KUUDESKUUDETTA LUKU.
Tullessaan ulos vankilasta Gora tapasi Pareš Babun ja Binoin odottamassa portin edustalla.
Kuukausi ei suinkaan ole pitkä aika. Retkeillessään Gora oli ollut erossa ystävistään ja sukulaisistaan kauemminkin, mutta kun hän nyt, vietettyään kuukauden vankilassa, tuli ulos ja näki Binoin ja Pareš Babun, hänestä tuntui, kuin hän olisi syntynyt uudelleen tuttuun maailmaan vanhojen ystäviensä luo. Nähdessään varhaisen aamun valossa Pareš Babun tyynet ja ystävälliset kasvot hän kumartui kunnioittavasti koskettamaan hänen jalkojansa hartaammin tunnoin kuin milloinkaan ennen. Pareš Babu syleili molempia ystävyksiä, ja sitten Gora tarttui Binoin käteen ja huudahti nauraen: »Binoi, me olemme kouluajoiltamme asti saaneet kasvatuksemme yhdessä, mutta nyt minä olen päässyt edelle opiskelemalla tässä laitoksessa!»
Binoin ei tehnyt mieli yhtyä leikinlaskuun; hän oli vaiti. Hän ajatteli vain sitä, että hänen ystävänsä oli tullut ulos kestettyään vankilaelämän salaperäiset rasitukset, oli tullut parempana ystävänä kuin milloinkaan ennen! Hän vaikeni melkeinpä kunnioittavasti ja juhlallisesti, kun Gora kysyi: »Kuinka äiti voi?»
»Äiti voi hyvin», vastasi Binoi.
»Tulkaahan, ystäväni», kutsui Pareš Babu, »vaunut ovat teitä odottamassa».
Heidän ollessaan astumassa ajoneuvoihin saapui Abinaš juosten ja huohottaen, joukko opiskelijoita hänen jäljessään.
Hänet nähdessään Gora kiiruhti istuutumaan, mutta Abinaš ehti häntä estämään ja pyysi häntä seisomaan hetkisen alallaan.
Hänen noudatettuaan vaatimusta opiskelijaparvi alkoi laulaa raikuvin äänin:
/p
»Yön tumma murhe on hälvennyt.
Nyt päivä koittaa!
Orjuuden kahle on katkennut.
Nyt päivä koittaa!»
p/
»Vaiti!» huusi Gora sävähtäen tulipunaiseksi. Laulajat vaikenivat kohta ja silmäilivät häntä ihmeissään, kun hän jatkoi: »Mitä tämä meno merkitsee, Abinas?»
Abinaš ei vastannut mitään, vetihän vain poveltaan esiin jämeän seppeleen, joka oli huolellisesti kiedottu banaaninlehteen. Samassa alkoi eräs nuori poika lukea hänelle adressia kimein äänin ja nopeasti kuin vedetty soittorasia. Adressi oli painettu kultaisin kirjaimin, ja sen sisällys käsitteli Goran vapautumista.
Gora ei huolinut Abinašin tarjoamasta seppeleestä, vaan huudahti kiukkuisesti: »Mitä tämä komedia merkitsee? Oletteko valmistautuneet kuukauden pukeaksenne minut joukkonne jäseneksi tässä tien pientarella?»
Abinaš oli tosiaankin kauan asiaa suunnitellut. Hän oli ajatellut, että tilaisuus muodostuisi erittäin vaikuttavaksi, eikä ollut maininnut asiasta mitään Binoille, koska tahtoi saada yksin itselleen harvinaisen tilaisuuden tuottaman kunnian. Sinä aikana, josta nyt kerromme, sellainen hullutus näet ei ollut vielä muuttunut aivan yleiseksi. Abinaš oli kirjoittanut kohtausta koskevan kuvauksenkin jättäen vain pari yksityiskohtaa täydennettäväksi Kalkuttassa ennen sanomalehdille lähettämistä.
»Sinä teet väärin puhuessasi noin», huomautti Abinaš. »Me olemme tosiaankin jakaneet sinun kärsimyksesi sinun vankilassa ollessasi. Poveamme on polttanut alinomaisen sydämentuskan tuli koko viimeksikuluneen kuukauden aikana.»
»Sinä erehdyt, Abinaš», sanoi Gora. »Jos katsot tarkemmin, niin huomaat, ettei tuli ole edes syttynyt ja ettei poveanne ole kohdannut minkäänlainen vaurio.»
