YHDESKAHDEKSATTA LUKU.
Liina kiedottuna vyötäisille, yllään Tussoren silkistä valmistettu puku ja kädessä kangaslaukku, Kailaš ilmaantui Harimohinin luo ja kumarsi hänelle kunnioittavasti. Hän oli suunnilleen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänen vartensa oli lyhyt, kasvot lihavat ja ihonpinta kimmoisa. Hänen leukaansa ei ollut ajeltu päivään, ja se oli sänkipeltoa muistuttava.
Harimohini oli ylen iloinen pitkistä ajoista nähdessään appensa perheen jäsenen ja huudahti mielissään: »Kas, kas, Siinäpä on minun Thakurponi! Istuhan, istuhan!» Hän levitti tulijalle heti maton kysyen tahtoiko hän hieman vettä.
»En, kiitoksia», vastasi Kailaš, ja lisäsi: »Te näytte olevan varsin hyvissä voimissa.»
»Hyvissä voimissa!» huudahti Harimohini pahoillaan — hänen mielestään oli loukkaavaa, jos sanottiin hänen voivan hyvin. »Kuinka voitkaan niin sanoa?» jatkoi hän, luetteli sitten erilaiset raihnautensa ja lisäsi: »Kunhan saisin kuolla, niin pääsisin tästä kehnosta ruumiistani!»
Kailaš esitti tuohon elämänhalveksimiseen kohdistuvan vastaväitteen ja huomautti, että vaikka hänen veljeänsä ei ollut enää olemassa, he kaikki kuitenkin sydämestään toivoivat Harimohinin elävän kauan. Hän sanoi: »Teidän ei pidä puhua niin. Ellette olisi elossa, en minä olisi nyt Kalkuttassa. Olenhan ainakin saanut jonkinlaisen suojan pääni päälle täällä teidän kodissanne.»
Kerrottuaan juurta jaksain kaikki sukulaisia ja kylänmiehiä koskevat uutiset Kailaš yht'äkkiä katsahti ympärilleen ja virkkoi: »Tämä on luullakseni se talo?»
»Niin on», vastasi Harimohini.
»Talo on hyvin rakennettu, näen mä», huomautti Kailaš.
»Epäilemättä, joka kohdastaan!» huudahti Harimohini kokien yllyttää
Kailašia sitäkin suurempaan innostukseen.
Kailaš otti tarkoin huomioon, että vuoliaiset olivat tukevat ja ettei oviin ja ikkunoihin ollut käytetty pelkkää mangopuuta. Häneltä ei myöskään jäänyt tarkastamatta, olivatko seinät kahden vaiko vain puolentoista tiilen paksuiset. Sitäpaitsi hän tiedusteli, kuinka monta huonetta oli yläkerrassa ja kuinka monta alhaalla, ja oli yleensä varsin tyytyväinen huomioihinsa. Hänen oli vaikea arvioida, mitä sellainen rakennus saattoi tulla maksamaan, koska ei ollut mikään asiantuntija tiilikiveä, muurisavea ja niiden hintaa koskevissa seikoissa, mutta siitä huolimatta hän siinä varpaitaan vaaputellessaan laskeskeli, että talon oli täytynyt tulla maksamaan suunnilleen viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta rupiaa. Hän ei kumminkaan lausunut arveluaan julki, vaan huomautti: »Mitä arvelette, kälyseni, talo on varmaan tullut maksamaan seitsemän tai kahdeksan tuhatta, vai mitä arvelette?»
»Mitä sanotkaan?» huudahti Harimohini Kailašin maalaistietämättömyyttä ihmetellen. »Seitsemän tai kahdeksan tuhatta tosiaankin! Se ei ole voinut maksaa vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta!»
Kailaš alkoi tarkastella kaikkea nähtävissään olevaa mitä tarkkaavaisimmin. Hän tunsi erinomaista tyydytystä ajatellessaan, että hän voi tulla tämän hyvin rakennetun talon, sen jykevien vuoliaisten ja teak-puisten ovien ja ikkunoiden ainoaksi valtiaaksi, kunhan suostui päätänsä nyökäyttämään. Hän virkkoi: »Kaikki hyvin, mutta kuinka on tytön laita?»
»Hänet on äkkiä kutsuttu tätinsä luo, ja hän on mennyt sinne kolmeksi neljäksi päiväksi», vastasi Harimohini nopeasti.
»Kuinka siis voinkaan hänet nähdä?» valitteli Kailaš. »Minulla on riitajuttu, joka tulee esille parin päivän kuluessa, ja minun täytyy niinmuodoin lähteä jo huomenna.»
»Jätä sinä juttusi toisiin aikoihin», virkkoi Harimohini. »Ethän voi täältä lähteä, ennenkuin asia on järjestyksessä.»
Kailaš mietti hetkisen ja ajatteli itsekseen: »Jos jätän asian tällä kertaa, niin voivat korkeintaan määrätä minut pidättämisen uhalla saapumaan. Ja mitäpä siitä? Kunpahan katselen täällä hieman ympärilleni ja näen, millaista korvausta täällä tarjotaan.» Samassa hänen katseensa osui Harimohinin huoneeseen, jonka eräässä kulmauksessa näkyi hieman vettä. Huoneessa ei ollut laskukourua, ja siitä huolimatta Harimohini pesi joka päivä vedellä, joten kosteutta aina kokoontui hieman huoneen nurkkaan. Kailaš kävi tuosta ihan levottomaksi ja huudahti: »Se ei ole oikein, käly-kulta!»
»Mikä? Mistä on kysymys?» virkkoi Harimohini.
»Tuosta kosteudesta tietenkin! Ei käy päinsä sallia sen tuolla tavoin kertyä», selitti Kailaš.
»Mutta mitä sille voin?» kysyi Harimohini.
»Ei, ei, se ei käy päinsä!» väitti Kailaš. »Lattia alkaa siitä lahota! Ei, sisar, sallikaa minun sanoa, ettei tuon huoneen lattiaa käy peseminen.»
Harimohini oli ääneti, kunnes Kailaš alkoi häneltä tiedustella, millainen Sutšarita oli ulkomuodoltaan.
»Sen tulet tietämään aivan pian, kun hänet näet», virkkoi Harimohini. »Sen verran voin sinulle sanoa, ettei teidän perheessänne ole toistaiseksi ollut yhtäkään sellaista morsianta.»
»Mitä sanotkaan!» huudahti Kailaš. »Entä toisen veljemme — — —»
»Joutavia!» keskeytti Harimohini. »Hän ei ole millään tavoin Sutšaritaan verrattavissa. Sanoitpa mitä tahansa, nuoremman veljesi vaimo on paljoa muhkeampi kuin toisen veljesi vaimo.»
Selitykseksi mainittakoon, ettei toisen veljen vaimo suinkaan ollut
Harimohinin erikoisessa suosiossa.
Kailaš ei suhtautunut kovinkaan intomielisesti noihin toisen ja nuoremman veljensä kauneutta koskeviin vertailuihin, vaan painui katselemaan oman mielikuvituksensa luomusta, jolla oli mantelinsoikulaiset silmät, suora nenä, kaarevat kulmakarvat ja hiukset, jotka ulottuivat vyötäisiin.
Harimohini huomasi, että asiat näyttivät toivehikkailta. Jopa siinä määrin, ettei niitä sosiaalisia puutoksia, joita tytön taholla oli olemassa, voinut pitää ollenkaan vakavina.