SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.
Gora oli syvissä mietteissä — hän silmäili Sutšaritaa, mutta ei määrättynä yksilönä, vaan pikemmin aatekuvana. Hänelle ilmeni Sutšaritan hahmossa Intian naisellisuus, ja Sutšarita toi hänen nähtäviinsä kaiken sen, mikä oli kaunista ja puhdasta, rakastavaa ja jaloa hänen äidinmaansa kodeissa. Hänen sydämensä oli iloa tulvillaan, kun hän näki äitinsä vieressä istumassa sen armon ilmestymän, joka säteillänsä valaisee Intian lapsia, auttaa sairasta, lohduttaa murheellista ja pyhittää rakkaudella kaikkein vähäpätöisimmänkin. Gora näki hänet sen voiman ilmestymänä, joka ei milloinkaan hylkää viheliäisintäkään meistä suruissamme ja onnettomuuksissamme, ei milloinkaan meitä halveksi, vaan itse palvonnan arvoisena uhrautuu kaikkein arvottomimmankin hyväksi. Sutšarita näytti Goran mielestä olevan hän, jonka taitavat ja kauniit kädet painavat uhrauksen leiman kaikkiin töihimme, hän näytti Jumalan meille suomalta ikikärsivällisen ja kaikkivoivan rakkauden katoamattomalta lahjalta, ja Gora sanoi itsekseen: »Me olemme jättäneet tuon armollisen lahjan huomioonottamatta, olemme siirtäneet sen taka-alalle kaiken muun varjoon — mikä muu voisikaan ilmeisemmin osoittaa kurjuuttamme!» Hän ajatteli, että juuri naista oli nimitettävä äidinmaaksi — nainen on se, joka istuu satalehtisellä lootuksella, Intian sydämen syvimmässä sopukassa, ja me olemme hänen palvelijoitansa. Maan onnettomuudet ovat häneen kohdistuvaa solvausta, ja meillä on syytä hävetä miehuuttamme, koska suhtaudumme noihin solvauksiin välinpitämättömästi.
Goraa hämmästyttivät hänen omat ajatuksensa. Hän ei ollut koskaan ennen käsittänyt, kuinka puutteellinen Intian kuva oli ollut hänen mielessään, kun hän oli jättänyt Intian naiset huomiotta. Kuinka puutteellinen olikaan ollut Goran käsitys velvollisuuksista omaa maatansa kohtaan niin kauan kuin naiset olivat ilmenneet hänelle varjomaisina ja epätodellisina! Hänen käsityksessään oli ollut voimaa, mutta ei elämää, lihaksia, mutta ei hermoja. Gora tajusi silmänräpäyksessä, että mitä kauemmaksi karkoitamme naisen luotamme ja mitä vähemmän sijaa hänelle elämässämme myönnämme, sitä heikommaksi miehuutemme muuttuu.
Kun siis Gora sanoi Sutšaritalle »Tekö olette tullut!» niin sanoihin sisältyi enemmän kuin pelkkää sovinnaista kohteliaisuutta; hänen tervehdyksensä ilmaisi äsken syntynyttä iloa ja ihmetystä.
Vankilassaolo oli jättänyt Goraan hieman jälkeä. Hän ei näyttänyt yhtä terveeltä kuin ennen, sillä vankilaruoka oli ollut hänelle niin inhoittavaa, että hän oli melkein paastonnut koko kuukauden ajan. Hänen ihostaan oli kadonnut entinen raikkaus, ja hän näytti aivan kalpealta, ja kun hiukset oli leikattu lyhyiksi, niin hänen kasvonsa esiintyivät sitäkin laihempina.
Huomatessaan nuo muutokset Sutšarita tunsi mieleensä nousevan erikoisen hellyyden tunnon, johon kuitenkin sekaantui paljon surua. Hänen teki mieli kumartua kunnioittaen koskettamaan Goran jalkoja! Gora ilmeni hänelle puhtaana tulenliekkinä, joka paloi niin kirkkaasti, ettei näkynyt savua eikä karstaa, ja hellän osanoton sekainen harras kunnioitus värisi hänen povessaan niin, ettei hän kyennyt lausumaan sanaakaan.
Anandamoji puhui ensimmäisenä. Hän sanoi: »Nyt ymmärrän, kuinka onnellinen olisin ollut, jos olisin saanut tyttären. En osaa sanoin kuvailla, millainen lohdutus Sutšarita on ollut minulle sinun poissaollessasi! Ennenkuin tunsin hänet, en tietänyt, että murhe on meille ylen arvokas senkin vuoksi, että sen vallitessa tutustumme moniin suuriin ja hyviin asioihin. Me masennumme, koska emme aina tiedä, kuinka monin tavoin Jumala on suonut meille lohdutusta murheissamme. Sinä kenties ujostelet, äityeni, mutta minun täytyy kertoa sinun läsnäollessasi, millainen onni olet ollut minulle näinä haikeina päivinä!»
Gora silmäili Sutšaritan ujoja kasvoja juhlallisen kiitollisuuden ilmein ja kääntyi sitten sanomaan Anandamojille: »Äiti, hän tuli jakamaan murhettasi haikeutesi päivinä, ja nyt hän on tullut lisäämään iloasi tänä onnen päivänä — ne, joilla on lämmin sydän, ovat epäitsekkäitä ystäviä.»
»Didi», huudahti Binoi huomatessaan, kuinka arka Sutšarita oli, »kun varas saadaan kiinni, niin hän joutuu kaikin puolin rangaistuksi, ja niin joudut sinäkin nyt nauttimaan tekojesi hedelmiä, kun he ovat kerran saaneet sinut haltuunsa. Minne pakenisitkaan? Minä olen tuntenut sinut pitkät ajat, mutta en ole milloinkaan sinua ilmiantanut. Olen ollut vaiti, vaikka olenkin varsin hyvin tietänyt, ettei se ollut kauan salattavissa.»
»Sinä olet ollut vaiti, niinkö tosiaan?» nauroi Anandamoji. »Sinä olet luonnostasi vaitelias poika, eikö totta? Etkö olekin laulanut hänen ylistystänsä siitä päivästä saakka, jona häneen tutustuit, kenenkään voimatta sitä hillitä!»
»Kuulehan häntä, didi!» huudahti Binoi. »Tässä on todistus siitä, että osaan antaa arvoa todellisille ansioille, ja samoin siitä, etten ole kiittämätön!»
»Sinä laulat nyt vain omaa ylistystäsi!» huudahti Sutšarita.
»Minulta itseltäni te ette milloinkaan saa tietää, mitkä hyveet minussa asustavat», sanoi Binoi. »Jos tahdotte saada niistä selkoa, niin teidän täytyy tulla äidin luo. Varmaan silloin hämmästytte — minäkin olen ihan ihmeissäni, kun häntä kuuntelen! Jos äiti suostuu kirjoittamaan minun elämäkertani, olen valmis kuolemaan nuorena!»
»Kuulkaa tuota poikaa!» huudahti Anandamoji.
Niin hälveni seurasta ujostelu.
Lähtiessään Sutšarita sanoi Binoille: »Etkö tule jonakin päivänä meitä tervehtimään?»
Sutšarita kutsui Binoita, mutta ei voinut kehoittaa Goraa tulemaan. Gora, joka ei arvannut oikeata syytä, tunsi loukkaantuvansa. Gora ei ollut koskaan ennen valitellut sitä, että Binoin oli ylen helppo liittyä mihin seuraan tahansa ja vallata siinä itselleen sija, mutta nyt hän tunnusti itselleen, että tämä luonteenpuutos oli todellinen virhe.