Mutta Abinaš ei ollut hillittävissä. Hän jatkoi: »Hallitus on yrittänyt saattaa sinua häpeään, mutta me, äidinmaamme Intian edustajat, laskemme tämän kunniaseppeleen —»
»Tämä menee jo yli leikin rajojen!» huudahti Gora, työnsi Abinašin ja hänen seuralaisensa syrjään, kääntyi Pareš Babun puoleen ja kehoitti häntä astumaan ajoneuvoihin.
Pareš Babu huokasi helpotuksesta istuutuessaan paikalleen, ja Gora ja
Binoi seurasivat häntä viipymättä.
Gora saapui kotiin seuraavana aamuna matkustettuaan Kalkuttaan höyrylaivalla ja tapasi kunnioitusta osoittavan joukon oven edustalla. Hän vapautui jollakin tavoin heidän kynsistään ja lähti sisään tapaamaan Anandamojia. Anandamoji oli kylpenyt varhain aamulla ja odotti tulijaa, ja kun Gora tuli ja kosketti hänen jalkojansa, hän ei voinut pidättää kyyneliänsä, jotka oli kuluneina päivinä onnistunut hillitsemään.
Krišnadajalin palattua Gangesin rannalta Gora lähti häntä tapaamaan, mutta suoritti kunnioittavan tervehdyksensä loitolla eikä koskettanut hänen jalkojansa. Krišnadajalin istuuduttua turvallisen matkan päähän Gora virkkoi: »Isä, minä aion ryhtyä suorittamaan katumusta.»
»Minun mielestäni siihen ei ole syytä», vastasi Krišnadajal.
»Minulla ei ollut vankilassa mitään hätää», selitti Gora, »olihan vain mahdoton noudattaa puhtaussääntöjä. Siitä syystä minun täytyy nyt ryhtyä harjoittamaan katumusta.»
»Ei, ei!» huudahti Krišnadajal harmistuneena. »Ei ole syytä siten liioitella. Minä en voi suostua sellaiseen menettelyyn.»
»Hyvä», virkkoi Gora, »minä kuulustelen kirjanoppineiden mielipidettä.»
»Sinun ei tarvitse mitään kuulustella», huomautti Krišnadajal. »Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tässä tapauksessa ole mikään katumusharjoitus tarpeen.»
Gora ei ollut voinut milloinkaan käsittää, minkätähden Krišnadajal, joka itse erinomaisen tarkoin noudatti kaikkia puhtaussääntöjä, ei milloinkaan suvainnut mitään sellaista sääntöä Goraan sovellettavan — hän ei ainoastaan kieltäytynyt antamasta suostumustaan, vaan kerrassaan vastustikin kaikkia Goran toimenpiteitä, jotka tähtäsivät oikeaoppisten menojen noudattamiseen.
Anandamoji oli ajatellut sijoittaa Binoin istumaan Goran viereen aterialla, mutta Gora kehoitti: »Äiti, sijoita Binoi hieman kauemmaksi!»
»Miksi niin, mitä vikaa Binoissa on!» huudahti Anandamoji.
»Binoissa ei ole mitään vikaa», vastasi Gora, »vika on minussa. Minä olen joutunut epäpuhtaisiin kosketuksiin.»
»Se ei haittaa», vastasi Anandamoji, »Binoi ei sellaisista asioista välitä».
»Jos Binoi ei välitäkään, niin minä välitän», sanoi Gora.
Lähdettyään aterian jälkeen ylimmän kerroksen huoneeseen molemmat ystävykset tuskin tiesivät mitä sanoa. Binoi ei käsittänyt, kuinka esittäisi Goralle asian, joka oli ollut ylinnä hänen mielessään kuluneen kuukauden aikana. Goran mielessä liikkui Pareš Babun perheeseen kohdistuvia kysymyksiä, mutta hän ei niitä ilmaissut, odottihan vain, että Binoi alkaisi asiasta puhua. Hän oli tosin kysynyt Pareš Babulta, kuinka hänen tyttärensä voivat, mutta se oli tapahtunut vain kohteliaisuuden vuoksi. Hänen teki kovin mieli kuulla muutakin kuin että he jakselivat hyvin.
Samassa tuli huoneeseen Mohim ankarasti huohottaen portaiden vaatiman ponnistuksen vuoksi. Voidessaan jälleen hengitellä hän virkkoi: »Kuulehan, Binoi, me olemme odotelleet Goraa koko tämän ajan. Nyt, kun hän on tullut, ei käy asiaa enää tuonnemmaksi siirtäminen. Määrätään päivä heti. Mitä arvelet sinä, Gora? Tiedäthän, mitä tarkoitan?»
Gora vastasi naurahtamalla, ja Mohim jatkoi: »Sinä naurat, niinkö? Sinä ajattelet, ettei dada ole vielä juttua unohtanut! Mutta salli minun sanoa, ettei tytär ole mikään unennäkö — minä alan havaita, että hän on erinomaisen todellinen olio, jota et niinkään hevin unohda! Älä naura, Gora, asia on nyt lopullisesti päätettävä.»
