettavissa. Tähän saakka oli kysymysten ja vastausten sarja kehittynyt katkeamattomana, ja kun se nyt yhtäkkiä katkesi, niin Satiš katsahti Binoihin keksiäkseen syyn. Binoin katseen suuntaa seuraten hän huomasi Lolitan ja huusi heti: »Lolita-didi, Lolita-didi, näetkö, minä olen tavoittanut Binoi Babun kotimatkalla ja olen tuonut hänet mukanani kotiin.»
Lolitan hypähtäessä tuoliltaan ja Pareš Babunkin kääntyessä katsomaan kadulle Binoi sävähti aivan kuumaksi, koska tunsi olevansa vastuussa koko jutusta. Hän sai kuitenkin sanoneeksi hyvästi Satišille ja lähti Pareš Babun luo.
Sisään ehdittyään hän näki, ettei Lolita enää ollut siellä, ja istuutui arasti ja epäröiden, koska otaksui ryövärin tavoin häirinneensä heidän rauhaansa.
Kun oli suoriuduttu tavanomaisista terveyttä y.m.s. seikkoja koskevista tiedusteluista, Binoi aloitti yht'äkkiä: »Koska en noudata kovinkaan hartaasti hindulaisen yhteisön tapoja ja sääntöjä, vaan rikonkin niitä miltei joka päivä, olen ajatellut olevan velvollisuuteni turvautua Brahma Samadžiin ja toivon, että toimitatte minut sen jäseneksi.»
Tuo halu ja päätös ei ollut muovautunut Binoin mielessä valmiiksi vielä neljännestuntia aikaisemmin ja Pareš Babu oli niin ihmeissään, että istui hetken äänettömänä. Sitten hän kysyi: »Mutta oletteko harkinnut kysymystä huolellisesti kaikilta en näkökannoilta?»
»Tässä asiassa ei ole paljoa harkitsemista», vastasi Binoi. »Siinä on nähdäkseni kysymyksessä vain oikea ja väärä. Se on kerrassaan mutkaton asia. Opittuani, mitä olen oppinut, en voi vilpittömästi omaksua uskonnokseni sellaista olotilaa, jossa on vain alinomaa varottava rikkomasta erinäisiä sääntöjä ja tottumuksia. Siitä syystä ilmenee joka askelella epäjohdonmukaisuutta, ja niin kauan kuin pysyn niiden yhteydessä, jotka suhtautuvat hindulaisuuteen täysin hartaasti, minä vain loukkaan heitä, ja niinmuodoin menettelen mielestäni ehdottomasti väärin. Minä en huoli nyt vaivata itseäni millään muilla ajatuksilla, vaan pyrin vapautumaan tuosta vääryydestä, koska en muuten voi säilyttää omaan itseeni kohdistuvaa kunnioitusta.»
Pareš Babu ei ollenkaan kaivannut tuollaista pitkää selitystä, mutta Binoi tarvitsi sitä päätöksensä tueksi. Hän tunsi poveansa paisuttavan ylpeyden ajatellessaan sitä oikean ja väärän välillä riehuvaa taistelua, jonka tuoksinassa hän parhaillaan oli ja jossa hän, oikean puolella ollen, oli saavuttava voiton. Hänen miehuutensa kunnia oli kysymyksessä.
»Sointuvatko teidän uskontoa ja uskoa koskevat periaatteenne Brahma
Samadžin edustamiin?» kysyi Pareš Babu.
»Totta puhuakseni», aloitti Binoi hetken vaiti oltuaan, »on ollut aika, jolloin otaksuin omistavani uskon ja usein kiistelinkin toisten kanssa siitä asiasta, mutta nyt huomaan olevani uskon asioissa ihan kehittymätön. Minä olen tullut sen ymmärtämään opittuani tuntemaan teidät. Uskonto ei ole käynyt todella välttämättömäksi minun elämässäni, ja koska minussa ei ole kehkeytynyt mitään siihen kohdistuvaa todellista uskoa, olen aina tähän asti noudatellut omassa yhteiskunnassani vallitsevaa uskontoa ja puoltanut sitä kaikenlaisin taidokkain ja hiustahalkovin väittein. Minun ei ole milloinkaan tehnyt mieli ajatella, mikä uskonto on todella oikea; olen vain yrittänyt todistaa oikeaksi sitä uskontoa, jonka piti tuottaa minulle voitto. Mitä vaikeammaksi todistaminen kävi, sitä enemmän ylpeilin todistuksestani. Minä en voi nytkään sanoa, tulenko milloinkaan omistamaan täysin oikeata ja luonnollista uskoa, mutta varmaa on, että jos pääsen suotuisaan ympäristöön ja saan seurakseni henkilöitä, jotka kelpaavat esimerkikseni, tulen edistymään siinä suunnassa. Joka tapauksessa vapaudun siten siitä nöyryytyksestä, että kuljen kantaen voiton lippuna sitä, mikä tuottaa sisäistä vauriota älylleni.»
