KOLMASVIIDETTÄ LUKU.
Sutšarita oli peloissaan ajatellessaan sitä taistelua johon hän nyt näytti joutuneen, sekä omassa mielessään että ulkonaisessa katsannossa. Goraan kohdistuva tunne oli kaiken aikaa hänen tietämättään kasvanut, ja kun se Goran vangitsemisen jälkeen oli käynyt aivan selväksi — kerrassaan vastustamattomaksi — niin hän ei voinut käsittää, mihin asia lopulta johtaisi. Hän ei voinut uskoa asiaa kenellekään ja säikkyi itsekin sen ajattelemista.
Hän ei saanut tilaisuutta olla yksin, voidakseen sovitellen ratkaista ristiriitaa, sillä Haranin onnistui usuttaa kaikki Brahma Samadžin vihaiset jäsenet hänen vaiheillensa. Näkyipä sellaisiakin oireita, että hän aikoi soittaa hätäkelloa sanomalehdissä.
Tämän lisäksi ja tätä vielä tärkeämpikin oli Sutšaritan tädin aiheuttama pulma, joka oli kehittynyt siihen vaiheeseen, että onnettomuutta ei käynyt välttäminen, ellei aivan pian keksitty ratkaisua. Sutšarita käsitti, että hänen elämänsä oli ehtinyt ratkaisevaan käänteeseen ja että olivat olleet ja menneet ne päivät, joina hän oli noudatellut totunnaista latuansa ja ajatellut vanhaan totuttuun tapaansa.
Hänen ainoana tukenansa näissä vaikeuksissa oli Pareš Babu. Hän ei tosin kysynyt neuvoa kasvatusisältään, sillä hänen ajatuksissaan oli paljon sellaista, mitä hän arasteli, vieläpä sellaistakin, mitä hän häpesi ilmaista. Mutta Pareš Babun elämä ja läheisyys tuntui hiljaa vetävän hänet isän kasvattavan huolenpidon ja äidin rakastavan antaumuksen kehään.
Näinä syksyn iltoina Pareš Babu ei lähtenyt hartaushetkinänsä puutarhaan, vaan istui rukoukseen vaipuneena eräässä pienessä huoneessa talon läntisessä osassa. Avoimesta ovesta lankesivat painuvan päivän säteet hänen valkoiseen partaansa ja tyyniin kasvoihinsa, ja sellaisina hetkinä Sutšarita astui hiljaa huoneeseen ja istuutui hänen viereensä. Hänestä tuntui kuin hänen oma rauhaton ja kärsivä sydämensä olisi löytänyt levon Pareš Babun hartaan mielen hiljaisissa syvyyksissä. Avatessaan silmänsä Pareš Babu tavallisesti havaitsi tämän tyttärensä istuvan vieressään — hiljaisena, vaiteliaana oppilaana — ja se sanomaton sulo, joka tuntui väikkyvän neidon vaiheilla, sai sanattoman siunauksen virtaamaan häntä kohti hartauteensa vaipuneen sydämen syvyyksistä.
Koska Pareš Babun elämä alinomaa etsi yhtymistä Korkeimpaan, hänen mielensä kääntyi alinomaa kohti sitä, mikä oli parasta ja oikeinta; maalliset näkökannat eivät olleet milloinkaan päässeet hänessä vallitseviksi. Se vapaus, jonka hän oli itselleen siten hankkinut, esti häntä ehdottomasti toisiin kohdistuvista pakotustoimenpiteistä uskoa tai käyttäytymistä koskevissa asioissa. Hän luotti luonnostaan hyvyyteen siinä määrin ja suhtautui niin kärsivällisesti maailman oloihin, että joutui usein lahkolaisintoilijoiden moitteiden esineeksi. Mutta vaikka sellainen moite saattoikin häntä haavoittaa, se ei milloinkaan häirinnyt hänen tyyneyttänsä. Hän toisteli usein mielessään tätä ajatusta: »Minä en ota mitään toisten käsistä, vaan tahdon ottaa kaikki Häneltä.»