»Tässä on läsnä se mies, josta asian päättäminen joka suhteessa riippuu!» huudahti Gora.
»Mitä hittoa!» väitti vastaan Mohim. »Kuinka voitkaan otaksua, että mies, joka on täysin epäröivä, voisi asian ratkaista? Kun olet kerran saapunut, niin sinun tulee ottaa tehtävä suorittaaksesi.»
Binoi oli juhlallisesti vaiti yrittämättä sanoa mitään siinäkään tapauksessa, että laskettiin leikkiä hänen kustannuksellaan, ja Gora, joka arvasi, että jossakin piili vaikeus, virkkoi: »Minä voin ottaa huolekseni kutsukirjeiden lähettämisen, vieläpä leivosten ja makeisten tilaamisenkin, ja olen sitäpaitsi valmis palvelemaan vihkimisjuhlallisuuden kestäessä, mutta en voi ottaa vastatakseni siitä, että Binoi nai tyttäresi. Minä itse en ole läheisissä suhteissa siihen, joka on vastuussa kaikesta tästä lemmentouhusta — minä pysyttelen turvallisen välimatkan päässä ja tervehdin kunnioittavasti loitolta.»
»Älä vain luulekaan, että hän sinua säästää, vaikka pysytteletkin loitolla», virkkoi Mohim. »Kukaan ei tiedä, milloin hän yllättää sinut saapumalla vieraaksesi. Minä en tiedä, mitä hän sinun varallesi suunnittelee, mutta sen tiedän, että hän on saattamassa Binoita pahoihin selkkauksiin. Minä vakuutan sinulle, että joudut katumaan, ellet itse puutu toimien asiaan, vaan jätät kaikki lemmenjumalan huomaan.»
»Minä kadun mielelläni, etten ole ottanut kannettavakseni vastuuta, joka ei minulle kuulu», nauroi Gora, »koska joutuisin katumaan vieläkin katkerammin, jos sen asiakseni ottaisin. Tekee mieleni välttää sellaista kohtaloa.»
»Tahdotko siis seisoa ja mitään virkkamatta katsella, kuinka bramaanin poika tuhlaa kunniansa, kastinsa ja arvonsa?» kysyi Mohim. »Sinä luovut ravinnostasi ja unestasi saadaksesi toisia ihmisiä säilymään hyvinä hindulaisina, mutta nyt on paras ystäväsi hylkäämässä kastinsa ja yhtymässä naimaliiton nojalla brahmoperheeseen, joten sinä et voi enää näyttää kasvojasi julkisesti. Sinä olet kenties minulle vihainen, Binoi, mutta on olemassa yltäkyllin sellaisia henkilöitä, jotka ovat valmiit sanomaan kaiken tämän Goralle sinun selkäsi takana, onpa heitä niinkin paljon, että he innoissaan toisiinsa kompastelevat. Minä sanon sen sinun läsnäollessasi, ja se on hyväksi kaikille asianosaisille. Jos huhu on väärä, sano niin, ja asia päättyy siihen, mutta jos se on tosi, tee kerta kaikkiaan mitä tehtävä on.»
Mohimin poistuttua Binoi ei virkkanut mitään, mutta Gora kääntyi hänen puoleensa ja kysyi: »Mitä, Binoi, mitä tämä kaikki merkitsee?»
»On vaikeata selittää mitään kunnollisesti viittaamalla vain muutamiin huhun kertomiin», sanoi Binoi, »joten olin päättänyt kertoa koko asian vähin erin, mutta tässä maailmassa ei mikään käy niinkuin toivoo — tapahtumat näyttävät aluksi liikkuvan hiljaa, kuin saalistansa väijyskelevät tiikerit, ja sitten ne yht'äkkiä, aavistamatta, iskevät niskaamme. Huhut näyttävät nekin aluksi vain kyteilevän, mutta sitten ne äkkiä leimahtavat liekkiin, ja niitä on mahdoton enää sammuttaa. Siitä syystä minä toisinaan ajattelen, että ihmisen täytyy pysyä ihan liikkumatta, jos tahtoo olla vapaa.»
»Missä onkaan vapaus, jos sinä yksin pysyt liikkumatta?» kysyi Gora nauraen. »Jos muu maailma pitää soveliaana pysyä liikkeessä, niin kuinka se sallisikaan sinun olla alallasi? Todellisuudessa käy ihan toisin, sillä kun maailma on työssä ja sinä yksin pysyttelet joutilaana, niin havaitset vain tulevasi petetyksi. Senvuoksi sinun tulee olla varuillasi, jottei tarkkaavaisuutesi häiriydy ja jottet havaitse itseäsi epävalmiiksi kaiken muun liikkuessa.»