Kun hän siten jatkoi asemansa pohtimista Pareš Babun keralla, niin hänen nykyiselle mielentilalleen suopeita väitteitä alkoi hahmoutua hänen ajatuksissaan ja hän alkoi puhua niin innostuneesti, että näytti siltä, kuin hän olisi johtunut tuohon varmaan päätökseen harkittuaan monet päivät asian eri puolia.
Pareš Babu kehoitti häntä kumminkin ottamaan hieman enemmän aikaa päätöksentekoa varten. Binoi johtui tuosta otaksumaan, että Pareš Babu epäili hänen tarkoituksensa vakavuutta, ja alkoi sitäkin itsepintaisemmin vakuuttaa olevansa varma itsestään ja siitä, ettei mikään voinut järkyttää hänen päätöstänsä. Kumpikaan ei maininnut sanaakaan suunnitellusta avioliitosta.
Asiain ollessa tässä vaiheessaan tuli huoneeseen Bordašundari, joka oli jotakin toimittelevinaan ja aikoi sitten poistua, ikäänkuin ei olisi ollenkaan Binoita huomannut. Binoi otaksui Pareš Babun varmaan kutsuvan Bordašundarin takaisin kuulemaan uusinta uutista, mutta Pareš Babu ei virkkanut sanaakaan, koska ei katsonut ajan tulleen asiasta puhua. Hän halusi pitää asian salaisuutena, mutta kun Bordašundari osoitti ylenkatsettaan ja närkästystään noin karulla tavalla, Binoi ei kyennytkään itseänsä hillitsemään. Hän lähti Bordašundarin jälkeen, kumartui koskettamaan hänen jalkojansa ja sanoi: »Minä olen tullut teille sanomaan, että tahdon liittyä Brahma Samadžiin. Tiedän kyllä, etten ole kelvollinen, mutta toivon teidän minut sellaiseksi tekevän.»
Bordašundari kuunteli häntä hämmästyneenä, kääntyi, palasi hitaasti huoneeseen ja loi kysyvän silmäyksen kohti Pareš Babua.
Tuon kuullessaan Bordašundari tunsi valloittajan iloa, mutta minkätähden hänen ilonsa ei ollut ehdoton? Hänen teki sanomattomasti mieli antaa Pareš Babulle kerrankin kelpo läksytys. Olihan hän vakuuttanut kerran toisensa jälkeen, profeetallisen varmasti, että hänen miehensä tulisi vielä katumaan menettelyänsä. Nähdessään, kuinka järkkymättömänä Pareš Babu kesti kaiken heidän ympärillään ilmenevän mieltenkuohun, Bordašundari oli tuntenut ankaraa kärsimättömyyttä, ja nyt, kun kaikki heidän vaikeutensa näyttivät sievästi selviävän, hän ei voinut tuntea puhdasta iloa. Hän lausui juhlallisin ilmein: »Jos tuo ehdotus olisi tehty muutamia päiviä aikaisemmin, meidän ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon surua ja nöyryytystä.»
»Nyt eivät ole kysymyksessä meidän huolemme ja nöyryytyksemme», huomautti Pareš Babu. »Binoi haluaa päästä valmistumaan seurakuntaamme pääsyä varten, siinä kaikki.»
»Vain valmistumaanko?» kysyi Bordašundari.
»Jumala tietää, että olen syynä kaikkiin teidän suruihinne ja nöyryytyksiinne!» huudahti Binoi.
»Kuulkaahan, Binoi», virkkoi Pareš Babu, »älkää käykö tähän asiaan sitä täysin tajuamatta. Minä sanoin teille jo aikaisemmin, ettei teidän pidä ryhtyä mihinkään tekoon, josta voi koitua vakavia seurauksia, vain siitä syystä, että arvelette meidän olevan jonkinlaisessa sosiaalisessa pulassa.»
