KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.
Binoi tiesi Goran nykyisin lähtevän ulos erittäin varhain aamusella, joten hän meni maanantaina, jo ennen päivänkoittoa suoraan hänen makuusuojansa ylimpään kerrokseen. Kun Goraa ei sieltä löytynyt, Binoi kysyi palvelijalta, joka sanoi hänen olevan rukoussuojassa hartaudenharjoituksessa. Binoita tuo hieman ihmetytti. Rukouskammion ovelle ehdittyään hän näki Goran silkkiin verhoutuneena, kumminkin niin, että hänen valtava vaalea ruumiinsa oli suurelta osalta näkyvissä. Binoi oli sitäkin enemmän ihmeissään nähdessään Goran tosiaankin suorittavan uskonnollisia puhdistusmenojansa.
Askelia kuullessaan Gora katsahti taakseen, näki Binoin ja huudahti harmistuneena: »Älä tule tähän huoneeseen!»
»Älä huoli olla peloissasi», lohdutti Binoi. »En tule sisään. Olen vain tullut sinua tapaamaan.»
Gora tuli huoneesta, vaihtoi vaatteita ja vei Binoin yläkertaan. Siellä he istuutuivat, ja Binoi kysyi: »Tiedätkö, että tänään on maanantai, Gora-veikko?»
»Epäilemättä on maanantai», nauroi Gora. »Kalenteri ei erehtyne, ja sinä puolestasi tuskin voit erehtyä luulemaan tätä päivää miksikään muuksi kuin maanantaiksi. Missään tapauksessa tämä päivä ei ole tiistai.»
»Minä tiedän, ettet luultavasti tule», sopersi Binoi, »mutta en voinut asiaa toteuttaa saamatta ainakin kerran keskustella kanssasi tänään».
Gora istui äänetönnä, mitään vastaamatta, ja Binoi jatkoi: »Onko siis päätetty asia, ettet voi tulla vihkiäisiini?»
»Minä en voi tulla, Binoi», vastasi Gora.
Binoi vaikeni, ja Gora, joka salasi sydäntä ahdistavan tuskaisen tunnon, virkkoi nauraen: »Ja mitäpä tuosta, vaikka en tulekaan? Sinä olet voitollinen, koska olet saanut äidin sinne houkutelluksi. Minä yritin parhaani mukaan estää häntä, mutta turhaan. Niinpä minun täytyy vihdoin tunnustaa hävinneeni äidinkin ollessa kysymyksessä. Kaikki kartan osoittamat maat ovat pian maalatut vihamiehen värein. Minun kartallani ei piankaan ole jäljellä ketään muuta kuin minä itse!»
»Ei, veljeni, älä soimaa minua!» pyysi Binoi. »Minä sanoin hänelle kerran toisensa jälkeen, ettei hänen tarvitse tulla vihkiäisiini, mutta hän sanoi: 'Kuulehan, Binoi, ne, jotka eivät tahdo tulla vihkiäisiisi, eivät tule, vaikka heidät kutsuttaisiin, ne taas, jotka tahtovat tulla, tulevat siinäkin tapauksessa, että kiellät heitä tulemasta, joten sinun on paras olla aivan vaiti.' Kuulehan, Gora, sinä sanot, että sinun täytyy tunnustaa joutuneesi häviölle. Mutta sinä joudut häviölle taistellessasi äitiäsi vastaan, etkä ainoastaan kerran, vaan tuhat kertaa! Mistäpä löytäisitkään hänen vertaisensa äidin?»
Yritettyään parhaansa mukaan saada Anandamojia jäämään pois Binoin vihkiäisistä Gora ei kumminkaan ollut syvimmässä mielessään kovinkaan pahoillaan, kun Anandamoji hänen suuttumuksestaan ja alakuloisuudestaan huolimatta kieltäytyi häntä kuuntelemasta; tunsipa Gora sen johdosta iloakin. Varmasti tietäessään, ettei Binoi voinut milloinkaan menettää sitä äidin mittaamattoman rakkauden osaa, joka oli taivaan kasteena langennut hänen ylitseen, Gora oli tyytyväinen ja rauhallinen huolimatta siitä juovasta, joka oli auennut hänen itsensä ja Binoin välille. Kaikissa muissa suhteissa he voivat joutua eroamaan toisistaan kuinka kauas tahansa, mutta äidin sammumaton rakkaus oli yhdistävä ystävykset kaikkein kiinteimmin ja hellimmin sitein koko elämän ajaksi.