»Se on aivan totta», myönsi Binoi, »minä en ole milloinkaan valmis! Tälläkään kertaa en ollut varustaunut. Minä en koskaan käsitä, miltä taholta tapahtumat kulloinkin tulevat, mutta kun jotakin on ehtinyt tapahtua, täytyy epäilemättä ottaa kantaakseen vastuu. Olisi varmaan väärin kieltää epämieluisat tapahtumat, koska olisi parempi, ellei niitä olisi ollenkaan sattunut.»
»Minun on vaikea asiasta keskustella, kun en tiedä, mitä on tapahtunut», huomautti Gora.
Binoi terästi itseänsä tunnustukseen ja aloitti: »Auttamattomat olosuhteet ovat saattaneet minut Lolitaan nähden sellaiseen asemaan, että ellen mene hänen kanssaan naimisiin, hän joutuu kärsimään ikänsä kaiken aiheettomia soimauksia yhteisönsä taholta.»
»Selitähän tarkemmin, millaiseen asemaan olet joutunut», virkkoi Gora.
»Se on pitkä juttu», vastasi Binoi. »Minä kerron sinulle kaikki vähin erin; toistaiseksi sinun tulee tyytyä siihen, mitä olen sinulle sanonut.»
»Hyvä niin», sanoi Gora, »minä olen tyytyväinen. Voin sanoa vain sen verran, että jos olosuhteet olivat auttamattomat, ei myöskään sovi valitella tulosta. Jos Lolitan tulee kärsiä soimauksia oman yhteisönsä taholta, niin asia ei ole autettavissa.»
»Mutta minun hallussani on keino sen estämiseksi», huomautti Binoi.
»On hyvä, jos on niin laita», virkkoi Gora. »Mutta sinä et voi tehdä asiaa sellaiseksi vain sen nojalla, että äänekkäästi toteat tosiasian. Kun ihmiset ovat hädässä, he voivat varastaa ja surmata, mutta muuttaako tämä tosiasia sellaisen toiminnan moitteettomaksi? Sinä sanot tahtovasi suorittaa velvollisuutesi Lolitaa kohtaan menemällä hänen kanssaan naimisiin, mutta tiedätkö varmaan, että se on ylin velvollisuutesi? Eikö sinulla ole mitään velvollisuuksia yhteiskuntaasi kohtaan?»
Binoi ei vastannut päättäneensä olla menemättä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa sen vuoksi, että oli muistanut velvollisuutensa yhteisöänsä kohtaan, vaan alkoi kiivaasti väitellä. »Tässä asiassa en usko pääsevämme yksimielisyyteen», sanoi hän. »Minä en puhu yhteiskuntaa vastaan siitä syystä, että olen kiintynyt johonkin yksilöön. Minä väitän, että on olemassa sekä yhteiskunnan että yksilön yläpuolella jotakin sellaista, jota on pidettävä silmällä, nimittäin uskonto. Jos ei ole ylin velvollisuuteni pelastaa yksilöä, ei ole myöskään ylin velvollisuuteni pelastaa yhteiskuntaa, koska korkein velvollisuuteni on varjella yhtä ja ainoata uskontoa.»
»Minä en voi kunnioittaa sellaista uskontoa, joka kieltää yksilön ja yhteisön oikeudet vaatien kaikki itselleen», virkkoi Gora.
»Mutta minä voin!» huudahti Binoi kiihtyneenä. »Uskonto ei ole rakennettu yhteisön ja yksilön varaan, vaan yhteisö ja yksilö ovat uskonnosta riippuvaiset. Jos aletaan nimittää uskonnoksi sitä, mitä yhteiskunta sattuu kaipaamaan, niin itse yhteiskunta rappeutuu, ja jos yhteiskunta asettaa esteitä todellisen uskonnollisen vapauden tielle, niin me täytämme velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan jaoittamalla maahan sellaiset järjettömät esteet. Ellei ole väärin, että menen naimisiin Lolitan kanssa, ja jos tosiaankin minun tulee niin tehdä, niin silloinhan olisi uskonnollisuuden loukkaamista, jos pidättyisin siitä vain sen vuoksi, ettei asia satu olemaan yhteiskunnalle mieluinen.»
»Oletko sinä ainoa oikean ja väärän tuomitsija?» kysyi Gora. »Etkö ollenkaan ajattele, millaiseen asemaan joutuvat lapsesi sellaisessa avioliitossa?»