»Se on aivan totta», puuttui puheeseen Bordašundari, »mutta minä puolestani väitän, ettei hänellä ole oikeutta istua mitään tekemättä kiedottuaan meidät sellaisiin vaikeuksiin».
»Jos ette huoli istua hiljaa ja mitään tekemättä», virkkoi Pareš Babu, »vaan jännitätte itsenne kiihtymyksen tilaan, niin sekasorto käy sitäkin pahemmaksi. Ei auta sanoa, että on velvollisuus tehdä jotakin; varsin usein on tärkein velvollisuus olla mitään tekemättä.»
»Niin, tietysti», valitti Bordašundari. »Minä olen houkkio enkä ymmärrä mitään. Mutta minä haluan tietää, miten asia päätetään — minulla on aivan riittävästi töitä odottamassa.»
»Toivon saavani valmistautua seurakuntaan liittymään sunnuntaina, ylihuomenna», sanoi Binoi. »Jos siis Pareš Babu -—»
»Ei», keskeytti Pareš Babu, »minä en voi suostua olemaan välittäjänä asiassa, josta perheeni voi toivoa koituvan itselleen jonkinlaista hyötyä. Teidän tulee kääntyä suoraan Brahma Samadžin puoleen.»
Binoi tunsi yht'äkkiä rohkeutensa vaipuvan, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, että olisi halunnut kaikkia muodollisuuksia noudattaen anoa seurakunnan jäseneksi pääsemistä Brahma Samadžin viranomaisilta — varsinkaan, kun tiesi juuri niiden henkilöiden liittäneen toisiinsa hänen ja Lolitan nimen. Kuinka hän voisikaan ajatella anomuskirjelmän sepittämistä, ja millä kielellä hän sen kirjoittaisi? Kuinka hän voisikaan julkisesti esiintyä kirjeen ilmestyttyä brahmolehdissä? Lukisihan kirjeen Gora, ja Anandamojikin sen lukisi! Sitäpaitsi se ei esiintyisi täydessä laajuudessaan, joten hindulaiset lukijat näkisivät vain Binoin hartaasti haluavan päästä Brahma Samadžin jäseneksi, mikä olisi vain puolittain tosi otaksuma. Ellei toisiakin tosiasioita ilmaistaisi, Binoi ei voisi salata häpeäänsä.
Huomatessaan Binoin olevan vaiti Bordašundari kävi levottomaksi ja virkkoi: »Ah, minä ihan unohdin. Binoi Babu ei tietenkään tunne ketään muita Brahma Samadžin jäseniä kuin meidät. Mutta mitäpä tuosta, voimmehan me asian järjestää. Minä lähetän heti Panu Babua noutamaan. Ei ole paljon aikaa hukattavana. Sunnuntai on aivan lähellä.»
Samassa kulki oven ohi Sudhir, joka oli menossa yläkertaan, ja Bordašundari huusi hänelle: »Kuulehan, Sudhir, Binoi liittyy sunnuntaina Brahma Samadžiin.»
Sudhir oli mielissään. Hän oli sydämessään aina erinomaisesti ihaillut Binoita, ja se ajatus, että Binoi liittyisi heidän Samadžiinsa, täytti hänen mielensä ilolla. Hän oli aina pitänyt ylen järjettömänä, että mies, joka osasi kirjoittaa englanninkieltä niin mainiosti kuin Binoi ja oli niin älykäs ja sivistynyt, ei kuulunut Brahma Samadžiin. Hänen sydäntään paisutti ylpeys, kun hän näki tämän uuden todistuksen, etteivät Binoin kaltaiset henkilöt voineet elää onnellisina hänen yhteisönsä ulkopuolella, ja hän virkkoi: »Mutta kuinka se voidaan järjestää sunnuntaiksi? Ettehän voi levittää tietoa kyllin laajalle?» Sudhir näet olisi mielellään nähnyt Binoin seurakuntaan-liittymisen muodostuvan tapahtumaksi, jota sopi osoittaa esimerkkinä kaikille.
»Ei, ei!» huudahti Bordašundari, »se voidaan varsin hyvin toimittaa sunnuntaina. Mene joutuin, Sudhir, kutsumaan Panu Babua.»