Tuota Pareš Babun syvää rauhallisuutta kokeakseen Sutšarita nyt pysytteli hänen läheisyydessään erilaisten tekosyiden nojalla. Kun sydämessä ja ulkopuolella raivoavat ristiriidat pyrkivät äärimmilleen kiduttamaan tätä kokematonta tyttöä, hän tunsi sydämensä täyttyvän ilolla ainoastaan siinä tapauksessa, että sai hetkiseksi laskea päänsä isän jalkojen varaan.
Hän oli toivonut, että kunhan olisi lujuutta kärsivällisesti odottaa, niin vastustavat voimat ehtyisivät ja tunnustaisivat häviönsä. Mutta niin ei ollut sallittu käyvän, ja Sutšaritan oli ollut pakko uskaltautua vieraille urille.
Huomattuaan, ettei Sutšaritaa voinut saada nuhteiden avulla muuttamaan mieltänsä ja ettei ollut toivoakaan Pareš Babun avunannosta, Baroda-rouva suuntasi koko raivonsa kaksin verroin kiihkeämpänä Harimohiniin. Pelkkä ajatuskin, että tuo nainen oli hänen talossaan, sai Barodan ihan suunniltaan.
Sinä päivänä, jona Baroda vietti isänsä vuotuista muistojuhlaa, hän oli kutsunut Binoinkin olemaan läsnä. Perheenjäsenten ja ystävien oli määrä kokoontua jumalanpalvelukseen illalla, ja Baroda oli koristelemassa huonetta juhlamenoja varten Sutšaritan ja omien tyttäriensä avustamana.
Niissä puuhissa ollen Baroda sattumalta huomasi Binoin lähtevän yläkertaan Harimohinia tervehtimään. Mielen ärtyneenä ollessa tuntuu vähäpätöisinkin seikka erinomaisen tärkeältä, ja tuo huomio oli Barodalle siinä määrin sietämätön, ettei hän voinut jatkaa työtänsä, vaan lähti Binoin jäljessä Harimohinin huoneeseen. Binoi istui siellä jo matolla tutunomaisesti jutellen Harimohinin kanssa.
»Kuulkaahan», huudahti Baroda, »minun puolestani saatte viipyä tässä talossa kuinka kauan haluatte, ja me pidämme mielellämme teistä huolta, mutta sen sanon teille kerta kaikkiaan, ettemme voi sietää täällä teidän epäjumalaanne.»
Harimohini oli elänyt ikänsä kaiken maaseudulla, ja brahmot olivat hänen mielestään pelkkä kristitty lahkokunta. Ainoa heidän aiheuttamansa kysymys oli ollut se, missä määrin heidän kanssaan sopi seurustella. Vasta viime aikoina oli hänen ajatuksiinsa johtunut, että he puolestaan kenties eivät välittäneet hänen seurastansa, ja niin hänen oli täytynyt ajatella, mitä näissä oloissa oli tehtävä.
Baroda-rouvan selvä puhe osoitti, ettei sopinut enää kovin kauan ajatella, vaan että nopea ratkaisu oli käynyt välttämättömäksi. Aluksi Harimohini ajatteli siirtyä asumaan jonnekin muualle Kalkuttaan, jotta voisi toisinaan nähdä Sutšaritansa ja Satišinsa, mutta toisaalta hänen täytyi havaita, että niukat varat tuskin sallisivat hänen siten menetellä.
Barodan tultua ja mentyä vihurin tavoin Binoi istui hetkisen pää kumarassa.
Sitten Harimohini keskeytti vaitiolon sanoen: »Minä aion lähteä pyhiinvaellusretkelle. Voiko joku teistä lähteä mukaani, poikaseni?»
»Minä lähtisin erittäin mielelläni kerallanne», vastasi Binoi. »Mutta kun joka tapauksessa kuluu muutamia päiviä, ennenkuin olemme valmiit lähtemään, ettekö tule siksi aikaa minun äitini luo?»