»Jos kerran noudattelet sitä ajatussuuntaa», väitti Binoi, »niin silloin teet kaikki yhteiskunnalliset vääryydet alinomaisiksi. Minkätähden siis moitit kirjuriraukkaa, joka lakkaamatta tyytyy kärsimään eurooppalaisen päämiehensä solvauksia ja potkuja? Ajatteleehan hänkin lastensa asemaa, eikö totta?»
Binoi oli Goran kanssa väitellessään johtunut sellaiseen kohtaan, joka ei ollut milloinkaan ennen ollut esillä. Vain muutamia viikkoja aikaisemmin hänen koko olemuksensa olisi kauhistunut yhteiskunnasta irtautumista. Hän ei ollut uskaltanut pohtia kysymystä omassa mielessäänkään, ja ellei se olisi tullut puheeksi tällä tavoin Goran seurassa, niin asia olisi kehittynyt kerrassaan vastakkaiseen suuntaan, Binoin mielen vakaantuneiden tottumusten mukaisesti. Mutta väittelyn kestäessä hänen taipumuksensa, jota velvollisuudentunto tuki, muuttui yhä voimakkaammaksi.
Väittely oli tuiman tulinen. Tällaisissa kiistoissa Gora ei yleensä vedonnut järkeen, vaan esitti omat näkökantansa niin väkivaltaisen kiivaasti, että vain harvat kykenivät hänelle vertoja vetämään. Tänäänkin hän koki parhaansa mukaan hävittää olemattomiin kaikki Binoin esittämät väitteet, mutta tällä kertaa hän havaitsi tiellään esteitä. Niin kauan kuin olivat tulleet kysymykseen ainoastaan Goran ja Binoin toisiansa vastustavat mielipiteet, Gora oli päässyt säännöllisesti voitolle, mutta nyt oli siinä vastakkain kaksi todellista ihmistä; Gora ei enää kyennyt torjumaan sanaisia nuolia omin sana-asein, sillä jokainen häneen sattuva nuoli koski herkkään ja tuskaiseen ihmissydämeen.
Vihdoin Gora huudahti: »Minä en tahdo olla sanasotasilla kanssasi, sillä tässä asiassa ei ole paljoakaan kiistelemistä, se on pikemmin sydämellä tajuttava seikka. Mutta se, että tahdot erota oman maasi kansasta menemällä naimisiin brahmotytön kanssa, tuottaa minulle katkeraa tuskaa. Sinä voit siten menetellä, minä en milloinkaan — siinä me eroamme toisistamme, emme suinkaan viisauteen tai älyyn nähden. Sinun tunteesi suuntautuvat toiselle taholle kuin minun. Sinun ei voi suinkaan toivoa suhtautuvan lämpimästi yhteiskuntaan, kun tahdot antaa sille ankaran iskun juuri siinä kohdassa, jossa minä tunnen elämän sykkeen. Minulle on tärkeä Intia, miten monta virhettä siinä havainnetkin tai miten sitä soimannetkin. Minä en toivo mitään suuremmaksi, en itseäni enkä ketään toista! En tahdo tehdä vähäisintäkään tekoa, joka voisi hiuskarvankaan verran minua siitä erottaa!»
Ennenkuin Binoi ehti vastata, Gora jo huusi: »Ei, Binoi, on turhaa kiistellä kanssani tästä asiasta! Kun koko maailma on hylännyt Intian ja syytää solvauksia sitä vastaan, niin minä puolestani tahdon istua sen kanssa häväistyksen istuimella — tämän kastijakoisen, taikauskoisen, kuviakumartavan Intiani keralla! Jos tahdot erota Intiasta, niin sinun täytyy erota minustakin.»
Gora nousi, lähti parvekkeelle ja alkoi kävellä edestakaisin. Binoi jäi äänetönnä istumaan, kunnes palvelija tuli ilmoittamaan, että ulkona oli joukko ihmisiä, jotka halusivat nähdä Goran, ja Gora, iloisena tarjoutuvasta tilaisuudesta, lähti alakertaan.
Ehdittyään ulos Gora näki kerääntyneessä väkijoukossa Abinašinkin. Gora oli otaksunut Abinašin suuttuneen, mutta hänessä ei näkynyt vihan häivettäkään. Hän alkoi puhua ylistellen pöyhkeäsanaisesti Goraa siitä, ettei hän ollut edellisenä päivänä suostunut ottamaan vastaan seppelettä. Hän julisti kaikkien kuullen: »Minä olen oppinut kunnioittamaan Gourmohan Babua entistä enemmän. Olen jo kauan tietänyt, ettei hän ole mikään tavallinen mies, mutta eilen huomasin, että hän on suuri henkilö. Me lähdimme eilen osoittamaan hänelle kunnioitusta, mutta hän torjui sen tavalla, johon vain harvat meidän aikoinamme kykenevät! Onko se pilkan arvoinen asia?»
