KAHDESKUUDETTA LUKU.
Binoi kävi Anandamojin talossa asuessaan joka aamu omassa asunnossaan, ja eräänä päivänä siellä oli kirje häntä odottamassa. Kirjeessä, jonka lähettäjä ei ollut ilmaissut nimeänsä, osoitettiin monelta eri kannalta, kuinka epäsuotavaa oli, että Binoi menisi naimisiin Lolitan kanssa. Siinä vakuutettiin, että Binoi itse tulisi liitossa onnettomaksi ja että siitä koituisi tuho Lolitallekin. Jos Binoi näistä varoituksista huolimatta sittenkin suunnitteli avioliittoa, niin hänen oli pidettävä silmällä sitä tosiasiaa, että Lolitan rinta oli heikko ja että lääkärit pelkäsivät hänen potevan keuhkotautia.
Binoi oli kuin ukkoseniskemä saadessaan sellaisen kirjeen, sillä hän ei ollut voinut kuvitellakaan kenenkään voivan keksiä tuollaisia ilmeisiä valheita. Täytyihän olla jokaiselle selvää, että sosiaalisten olosuhteiden eroavaisuus teki hänen ja Lolitan välisen liiton mahdottomaksi! Siitä syystä hän itsekin oli jo kauan pitänyt Lolitaan kohdistuvaa rakkauttansa moitittavana. Mutta koska tuollainen kirje oli hänelle lähetetty, hänestä näytti siltä, että asiaa pidettiin varmana Brahma Samadžin piireissä, ja hänelle oli erinomaisen tuskallinen se ajatus, että Lolitan yhteisön jäsenet siitä syystä häntä kovin soimasivat. Hänestä ei tuntunut ainoastaan epäilyttävältä, vaan häpeälliseltäkin, että heidän nimensä oli niin julkisesti liitetty yhteen ja tehty yleisen pohdinnan esineiksi. Hän ei voinut ajatella muuta kuin että Lolita nyt soimasi itseään tutustumisestaan, kirosi sitä päivää, jona he olivat toisensa kohdanneet, eikä sietäisi enää milloinkaan häntä, Binoita, näkyvissään.
Voi ihmisen sydäntä! Tuohon ylenmääräiseen itsensäsoimaamiseen liittyi niin syvä ja väkevä riemu, että Binoin sydän tuntui sitä hehkuvan. Se kieltäytyi tunnustamasta solvausta enempää kuin häpeääkään, ja Binoi, joka ei tahtonut vaalia tuota tunnetta, alkoi astella nopeasti edestakaisin parvekkeella. Mutta aamun valkeuteen tuntui sekaantuvan jonkinlaista hulluutta, niin että katukaupustelijoiden huudotkin herättivät hänen sydämessään ankaraa levottomuutta. Eikö Lolitan yli tulvahtanut solvauksen virta ollut kuljettanut hänet varmaan turvapaikkaan Binoin sydämeen? Binoi ei voinut karkoittaa mielestään kuvaa, joka esitti Lolitaa tuon hyökyaallon kantamana kulkemassa omasta yhteisöstään kohti häntä, ja hänen sydämensä voi vain huutaa nämä sanat: »Lolita on minun! Yksin minun!» Hän ei ollut milloinkaan ennen uskaltanut lausua noita sanoja niin varmasti, mutta nyt, kuullessaan oman toivelmansa kaikuvan selvänä ulkopuoleltaan, hän ei voinut kauemmin pidättyä.
Astellessaan siinä kuistikolla kiihtyneessä mielentilassa hän äkkiä näki Haran Babun tulevan kohti taloa. Samassa hän jo käsitti, mitä tuon nimettömän kirjeen takana piili.
Tarjottuaan Haran Babulle tuolin Binoi jäi odottamaan osoittamatta tavanomaista itseluottamustaan. Haran Babu aloitti vihdoin:
»Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta?»
»Epäilemättä olen!» vastasi Binoi.
»Teidän ei pidä närkästyä kysymyksestäni», kehoitti Haran Babu. »Me olemme usein sokeat, kun emme katsele asioita kaikilta eri näkökannoilta — kun menettelymme uhkaa aiheuttaa häiriötä jossakin yhteisössä; sellaisessa tapauksessa meidän tulisi tervehtiä ystävänämme henkilöä, joka kysyy meiltä, mihin menettelymme johtaa ja mihin rajoihin voimme turvallisesti edetä.»
»Tuollainen pitkä alkulause on ihan tarpeeton», virkkoi Binoi yrittäen nauraa. »Minä en hämmenny siitä, että minulle esitetään epämieluisia kysymyksiä, enkä tee väkivaltaa kenellekään kysyjälle! Te voitte kysyä minulta, mitä teillä on kysyttävänä, olipa se mitä tahansa, aivan turvallisesti.»
»Minä en tahdo syyttää teitä mistään tahallisesta rikkomuksesta», lausui Haran Babu suojelevaan sävyyn, »ja tarpeetonta on teille sanoa, että varomattomuuden hedelmä on useasti täynnä myrkkyä».