»Sinä, lapseni, et arvaa, millainen taakka minä olen», virkkoi Harimohini. »Jumala on laskenut hartioilleni niin raskaan kantamuksen, ettei kukaan voi minua sietää. Olisihan minun pitänyt ymmärtää nähdessäni, että läsnäoloni taakka kävi sietämättömäksi oman miehenikin talossa! Mutta sellainen ymmärtäminen tulee minulle ylen vaivalloisesti. Minä olen vaeltanut kaiken aikaa yrittäen täyttää sydämeni tyhjyyttä, ja missä lienenkin ollut, aina olen kuljettanut onnettomuuksiani kerallani. Emme huoli puhua siitä enempää, poikani, jätä minut oman onneni nojaan. Miksi tunkeutuisinkaan jonkun toisen ihmisen taloon? Minun on aika vihdoin etsiä suojaa Hänen jalkojen edestä, joka kantaa koko maailman taakkaa. Minä en voi enää taistella.» Niin puhuessaan Harimohini kuivasi kerran toisensa jälkeen silmiänsä.
»Ei, ei, täti», virkkoi Binoi, »en voi suostua siihen, mitä sanot. »Sinä et voi mitenkään verrata äitiäni kehenkään muuhun ihmiseen! Ihminen, joka on kyennyt jättämään kaikki elämän taakat Jumalan haltuun, ei milloinkaan pidä liian paljona, jos hänen on kannettava toisen ihmisen murhe. Sellainen ihminen on minun äitini, ja sellainen on Pareš Babu. Ei, en tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Lähde ensin minun kerallani pyhiinvaelluspaikkaani, niin minä seuraan sitten sinua.»
»Mutta täytyyhän meidän ilmoittaa heille, että —», virkkoi Harimohini.
»Meidän saapumisemme riittää ilmoitukseksi», keskeytti Binoi, »se onkin kaikkein paras ilmoitus».
»Huomenna siis, aamulla —», aloitti Harimohini, mutta Binoi keskeytti jälleen: »Miksi huomenna — parempi on lähteä tänä iltana!»
Sitten saapui Sutšarita ilmoittamaan Binoille: »Äiti lähetti minut sanomaan, että jumalanpalvelus kohta alkaa.»
»Pelkään, etten voi ottaa siihen nyt osaa. Minulla on keskusteltavaa tädin kanssa», vastasi Binoi. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, Binoi ei enää halunnut ottaa vastaan Barodan kutsua. Kaikki näytti hänestä pelkältä pilanteolta.
Mutta Harimohini kävi levottomaksi ja vaati häntä lähtemään, sanoi: »Voit puhua kanssani myöhemmin. Kun muistojuhla on vietetty, voit tulla takaisin minun luokseni.»
»Olisi tosiaankin parempi, jos tulisitte», lisäsi Sutšarita.
Binoi käsitti, että ellei hän lähtisi muistojuhlaa viettämään, hän siten edistäisi talossa jo alkaneen kumouksen kehittymistä kiihkeimmilleen. Hän siis lähti alakertaan. Mutta hänen taipuvaisuutensa ei vastannut täysin tarkoitustaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen tarjottiin virvokkeita, mutta Binoi kieltäytyi sanoen: »Pelkäänpä, ettei ole ruokahalua.»
»Älkää huoliko ruokahaluanne syyttää, kun olette vastikään nauttinut yläkerrassa kaikenlaisia herkkuja», ivaili Baroda.
Binoi tunnusti nauraen syytöksen oikeaksi. »Se on ahnaiden ihmisten kohtalo!» sanoi hän. »He menettävät tulevaisuutensa suostumalla nykyisyyden houkutuksiin.»
Hän alkoi lähteä, kun Baroda samassa kysyi: »Varmaankin jälleen yläkertaan?»
Binoi myönsi lyhyesti ja lähti huoneesta kuiskaten ovella Sutšaritalle: »Didi, tulehan katsomaan tätiä. Hän tarvitsee sinua erikoisesti.»
Lolita oli tarjoilemassa vieraille, ja kun hän kulki Haranin ohi, niin viimeksimainittu huomautti ilman aikojaan: »Binoi Babu ei ole täällä, hän on lähtenyt yläkertaan.»
Lolita pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi purevasti: »Minä tiedän sen. Mutta hän ei poistu sanomatta minulle hyvästi. Minä muuten lähden minäkin yläkertaan, kunhan olen tehnyt täällä tehtäväni.»