Nuo sanat saivat Goran hämmentymään, ja Abinašiin kohdistuva närkästys hänet kerrassaan kuumensi. Hän huudahti kärsimättömästi: »Kuulehan, Abinaš, sinä solvaat ihmistä osoittamallasi kunnioituksella! Etkö voinut otaksua minua niin vaatimattomaksi, että kieltäytyisin liittymästä teidän kisaanne maantien vieressä? Aiotko ehkä perustaa kuljeksivan joukkokunnan, joka kiertelee almuja keräillen? Eikö kukaan ole valmis suorittamaan vähintäkään todellista työtä? Jos tahdotte työskennellä minun kerallani, niin hyvä on, ja jos haluatte taistella minua vastaan, niin hyvä niinkin, mutta minä pyydän teitä olemaan kulkematta maita mantereita huutaen ja hoilaten!»
Mutta tuo vain lisäsi Abinašin harrasta kunnioitusta. Hän käänsi hohtelevat kasvonsa läsnäolevien puoleen, ikäänkuin kiinnittääkseen heidän kaikkien huomion Goran sanojen ihmeelliseen henkeen! Hän huudahti: »Teidän siunatun tekonne nojalla olemme nähneet teissä sellaista epäitsekkyyttä, joka on oleva äidinmaamme ainaiseksi kunniaksi. Sellaisen henkilön puolesta me voimme uhrata elämämme!» Niin sanoen hän kumartui kohti Goran jalkoja, mutta Gora väistyi kärsimättömänä.
»Gourmohan Babu», virkkoi Abinaš, »te kieltäydytte ottamasta meiltä vastaan minkäänlaista kunnianosoitusta, mutta teidän ei käy kieltäytyminen sallimasta meidän mielihyväksemme nähdä teidät juhlassa, jonka aiomme järjestää näinä päivinä. Me olemme kaikin asiaa pohtineet, ja teidän täytyy suostua tulemaan.»
»Minä en voi aterioida kenenkään teidän kanssa»: vastasi Gora, »ennenkuin olen suorittanut katumusharjoitukseni».
Katumusharjoitus! Abinašin katse kirkastui, ja hän huudahti: »Sellainen ajatus ei olisi voinut johtua meidän kenenkään mieleen, mutta Gourmohan Babu ei milloinkaan laiminlyö mitään hindulaisen uskonnon sääntöä.»
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olisi oivallista, jos kaikki kokoontuisivat juhlaan suoritettavien katumusmenojen johdosta. Oli kutsuttava muutamia maan suuria oppineita, jotka saisivat omin silmin nähdä, että hindulainen uskonto on yhä vielä elävä asia, koska Gourmohan Babu ei missään tapauksessa suostunut luopumaan katumuksen suorittamisesta.
Keskusteltiin siitäkin, missä katumusmenot oli suoritettava, ja kun Gora selitti, että olisi hankalaa niitä järjestää hänen kodissaan, niin eräs hänen hartaita seuraajiansa, jolla oli huvila Gangesin rannalla, ehdotti toimitusta järjestettäväksi sinne. Päätettiin vielä, että asiasta koituvat kulungit suorittaisi puolue kokonaisuudessaan.
Vähän ennen joukon poistumista Abinaš alkoi käsiään heilutellen pitää korkealentoista ja kiihkeätä puhetta lausuen muun muassa: »Gourmohan Babu kenties minuun suuttuu, mutta kun sydän on ylen täysi, on mahdoton estää tunteitansa ilmaantumasta. Vedain varjelemiseksi ovat jumalat tulleet lihaksi tässä pyhässä maassamme, ja niin on meille tänään ilmaantunut lihaksitulo, jonka tehtävänä on varjella hindulaista uskontoa. Meidän maamme on koko maailmassa ainoa, jossa on kuusi vuodenaikaa — ja tässä meidän maassamme jumalat ovat tulleet lihaksi kerran toisensa jälkeen ja tulevat vastakin niin syntymään. Me olemme tosiaankin onnelliset, kun saamme nähdä todistuksen siitä, että tuo on totta! Veljet, huutakaamme: 'Voitto Gourmohanille!’»
Abinašin kaunopuheisuuden kiihoittamana koko joukko alkoi ankarasti huutaa, mutta Gora pakeni kovin hämmentyneenä.