»Niinpä lähden tästä, veikko», virkkoi Binoi. »Jos sinun on kerrassaan mahdoton tulla, en sinua odota, mutta älä haudo sydämessäsi minkäänlaista minuun kohdistuvaa kaunaa. Kunhan käsittäisit, millainen suuri tarkoitus on elämässäni täyttynyt tämän liiton nojalla, et missään tapauksessa sallisi tämän avioliiton aiheuttavan ystävyytemme katkeamista. Sen voin sinulle vakuuttaa.» Niin sanoen hän nousi lähteäkseen.
»Istuhan, Binoi, istu!» kehoitti Gora. »Hyvän onnen tuokiohan tulee vasta illalla — mitäpä syytä sinulla on nyt niin kiirehtiä?»
Binoi istuutui heti uudestaan; tuo odottamaton ja lämmin kehoitus sai hänen sydämensä sulamaan.
Ystävykset alkoivat nyt pitkistä ajoista keskustella kuten aina ennenkin. Gora kosketti samaa herkkää kieltä, joka tänään soi Binoin sydämessä, ja Binoi alkoi puhua taukoamatta. Binoi kertoi monia varsin vähäpätöisiä seikkoja, jotka olisivat näyttäneet mitättömiltä ja naurettaviltakin, jos hän olisi kirjoittanut paperiin, mutta joissa siten kerrottuina oli sävelletyn kertovan runoelman sulo! Binoi kuvaili sydämessään näyteltyä ihmeellistä näytelmää niin taitavasti, että se ilmeni syvästi liikuttavana ja täynnä verratonta kauneutta. Mikä olikaan tuo hänen elämänsä verraton kokemus? Saivatko kaikki kokea sen sanomattoman tunnon, joka täytti hänen sydämensä? Oliko jokaisella kyky se käsittää? Binoi vakuutti itselleen, ettei miehen ja naisen välisessä tavallisessa suhteessa mitenkään voinut soida sellainen ylevän juhlallinen sävel, ja hän pyysi kerran toisensa jälkeen Goraa olemaan vertaamatta sitä toisten suhteisiin. Tuntui epäiltävältä, oliko milloinkaan tapahtunut kenellekään toiselle ihmiselle samaa kuin Binoille! Jos sellaiset kokemukset olisivat yltäyleisiä, niin koko inhimillistä yhteiskuntaa kuohuttaisi joka puolella uuden elämän hyöky, niinkuin kevään henkäillessä kaikki metsät riemuitsevat raikkaine lehtineen ja kukkineen. Siinä tapauksessa ihmiset eivät viettäisi tylsää elämää nukkuen ja syöden, vaan heissä piilevä kauneuden voima kehkeytyisi luonnostaan mitä erilaisimmin muodoin ja värein. Siinä oli se taikasauva, jonka kosketus ei voinut jättää ketään välinpitämättömäksi tai tunteettomaksi. Sen vaikutuksesta muuttuivat kaikkein tavallisimmatkin ihmiset poikkeuksellisiksi, ja jos ihminen kerran joutui kokemaan tämän harvinaisen elämyksen voimaa, hän oppi tuntemaan elämän totuuden.
»Gora», virkkoi Binoi innoissaan, »minä vakuutan sinulle, että ainoa keino, jonka nojalla ihmisen koko olemus voidaan hetkessä valveuttaa, on tämä rakkaus — olipa syy mikä tahansa, joka tapauksessa on varmaa, että tämä rakkaus ilmenee keskuudessamme heikkona, ja senvuoksi emme kykene itseämme täydellisesti oleellistamaan — emme tiedä, mitä meissä piilee, emme kykene sitä ilmaisemaan, ja meidän on mahdoton lahjoittaa sitä, mikä on sydämeemme kertynyt — siitä syystä vallitsee joka taholla sellainen ilottomuus, sellainen hilpeyden ja ystävällisyyden puute! Siitä syystä on laita niin, että paria sinunlaistasi henkilöä lukuunottamatta kukaan ei tajua, että meissä kaikissa asuu suuri sielu — tavanomainen tajunta ei sokeudessaan kykene tuota tosiasiaa havaitsemaan.»