Se onneton olento, jonka riemastunut Sudhir näki tekevän kaikille ilmeiseksi Brahma Samadžin voittamatonta mahtia, tunsi itsensä kovin mitättömäksi. Samat seikat, jotka väittelyn ja järkeilyn kestäessä eivät näyttäneet kovinkaan merkittäviltä, saivat hänet tuntemaan olonsa sangen tukalaksi, kun niiden todellinen merkitys kävi ilmi.
Kun tuli puheeksi Panu Babun kutsuminen, Binoi alkoi tehdä lähtöä, mutta Bordašundari ei tahtonut päästää häntä menemään, vaan pakotti jäämään sanoen, että Panu Babu saapuisi tuossa paikassa, joten Binoin ei tarvinnut kauan odottaa.
Mutta Binoi virkkoi puolustellen: »Ei, suokaa anteeksi, minun täytyy nyt lähteä.»
Hänestä tuntui, että kunhan saisi vapaammin hengittää, pääsisi ahdistavasta ympäristöstään ja voisi ajatella selvemmin, kaikki olisi jälleen oikein ja hyvin.
Hänen noustessaan nousi Pareš Babukin, laski kätensä Binoin olalle ja sanoi: »Älkää hätäilkö, Binoi, ajatelkaa asiaa levossa ja rauhassa, ennenkuin teette päätöksenne. Älkää ratkaisko koko elämäänne vakavasti vaikuttavaa kysymystä, ellette täysin ymmärrä omaa mieltänne.»
Bordašundari kerrassaan katkeroitui miehensä käytöksen johdosta ja virkkoi: »Ne henkilöt, jotka ryhtyvät johonkin toimeen ennakolta asioita perinpohjin harkitsematta ja istuvat kaikessa rauhassa johdettuaan itsensä ja toiset pulaan, havaitsevat vihdoin, ettei ole mitään pelastumiskeinoa, ja sanovat vain: 'Istukaa ja ajatelkaa!' Sinä voit hyvinkin istuutua asiaa ajattelemaan, mutta meidän elämämme joutuu sillävälin vaaranalaiseksi.»
Binoin poistuessa Sudhir lähti häntä saattelemaan, sillä hänen mielensä oli niin rauhaton kuin henkilön, joka mielii maistella ennakolta hienon aterian herkkuja. Hän halusi kovin viedä Binoin heti brahmoystäviensä luo, ilmoittaa heille iloisen uutisen ja saada juhlatunnelman heti syntymään, mutta Sudhirin yhä riemastuessa Binoin mieli samassa suhteessa masentui. Sudhirin ehdottaessa, että he molemmat lähtisivät heti Panu Babun luo, Binoi ei kiinnittänyt ehdotukseen minkäänlaista huomiota, vaan sieppasi kätensä Sudhirin kädestä ja pakeni.
Vähän matkaa kuljettuaan Binoi näki Abinašin ja pari kolme hänen ryhmäänsä kuuluvaa henkilöä, jotka kaikki olivat rientämässä jonnekin ankaraa vauhtia. Nähdessään Binoin he pysähtyivät, ja Abinaš huudahti: »Kas, tuossa tulee Binoi Babu! Tulkaa, Binoi Babu, tulkaa mukaan!»
»Minne olette menossa?» kysyi Binoi.
»Me menemme Kašipuran puutarhaan valmistelemaan Gourmohan Babun katumusmenoja.»
»En», vastasi Binoi, »minä en jouda nyt tulemaan».
»Mitä ajattelettekaan?» huudahti Abinaš. »Ettekö käsitä, kuinka suuri tapahtuma tässä on kysymyksessä? Jos asia olisi vähäpätöinen, niin Gourmohan Babu ei olisi missään tapauksessa sitä ehdotellut. Hindujen tulee nykyjään julistaa omaa voimaansa, ja tämä Gourmohan Babun katumus tulee herättämään suurta huomiota kansamme keskuudessa! Me kutsumme kuuluisat oppineet kaikkialta, joten tapaus tulee vaikuttamaan koko hindulaiseen yhteiskuntaan. Ihmiset saavat nähdä, että me vielä elämme! He tulevat tietämään, ettei hindulaisuus ole vielä kuolemankielissä!»
Binoi pelasti itsensä Abinašin houkutuksista miten parhaiten osasi ja meni menojaan.