Haran oli huomannut Binoin sanovan jotakin Sutšaritalle, joka oli aivan pian poistunut hänkin huoneesta. Haran oli useat kerrat turhaan yrittänyt vetää Sutšaritaa mukaan keskusteluun, ja Sutšarita oli hylännyt tarjoukset niin ilmeisesti kaikkien kokoontuneiden brahmojen nähden, että Haran tunsi itsensä kovin loukatuksi. Hänen torjutut tunteensa kävivät sitäkin katkerammiksi, kun hänen ei onnistunut herättää Lolitassa asianmukaista syyllisyydentuntoa.
Saapuessaan yläkertaan Sutšarita huomasi Harimohinin keränneen kaikki tavaransa, ikäänkuin olisi aikeissa heti lähteä, ja kysyi tädiltä, miten oli laita.
Harimohini ei kyennyt vastaamaan, vaan alkoi itkeä. »Missä on Satiš?» kysyi hän vihdoin. »Pyydä häntä tulemaan luokseni hetkiseksi, pyydäthän, maammoseni?»
Sutšarita silmäili hämmästyneenä Binoita, joka sanoi: »Jos täti jää tähän taloon, niin siitä on vain ikävyyttä kaikille, joten minä vien hänet äitini luo.»
»Ajattelen lähteä sieltä johonkin pyhiinvaelluspaikkaan», lisäsi Harimohini. »Ei ole oikein, että minunlaiseni ihmiset jäävät toisten luo. Miksi pitäisikään toisten aina nähdä vaivaa minusta?»
Sutšarita oli ajatellut samaa asiaa jo monet päivät ja oli hänkin johtunut siihen päätelmään, että taloon jääminen merkitsisi hänen tädilleen pelkkää solvausta. Hän ei niinmuodoin voinut sanoa mitään, menihän vain äänettömänä istumaan Harimohinin viereen. Oli jo pimeä, mutta lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Vain tähdet hohtelivat himmeinä hämyiseltä syksyn taivaalta, ja pimeässä oli mahdoton nähdä, kumpi heistä itki.
Äkkiä kuului portaista Satišin kimeä ääni: »Täti! Täti!», ja Harimohini nousi nopeasti.
»Täti», virkkoi Sutšarita, »sinä et voi lähteä minnekään tänä iltana. Huomenna voimme katsoa, mitä on tehtävissä. Kuinka voisitkaan näin karata sanomatta kunnolla hyvästi isälle? Kuinka hän loukkaantuisikaan?»
Binoi, joka oli kiihtynyt Baroda-rouvan Harimohiniin kohdistamasta solvauksesta, ei ollut tullut tuota ajatelleeksikaan. Hän oli ajatellut, ettei käynyt päinsä jäädä yhdeksikään yöksi tämän talon suojiin, ja hän halusi osoittaa Barodalle, ettei Harimohinin tarvinnut sietää avutonna hänen solvauksiansa, koska hänellä ei ollut mitään muuta olosijaa maailmassa. Niinmuodoin Binoi oli vain miettinyt, kuinka saisi hänet pois talosta mahdollisimman pian.
Sutšaritan huomautuksen johdosta hän hämmästyksekseen oivalsi, ettei ainoa lukuunotettava seikka ollut Harimohinin suhde talon rouvaan — ettei sopinut panna enemmän painoa hänen taholta tulleeseen solvaukseen kuin talon isännän jalomielisesti ja hellästi osoittamaan vieraanvaraisuuteen. Binoi sanoi: »Se on aivan totta. Sinä et voi lähteä sanomatta hyvästi Pareš Babulle.»
Satiš tuli samassa huoneeseen huutaen: »Täti, tiedätkö, että venäläiset aikovat hyökätä Intiaan? Eikö se olisi hauskaa?»
»Mille puolelle aiot sinä asettua?» kysyi Binoi.
»Minä olen venäläisten puolella!» vastasi Satiš.
»Silloinpa ei heillä olekaan mitään hätää», hymyili Binoi.
Huomattuaan ratkaisevan hetken olleen ja menneen ja Binoin jälleen olevan oman itsensä Sutšarita jätti heidät lähtien jälleen alakertaan.