Binoin intomielisen esityksen katkaisi tähän kohtaan Mohim, joka äänekkäästi haukotellen nousi vuoteestaan ja lähti pesemään kasvojaan ja käsiään. Binoi nousi ja sanoi hyvästi Goralle.
Gora huokasi syvään seisoessaan siinä kattotasanteella katsellen kohti lähenevää päivänkoittoa. Hän käyskeli katolla pitkän aikaa. Tänään hän ei lähtenyt tavanomaisille vieraskäynneilleen maaseudulle.
Gora tunsi tänä aamuna omassa sydämessään kaipausta ja tyhjyyttä, jota ei voinut auttaa minkäänlaisella työllä. Ei ainoastaan hän itse, vaan koko hänen elämänsä työ tuntui ojentavan käsiänsä kohti korkeutta ja sanovan: Minä kaipaan valoa, kirkasta ja kaunista valoa. Tuntui siltä, kuin kaikki ainekset olisivat olleet saatavissa, kuin timantit ja jalokivet eivät olisi olleet kallishintaiset, kuin rautaa ja terästä ei olisi ollut vaikea saada — mutta missä olikaan aamunkoiton herkkä ja kaunis valo, toivon ja lohdutuksen kirkastama? Sen lisäämiseksi, mikä jo on hallussamme, emme tunne tarvitsevamme mitään ponnistusta, mutta me odotamme sitä, mikä tekee sen säteilevämmäksi ja suloisemmaksi.
Kun Binoi oli sanonut, että eräinä hyväonnisina hetkinä, löytäessämme tyyssijan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, eräs harvinainen kokemus kirkastaa elämäämme, ei Gora voinut suoriutua asiasta nauraen, kuten ennen. Hän tunnusti itselleen, ettei tuo ollut mikään tavallinen sielujen liitto, vaan ihmisen elämän täydellistymistä, heimolaisuutta, jonka nojalla kaikki saavutti suuremman arvon, joka loi hahmoa ihmisen kuvitteluun ja täytti hänen ruumiinsa uudella elämällä. Se ei ainoastaan lisännyt ruumiin ja sielun voimia kaksinkertaisiksi, vaan loi vielä elämään uutta mehua.
Tänä päivänä, jona Binoi itse erotti itsensä yhteiskunnasta, hänen sydämensä oli herättänyt Goran sydämessä moitteettoman sopusoinnun sävelet. Binoi oli poistunut hänen luotansa, mutta nuo sävelet jäivät koko päiväksi soimaan hänen mieleensä. Samoinkuin kaksi kohti valtamerta rientävää virtaa yhtyy toisiinsa, samoin Binoin rakkaus Goran omaan rakkauteen yhtyen liitti aallon toiseen aaltoon. Se, mitä Gora oli yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin itseltänsä salata sitä heikentäen, estäen ja peitellen näkyvistä, oli nyt rikkonut rantansa ja ilmennyt selvänä ja ehdottomana. Gora ei enää kyennyt soimaamaan sitä sopimattomaksi eikä tuomitsemaan sitä ylenkatsottavaksi.
Koko päivä kului sellaisissa ajatuksissa, ja kun illan valo vihdoin alkoi himmetä hämäryydeksi, Gora heitti liinan hartioilleen ja lähti kadulle sanoen itsekseen: »Minä vaadin omakseni sen, mikä minulle kuuluu. Muuten elämäni kuluu hyödyttömästi tässä maailmassa.»
Gora uskoi aivan varmaan, että Sutšarita odotti tässä maailmassa hänen kutsuansa, ja hän päätti tehdä kutsunsa tänä iltana lopulliseksi ja täydelliseksi.
Kun Gora kulki Kalkuttan vilkasliikkeisiä katuja, hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut kaiken ja kaikkien koskettamattomissa. Hänen mielensä keskittyi kiinteästi yhteen ainoaan esineeseen siten jättäen ruumiin rajat ja liikkuen jossakin etäällä.