Tänä vankilasta pääsyn jälkeen ensimmäisenä vapaana päivänä hänet näytti vallanneen sanomaton uupumus. Vankilan yksinäisyydessä hän oli päiväkaudet uneksinut, kuinka tulisi työskentelemään maansa hyväksi uusin innoin, mutta nyt hän vain kyseli itseltään kyselemistään: »Ah, missä onkaan minun maani? Onko se todellinen ainoastaan minulle itselleni? Tuossa on varhaisin ystäväni, jonka kanssa olen pohtinut kaikkia elämäni suunnitelmia ja toiveita — valmiina ihan kylmäverisesti jättämään huomiotta menneisyytensä samoinkuin tulevaisuutensakin voidakseen mennä naimisiin jonkun tytön kanssa, johon on mielistynyt! Ja tuossa ovat nuo, jotka kaikkien mielestä kuuluvat niinsanottuun puolueeseeni ja jotka minun heille monet kerrat katsantokantojani esitettyäni päättelevät, että olen syntynyt maailmaan vain varjellukseni hindulaista uskontoa! Minä olen pelkkä pyhien kirjojen henkilöitymä! Entä eikö Intialle myönnetä mitään sijaa? Kuusi vuodenaikaa, tosiaankin. Jos noiden kuuden vuodenajan ainoana tuloksena on Abinašin-laisen hedelmän kypsyminen, niin mitäpä olisi haitannut, vaikka vuodenaikoja olisi ollut pari kolme vähemmän?»
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että hänen äitinsä oli häntä kutsunut. Sen kuullessaan Gora säpsähti ja toisteli itsekseen: »Äiti on minua kutsunut!» ja hänestä tuntui kuin olisi sanoilla ollut hänelle aivan uusi merkitys. Hän sanoi itsekseen: »Kävipä kuinka tahansa, minulla on äitini. Ja hän kutsuu minua. Hän on yhdistävä minut kaikkiin. Hän ei ole salliva minun jäävän loitolle kenestäkään. Minä olen näkevä, että ne, jotka ovat omani, istuvat hänen huoneessaan. Vankilassakin äiti kutsui minua, ja minä voin hänet nähdä, ja nyt, vankilasta vapauduttuani, hän kutsuu minua, ja minä lähden häntä näkemään.» Niin itsekseen haastellessaan hän silmäili talvisen keskipäivän koleata taivasta, ja ne eroavaisuudet, joita oli ilmaantunut Binoin ja Abinašin seurassa, näyttivät hänestä äkkiä muuttuvan mitättömiksi. Tässä keskipäivän paisteessa Intia näytti ojentavan käsiään häntä kohti, ja hän näki eteensä levinneinä kaikki sen virrat ja vuoret, kaupungit ja meret, ja äärettömyydestä virtaili kirkas ja tahraton valo, jossa koko Intia hohteli. Goran sydän oli niin täysi, että kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä ja kaikki masentuneisuus häipyi pois hänen mielestään. Hänen olemuksensa varustautui iloisena siihen Intian hyväksi suoritettavaan työhön, joka oli loputon ja jonka hedelmät näyttivät odottavan ylen etäällä. Vaikka hän ei kyennytkään silmin näkemään Intiaa niin suurena kuin mietteissään, hän ei kumminkaan tuntenut minkäänlaista alakuloisuuden häivää. Hän sanoi itselleen kerran toisensa jälkeen: »Äiti kutsuu minua! Minä lähden sinne, missä kaiken ylläpitäjä, Hän, joka kannattaa kaikkeutta, sijaitsee äärettömän kaukana ajassa ja kuitenkin läsnä joka hetki. Hän, joka luo tulevaisuuden loistoisaa valoa epätäydelliseen ja viheliäiseen nykyisyyteen — minä lähden sinne, äiti kutsuu minua siihen äärettömään kaukaisuuteen, joka kuitenkin on äärettömän lähellä.» Tämän ilon vallassa ollen Gora tunsi Binoin ja Abinašin läsnäolon — ikäänkuin he eivät olisi olleet hänestä erotetut, koska kaikki sen päivän mitättömät eripuraisuudet hukkuivat täydelliseen sopusointuun.
Kun Gora astui Anandamojin huoneeseen, hänen kasvonsa olivat tuon onnen säteilyn kirkastamat, ja hänestä tuntui kuin olisi kaiken hänen näkemänsä takana ollut läsnä jokin salainen ihme. Äkkiä sisään astuttuaan hän ei aluksi huomannut, kuka istui hänen äitinsä vieressä.
Sutšarita nousi ja kumarsi hänelle.
»Tekö olette tullut?» sanoi Gora hänelle.
»Istukaa, olkaa hyvä!»
Sanoessaan »Tekö olette tullut!» hän ei puhunut mistään tavallisesta tapahtumasta, vaan jostakin erikoisesta saapumisesta.