»Sen, mikä on tarpeetonta lausua», virkkoi Binoi tuskastuneeseen tapaan, »te voitte jättää sanomatta. Sanokaa minulle ainoastaan se, minkä todella haluatte sanoa».
»Onko oikein», kysyi Haran Babu, »että te, joka olette hindu ettekä voi luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, seurustelette Pareš Babun perheessä sillä tavalla, että aiheutuu hänen tyttäriään koskevia juoruja?»
»Kuulkaahan, Panu Babu», sanoi Binoi, »minä en voi ottaa yksin vastatakseni kaikesta siitä, mitä jonkin yhteisön jäsenet suvaitsevat jaaritella jossakin erikoisessa tapauksessa — se riippuu suuressa määrin itsensä ihmisten laadusta. Jos teidän Brahma Samadžinne jäsenten on mahdollista puhua Pareš Babun tyttäristä sillä tavalla, että syntyy häpeänhälinää, niin asia on häpeäksi Samadžillenne enemmän kuin heille.»
»Jos joku tyttö saa lähteä äitinsä suojista ja matkustaa yksin jonkun sivullisen keralla höyrylaivassa, eikö yhteisöllä ole oikeus pohtia asiaa? Vastatkaa tähän kysymykseen!»
»Jos asetatte jonkin puhtaasti ulkonaisen tapahtuman samaan tasoon kuin sisäisen elämän virheen, niin minkätähden luovuittekaan itse hindulaisesta yhteiskunnasta ja muutuitte brahmoksi?» kysyi Binoi. »Olkoonpa tapahtunut mitä tahansa, minun nähdäkseni ei ole syytä kiistellä näistä asioista. Minä voin aivan hyvin puolestani määritellä oman velvollisuuteni, ja te ette kykenisi siinä suhteessa minua ollenkaan auttamaan.»
»Minä en halua sanoa teille enää kovinkaan paljoa», vastasi Haran Babu. »Minulla on yksi ainoa sana vielä teille lausuttavana, nimittäin se, että ellette tästä lähtien pysyttele sieltä poissa, menettelette kovin väärin. Pareš Babun perheessä seurustelemalla olette aiheuttanut ainoastaan häiriötä, ja kukaan teistä ei tiedä, millaista vahinkoa olette siten tuottanut heille kaikille.»
Haran Babun lähdettyä Binoi tunsi mielensä epäilysten raatelemaksi. Jalo ja vilpitön Pareš Babu oli lausunut sekä hänet että Goran tervetulleeksi ilmeisen lämpimästi, Binoi oli kenties toisinaan liikkunut perheen keskuudessa vapaammin kuin hänellä oikeastaan olisi ollut lupa, mutta Pareš Babu oli aina suhtautunut häneen huomaavasti ja lämpimästi; tästä brahmokodista Binoi oli löytänyt paremman suojan kuin mistään muualta, ja se oli vastannut siinä määrin hänen omaa olemustaan, että hän oli heihin kaikkiin tutustuttuaan tuntenut elämänvoimiensa nimenomaisesti lisääntyvän. Ja niinkö oli käynyt, että perheessä, josta hän oli löytänyt turvapaikan ja jossa hänen osakseen oli tullut sanomattoman paljon lämpöä ja onnea, hänen muistonsa aiheutti pelkkää tuskaa? Oli siis hänen syynsä, että moitteen tahra oli osunut Pareš Babun tyttäriin! Ja hän siis oli aiheuttanut Lolitalle sellaista elinkautista nöyryytystä! Oliko sellainen rikos mitenkään korvattavissa? Voi kovaa onnea! Millaisia kamalia esteitä kohottaakaan totuuden tielle se, mitä yhteiskunnaksi nimitetään! Lolitan ja Binoin liittoa ei estänyt mikään todellinen syy. Jumala, heidän molempien sydämen sisäinen valtias, tiesi, kuinka aulis Binoi oli uhraamaan koko elämänsä Lolitan onnen ja menestyksen hyväksi — eikö Hän ollutkin alun pitäen vetänyt Binoita hänen luoksensa? — ja Hänen iäisiin säädöksiinsä ei sisältynyt minkäänlaista estettä. Oliko se Jumala, jota Brahma Samadžissa palvoivat Panu Babun laiset henkilöt, joku toisenlainen olento? Eikö Hän ollut ihmisten sydänten ohjaaja? Jokin kaamea kielto yrittää uhkaavana estää heidän liittoansa. Mutta jos Binoi kuuntelisi ainoastaan yhteiskunnan käskyjä eikä kaikkien ihmisten sydänten valtiaan määräyksiä, eikö sellainen kielto olisi synnillinen? Mutta kenties olikin sellainen kielto kaikkein painokkain, kun oli kysymyksessä Lolita! Ja sitäpaitsi Lolitan tunne saattoi olla — mutta ahdistavista epäilyksistä ei tullut loppuakaan.