Saavuttuaan Sutšaritan talon eteen Gora yhtäkkiä havahtui. Hän ei ollut milloinkaan ennen tavannut talon porttia suljettuna, mutta nyt hän sitä työntäessään huomasi sen olevan lukossakin. Sitten hän seisoi hetkisen epäröiden, koputti pari kolme kertaa äänekkäästi, kunnes palvelija tuli ulos, näki Goran illan himmeässä valossa ja sanoi kysymättä: »Neiti ei ole kotona.»
»Missä hän on?» kysyi Gora.
Hän sai tietää, että Sutšarita oli pari kolme päivää sitten lähtenyt jonnekin auttamaan Lolitan häävalmisteluissa.
Hetkisen Gora ajatteli lähteä vihkiäistilaisuuteen, ja hänen siinä epäröidessään tuli talosta tuntematon babu, joka kysyi häneltä: »Mistä on kysymys, sir? Mitä haluatte?»
»En mitään, kiitos kysymästä», vastasi Gora silmäiltyään kysyjää kiireestä kantapäähän.
»Tulkaa sisään, olkaa hyvä, istukaa hetkinen ja tupakoikaa», kehoitti
Kailaš.
Kailaš tunsi seuran puuttuessa olonsa sangen ikäväksi ja olisi ollut sangen iloinen, jos olisi saanut jonkun kerallaan juttelemaan. Päivän aikaan hänen onnistui saada aika jotenkin kulumaan; hän lähti piippu kädessä poikkikadun päähän ja katseli valtakadulla liikkujoita, mutta kun sitten tuli ilta ja hänen oli vetäydyttävä sisään, hän melkein nääntyi ikävään. Kaikki ne asiat, joista hän voi Harimohinin kanssa keskustella, olivat loppuun pohditut, sillä Harimohinin keskusteluaiheet olivat sangen rajoitetut. Niinpä Kailaš sijoittikin makuusijan ulko-oven edessä olevaan pieneen suojaan ja istui toisinaan siinä keskustellen ajankuluksi palvelijan kanssa.
»Ei, kiitos, en voi nyt viipyä», vastasi Gora, ja ennenkuin Kailaš oli ehtinyt enempää kysyä, hän oli jo toisella puolella katua.
Gora uskoi varmaan, etteivät useimmat hänen elämänsä tapahtumat olleet satunnaiset ja etteivät ne johtuneet vain hänen yksilöllisistä toiveistaan. Hän uskoi syntyneensä täyttämään maansa kohtalon korkean ohjaajan hänelle asettamaa erikoista tehtävää.
Siitä syystä olivat hänen elämänsä vähäpätöisimmätkin tapahtumat hänestä erikoisen merkittävät, ja kun hän nyt, hartaasti haluten Sutšaritaa tavata, oli löytänyt talon portin suljettuna ja kuuli, ettei Sutšarita ollut kotona, hän uskoi varmaan, että tähän hänen toiveittensa estymiseen sisältyi syvää tarkoitusta. Se korkea voima, joka Goran askelia johti, oli siten ilmaissut vastustavansa sellaista suuntautumista. Oli selvää, että tässä elämässä portti oli suljettu ja ettei Sutšarita ollut tarkoitettu hänelle. Goran-lainen mies ei saanut sallia omien toivelmiensa pettävän itseänsä — ilon samoinkuin surunkin tuli jättää hänet välinpitämättömäksi. Hän oli Intian bramaani, hänen asiansa oli palvoa jumalallista olentoa Intian puolesta, ja hänen työnänsä olivat uskonnolliset harjoitukset. Kaipaus ja kiintymys eivät olleet häntä varten, ja hän sanoi itsekseen: »Jumala on ilmaissut minulle riittävän selvästi kiintymyksen luonteen. Hän on osoittanut minulle, ettei se ole puhdasta ja ettei siihen sisälly mitään lepoa. Se on punaista ja kiihdyttävää kuin viini — se ei salli mielen pysyvän tyynenä, se saa toisen asian ilmenemään toisena — minä olen sannjasi, minun oleellistamisessani ja palvonnassani ei sillä ole mitään sijaa.»