Gora oli aikoinaan vältellyt Sutšaritaa, ja retkellä ollessaan, tehdessään työtä ja kokiessaan erilaisia vastuksia, hänen oli onnistunut jossakin määrin poistaa hänen kuvansa mielestään. Mutta hänen vankeudessa ollessaan Sutšaritan muisto oli alinomaa häntä ahdistellut. Oli ollut aika, jolloin Goran mieleen tuskin ollenkaan oli johtunut, että Intiassa oli naisia, mutta nyt hän oli Sutšaritan nojalla kokenut tuon totuuden, ja sellaisen suuren ja ikivanhan tosiasian ilmestyminen sai koko hänen voimakkaan olemuksensa värisemään kuin iskun vaikutuksesta. Kun ulkomaailman auringonvalo ja raikas ilma virtasi hänen vankikoppiinsa täyttäen hänen mielensä tuskalla, hän näki, ettei maailma ollutkaan hänen oman työkenttänsä tavoin vain miesten yhteiskunta, ja hänen mietteissään ilmaantuivat hänelle kahdet jumalaiset kasvot, joita auringon, kuun ja tähtien valo erikoisesti kirkasti ja joiden taustana oli viileä taivaan sini — toiset olivat lapsuudesta saakka tutut armaat äidin kasvot, toiset hänen uuden tuttavansa kauniit ja lempeät kasvot.
Ahtaassa ja ilottomassa vankilaelämässään Gora ei voinut vastustella, kun noiden kasvojen muisto kohosi hänen mieleensä. Näiden muistelojen suoma ainoa ilo loi hänen vankeuteensa syvän vapauden tuntoa, ja vankilan vaivat näyttivät hänestä jonkinlaiselta pettävältä ja epätodelliselta unennäöltä. Hänen sykkivän sydämensä aallot puhkaisivat vankikomeron seinät ja urkenivat taivaalle, ne leikkivät väräjöivissä lehvissä ja kukissa ja murtuivat arkisen maailman rantaan.
Gora oli ajatellut, ettei ollut mitään syytä pelätä kuvittelunsa luomuksia, ja niin hän oli kokonaisen kuukauden sallinut ajatustensa vapaasti virtailla siihen suuntaan, päätellen, että ihmisen tarvitsee pelätä ainoastaan todellisuuden olioita.
Vankilasta päästyään ja nähtyään Pareš Babun Gora oli tuntenut sydämensä tulvahtavan riemun. Tuo riemu ei suinkaan johtunut ainoastaan Pareš Babun näkemisestä, vaan siihen sekaantui hänen mielikuvitustaan monet pitkät päivät askarruttaneen kuvan tenho — vaikka Gora ei sitä aluksi tajunnut. Mutta aluksessa Kalkuttaan matkatessaan hän vähitellen alkoi käsittää, ettei Pareš Babu vaikuttanut häneen niin voimallisesti ainoastaan omien hyvien ominaisuuksiensa nojalla.
Nyt Gora karkaisi itseään kerran toisensa jälkeen ehkäistäkseen ristiriitaa syntymästä ja vakuuttaen itselleen, ettei tulisi joutumaan tappiolle. Laivassa ollessaan hän oli päättänyt vetäytyä jälleen loitolle ja varoa mieltänsä joutumasta kaikkein hienoimpiinkaan siteisiin.
Hänen ollessaan tässä mielentilassa oli tapahtunut väittely hänen ja Binoin kesken. Ystävysten kohdatessa toisensa ensi kerran eron jälkeen sellainen kiista ei olisi ollut mahdollinen, ellei Gora olisi kiistellyt itseänsäkin vastaan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että tuohon väittelyyn sisältyvät päätelmät koskivat hänen omaa kunniaansakin, ja siitä syystä hän puhui tuona päivänä ylen kiivaasti — hänen kiivautensa oli välttämätön hänelle itselleen. Kun hänen jyrkkyytensä herätti Binoissa vastaavaa jyrkkyyttä, kun Binoi ajatuksissaan repi hajalle kaikki Goran väitteet ja nimitti niitä typeräksi kiihkojumalisuudeksi, kun Binoin koko mieli kohosi kapinoimaan häntä vastaan, Binoi ei osannut aavistaakaan, ettei Gora suinkaan olisi jaellut hänelle niin ankaroita iskuja, elleivät samat iskut olisi kohdistuneet Goraan itseensäkin.
Binoin kanssa keskusteltuaan Gora päätteli, ettei käynyt taistelua keskeyttäminen. »Jos lasken Binoin menemään oman elämäni pelosta, niin Binoi ei ole pelastettavissa», ajatteli hän.